Tali-Ihantala 1944 (2007)

Tali-Ihantala 1944 sai jo ennen valmistumistaan kansanvälistä huomiota. Minultakin kysyttiin ulkomailta dvd:n julkaisusta ennen kuin elokuva oli ollut Suomen ensi-illassa. Ennätysmurskaavat arvostelut lannistivat minut(kin), joten katsoin elokuvan vasta nyt dvd:ltä. Kokemus oli oikeastaan hyvin positiivinen.

Elokuvasta ei ole yritettykään tehdä perinteistä juonielokuvaa. Sodassa kaikki ovat marsalkasta rivisotilaaseen sivustakatsojia ja pelinappuloita. Siinä mielessä Tali-Ihantala on sotaelokuva parhaasta päästä. Maailmanluokan sotaelokuvaksi leffan tekee sen panssarivaunukuvaus. En muista nähneeni - jonkinalaisena sotaelokuvafriikkinä itsekin - näin hyvää panssarivaunutaisteluiden esittämistä. Kerrankin nähdään, miltä vaunun sisällä näyttää ja tuntuu.

Panssarivaunuihin keskittyineitä elokuvia on tehty aiemminkin, mutta aina ne ovat kaatuneet autenttisuuden puutteeseen. Niinpä esimerkiksi Samuel Fullerin sinänsä mestariteos Big Red One esitti amerikkalaisia panssarivaunuja kömpelösti muka saksalaisiksi legendaarisiksi tiikereiksi muutettuina - vain sakutunnukset oli maalattu jenkkipanssarien kylkiin. Battle of the Bulge taas naamioi yhtä kömpelösti Korean sodan aikaisia jenkkitankkeja Ardennien metsissä hyökkääviksi panzereiksi, vaikka elokuvan aihe oli juuri saksalaisten viimeinen suuri panssarivaunuhyökkäys. Jos tunsi yhtään toisen maailmansodan kalustoa, huomasi heti tankit väärennöksiksi ja elokuvien uskottavuus oli mennyttä. Jopa suurimmalla mahdollisella rahalla tehty Spielberg/Hanks-tuotanto Taistelutoverit ei sisältänyt kuin muutaman tankin, vaikka Normandian maihinnousun jälkeisissä taisteluissa ne olivat ratkaisevassa osassa. Tässä Tali-Ihantala tekee sotaelokuvien historiaa ja on kansainvälisen huomionsa ansainnut. Siinä on mukana aitoja saksalaisten ja venäläisten tankkeja, jotka sodan tiimellyksessä vaihtoivat - useimmin suomalaisten hyväksi - usein omistajaa. Kaikki tämä suomalaisittain minibudjetilla verrattuna edellisiin.

Tali-Ihantalaa voi tietenkin arvostella siitä mistä muitakin sotaelokuvia. Kirjallisuus menee aina satoja vuosia edellä siinä, mitä voi kuvata. Niinpä esimerkiksi Leväslaihon romaaneista tuttua piereskelyä ei tässä kuulla, vaikka kirjailija itse on yksi elokuvan panssarisankareista. Verta ja suolenpätkiä ei näy, mutta niiden realistinen esittäminen olisi liian sietämätöntä. Vielä 1960-luvullahan sotaelokuvissa oli tapana kaatua siististi rintaa pidelleen maahan, kun osuma tuli. Silvoutuneiden ja murskaantuneiden ruumiiden näkeminen ei ole ainakaan niiden etu, jotka sotia maailmaan yhä lietsovat.

Will Self: Suuret apinat (1999)

HoooGraaa! Will Shelfchimp, pussaan peräreikäänne ja osallistun mielelläni naimarinkiinne. Fiktiivinen kertomuksenne villi-ihmisistä 'huu' oli nokkela, vaikka kirjallisuuspiireissä on viitelty toistakin. Nähdäkseni metodinne 'juk juk' oli kääntää meidän simpanssien maailma yltympäri ikään kuin ihmiset olisivat voineet luoda loistavan kulttuurimme. Mikä herkullisen naurettava ajatus .

Olen antanut viittoa itselleni, että ryhmänne voi mitä parhaiten. Olettehan muistanut paneskella tyttärienne tarpeeksi 'huu?'. Voisitte kutsua minut kylään, kun naaraallanne alkaa taas turvotus , kiitos hänelle viimeisestä nainnista. Kuvailitte muuten kirjassanne mainiosti, miten nämä villi-ihmiset parittelevat salassa eivätkä 'huuu' ota paritteluun mukaan edes lapsiaan. Tämä osoittaa mielestäni hyvin villi-ihmisten luonnotonta rappiota ja erkaantumista ympäröivästä luonnosta 'wroaaah!'.

Koska olette brittiläisen kirjallisuuden eturin simpansseja - kuten teillä on tapana itseänne luonnehtia - olette valinneet päähenkilöksenne kuvataiteilijan ja sitä kautta 'huu' päässyt parodioimaan myös taidemaailman gorillamaisuuksia. Mielestäni tämä kehittely jää kuitenkin hieman etäiseksi. Olisi joka tapauksessa mukava taas rystykävellä kanssanne, pidellä kiveäksiänne kourassani sekä sukia paskakokkareita ja spermatahroja turkistanne, hyvä peräseni. Tunnustan ylemmyytenne hierarkiassamme.

Graah! Wroaah!

Linnunradan käsikirja liftareille (kuunnelmajaksot 1-18, 1984-1991)

Aluksi oli kuunnelma. Ja kuunnelmasta sikisi kirjoja, televisiosarja, sarjakuvia, LP-levyjä, näytelmäversioita, tietokonepeli ja elokuva. Ja kuunnelma käännettiin suomeksi ja tehtiin ensimmäisen kerran ääniaalloiksi Orwellin vuonna 1984. Profeettamme Richard Dawkins omisti Jumalharha-kirjansa kaiken tämän luojalle, Douglas Adamsille, joka siirtyi toisiin galakseihin 2001.

Linnunradan käsikirja liftareille on maailman kuuluisin kuunnelma, vaikka monille se on varmasti tuttu muiden formaattien kautta. Suomessakin sen kanssa suosiosta voi kilpailla vain Knalli ja sateenvarjo - joka on myös brittiläisen kirjoittama, ja jossa on mukana samoja ääninäyttelijöitä.

Numero 42 on noussut käsitteeksi ja yleistiedoksi vastauksena "suureen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta". Baabelin kala, maailmanlopun ravintola ym. ovat klassikoita ja osoittavat Adamsin mielikuvituksen voimaa. Hän lanseerasi myös "viisiosaisen trilogian" käsitteen, vaikka Isaac Asimov oli jo ennen häntä kirjoittanut moisen.

Scifinä ja sen parodiana Käsikirjalla on samat ongelmat kuin kaikilla muillakin tieteisfiktioilla. Kaikkea ei voi kyseenalaistaa ja keksiä uudelleen, koska jotain täytyy pystyä kommunikoimaankin. Niinpä scifissä päähenkilöt ovat yleensä ihmisiä, vaikka olisivat kotoisin kaukaisista galakseista. Itse kieltä on tietenkin mahdotonta keksiä uudestaan, koska ilman sitä fiktio jäisi kirjoittamatta tai ainakin vastaanottamatta. Hauska parodia tästä on valaspoikasen sisäinen monologi tämän pudotessa kohti kuolemaansa; valas joutuu keksimään käsitteitä voidakseen ajatella, että tämä "heiluttaa" "pyrstöään".

Kuuntelin suomalaisen version jälkeen ensimmäisen sarjan alkuperäistä englanninkielistä kuunnelmaa. Suomalainen ei jää lainkaan alkuperäissarjan varjoon. Kuunnelmat muistuttavat äänimaailmaltaan aika lailla toisiaan, ja tunnusmusiikkikin on sama. Suomalaisessa versiossa masentunut Marvin-robotti on paljon parempi kuin alkuperäisessä. En onnistunut nyt saamaan käsiini viimeisiä seitsemää jaksoa, mutta niitä pidetään sarjan heikoimpina eivätkä ne onnistu saattamaan tarinaa kunnon päätökseen.

Entä mitkä olivat jumalan viimeiset sanat?

Pahoittelemme teille aiheuttamaamme häiriötä.

"24" (ensimmäinen tuotantokausi 2001)

Jos vastaus on "42", mikä on kysymys?

Vinkki: "tydyt-TI-dyy."

Kysymys on "montako minuuttia on kapitalistin tunti?" Näin monta minuuttia nimittäin mahtuu "24"-sarjan "reaaliaikaiseen" tuntiin, kun siitä otetaan pois mainoskatkot. Kun alku- ja lopputekstit poistetaan, voidaan sanoa, että tunnista jää puuttumaan kolmasosa. Vuorokaudessa on näin 17 tuntia.

Huvittavaa on, että vaikka sarja tapahtuu reaaliajassa, amerikkalaisittain pitkien mainoskatkojen aikana ei tapahdu tietenkään koskaan mitään merkittävää. Ehkäpä henkilöt käyvät tänä aikana vessassa tai syövät ja juovat, koska itse sarjassa he eivät sitä tee. Ensimmäisessä tuotantokaudessa päähenkilö Jack Bauer nähdään syömässä kerran, ja kun pahat terroristit tunteja myöhemmin tarjoavat vankina olevalle Bauerille ruokaa, tämä kieltäytyy. Sarjassa ei myöskään nukuta eikä kukaan ole koskaan väsynyt. Ainoana poikkeuksena on Jackin tytär Kim, jonka äiti herättää, kun tämä on niin väsynyt, että torkkuu. "Et saa nukkua Kim, meidän täytyy olla varuillaan, jotta voimme paeta vankeudesta", äiti sanoo! Kun sarja alkaa ja päättyy keskiyöllä, voidaan laskea, että lopussa kaikki ovat valvoneet nelisenkymmentä tuntia putkeen. Tämän taisivat huomata myös sarjan tekijät, sillä toinen kausi alkaa sopivammin aamukahdeksalta.

"24" korostaa amerikkalaisten Pyhää Perhettä huvittavuuteen asti. Kaikki muu ovat toissijaista - myös "kansallinen turvallisuus" - kun Jack Bauer yrittää pelastaa jatkuvasti pulaan joutuvaa vaimoaan ja tytärtään. Sarjan edetessä perhesiteet venyvät ja paukkuvat, kunnes kärjistyivät viimeisimmässä tuotantokaudessa hyperoidipaalisiin mittoihin, kun Jackin isä osoittautuu pahikseksi ja tämä joutuu kiduttamaan omaa veljeään - joka joutuu lopulta oman isänsä tappamaksi. Samalla panokset kohoavat kausi kaudelta, kunnes ydinpommin räjäytys on vain yksi monista juonikuvioista.

"24":n merkittävyydestä 2000-luvun americanalle todistaa se, että sitä ovat parodioineet sekä South Park että Simpsons. Soittoäänestä on tullut tunnistettava ikoni. Sarjan yhteen jaksoon mahtuu enemmän juonenkäänteitä kuin keskiverron suomalaisen kirjailijan koko tuotantoon.

Samalla "24" on aika kliseistä toimintasarjaa ja kuvastaa amerikkalaisten tuntoja 2000-luvulla. Kidutuksesta tulee sarjan edetessä yhä hyväksyttävämpää ja päähenkilö turvautuu siihen yhä hanakammin. Keskimäärin joka toisessa jaksossa kidutetaan jotakuta. Tahaton osoitus jenkkien järjestelmästä on, että sen eri byroot - fiktionaalinen Ciitiijuu ym. - joutuvat tappelemaan jatkuvasti keskenään. Vaikka tämä on tietenkin draamallisesti oivallista, sillä on taustansa todellisuudessa, kuten Looming Tower -kirjan yhteydessä kirjoitin. Tarinankerronta on vauhdikasta, ja vauhti ja mutkikkaat juonenkäänteet ovatkin monesti pääasia, niin ettei katsoja huomaisi tapahtumien logiikan ontumista. Vaikka kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, likaa tai hikeä ei näy missään. Hyviksillä on tausta ja tunteet, pahikset ovat tunteettomia ja fanaattisia juonittelijoita tai tappokoneita - ja jos päähenkilöinä on naisia, he ovat aina nuoria, hoikkia ja hyvännäköisiä. Kaikki ovat ehdottoman varmoja asiastaan. Pahikset tulevat yhä useammin ulkomailta, vaikka kaiken takana saattaakin olla draamallisten keinojen takia kuka tahansa.

Sarjassa toiset ovat tasa-arvoisempia ja arvokkaampia kuin toiset ja siksi uhrattavissa. Ihmiset ovat välineitä tietyn asian saavuttamiseksi. Kun Jack Bauerin vaimo paljastuu olevansa raskaana ja raiskattu - tässä järjestyksessä - olin varma, että hänen täytyy kuolla, kuten kävikin toistakymmentä jaksoa myöhemmin. Useassa kohdin juonenkäänteet ja varsinkin henkilöiden motiivit, jotka aiheuttavat nämä käänteet saivat aikaan epäuskoisia naurahduksia ja pään pudistelua.

Ensimmäisellä kaudella ehdoton auktoriteetti ei ole vielä pyhä "Mr. President", vaan vasta presidenttiehdokkaaksi pyrkivä, musta senaattori David Palmer. Niinpä Jack ei pääse vielä alussa laukomaan "Jees, mistö president" -lausettaan, mutta jatkossa sitäkin enemmän. Senaattori Palmer on tietenkin kaiken yläpuolella oleva, leuka pystyssä ja ryhdikkäänä kaiken selvittävä oikeamielinen suurmies, jonka ympärillä juonitellaan jatkuvasti. Jatkossa presidentti Palmer tietenkin salamurhataan.