Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Battlefield: Bad Company (2008)

Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.

Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien - kuten Civilization-sarja - lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.

Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen "bad company" on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!

Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä "elämä 2" -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.

Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.

En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.

Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma -sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa...

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952)

Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.

Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.

Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.

Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.

Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.

Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".

Aurinkomyrsky (Åsa Larssonin kirja 2005 ja siitä tehty elokuva 2007)

Heti perään toinen sarjassani "ruotsalainen dekkari ja siitä tehty elokuva", tällä kertaa molemmat reilun vuosikymmenen uudempaa tuotantoa kuin edellinen. Larssonin kirjaa lukiessa tuli mieleen mies- ja naisdekkariestien erot, joista useimmat on takuulla huomattu jo ennen minua.

Kun miesdekkarit (puhutaan siis henkilöhahmoista) ovat yleensä yksinäisiä susia, naisdekkareilla on monesti ellei kotona poikaystävä, ainakin erinäisiä flirttivirityksiä. Miesdekkareiden intiimit ihmissuhteet ovat usein yhden yön vetäisyjä (tyyliin Vares) ja muutenkin heidän ystäväpiirinsä löytyy useimmiten kapakasta. Vakavat viritykset osoittautuvat femme fataleiksi a la Chandler, kun taas en muista naisdekkarin menneen kohtalokkaasti halpaan (sellaisiakin taatusti on). Naisdekkareilla taas kodin lisäksi myös muu perhe - sisarukset ja vanhemmat - ovat tärkeitä, ja näihin voi liittyä joitain syvällisiä traumoja. Miesdekkareilla on harvoin vanhempia, tai kuten Wallanderilla, tämä on joku, jonka luona vain käydään turisemassa ja juomassa viinaa.

Naisdekkarit asuvat usein isoissa kaupungeissa, mutta joutuvat palaamaan välillä pikkukaupunkeihin ja nuoruutensa maisemiin (esim. tässä tai joissain Lehtolaisen dekkareissa). Miesdekkari voi asua missä tahansa ja aina hän löytää vaikeuksia tai rikoksia. Miesdekkareiden rikokset ovat useimmiten järeämpiä kuin naisdekkareiden. Esim. tässä on kyse pikkukaupungin uskonlahkossa tapahtuneesta murhasta, kun eilisessä Wallanderissa oli kyse itsenäistyvän Latvian kohtalosta ja suunnasta. Naisdekkarit ovat muutenkin maanläheisempiä, mikä ei aina mieslukijaa jaksa sytyttää.

Niin, entä Aurinkomyrsky? Ei jäänyt paljoa mieleen, ei kirjasta eikä elokuvasta, verrattuna eiliseen Wallanderiin. Larsson teki kuitenkin tällä esikoiskirjallaan kansainvälisen läpimurron, mitä en olisi tekstin pohjalta arvannut. Elokuvassa oli mukana paljon tunnettuja ruotsalaisia näyttelijöitä aina osa-aika-wallander Krister Hendrikssonista lähtien. Murhatusta saarnamiehestä oli tehty melkein Kurt Cobainin tapainen hahmo elokuvassa, jollaiseksi en tätä kirjassa hahmottanut. Muuten sekä kirja että elokuva olivat kliinistä ruotsalaista ammattityötä.

Hundarna i Riga (1995)

Katsoin heti romaanin (ks. alla) perään siihen perustuvan elokuvan, jonka pääosassa on Rolf Lassgård. Mielenkiintoista oli tietenkin nähdä, miten romaani on saatu tiivistettyä alle kahteen tuntiin, miltä lopun aikojen neuvosto-Riia näyttää ja miten muutenkin varsin onnistunut romaani on muutettu elokuvaksi.

Onneksi elokuvan latvialaisista ei ole tehty ruotsinkielentaitoisia, joten kommunikointi on yhtä kömpelöä kuin kirjassa - jossa taas kielivaikeuksia ei ole sinänsä, koska kertoja voi kääntää halutessaan kaiken puhutun romaanin kielelle. Yksi latvialaisista oli kuitenkin tehty tanskantaitoiseksi, johtuen siitä, että elokuvassa on ollut mukana tanskalainen tuottaja! Tällainen on aika yleistä leffoissa, vaikka se voi tuntua muuten käsittämättömältä. Elokuva ei ole mikään megabudjetin pläjäys, mutta kasarivärit ja nuhjuisuus sopivat varsinkin Latviassa tapahtuviin kohtauksiin.

Elokuvan loppu ei saavuta samanlaista surumielistä tunnelmaa kuin kirja, ja kun loppuratkaisunkin nyt tiesi, niin se ei tuonut mitään uutta. Keskittyminen herpaantui muihin asioihin.

Henning Mankell: Riian verikoirat (1992)

Komisario Kurt Wallander on tullut minulle aluksi tutuksi uutena 13-osaisena keskinkertaisena ruotsalaisena elokuvasarjana, jonka jaksoja olen katsonut toisella silmällä. Pääosaa siinä esitti vähän hampaaton Krister Hendriksson eikä sarjakaan ensimmäistä osaa lukuunottamatta perustunut Mankkellin romaaneihin. Wallanderista on tehty aikaisemminkin elokuvia ja sarjoja, joissa päähenkilöä on esittänyt monien mielestä ainoa oikea elokuva-Wallander Rolf Lassgård. Menin nyt ensi kertaa alkulähteille ja luin Mankellin kirjan. Riian verikoirat on toinen Wallander-tarina.

Yleensä komisario työskentelee pienessä Ystadin kylässä, jonne sijoittuvat lukuisat rikokset ja murhat ovat jo syöneet koko sarjan uskottavuutta: miten paljon pieneen ruotsalaiskaupunkiin voikaan mahtua rikollisuutta, varsinkin kun siellä vaikuttaa myös kyseinen mestarietsivä? Villin lännen kaupungeissa roistot ymmärsivät kiertää kuuluisan lainvalvojan asuttaman kaupngin kaukaa, mutteivät näköjään Ruotsissa.

Riian verikoirien piristävyys tuleekin siitä, ettei se tapahdu kokonaan Ystadissa, vaan nimensä mukaisesti myös Latvian pääkaupungissa. Toinen kiinnostava asia on kirjan tapahtuma-aika, 1990-luvun alku, jolloin Neuvostoliitto on kaatumassa ja Baltian maat itsenäistymässä. Tänä sekavana aikana monenlaiset tahot yrittävät päästä hyötymään tilanteessa, jossa kaikki on auki.

Tähän soppaan Wallander joutuu, kun Ystadiin rantautuu mereltä kaksi ruumista. Riialainen poliisi tulee avuksi, mutta heti kun tämä palaa kotiin, hänet murhataan. Nyt Wallander puolestaan joutuu matkustamaan Riiaan. Kaikki ei ole tietenkään miltä ensin näyttää. Riian verikoirat on välillä lähes surumielistä, mutta vetävää tarinankerrontaa. Kirja on kirjoitettu sinä aikana, johon se sijoittuu, joten jälkiviisastelua ei esiinny. Myös komisario Wallander on kirjassa paljon vetävämpi hahmo kuin uusimmassa elokuvasarjassa. Hän rakastuu riialaispoliisin leskeen ja palaa pähkähullulle maanalaismatkalle Riiaan, jossa hänellä on vastassaan koko poliisivoima urkkijoineen.

Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!