Full Metal Jacket (1987)

Kaikkien sotaelokuvien äiti. Vietnam-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Lontoossa. Klassikkotason näyttelijäsuorituksia amatööreiltä.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket on myös paljon muuta. Sen kanssa sodan absurdiuden kuvaajana pystyy kilpailemaan vain uusi restauroitu versio Samuel Fullerin Big Red Onesta, missä on omat vikansa. Kubrickin elokuvassa vikoja ei ole.

Koulutuskersanttia (kuvassa) esittävä Lee Emrey tuli leffaan mukaan asiantuntijana, mutta tämä ex-kapiainen ujutti itsensä erääseen elokuvahistorian ikimuistettavimpaan rooliin. Hän improvisoi sellaisia törkeyksiä alun koulutusjaksoon, että käsikirjoitus meni uusiksi. Hänen simputtamaansa alokas Pyleä esittänyt Vincent D'Onofrio tuli pestiin suoraan Hard Rock Cafen poken paikalta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon. Koulutusjakson lopussa alokas Pyle ampuu simputtajansa ja itsensä. Loput tappokoneiksi koulutetut miehet kuskataan Vietnamiin käymään kyynistä sotaa. Tämän elokuvan myötä tähdeksi nousseen Matthew Modinen hahmo joutuu sotareportteriksi, ja sodassahan totuus on aina ensimmäinen uhri.

Mielenkiintoista on, miten Kubrick käytti taas pohjana olleesta romaanista vain ensimmäiset kaksi kolmasosaa. Myös Kellopeli appelsiini jakaantui kirjana kolmeen osaan kuten tämän leffan pohjana ollut Gustav Hasfordin romaani. Viimeinen kolmannes jätettiin molemmista elokuvaversioista pois. Elokuvat ovatkin sitten klassikoita, kirjat muistetaan lähinnä siitä, että Kubrick teki niistä elokuvat. Hasfordin kirjan viimeinen eli kolmas osa on itse asiassa aika turha, vaikka kirjailija saattoi romaanissa kuvata sellaisia asioita, joita Kubrick ei halunnut tai voinut näyttää. Muun muassa elokuvan - ja kirjan toisen osan - lopettava Vietkongin teini-ikäisen naistarkka-ampujan surmaaminen kuvattiin kirjan mukaisesti paljon raaempana, mutta Kubrick jätti naisen pään katkaisun pois elokuvasta. Sen sijaan leffa loppuu Mikki Hiiri -marssiin.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

Toinen Maria Kallio -dekkari sisältää jo varmat tutut ainekset: Ihmissuhteita, murhia, perhehuolia, sm-seksiä ja muita aineksia, joiden ansiosta ex-punkkari Kalliosta on tullut kiltti, turvallinen ja suosittu dekkarihahmo. Kuten monissa naisdekkareissa, ihmis- ja perhesuhteet ovat pinnalla ja kuten monissa suomalaisissa dekkareissa, juoni ei ole kummoinen. Silti tätä lukee Vareksen vastapainoksi ihan mielellään.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (2007)

Tuurin romaani jatkaa Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan tarinaa. Kun edellisessä kirjassa oltiin vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä, Ketola on tässä palannut Suomeen ja joutunut pasifistina keskelle sisällissotaa. Kirjan nimi tarkoittaa ruumiiden kuljettajaa, joksi päähenkilö pakotetaan valkoisten puolelle.

Entisenä työ- ja työväenaatteen miehenä ja nykyisenä pasifistina Ketola joutuu kauheuksien keskelle, joita Tuurin tuttu dialogiton muistelmakerrontatyyli lievittää toiseen ääripäähän asti. Ruumiita tulee ja ne haisevat, mutta päähenkilön "äänenpaino" ei nouse siinäkään vaiheessa, kun tapahtumat kehittyvät tosipohjaisen dramaattisiksi tai edes kun kuula uhkaa tulla omaan kalloon.

Tuurin koreilematon ja paisuttelematon kerrontatyyli kääntyy itseään vastaan tällaisia tapahtumia käsitellessä.

Carl Hiaasen: Koirankuria (2001)

Hiaasen on "vihreä" vekkulikirjailija, jonka henkilökaarti on herkullinen sekoitus enemmän tai vähemmän sekopäisiä viherpiipertäjiä, poliitikkoja, lobbareita ja muita yhteiskunnan tukipylväitä, jotka esitetään hupaisan naurettavina pakkomielteisinä tyyppeinä. Esimerkiksi eräs korkeassa asemassa oleva henkilö haluaa muokata itäeurooppalaisista naisystävistään/huoristaan täydelliset barbi-kaksoset kauneusleikkauksilla. Toiset osallistuvat surkuhupaisiin safareihin, joiden saaliina on vanhuuteen kuolemassa olevia "eksoottisia" eläimiä.

Pakkomielteet saavat asiat lähtemään liikkeelle. Kun luontoaktivisti Twilly näkee autostaan (!) edellä ajavan kuskin heittelevän huoletta roskia tienpenkkaan, hän lähtee seuraamaan tätä ja päättää kostaa. Kuski on lobbari Palmer Stoat, joka on junailemassa paratiisisaaresta golfkeskusta. Tätä kautta tutustutaan romaanin henkilögalleriaan, kidnapataan Stoatin koira, joka aiheuttaa koiramaisella hölmöydellään myöhemmin monia juonenkäänteitä, ja myös tämän vaimo, joka yllättäen haluaakin lähteä kimppaan tärähtäneen aktivistin kanssa.

Hiaasenin vahvuus on leppoisan kirjoittamisen lisäksi henkilögalleriassa, joka on arvaamattomuudessaan herkullinen. Esitetty näkemys politiikan ja rahamaailman johtoportaasta on täysin erilainen kuin mitä rohkeinkaan journalisti uskaltaisi koskaan esittää. Myös vastapuolella oleva luontoaktivisti epätavallisine liittolaisineen on kuvattu yhtä tärähtäneeksi. Hiaasen asuu itse Floridassa, minne hänen romaaninsa sijoittuvat, ja kirjoittaa paikallislehteen kolumneita, jotka ovat tämän verkkosivujen (www.carlhiaasen.com) mukaan suututtaneet jossain vaiheessa lähes kaikki paikalliset.

Reijo Mäki: Uhkapelimerkki (2007)

Mäen 18. Vares-kirja on tuttua ja taattua tavaraa. Mäki ei edelleenkään vakuuta dekkarijuonillaan, mutta kerronta soljuu ja alamaailman kuviot esitetään vakuuttavasti. Itse asiassa parhaita jaksoja ovat taas kerran yksittäiset, useimmiten Uuteen apteekkiin sijoittuvat jaksot, jotka eivät liity pääjuoneen mitenkään. Lopussa Vareksen naisystävän kuolema selitetään tavalla, joka on aika uskomaton - huonolla tavalla. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa ja liekö se on tarpeellistakaan.

Commando (1985)

Elämää suurempien elokuvien ääreltä löytyy Commando, Arnold Schwarzeneggerin kasarikauden toimintaklassikko. Elokuva on loistoesimerkki täydellisen sarjakuvamaisesta toimintaelokuvasta, jonka jokaisen käänteen katsoja tietää etukäteen. Leffan dialogi on kliseistä, melkein tarpeetonta itsestäänselvyyksien lohkaisua, johon on yritetty saada kuolemattomia one-liner -lauseita siinä onnistumatta.

Raaka-Arska on John Matrix (!!), entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka viettää onnellisia eläkepäiviä tyttärensä kanssa. Nämä alun onnelliset hetket ovat kavalkaadi jäätelön syöntiä, eläinten taputtelua ja muita kliseitä. Alun setupiksi pitää tietenkin tappaa joukko hyviä ihmisiä, jotta lopun pahisten joukkomurha saadaan perusteltua. Tässä välissä käydään läpi välttämättömät asiat, kidnapataan musta nainen apuriksi ja lyödään turpiin kymmeniä poliiseja.

Päähenkilön "älykkyys" on täysin fyysistä. Kun tulee joku este, hän yksinkertaisesti siirtää sen syrjään tai hajottaa kappaleiksi paljailla käsillään. Hän jopa haistaa viholliset. Alussa näytetään Arskan muskeleita fetisistisissä lähikuvissa. Kun Arska lähtee "shoppailemaan", hän ajaa puskutraktorilla asekauppaan, joka edustaa hänen maailmaansa ja jossa hän on kuin kotonaan. Lopun taistelussa Matrix tappaa satoja pahiksia, jotka ovat tietenkin ulkomaisen ex-diktaattorin kätyreitä. Vihoviimeinen taistelu on tietokonepelitermeillä pomotappelu, joka on tietysti lähikontakti, jonka jälkeen isä ja tytär ovat jälleen yhdessä ja he ratsastavat yhdessä uuden naisystävän (?) kanssa auringonlaskuun.

Täydellinen elokuva siis.

Hubert Selby Jr: Odotus (2003)

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa julkaistu Odotus osoittaa, ettei reilusti seitsenkymppinen Selby jäänyt lepäämään laakereilleen viimeisimässäkään kirjassaan, jossa surffataan iloisesti netissä ja käytetään uusinta tekniikkaa. Kaksisataasivuinen romaani on nimettömän päähenkilönsä tajunnanvirtaa, ja vaikka yleensä vältän tajunnanvirtaromaaneja kuin ruttoa, tämä imaisi mukaansa. Alussa päähenkilö suunnittelee itsemurhaa, mutta päättääkin sitten päästä päiviltä ne, jotka ovat vastuussa hänen kärsimyksistään. Hyvin amerikkalaista oman käden oikeutta siis. Päähenkilö on neuroottinen ja vainoharhainen eikä lukijalle ole välttämättä selvää, mitä oikeasti tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa.

Kirja vie loistavalla kerronnallaan hyvin ensimmäiset sata sivua, minkä jälkeen se alkaa toistaa itseään. Selby olisi välttänyt latistumisen lopettamalla kirjan tähän ja jättämällä jollain nerokkaalla kikalla lukijan epävarmaksi, tapahtuiko ensimmäinen murha todella ja kuoliko kohde. Kirjan toisessa puoliskossa kerronta alkaa toistaa itseään ja romaani muuttuu tavanomaisemmaksi yksinäisen miehen kostoretkeksi yhteiskunnan saastuttajia vastaan. Toisaalta se on miellyttävän poliittisesti epäkorrektia näinä terrorismin (vastaisen sodan) aikoina, ja kirjan "onnellinen loppu" voi olla joillekin kova niellä.

Mika Waltari: Mikael Hakim (1949)

Mikael Karvajalan jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin edeltäjä jäi. Turkulaissyntyinen Mikael jää pyhiinvaellusmatkallaan muhamettilaisten vangiksi ja kääntyy muslimiksi pelastakseen nahkansa. Mukana on myös Antti Tykinvalaja, joka ryhtyy muun muassa painija-Antariksi ja jolle muslimiksi ryhtyminen on hyvä syy lopettaa onnettomuuksia aiheuttava ryyppääminen.

Muslimimaissa kun on kielletty alkoholin juominen ja tätä kautta rakennettu kaivoverkosto, jotta turvallista juomavettä olisi tarjolla kaikille. Samaan aikaan kristillisessä Euroopassa useimmiten ainoa turvallinen juoma on olut, ja kansa on päivät pitkät päissään. Näin raittiit muslimit lähes valloittavat koko uskonsotien ja kohmelon vaivaaman Euroopan.

Mutta ei muslimimaissakaan tietenkään olla selvin päin. Rikkaat kun voivat käskeä lääkärin määräämään viiniä "lääkkeeksi", joten suuren osan Hakimia ollaan yhtä päissään kuin Euroopassa. Samalla Mikaelistakin tulee puolivahingossa laillistettu lääkäri.

Hakim on edeltäjäänsäkin pidempi tiiliskivi. Waltari ilmeisesti aikoi Karvajalan olevan vain esityötä tätä kirjaa varten, mutta siitä syntyikin sitten oma kirjansa. Tyyli on tuttua lennokasta Waltaria: päät putoilevat, naiset kavaltavat, miehet juonivat ja pettävät eli musta huumori jyrää. Välillä käydään kymmenien sivujen mittaisia keskusteluita, ja kirja tuntuu tapahtumiinsa nähden paikoin ylimitoitetulta. Mutta historiallista Waltariahan lukee aina mielellään.

Kirja oli aikoinaan ainutlaatuinen opas islamilaisuuteen. Toisin kuin verinen - ja mestausvälinettä palvova - kristinusko, islam näyttäytyy suvaitsevana uskontona. Kristityt ja juutalaiset saavat olla rauhassa samaan aikaan, kun kuvia palvovassa Euroopassa ollaan siirtymässä uskonsotien aikakauteen.

South Park: About Last Night (jakso 5.11.2008)

South Park tekee jälleen sen, mistä Itse valtiaat vain uneksi: esittää animaationa erittäin ajankohtaista poliittista satiiria. Kun jenkit - ja koko maailma - vielä juhlivat Obaman voittoa presidentinvaaleissa, se esittää vaaleja seuraavana päivänä tuota juhlintaa pilkkaavan satiirin. Kun Obaman voitto varmistuu, tämän kannattajat aloittavat hillittömän juhlinnan, joka muuttuu mellakoiksi "kaikki muuttuu" -huutojen säestyksellä. McCainin kannattajat taas pyrkivät ydinsuojaan, koska "kaikki muuttuu".

Tämän jälkeen jakso muuttuu pettymyksekseni Ocean's 11-13 -elokuvien parodiaksi. Obama ja McCain kun ovatkin yhdessä juonineet vaalit ja ovat osa kuuluisaa rikollisliigaa. Jalokiviin pääsy on vain presidentin oval officen kautta. Hilpeimpiä kohtia tässä osuudessa on, kun McCainin typeriä lausuntoja jakava varapresidenttiehdokas Sarah Palin paljastuu liigan älykkääksi (!) brittiaksenttiseksi jäseneksi.

Kun krapula koittaa, alkaa tietysti hillitön protestointi ja katumus, ja myös republikaanit uskaltautuvat ulos hautaholvistaan. Ja katso: mikään ei olekaan muuttunut! (Päivässä).

South Parkin uusia ja vanhoja jaksoja voi katsoa virallisessa osoitteessa: www.southparkstudios.com

Ilkka Remes: Pahan perimä (2007)

Remeksen tehtaasta ilmestyi tämä viime vuoden myydyin kirja. Se on luonnollisesti tuttua Remestä. Vuosikymmeniä piilossa pysyneet salaisuudet saavat yhtäkkiä monen eri tahon huomion. Nyt juostaan natsien uraanikätkön perässä. Suomi-yhteys on tällä kertaa aika heikko, mutta tietenkin mukana on suomalaissyntyinen jokamies - joka on tietenkin samalla aiheeseen liittyvä huippuasiantuntija - ja tämän perhe, joka joutuu vaaraan monessa polvessa. Tämä kaikki esitetään remes-kaavan mukaan, johon kuuluvat henkilöiden itselleen esittämät loputtomat kysymykset ja täydellinen huumorittomuus. Remes-kaavaan kuuluu myös perehtyminen aihepiiriin, ahkeruus - tehdas tuottaa vuosittain jo kaksi kirjaa joulumarkkinoille - ja tarttuminen kunnianhimoisiin aiheisiin, joissa vähemmän ahkera kapsahtaisi katajaan. Luin vähän aikaa sitten myös Pimeän pyöveli -kirjan, joka ensin tuntui pysyvän maan pinnalla, mutta yltyi sitten kirjaimellisesti taivaisiin Pudasjärven pimeän taivaan yllä.

Edelleenkin peräänkuulutan remes-parodiaa.

Tällä kertaa Remes jopa läväyttää loppusivuilla pikkuruisen kommentin tosimaailmasta, joka liittyy maailmanpolitiikan raadollisuuteen. Huu-uu, eikö tämä mene jo liian pitkälle?

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (1948)

Waltarin toinen suuri historiallinen romaani Mikael Karvajalka on myös ainoa näistä Sinuhen jälkeisistä tiiliskivistä, joka sijoittuu osittain Suomeen. Mikael syntyy Turussa, jonne hän myös palaa hetkeksi opiskeltuaan Pariisissa. Ote on samantyyppinen ja osittain yhtä fantastinenkin kuin Sinuhessa. Samoin kuin Sinuhessa, päähenkilöllä on uskottu, alhaissäätyisempi ystävä, Antti Tykinvalaja, joka tosin häipyy välillä vuosikausiksi omille teilleen. Sinuhen tapaan uskonto on läsnä, mutta huomattavan konkreettisemmin. Karvajalka sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin Suomi oli vielä katolinen osa Ruotsin valtakuntaa, mutta muualla eräs Luther aiheutti liikehdintää. Lopputuloksena on ainaista sotimista, hävitystä ja raiskausta, jotka kuuluvat luonnollisella tavalla hyvään sotataitoon.

Karvajalka pääsee osaksi näistä uskontaisteluista, ja hän on kyynisempi ja realistisempi kuin Sinuhe. Yhdessä Antin kanssa he eivät häpeile käyttää tielleen tulleita mahdollisuuksia opportunistisesti ja pelkästään omaa aineellista etuaan ajatellen. Usein vain käy ilmi, että muut ovat vielä ovelampia ja päähenkilöt jäävät petettyinä puille paljaille. Kun Mikaelin saksalaista vaimoa Barbaraa epäillään noituudesta ja tätä kidutetaan ja lopulta poltetaan noitana, päähenkilö ei yritä tehdä mitään tämän hyväksi, vaikka näkee, että Barbaran tunnustus on saatu kiduttamalla. Kun uskonto näytetään tässäkin niin kyynisessä ja hirtehisessä valossa, aloin jo ihmetellä, miten Waltari jaksoi jatkaa uskonnollisia pohdintojaan vielä 1960-luvulla julkaistuissa, viimeisissä historiallisissa romaaneissaan.

Karvajalka on kaikessa uskonsotien aikaisessa kauheudessaan myös veijariromaani, jossa Waltari käyttää kerrontaansa hauskemmin kuin useimmissa muissa historiallisissa romaaneissaan. Erityisen taitavasti on rakennettu ajankuva, jossa keskiaikaiset - ja nykyisiä usein vastakkaiset - itsestäänselvyydet tulevat ilmi henkilöiden sivulauseissa. Näin esimerkiksi mainitaan, että olemme nykyään luterilaisia siksi, koska Ruotsin kuninkaalle oli mieluista kuulla, että tällä tavalla kirkon suunnaton omaisuus kuuluikin kruunulle. Sinuhen tapaan naiset ovat petollisia, muut ihmiset ovat hyötyä varten ja uskonto vallan ja suunnattomien kärsimysten lähde. Kirjassa tavataan historiallisia henkilöitä Lutherista Erasmus Rotterdamilaiseen, mutta kaikki keisarista paaviin esitetään aika negatiivisessa ja kaunistelemattomassa valossa.

Mikael Karvajalan ja Antti Tykinvalajan seikkailut jatkuvat vieläkin laajemmassa romaanissa Mikael Hakim, jossa nämä suomalaiset päätyvät itämaihin.

Half Life 2 - The Orange Box (2007)

Viime vuoden peliksi valittu ja yli sadalla pelipalkinnolla palkittu Orange Box sisältää samoissa kansissa viisi peliä: Half Life 2, sen kaksi lisäepisodia, uuden lyhyen Portal-pähkipäpelin sekä tiimiräiskintä Team Fortress 2:n. Alkuperäinen HL2 on jo vuonna 2004 julkaistu peli, joten se ei ole kauneinta, mitä nykykoneilla saa aikaan.

HL2 lisäjaksoineen kestää kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, joten ainakin rahoilleen saa vastinetta. Itsekin aloitin tämän pelaamisen jo keväällä ja päätin sen nyt monen pitkän tauon jälkeen. Pelin jujuna on tieteistarina, jossa pelaaja on schwarzeneggermainen professori Gordon Freeman, joka taistelee ja johtaa ihmisten taistelua maan valloittanutta Combine-imperiumia vastaan. Mukana on zombieta, vihollistaistelijoita ja mielikuvituksellisia isoja ja pienempiä örkkejä, tappajakasveja ja sotakoneita. Vaikken ole koskaan ollut kiinostunut taistelusta scifiörkkejä vastaan, on HL2 poikkeus. Se on myös toteutettu toisin kuin monet muut räiskinnät. HL2:ssa ei ole pelaajaa ohjastavaa karttaa eikä hänelle anneta tehtäviä päästäkseen pelissä eteenpäin. Sen sijaan pelaajaa manipuloidaan tämän huomaamatta ja ovelasti "löytämään" tie eteenpäin, mikä on erilaista kuin useimmissa muissa peleissä. Pelissä ei ole myöskään varsinaisia välianimaatioita, vaan pitkätkin puhekohtaukset on upotettu pelin sisään.

Koska en itse pidä puzzle-typpisistä peleistä, minulle HL2:n heikoimmat kohdat olivat erilaiset keinotekoiset esteet, joissa pelaajan pitää ratkaista ongelmia tai päästä paikasta a paikkaan b, joka on usemmiten oven toisella puolella, mutta jonne pitää kiertää pitkänkin matkan. Hermot menivät moneen kertaan, kun jouduin toistamaan yksinkertaisen puolen metrin harppauksen kymmeniä kertoja. Jos tehdään loikkauspeli, niin voisi ne loikat tehdä vähintään yhtä helposti kuin oikeastikin. Toisaalta ongelmien ratkaisuun kehkeytyy nopeasti rutiini, ja pahimmissa paikoissa olen käyttänyt häpeilemättä netistä löytyviä walkthrougheja.

Pelin asearsenaalista mielenkiintoisin on painovoimapyssy, jolla voi napata isoja esineitä - yhdessä vaiheessa myös vihollistaistelijoita tai näiden pudottamia pommeja - ja ampua ne takaisin. Tätä kapinetta käytetään myös monissa puzzleissa sekä avaamaan tie esteiltä. Alkuperäinen HL2 päättyy vihollispäämajaan, Episode 1 on lyhyekö "pako päämajasta" -episodi ja Episode 2 monipuolisempi ja hieman pidempi jakso, joka päättyy edeltäjiensä tapaan isoon taisteluun ja cliffhangeriin. Tarina jatkuu vielä usealla episodilla.

Portal on omaperäinen lyhyt peli, jossa pelaaja ampuu seiniin portteja, joiden avulla hän pääsee paikasta toiseen. Se on jopa mieltä laajentava kokemus, kun vaikkapa lattiassa olevasta portista voi jatkaa hyppyä vertikaalisesti ja saavuttaa näin ensi näkemältä saavuttamaton paikka. Team Fortress 2 sarjakuvamainen tiimiräiskintä, jossa on pelihistorian magein tunnusmusiikki. Kun yritin pelata sitä torstai-iltana, ei langoilla ollut muita pelaajia.

Brothers In Arms: Hell's Highway (2008)

Brothers In Arms -sarja on sikäli tyypillinen räiskintäpeli, että se sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta toisaalta se on erilainen kuin vastaavat Call Of Dutyt ja Medal Of Honorit. Kun jälkimmäisissä sota voitetaan korkeajännityshenkisesti yhden miehen voimin, edellinen koettaa panostaa realismiin ja taktiikkaan. Uusin Hell's Highway yrittää viedä tätä eroa pidemmälle.

Peli sijoittuu operaatio Market Gardeniin, tuohon "yksi silta liikaa" -operaatioon, jonka piti lopettaa sota jo jouluksi 1944. Pelaamisen kannalta sijoittuminen tähän saksalaisten viimeiseen voittoon on yhdentekevä, koska pelaaja ei tunne olevansa osa tätä kampanjaa eikä hänelle selitetä sen kulkua. Toisaalta eipä yksittäinen sotilas missään sotatilanteessa ole kovin selvillä mitä kokonaisuutta hän sotii. Sen sijaan, että välianimaatiot selittäisivät kampanjan kulkua, on niihin potettu sotilaiden kohtaloita "syväluotaavaa" draamaa, joka on täysin irrallaan itse pelaamisesta. Näin on koitettu saada samaistumista sotilaihin, mutta täysin turhaan. Välianimaatiot tehtävien välillä saattavat kestää kymmenenkin minuuttia.

Hell's Highwayta on jo sanottu ensimmäiseksi sodanvastaiseksi peliksi, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, etteivät pelaajan tekemät ruumiit "haihdu" ilmaan kuten muissa peleissä, vaan pelaaja saattaa nähdä luotiensa tulokset ja - "huh" - irtoraajankin. Mukana on mys ensimmäistä kertaa tapettuja siviileitä. Minusta on vain itsestään selvää, että jonkinlainen realismi tulee peleihinkin jossain vaiheessa.

Yksinpeli kestää varmaan toistakymmentä tuntia, ja on sitä tavanomaista putkijuoksua vihollistulen alla. Keinotekoiset esteet tekevät kenttien ohuimmista pullonkaulista vain viisi metriä leveitä. Se siitä realismista, kun aseella varustettu sotilas ei pysty menemään kaatuneen tuolin päältä tai koukkaamaan vihollisen selustaan puoli metriä korkean aidan yli. Tankkeja vastaan pystyy suojautumaan vaikka peltisen levyn suojiin, muttei sentään enää pahvilaatikkojen taakse. BIA-pelien taktisena jujuna on ollut se, että pelaaja käskyttää kahta tai kolmea muutaman sotilaan joukkoa, joista toiset sitovat tulellaan vihollisen samalla, kun toiset kiertävät niiden sivustaan.

Kokeilin moninpeliäkin, mutta se oli taas samanlaista kaoottista selkäänampumista, etten edelleenkään ole innostunut siitä. Aikaisemmat kaksi BIA:ta pelanneena en huomannut paljon mitään uudistumista ellei ylipitkiä välianimaatioita oteta huomioon. Myöskään grafiikka ei näyttänyt kovin realistiselta ottaen huomioon, millaista jälkeä nykyään jo saadaan aikaan.

Fundamentalisti (Jyväskylän kaupunginteatteri 9.10.2008)

Kaksi ihmistä puhuu kaksi ja puoli tuntia uskonnosta. Siinä hittinäytelmän resepti Juha Jokelan tapaan. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä hereillä. En ymmärrä Jokelan näytelmien suosiota, vaikka tekstistä näkyy perehtyminen aiheeseen, kuten tietysti pitääkin. Mobile Horrorin piti satirioida mainosmaailmaa, mutta se vesittyi ihmissuhdedraamaksi. Niin tämäkin! Kun kaksikko on ensin pari tuntia jankuttanut omista uskonnollisista näkemyksistään, viimeinen puoli tuntia muuttuu ihmissuhdejankutukseksi. Katsojat katsoivat, kun näyttelijät näyttelivät eikä esitys siis temmannut mukaansa. Viimeiset viisitoista minuuttia odotin, milloin tämä vihdoin loppuu, mutta se jatkui ja jatkui... ja jatkui...

Michael Mooren sanoin: "where is the fun in fundamentalist?"

Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.

Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.

Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.

Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.

Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".

Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!

Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.

Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.

Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.

Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.

Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.

Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.

Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.

Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.

Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.

Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.

Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.

Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.

Neulansilmä (Ken Follettin romaani 1979 ja siitä tehty elokuva 1981)

Ken Follettin Neulansilmä on paitsi tekijänsä esikoisteos, myös tämän kuuluisin romaani ja samalla läpimurto jännityskirjailijana. Mikäpä siinä, kirja on tiukkaa vakoilujännäriä, jossa panokset ovat maksimaaliset: voitto toisessa maailmansodassa. Jos saksalaisvakooja saisi Hitlerin tietoon, että Pattonin maihinnousuarmeija on hämäystä, tämä osaisi keskittää panssarinsa oikeaan paikkaan ja maailma voisi olla nykyään toisenlainen. Historiallinen tausta on kunnossa, ja vaikka loppuratkaisu on sitä kautta etukäteen tiedossa, jännäri on sujuvaa luettavaa.

Kaksi vuotta myöhemmin tehty elokuva säilyttää tietenkin saman juonikuvion, mutta painottaa eri asioita ja jättää muun muassa Hitlerin tapaiset "sivuhahmot" pois. Kirjoissa onkin helpompi kirjoittaa pari kohtausta fuhrerille taikka Rommelille, mutta elokuvassa niiden toteutus on kinkkisempää. Myös Die Nadelia jäljittävät britit ovat jääneet pieniksi sivuhahmoiksi vaikka kirjassa he ovat päähenkilöitä. Sen sijaan painotus on pienelle saarelle tapahtuvassa loppuhuipennuksessa, jossa saksalaisvakooja viettelee onnettoman perheenäidin ja tappaa tämän ramman ja kyynisen miehen. Itse asiassa tämä dramaattinen mutta samalla teatterinomainen loppuhuipennus vie lähes puolet elokuvasta.

Elokuvassa on taas kerran sotakalustoon kuuluva iso moka, joka raastaa asiantuntijoiden sydäntä ja vie uskottavuutta koko elokuvalta: vuoteen 1944 sijoitettu helikopteri (joita ei käytetty yleisesti kuin vasta 1950-luvulla) näkyy kahdessa kohtauksessa, joista toinen on loppuhuipennuksessa. Kuvissa näkyvä kopteri on vuodelta 1953.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)

Huck Finniä pidetään ensimmäisenä ja myös suurimpana amerikkalaisena romaanina, enkä väitä vastaan. Ainakin se pesee 6-0 puisevat "aikuiset" jälkeläisensä. Kirja toimii nuorille ja vanhemmille. Kuten Simpsonseista, eri-ikäiset saavat siitä erilaisia asioita irti, mutta viihtyvyys ja mukaansatempaavuus on yhteinen nimittäjä kaikenikäisille. Myös Jarkko Laineen suomennos toimii erittäin hyvin. Neekerit puhuvat turuun murretta, mistä olisi pitänyt ottaa alla mainittuun Veriveljet-musikaaliinkin oppia. Kirja sisältää seikkailua ja ovelasti piilotettua humanismia, vapaudenkaipuuta sekä ennen kaikkea syvän etelän junttinaisuuden ja taikauskoisuuden pilkkaamista.

Teemat eivät ole vanhentuneet: samalla tavoin kuin neekereitä ei pidetty ihmisinä (mikä sanotaan suoraan monta kertaa), ei 1900-luvun alkupuolella juutalaisia pidetty ihmisinä (mikä kirjoitettiin aikakirjoihin lähes samoilla sanoilla mitä Twain käytti: "turmassa kuoli yksi ihminen ja kaksikymmentäyksi neekeriä/juutalaista"). Maailma on täynnä huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten taikauskoa ja massakäyttäytymistä. Siinä on "lastenkirjalle" sanomaa kerrakseen.

Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Battlefield: Bad Company (2008)

Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.

Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien - kuten Civilization-sarja - lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.

Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen "bad company" on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!

Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä "elämä 2" -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.

Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.

En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.

Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma -sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa...

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952)

Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.

Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.

Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.

Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.

Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.

Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".

Aurinkomyrsky (Åsa Larssonin kirja 2005 ja siitä tehty elokuva 2007)

Heti perään toinen sarjassani "ruotsalainen dekkari ja siitä tehty elokuva", tällä kertaa molemmat reilun vuosikymmenen uudempaa tuotantoa kuin edellinen. Larssonin kirjaa lukiessa tuli mieleen mies- ja naisdekkariestien erot, joista useimmat on takuulla huomattu jo ennen minua.

Kun miesdekkarit (puhutaan siis henkilöhahmoista) ovat yleensä yksinäisiä susia, naisdekkareilla on monesti ellei kotona poikaystävä, ainakin erinäisiä flirttivirityksiä. Miesdekkareiden intiimit ihmissuhteet ovat usein yhden yön vetäisyjä (tyyliin Vares) ja muutenkin heidän ystäväpiirinsä löytyy useimmiten kapakasta. Vakavat viritykset osoittautuvat femme fataleiksi a la Chandler, kun taas en muista naisdekkarin menneen kohtalokkaasti halpaan (sellaisiakin taatusti on). Naisdekkareilla taas kodin lisäksi myös muu perhe - sisarukset ja vanhemmat - ovat tärkeitä, ja näihin voi liittyä joitain syvällisiä traumoja. Miesdekkareilla on harvoin vanhempia, tai kuten Wallanderilla, tämä on joku, jonka luona vain käydään turisemassa ja juomassa viinaa.

Naisdekkarit asuvat usein isoissa kaupungeissa, mutta joutuvat palaamaan välillä pikkukaupunkeihin ja nuoruutensa maisemiin (esim. tässä tai joissain Lehtolaisen dekkareissa). Miesdekkari voi asua missä tahansa ja aina hän löytää vaikeuksia tai rikoksia. Miesdekkareiden rikokset ovat useimmiten järeämpiä kuin naisdekkareiden. Esim. tässä on kyse pikkukaupungin uskonlahkossa tapahtuneesta murhasta, kun eilisessä Wallanderissa oli kyse itsenäistyvän Latvian kohtalosta ja suunnasta. Naisdekkarit ovat muutenkin maanläheisempiä, mikä ei aina mieslukijaa jaksa sytyttää.

Niin, entä Aurinkomyrsky? Ei jäänyt paljoa mieleen, ei kirjasta eikä elokuvasta, verrattuna eiliseen Wallanderiin. Larsson teki kuitenkin tällä esikoiskirjallaan kansainvälisen läpimurron, mitä en olisi tekstin pohjalta arvannut. Elokuvassa oli mukana paljon tunnettuja ruotsalaisia näyttelijöitä aina osa-aika-wallander Krister Hendrikssonista lähtien. Murhatusta saarnamiehestä oli tehty melkein Kurt Cobainin tapainen hahmo elokuvassa, jollaiseksi en tätä kirjassa hahmottanut. Muuten sekä kirja että elokuva olivat kliinistä ruotsalaista ammattityötä.

Hundarna i Riga (1995)

Katsoin heti romaanin (ks. alla) perään siihen perustuvan elokuvan, jonka pääosassa on Rolf Lassgård. Mielenkiintoista oli tietenkin nähdä, miten romaani on saatu tiivistettyä alle kahteen tuntiin, miltä lopun aikojen neuvosto-Riia näyttää ja miten muutenkin varsin onnistunut romaani on muutettu elokuvaksi.

Onneksi elokuvan latvialaisista ei ole tehty ruotsinkielentaitoisia, joten kommunikointi on yhtä kömpelöä kuin kirjassa - jossa taas kielivaikeuksia ei ole sinänsä, koska kertoja voi kääntää halutessaan kaiken puhutun romaanin kielelle. Yksi latvialaisista oli kuitenkin tehty tanskantaitoiseksi, johtuen siitä, että elokuvassa on ollut mukana tanskalainen tuottaja! Tällainen on aika yleistä leffoissa, vaikka se voi tuntua muuten käsittämättömältä. Elokuva ei ole mikään megabudjetin pläjäys, mutta kasarivärit ja nuhjuisuus sopivat varsinkin Latviassa tapahtuviin kohtauksiin.

Elokuvan loppu ei saavuta samanlaista surumielistä tunnelmaa kuin kirja, ja kun loppuratkaisunkin nyt tiesi, niin se ei tuonut mitään uutta. Keskittyminen herpaantui muihin asioihin.

Henning Mankell: Riian verikoirat (1992)

Komisario Kurt Wallander on tullut minulle aluksi tutuksi uutena 13-osaisena keskinkertaisena ruotsalaisena elokuvasarjana, jonka jaksoja olen katsonut toisella silmällä. Pääosaa siinä esitti vähän hampaaton Krister Hendriksson eikä sarjakaan ensimmäistä osaa lukuunottamatta perustunut Mankkellin romaaneihin. Wallanderista on tehty aikaisemminkin elokuvia ja sarjoja, joissa päähenkilöä on esittänyt monien mielestä ainoa oikea elokuva-Wallander Rolf Lassgård. Menin nyt ensi kertaa alkulähteille ja luin Mankellin kirjan. Riian verikoirat on toinen Wallander-tarina.

Yleensä komisario työskentelee pienessä Ystadin kylässä, jonne sijoittuvat lukuisat rikokset ja murhat ovat jo syöneet koko sarjan uskottavuutta: miten paljon pieneen ruotsalaiskaupunkiin voikaan mahtua rikollisuutta, varsinkin kun siellä vaikuttaa myös kyseinen mestarietsivä? Villin lännen kaupungeissa roistot ymmärsivät kiertää kuuluisan lainvalvojan asuttaman kaupngin kaukaa, mutteivät näköjään Ruotsissa.

Riian verikoirien piristävyys tuleekin siitä, ettei se tapahdu kokonaan Ystadissa, vaan nimensä mukaisesti myös Latvian pääkaupungissa. Toinen kiinnostava asia on kirjan tapahtuma-aika, 1990-luvun alku, jolloin Neuvostoliitto on kaatumassa ja Baltian maat itsenäistymässä. Tänä sekavana aikana monenlaiset tahot yrittävät päästä hyötymään tilanteessa, jossa kaikki on auki.

Tähän soppaan Wallander joutuu, kun Ystadiin rantautuu mereltä kaksi ruumista. Riialainen poliisi tulee avuksi, mutta heti kun tämä palaa kotiin, hänet murhataan. Nyt Wallander puolestaan joutuu matkustamaan Riiaan. Kaikki ei ole tietenkään miltä ensin näyttää. Riian verikoirat on välillä lähes surumielistä, mutta vetävää tarinankerrontaa. Kirja on kirjoitettu sinä aikana, johon se sijoittuu, joten jälkiviisastelua ei esiinny. Myös komisario Wallander on kirjassa paljon vetävämpi hahmo kuin uusimmassa elokuvasarjassa. Hän rakastuu riialaispoliisin leskeen ja palaa pähkähullulle maanalaismatkalle Riiaan, jossa hänellä on vastassaan koko poliisivoima urkkijoineen.

Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata (2006)

Moshe Lewinin kirja oli pieni pettymys. Kun yli 500-sivuinen teos on nimetty noin suurisuuntaisesti (kirjaimellinen käännös aluperäisestä), odottaisi todellakin jotain kattavaa katsausta Neuvostoliiton vuosisadasta. Sen sijaan Lewin vyöryttää lukijalle hirvittävän määrän pikkutarkkaa numerotietoa fragmentaarisiin ja epäkronologisiin lukihin jaettuna. Kyse tuntuu olevan ennemminkin esseekokoelmasta, josta puuttuu punainen lanka. Kirjan takakansitekstikin hehkuttaa ihan muuta kuin mitä kirja lopulta on.

Kun ensipettymyksestä ja pahimmista numerosarjoista on päässyt yli, löytyy kirjasta mielenkiintoistakin. Tunneituimpiin Neuvostoliiton tutkijoihin kuuluva Lewin (s. 1921) esittää uusia tulkintoja, jotka ovat usein päinvastaisia kuin tunnetut kliseet neukkulasta. Nämä kliseet ovat Lewinin mukaan älyllistä tyhmyyttä, kun taas Neuvostoliitonkin historiasta pitäisi ottaa oppia. Tätä älyllistä tyhmyyttä joka maalaa yksiselitteisesti ja yksinkertaistaen kuvan Neuvostoliitosta esim. "tyhmänä kokeena, joka kesti liian kauan" (Jeltsin on sanonut tämänsuuntaista), ovat usein tarkoituksellista politikointia.

Herkullisimpia - muttei itselleni täysin outoja - tulkintoja ovat väitteet siitä, ettei Neuvostoliittoa hallinnut lopulta puolue eikä sen johtajisto, vaan järjettömäksi kasvanut byrokratia, joka eli omaa elämäänsä ja johon johdollakaan ei ollut kykyä vaikuttaa. Korruptio ja luontaisedut soivat byrokratialle etuoikeudet, joille "tuhlaamisen lopettavat komiteat" eivät mahtaneet mitään.

Toinen väite on se, ettei "kommunistinen puolue" hallinnut Neuvostoliittoa. Puolue ei tehnyt enää politiikkaa, kun sen harvat kokoukset olivat supistuneet valtaviksi kättentaputustilaisuuksiksi. Sen sijaan byrokratia - joka oli ottanut mallinsa suoraan tsaarin ajan Venäjältä - eli hirviönä omaa elämäänsä ja vei koneistoa ja maata omalla painollaan.

Nämä ovat tietenkin yksinkertaistettuja referaatteja Leweiniltä, mutta riittänevät tähän. Hän myös kiittelee aika paljon Leniniä ja kaikkien muiden tapaan vihaa Stalinia, joka tämän jälkeen "pilasi kaiken". Uutta näissä tulkinnoissa ei ollut siksikään minulle mitään, että situationistit esittivät jo 1960-luvulla vastaavia analyyseja itäbokin tilasta; ja vieläpä ilman Lewinin laajoja arkistotietoja. Maailman suurin "kommunistinen" maa ei ollut sosialistinen, vaan jotain aivan muuta. Eikä näin ole asia nykyään sen toisenkaan jätin kanssa.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö on niin tuotteistettu länsimaisen populaarikulttuurin tuote, että jopa hämmästyttää, miten vähän tästä alkuteoksesta on "legendaan" jäänyt. Frankenstein on kirjana niin romanttisen aikansa tuote, että se useammin huvituttaa kuin kauhistuttaa. Itse hirviökin - jolla ei ole nimeä - lukee liikuttuneena Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä. Wertherhän oli aikansa Kurt Cobain, jonka fiktiiviseen elämään, kärsimyksiin ja kuolemaan aikansa (yläluokkainen) nuoriso samaistui, ja joka sai romaanina aikaan suoranaisen itsemurha-aallon. On söpöä ajatella, että hirviö lukee tätä pop-romaania yksinäisyydessään tippa silmäkulmassa. Muutenkin romaanissa tunteet vellovat valloimenaan aiheuttaen fyysisiä oireita aina kuolemaan saakka ja luonto kuohuu majesteetillisena kunnon romantiikan tapaan.

Yksinäisyys on tosiaan yksi romaanin teema. Sekä Victor Frankenstein että hänen luomansa hirviö ovat yksinäisiä. Hirviö haluaa itselleen puolison, mutta kun nimihenkilö ei suostu sitä toimittamaan, tämä alkaa tappaa Victorin harvoja läheisiä. Yksinäisyyttä korostaa myös romaanin kerrontatapa; epäsuora kertoja kertoo aina kohdanneensa jonkun, joka kertoo sitten pitkästi omaa tarinaansa - ja saattaa myös kertoa oman tarinansa sisällä jonkun kolmannen henkilön tarinan. Kertojat ovat osallisina tarinoihinsa, mutta he kertovat sen omasta näkökulmastaan ja tietäen, miten tarina päättyy - ja se päättyy useimmiten kohtalokkaasti. Lopuksi luojansa surmannut hirviö feidaa itsensä jäälautalle ja varmaan yksinäiseen kuolemaansa.

Kun miehet synnyttävät, hirviöt heräävät. Siinä kai romaanille annettu profeetallinen sanoma. Mutta Victor ei ole hullu tiedemies, vaan hän tekee mikä on vääjäämätöntä vaikka tietää, että seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Olisiko tämä syvällisempi sanoma?

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)

Ruutukasvo Rönkä jatkaa palkittujen suomalaisromaanien sarjaani. Tällä kertaa palkinto on mennyt perille, sillä Rönkä kirjoittaa sujuvaa ja tiivistä tekstiä, joka on dekkarisarjassa mukava vaihtoehto perinteisille Vareksille ja Maria Kallioille. Juonta ei ole paljoakaan, mutta kun teksti on sujuvaa, uskottavaa ja huumorintajuistakin, sitä lukee mielikseen, varsinkin kun sivumäärä on maltillinen. Oikeastaan muuta ei jäänyt mieleen.

Shine A Light (2008)

Ensimmäiset 10 minuuttia tästä Martin Scorsesen ohjaamasta Rolling Stones -dokumentista suorastaan tyrmäävät: miten nämä vanhat papat ja maestrot ovat lähteneet mukaan tällaiseen tositeeveen irvikuvaan? Draamaa yritetään vääntää siitä, mikä tulee olemaan Rollareiden illan settilista ikään kuin se olisi maailman tarkoimmin varjeltu salaisuus, johon edes bändin jäsenillä ei ole sanomista. Sitten kätellään Bill Clintonia ja otetaan valokuvia. Herrajestas, miten rokkenrollia!

Keikka alkaa - "yllätys" - Jumpin' Jack Flashilla. Ainakin siinä versiossa, jonka katsoin, musiikin miksaus oli tehty häiritsevästi niin, että kun joku rollareista oli kuvassa, hänen instrumenttinsa nousi muiden yli. Siksi musiikki veivaa pahasti koko ajan eikä siihen pysty keskittymään tai varsinkaan käyttämään sitä taustamusiikkina, johon se parhaimmillaan sopisi. Onneksi tämä kummallinen miksaus talttuu jatkossa.

Rollarit ovat kuin rollattoreilla liikkuvat papat. Vaikka tupakkaa edelleen kuluu ja nautittu päivittäinen kalorimäärä on edelleen hälyyttävän alhainen, papat vaan veivaa ja varsinkin Jagger veivaa pyllyään kuin pahimmat teinibeibit MTV:llä. Ja apua!: kyllähän siellä näyttäytyy Jaggerin nykyinen esikuva Christina Aquilera. Välillä väkeä on kuin Elviksen lopun aikojen keikalla pitämässä mädäntynyttä raatoa yllä. Ainoan kerran kun tunnelma todella sähköistyy on, kun Buddy Guy näyttää, mistä blues on tehty - vaikka soittaakin koko ajan suunnilleen kahta nuottia! Kuvaavaa on, että molemmat rollarikitaristit lahjoittavat omat kitaransa bluesveikolle biisin jälkeen.

Charlie Watts sanoo kuolemattomat sanat, kun valoja testataan ennen keikkaa: "Ihan kuin elokuvissa... Tykkään katsoa elokuvia." Samoin tokaisee Keith Richards: "On kiva nähdä... On kiva nähdä mitään." Vahinko vaan, etteivät tämä ole niitä vanhoja arkistopätkiä, joita esitetään "ironisesti" kappaleiden välissä teiniposkisilta rollareilta, vaan ihan uusia kommentteja.

Joskus kun näkisi vastaavan spektaakkelin Hanoi Rocksista! Sen voisi ohjata 80-vuotias Renny Harlin, Oscar-voittaja maailmankuulusta Mannerheim-elokuvastaan!

Voi tätä maailman turhuutta! Voi populaarikulttuurin naurettavuutta!

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Tämäkin kirja on palkittu, Tähtivaeltaja-palkinnolla, eli scifiä pitäisi olla luvassa. Kyseessä on kuitenkin jännitteetön teknotrilleriyritys, joka kaatuu draaman puutteeseen. Toisaalta on hyvä, ettei tarinaan ole yritetty ympätä väkisin "pahista" a la Dan Brownin salaseurat, koska eivät sellaiset tähän sopisi. Kuitenkin kun tällä kertaa luonto on "pahis", ihmisillä ei ole paljoakaan tekemistä. He vain toteavat, mitä on tapahtumaisillaan ja sitten se tapahtuu. Henkilöt ovat ehkä hieman uskottavampia kuin Remeksen super-ihmiset, mutteivat kovin paljon kiinnostavampia tai varsinkaan huumorintajuisempia.

Teemana on "muodikas" ilmastonmuutos. Nyt ollaan vedenpaisumuksen eli suuren tsunamin jäljillä. Kovin on vedetty lankoja yhteen, jotta saadaan suunnilleen koko ihmiskunnan historia ja kulttuuri taas yhden suuren "salaisuuden" taakse. Isomäki vakuuttaa jälkisanoissaan että oli saanut käsikirjoituksensa valmiiksi jo ennen tapaninpäivän hyökyaaltoa, ja että hänen maalaamansa kauhuskenario on mahdollinen.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Westön sukukronikka saa olla epäkiitollisessa asemassa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen luettuna romaanina. Valitsin kirjan sen saamien hyvien arvosteluiden vuoksi, ja koska se käsittelee samoja tapahtumia kuin Linna. Väistämättä mieleen tuleva vertailu on Westölle erittäin epäreilu.

Westön iso romaani kuvaa suomenruotsalaisten helsinkiläisten menoa 1910-40-luvuilla. Henkilöt ovat (pikku)porvareita, monet dekadentteja ja heillä on hienot nimet, mikä korostaa eroa koskeloihin ja halmeisiin. Jotkut heistä myös matkustelevat maailmalla ja yksi henkilöistä käy oppimassa saksipotkun Etelä-Amerikasta. Välillä puhutaan vieraita kieliä, pelataan jalkapalloa ja innostutaan jazzista, jota soitetaan oikeiden neekerienkin kanssa. Tämän kauemmaksi Linnasta ei taida päästä.

Sisällissodan ja sen jälkipuinnin kuvauksessa Westö myös häviää 6-0 Linnalle. Vaikka Westö kertoo punavankinaisten Linnaakin karmeammasta teloituksesta, ei lukija vakuutu eikä voi samaistua teloitettaviin. Sama pätee muidenkin henkilöiden kohdalla: tarttumapintaa ei synny ja henkilöiden kohtalot jäävät yhdentekeviksi. Toinen vastaava kohta on romaanin kyyditys, jossa punainen sanomalehtimies kaapataan saarihuvilasta ja jätetään toiselle saarelle. Westön tyyli on tyypillistä nykyproosaa: tapahtumat ovat vähäisiä, kielellä "peitellään" tiettyjä asioita, jotka voisi sanoa suoraan (tämä on ilmeisesti nykyinen käsitys "sanataiteesta") ja kokonaisideaa ei löydä kirjallisuuden maisterikaan. Koko kirjalla ei ole muita ansioita kuin Helsingin kuvaus, mutta kai sentään taustatutkimusten pitääkin olla kunnossa, kun historiallista romaania tehdään.

En ole lukenut vielä yhtään hyvää Finlandia-palkittua romaania!

Täällä Pohjantähden alla, osa 3 (1962)

Ensimmäinen huomio oli kirjan lopetus Akseli ja Elina -elokuvaan nähden. Elokuvahan loppuu Akselin tyttären Kaarinan häihin, joissa lauletaan ikimuistoinen Akselin ja Elinan häälaulu. Kirjassa Akseli ehtii kuolla ennen häitä. Muutenkin elokuvan lopetus on paljon aurinkoisempi: koko saaga loppuu häihin, jossa Akselikin on mukana ja uusi sukupolvi menee naimisiin jättäen tulevaisuuden auki sodan loputtua. Kirja sen sijaan jatkaa vielä muutaman vuoden paljastaen nuorenparin avioliiton onnettomuuden, kun mies Aulis Kivioja matkustelee hämärienkin bisneksiensä perässä, ryyppää ja pettää vaimoaan.

Akselin kuolema on kuvattu vähäeleisesti ja lyhyesti ollakseen trilogian yksi päähahmoista. Hänen hautajaisiakaan ei kuvata, toisin kuin vanhan Koskelan 25 vuotta aikaisemmin.

Kirjan lopussa kohtaavat myös trilogian kaksi suurta selviytyjää: Janne Kivivuori, kansanedustaja ja kunnallisneuvos, joka on pysynyt aina syrjässä "äärimmäisyysliikkeistä" (ollen siten demarin perikuva) ja Elias Kankaanpää; juoppo, jota kukaan ei ota vakavasti ja joka siksi selviytyy tuulisistakin ajoista. Ellu on kieltolain aikana viinatrokari, ja hän luonnollisesti äänestää kieltolain jatkamisen puolesta, jotta ei menettäisi bisnestään. Voisin veikata, että Linna symppasi ainakin jälkimmäistä koska tämä on harvoja henkiinjääneitä.

1930-luvulla Lapuan liike pääsee rettelöimään fascistisilla toimillaan ja ajatuksillaan tietyllä tavalla vastaavasti kuin punaiset 1910-luvulla. Tosin Linna kuvaa historiallisistakin syistä nämä valkokiihkoilijat huomattavasti negatiivisemmin ja koomisemmin kuin punaiset toisessa osassa. Lapualaisissa ei ole aste-eroja, kuten punaisissa aikoinaan, ja he ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, mitä "tarttis tehrä". Näinhän on ollut aina muuallakin. Valkoisille maailma on valmis paikka jossa on vain "liikaa" "vääränlaisia" ihmisiä, kun taas punaisille maailma ei ole valmis, ja siitä, mihin sen pitäisi kehittyä, ollaan aina valmis riitelemään. Siksi ryhmäkuriin ja tottelevaisuuteen taipuvat valkoiset ovat olleet perinteisesti voimakkaimpia hajanaisia punaisia vastaan (vrt. vaikka Espanjan sisällissota).

Pohjantähti on nyt purkissa. Kiitos VL. On aika siirtyä eteenpäin.

Akseli ja Elina (1970)

Pohjantähti-trilogian lukuprosessiin (ks. muut kirjoitukset) liittyen olen katsonut myös molemmat elokuvat jo ännännen kerran. Akseli ja Elina perustuu trilogian viimeiseen osaan, joka alkaa, kun Akseli palaa punavankeudesta armahduksen saaneena. Elokuva ei aikoinaan saanut yhtä suurta menestystä kuin kahteen ensimmäisen kirjaan perustuva Täällä Pohjantähden alla.

Elokuvallisesti Akselin ja Elinan pitäisi olla paremmissa kantimissa kuin edeltäjänsä: kahteen ensimmäiseen kirjaan pohjautuva ensimmäinen elokuva oli ehkä opettanut jotain, näyttelijät olivat (Elinaa lukuunottamatta) samoja ja minuuttejakin oli käytettävissä enemmän per sivu. Ei ole tarvinnut juosta tapahtumia läpi niin paljon kuin ehkä ensimmäisessä elokuvassa piti, jossa pituus pysyi "vain" kolmessa tunnissa. Nyt yhteen kolmasosaan on saatu käyttää 131 minuuttia. Hauskimpia elokuvallisia oivalluksia ovat sukuvalokuvan otto, josta isoisä-Jussi yrittää paeta, sekä repliikki, jossa puutarhassaan kahvia juova herrasväki paheskelee juopunutta Eliasta, joka "ryyppää, kun muut tekevät rehellistä työtä". Kohtauksen esillepanossa tuodaan herkullisesti esille, ettei tämä herrasväki ole itse tehnyt koskaan "rehellistä" työtä.

Kirjan herkullinen repliikki "ihan kamalaksi on [maailma] mennyt sen jälkeen, kun radio saatiin", menee aika lailla painottamatta ohi. Saattaisin ottaa siitä itselleni mukaellun tunnuslauseen nyt, kun olen sanonut irti sekä Hesarin että TV-luvan. Kirjaa lukevana elokuvat ovat kyllä vain tosi vähän mitään uutta tuovaa, sarjassa kuvitettuja klassikoita, mutta onnistunutta sellaista. Se, että kirjoista saa niin "helposti" hyvät elokuvat, jotka eivät ole ristiriidassa kirjan luomien mielikuvien kanssa, on tietenkin ohjaaja Laineen ja ennen kaikkea elokuvatkin kirjoittaneen Linnan ansiota. Elokuvan sotakohtaukset ovat sen heikointa antia, vaikka Laine ja Linna olivat tehneet Tuntemattoman sotilaan elokvaksi jo 1956.

DVD:llä on harvinaisesti paljon ekstraa: Jatkoaika-talkshowta (mukana Jörkka Donner, Lenita Airisto sekä tekijät Edvin Laine ja tietenkin Väinö Linna) ja muuta harvinaista herkkua. Palaan kirjan teemoihin pian, kun olen lukenut trilogian viimeisen osan loppuun.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (1960)

Kansalliseepoksen toinen osa keskittyy sisällissodan tapahtumiin, ja vaikka kaikki trilogian osat ovat hämmästyttävän samankokoisia sivumäärältään, tämä osa kattaa ajallisesti lyhyimmän jakson. Kun osat yksi ja kolme kattavat vuosikymmeniä, kakkososan aikajana rajoittuu muutamaan vuoteen.

Toinen osa tuntuu käyvän aluksi jopa tyhjäkäynnillä, kun sisällissotaan johtavia tapahtumia pohjustetaan perusteellisesti. Itse sotatapahtumia - jotka sijoittuvat koko trilogian keskipisteeseen - kuvataan lyhyemmin kuin Pentinkulman tapahtumia ja punaista terroria sodan aikana tai valkoista terroria sodan jälkeen. Vaikka punaisten hallitsemassa Pentinkulmassa tapahtuukin muutamien alusta alkaen mukana olleiden sivuhenkilöiden, erityisesti Paronin ja Töyryn isännän murhat punaisten toimesta, eivät nämä tapahtumat ole kovinkaan "tasapainossa" valkoisten myöhemmin suorittaman murha-aallon kanssa. Ensinnäkin Linna on kuvannut Paronin ja Töyryn alusta alkaen epäedullisessa valossa. Toiseksi jo pelkkä punakaartilaisten ja muiden kirjan tapettujen henkilöhahmojen lukumäärä on huomattava; tuntuu, että valkoiset tappavat noin puolet kirjan henkilöistä ja suuren osan heistä vieläpä täysin syyttöminä.

Neljän vuoden takainen erinomainen eteläkorealainen elokuva Taegukgi osoitti, että veljessodan raakuus on yleismaailmallista. Monet Pohjantähden kohtaukset tulivat silloin mieleen, kun elokuvassa näytettiin, miten tavalliset korealaiset ilmiantoivat ja antoivat tappaa väärinajattelevia naapureitaan.

Kirjan vaikuttavimpia kohtauksia ovat naisten teloitukset vankileirillä ja isäntien kusitauolla käymä kaupankäynti renkiensä hengillä. Toisaalta jossain vaiheessa alkaa tuntua jopa epäuskottavalta, että punapäällikkö Akseli Koskela säilyy hengissä vankileiriltä, josta lähes kaikki muut viedään kuopalle teloitettaviksi. Romaanisarjan jatkon kannaltahan tämä oli tietenkin välttämätöntä.

Mustaa valkoisella (1968)

Jörn Donnerin kuohuvana vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa on kaikki camp-elokuvan ainekset: Jörkka pokaa vähäeleisesti naisia puku päällä, musiikki on cha-cha-jazzia, dialogi on kökköä small talkia, tupakkaa poltetaan koko ajan ja vähäiset tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia. Musiikkipuolen kruunaa Ei saa uskaltaa -klassikko, joka esitetään asiaan sopivasti jäykän vakavasti. Elokuvan draama rajoittuu muutamaan keskusteluun, jossa Jörkka inttää pahantuulisena muita vastaan ilman mitään syytä.

Elokuvan "eroottinen lataus" on kökköä: ensin vähän näytetään suttuisesti kuvattua paljasta reittä tai selkää, jonka jälkeen poltetaan tupakkia. Yhdessä naintikohtauksessa vilahtaa puolikas tissi. Huvittavin on naimakohtaus, jonka taustamusiikkina on radion säätiedot eri rannikkoasemilla. Jörkan kekkoslovakialainen näyttelijäntyö on yhdellä naamalla ja äänensävyllä tehtyä töykeää "charmia", jonka purevuutta naisiin voi vain ihmetellä.

Mukana olevat julkkikset Lasse Mårtenson ja Jukka Virtanen korostavat camp-henkeä. Edellinen vielä laulaa luikauttaa englanninkielisen biisin.