Remeksen tehtaasta ilmestyi tämä viime vuoden myydyin kirja. Se on luonnollisesti tuttua Remestä. Vuosikymmeniä piilossa pysyneet salaisuudet saavat yhtäkkiä monen eri tahon huomion. Nyt juostaan natsien uraanikätkön perässä. Suomi-yhteys on tällä kertaa aika heikko, mutta tietenkin mukana on suomalaissyntyinen jokamies - joka on tietenkin samalla aiheeseen liittyvä huippuasiantuntija - ja tämän perhe, joka joutuu vaaraan monessa polvessa. Tämä kaikki esitetään remes-kaavan mukaan, johon kuuluvat henkilöiden itselleen esittämät loputtomat kysymykset ja täydellinen huumorittomuus. Remes-kaavaan kuuluu myös perehtyminen aihepiiriin, ahkeruus - tehdas tuottaa vuosittain jo kaksi kirjaa joulumarkkinoille - ja tarttuminen kunnianhimoisiin aiheisiin, joissa vähemmän ahkera kapsahtaisi katajaan. Luin vähän aikaa sitten myös Pimeän pyöveli -kirjan, joka ensin tuntui pysyvän maan pinnalla, mutta yltyi sitten kirjaimellisesti taivaisiin Pudasjärven pimeän taivaan yllä.
Edelleenkin peräänkuulutan remes-parodiaa.
Tällä kertaa Remes jopa läväyttää loppusivuilla pikkuruisen kommentin tosimaailmasta, joka liittyy maailmanpolitiikan raadollisuuteen. Huu-uu, eikö tämä mene jo liian pitkälle?
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
lauantai 25. lokakuuta 2008
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (1948)
Waltarin toinen suuri historiallinen romaani Mikael Karvajalka on myös ainoa näistä Sinuhen jälkeisistä tiiliskivistä, joka sijoittuu osittain Suomeen. Mikael syntyy Turussa, jonne hän myös palaa hetkeksi opiskeltuaan Pariisissa. Ote on samantyyppinen ja osittain yhtä fantastinenkin kuin Sinuhessa. Samoin kuin Sinuhessa, päähenkilöllä on uskottu, alhaissäätyisempi ystävä, Antti Tykinvalaja, joka tosin häipyy välillä vuosikausiksi omille teilleen. Sinuhen tapaan uskonto on läsnä, mutta huomattavan konkreettisemmin. Karvajalka sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin Suomi oli vielä katolinen osa Ruotsin valtakuntaa, mutta muualla eräs Luther aiheutti liikehdintää. Lopputuloksena on ainaista sotimista, hävitystä ja raiskausta, jotka kuuluvat luonnollisella tavalla hyvään sotataitoon.
Karvajalka pääsee osaksi näistä uskontaisteluista, ja hän on kyynisempi ja realistisempi kuin Sinuhe. Yhdessä Antin kanssa he eivät häpeile käyttää tielleen tulleita mahdollisuuksia opportunistisesti ja pelkästään omaa aineellista etuaan ajatellen. Usein vain käy ilmi, että muut ovat vielä ovelampia ja päähenkilöt jäävät petettyinä puille paljaille. Kun Mikaelin saksalaista vaimoa Barbaraa epäillään noituudesta ja tätä kidutetaan ja lopulta poltetaan noitana, päähenkilö ei yritä tehdä mitään tämän hyväksi, vaikka näkee, että Barbaran tunnustus on saatu kiduttamalla. Kun uskonto näytetään tässäkin niin kyynisessä ja hirtehisessä valossa, aloin jo ihmetellä, miten Waltari jaksoi jatkaa uskonnollisia pohdintojaan vielä 1960-luvulla julkaistuissa, viimeisissä historiallisissa romaaneissaan.
Karvajalka on kaikessa uskonsotien aikaisessa kauheudessaan myös veijariromaani, jossa Waltari käyttää kerrontaansa hauskemmin kuin useimmissa muissa historiallisissa romaaneissaan. Erityisen taitavasti on rakennettu ajankuva, jossa keskiaikaiset - ja nykyisiä usein vastakkaiset - itsestäänselvyydet tulevat ilmi henkilöiden sivulauseissa. Näin esimerkiksi mainitaan, että olemme nykyään luterilaisia siksi, koska Ruotsin kuninkaalle oli mieluista kuulla, että tällä tavalla kirkon suunnaton omaisuus kuuluikin kruunulle. Sinuhen tapaan naiset ovat petollisia, muut ihmiset ovat hyötyä varten ja uskonto vallan ja suunnattomien kärsimysten lähde. Kirjassa tavataan historiallisia henkilöitä Lutherista Erasmus Rotterdamilaiseen, mutta kaikki keisarista paaviin esitetään aika negatiivisessa ja kaunistelemattomassa valossa.
Mikael Karvajalan ja Antti Tykinvalajan seikkailut jatkuvat vieläkin laajemmassa romaanissa Mikael Hakim, jossa nämä suomalaiset päätyvät itämaihin.
Karvajalka pääsee osaksi näistä uskontaisteluista, ja hän on kyynisempi ja realistisempi kuin Sinuhe. Yhdessä Antin kanssa he eivät häpeile käyttää tielleen tulleita mahdollisuuksia opportunistisesti ja pelkästään omaa aineellista etuaan ajatellen. Usein vain käy ilmi, että muut ovat vielä ovelampia ja päähenkilöt jäävät petettyinä puille paljaille. Kun Mikaelin saksalaista vaimoa Barbaraa epäillään noituudesta ja tätä kidutetaan ja lopulta poltetaan noitana, päähenkilö ei yritä tehdä mitään tämän hyväksi, vaikka näkee, että Barbaran tunnustus on saatu kiduttamalla. Kun uskonto näytetään tässäkin niin kyynisessä ja hirtehisessä valossa, aloin jo ihmetellä, miten Waltari jaksoi jatkaa uskonnollisia pohdintojaan vielä 1960-luvulla julkaistuissa, viimeisissä historiallisissa romaaneissaan.
Karvajalka on kaikessa uskonsotien aikaisessa kauheudessaan myös veijariromaani, jossa Waltari käyttää kerrontaansa hauskemmin kuin useimmissa muissa historiallisissa romaaneissaan. Erityisen taitavasti on rakennettu ajankuva, jossa keskiaikaiset - ja nykyisiä usein vastakkaiset - itsestäänselvyydet tulevat ilmi henkilöiden sivulauseissa. Näin esimerkiksi mainitaan, että olemme nykyään luterilaisia siksi, koska Ruotsin kuninkaalle oli mieluista kuulla, että tällä tavalla kirkon suunnaton omaisuus kuuluikin kruunulle. Sinuhen tapaan naiset ovat petollisia, muut ihmiset ovat hyötyä varten ja uskonto vallan ja suunnattomien kärsimysten lähde. Kirjassa tavataan historiallisia henkilöitä Lutherista Erasmus Rotterdamilaiseen, mutta kaikki keisarista paaviin esitetään aika negatiivisessa ja kaunistelemattomassa valossa.
Mikael Karvajalan ja Antti Tykinvalajan seikkailut jatkuvat vieläkin laajemmassa romaanissa Mikael Hakim, jossa nämä suomalaiset päätyvät itämaihin.
Half Life 2 - The Orange Box (2007)
Viime vuoden peliksi valittu ja yli sadalla pelipalkinnolla palkittu Orange Box sisältää samoissa kansissa viisi peliä: Half Life 2, sen kaksi lisäepisodia, uuden lyhyen Portal-pähkipäpelin sekä tiimiräiskintä Team Fortress 2:n. Alkuperäinen HL2 on jo vuonna 2004 julkaistu peli, joten se ei ole kauneinta, mitä nykykoneilla saa aikaan.HL2 lisäjaksoineen kestää kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, joten ainakin rahoilleen saa vastinetta. Itsekin aloitin tämän pelaamisen jo keväällä ja päätin sen nyt monen pitkän tauon jälkeen. Pelin jujuna on tieteistarina, jossa pelaaja on schwarzeneggermainen professori Gordon Freeman, joka taistelee ja johtaa ihmisten taistelua maan valloittanutta Combine-imperiumia vastaan. Mukana on zombieta, vihollistaistelijoita ja mielikuvituksellisia isoja ja pienempiä örkkejä, tappajakasveja ja sotakoneita. Vaikken ole koskaan ollut kiinostunut taistelusta scifiörkkejä vastaan, on HL2 poikkeus. Se on myös toteutettu toisin kuin monet muut räiskinnät. HL2:ssa ei ole pelaajaa ohjastavaa karttaa eikä hänelle anneta tehtäviä päästäkseen pelissä eteenpäin. Sen sijaan pelaajaa manipuloidaan tämän huomaamatta ja ovelasti "löytämään" tie eteenpäin, mikä on erilaista kuin useimmissa muissa peleissä. Pelissä ei ole myöskään varsinaisia välianimaatioita, vaan pitkätkin puhekohtaukset on upotettu pelin sisään.
Koska en itse pidä puzzle-typpisistä peleistä, minulle HL2:n heikoimmat kohdat olivat erilaiset keinotekoiset esteet, joissa pelaajan pitää ratkaista ongelmia tai päästä paikasta a paikkaan b, joka on usemmiten oven toisella puolella, mutta jonne pitää kiertää pitkänkin matkan. Hermot menivät moneen kertaan, kun jouduin toistamaan yksinkertaisen puolen metrin harppauksen kymmeniä kertoja. Jos tehdään loikkauspeli, niin voisi ne loikat tehdä vähintään yhtä helposti kuin oikeastikin. Toisaalta ongelmien ratkaisuun kehkeytyy nopeasti rutiini, ja pahimmissa paikoissa olen käyttänyt häpeilemättä netistä löytyviä walkthrougheja.
Pelin asearsenaalista mielenkiintoisin on painovoimapyssy, jolla voi napata isoja esineitä - yhdessä vaiheessa myös vihollistaistelijoita tai näiden pudottamia pommeja - ja ampua ne takaisin. Tätä kapinetta käytetään myös monissa puzzleissa sekä avaamaan tie esteiltä. Alkuperäinen HL2 päättyy vihollispäämajaan, Episode 1 on lyhyekö "pako päämajasta" -episodi ja Episode 2 monipuolisempi ja hieman pidempi jakso, joka päättyy edeltäjiensä tapaan isoon taisteluun ja cliffhangeriin. Tarina jatkuu vielä usealla episodilla.
Portal on omaperäinen lyhyt peli, jossa pelaaja ampuu seiniin portteja, joiden avulla hän pääsee paikasta toiseen. Se on jopa mieltä laajentava kokemus, kun vaikkapa lattiassa olevasta portista voi jatkaa hyppyä vertikaalisesti ja saavuttaa näin ensi näkemältä saavuttamaton paikka. Team Fortress 2 sarjakuvamainen tiimiräiskintä, jossa on pelihistorian magein tunnusmusiikki. Kun yritin pelata sitä torstai-iltana, ei langoilla ollut muita pelaajia.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Brothers In Arms: Hell's Highway (2008)
Brothers In Arms -sarja on sikäli tyypillinen räiskintäpeli, että se sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta toisaalta se on erilainen kuin vastaavat Call Of Dutyt ja Medal Of Honorit. Kun jälkimmäisissä sota voitetaan korkeajännityshenkisesti yhden miehen voimin, edellinen koettaa panostaa realismiin ja taktiikkaan. Uusin Hell's Highway yrittää viedä tätä eroa pidemmälle.
Peli sijoittuu operaatio Market Gardeniin, tuohon "yksi silta liikaa" -operaatioon, jonka piti lopettaa sota jo jouluksi 1944. Pelaamisen kannalta sijoittuminen tähän saksalaisten viimeiseen voittoon on yhdentekevä, koska pelaaja ei tunne olevansa osa tätä kampanjaa eikä hänelle selitetä sen kulkua. Toisaalta eipä yksittäinen sotilas missään sotatilanteessa ole kovin selvillä mitä kokonaisuutta hän sotii. Sen sijaan, että välianimaatiot selittäisivät kampanjan kulkua, on niihin potettu sotilaiden kohtaloita "syväluotaavaa" draamaa, joka on täysin irrallaan itse pelaamisesta. Näin on koitettu saada samaistumista sotilaihin, mutta täysin turhaan. Välianimaatiot tehtävien välillä saattavat kestää kymmenenkin minuuttia.
Hell's Highwayta on jo sanottu ensimmäiseksi sodanvastaiseksi peliksi, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, etteivät pelaajan tekemät ruumiit "haihdu" ilmaan kuten muissa peleissä, vaan pelaaja saattaa nähdä luotiensa tulokset ja - "huh" - irtoraajankin. Mukana on mys ensimmäistä kertaa tapettuja siviileitä. Minusta on vain itsestään selvää, että jonkinlainen realismi tulee peleihinkin jossain vaiheessa.
Yksinpeli kestää varmaan toistakymmentä tuntia, ja on sitä tavanomaista putkijuoksua vihollistulen alla. Keinotekoiset esteet tekevät kenttien ohuimmista pullonkaulista vain viisi metriä leveitä. Se siitä realismista, kun aseella varustettu sotilas ei pysty menemään kaatuneen tuolin päältä tai koukkaamaan vihollisen selustaan puoli metriä korkean aidan yli. Tankkeja vastaan pystyy suojautumaan vaikka peltisen levyn suojiin, muttei sentään enää pahvilaatikkojen taakse. BIA-pelien taktisena jujuna on ollut se, että pelaaja käskyttää kahta tai kolmea muutaman sotilaan joukkoa, joista toiset sitovat tulellaan vihollisen samalla, kun toiset kiertävät niiden sivustaan.
Kokeilin moninpeliäkin, mutta se oli taas samanlaista kaoottista selkäänampumista, etten edelleenkään ole innostunut siitä. Aikaisemmat kaksi BIA:ta pelanneena en huomannut paljon mitään uudistumista ellei ylipitkiä välianimaatioita oteta huomioon. Myöskään grafiikka ei näyttänyt kovin realistiselta ottaen huomioon, millaista jälkeä nykyään jo saadaan aikaan.
torstai 9. lokakuuta 2008
Fundamentalisti (Jyväskylän kaupunginteatteri 9.10.2008)
Kaksi ihmistä puhuu kaksi ja puoli tuntia uskonnosta. Siinä hittinäytelmän resepti Juha Jokelan tapaan. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä hereillä. En ymmärrä Jokelan näytelmien suosiota, vaikka tekstistä näkyy perehtyminen aiheeseen, kuten tietysti pitääkin. Mobile Horrorin piti satirioida mainosmaailmaa, mutta se vesittyi ihmissuhdedraamaksi. Niin tämäkin! Kun kaksikko on ensin pari tuntia jankuttanut omista uskonnollisista näkemyksistään, viimeinen puoli tuntia muuttuu ihmissuhdejankutukseksi. Katsojat katsoivat, kun näyttelijät näyttelivät eikä esitys siis temmannut mukaansa. Viimeiset viisitoista minuuttia odotin, milloin tämä vihdoin loppuu, mutta se jatkui ja jatkui... ja jatkui...
Michael Mooren sanoin: "where is the fun in fundamentalist?"
Michael Mooren sanoin: "where is the fun in fundamentalist?"
keskiviikko 8. lokakuuta 2008
Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)
Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.
Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.
Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.
Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.
Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".
Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!
Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.
Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.
Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.
Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.
Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.
Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.
Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.
Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.
Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.
Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.
Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.
Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.
Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.
Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.
Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.
Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".
Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!
Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.
Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.
Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.
Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.
Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.
Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.
Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.
Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.
Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.
Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.
Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.
Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.
Neulansilmä (Ken Follettin romaani 1979 ja siitä tehty elokuva 1981)
Ken Follettin Neulansilmä on paitsi tekijänsä esikoisteos, myös tämän kuuluisin romaani ja samalla läpimurto jännityskirjailijana. Mikäpä siinä, kirja on tiukkaa vakoilujännäriä, jossa panokset ovat maksimaaliset: voitto toisessa maailmansodassa. Jos saksalaisvakooja saisi Hitlerin tietoon, että Pattonin maihinnousuarmeija on hämäystä, tämä osaisi keskittää panssarinsa oikeaan paikkaan ja maailma voisi olla nykyään toisenlainen. Historiallinen tausta on kunnossa, ja vaikka loppuratkaisu on sitä kautta etukäteen tiedossa, jännäri on sujuvaa luettavaa.
Kaksi vuotta myöhemmin tehty elokuva säilyttää tietenkin saman juonikuvion, mutta painottaa eri asioita ja jättää muun muassa Hitlerin tapaiset "sivuhahmot" pois. Kirjoissa onkin helpompi kirjoittaa pari kohtausta fuhrerille taikka Rommelille, mutta elokuvassa niiden toteutus on kinkkisempää. Myös Die Nadelia jäljittävät britit ovat jääneet pieniksi sivuhahmoiksi vaikka kirjassa he ovat päähenkilöitä. Sen sijaan painotus on pienelle saarelle tapahtuvassa loppuhuipennuksessa, jossa saksalaisvakooja viettelee onnettoman perheenäidin ja tappaa tämän ramman ja kyynisen miehen. Itse asiassa tämä dramaattinen mutta samalla teatterinomainen loppuhuipennus vie lähes puolet elokuvasta.
Elokuvassa on taas kerran sotakalustoon kuuluva iso moka, joka raastaa asiantuntijoiden sydäntä ja vie uskottavuutta koko elokuvalta: vuoteen 1944 sijoitettu helikopteri (joita ei käytetty yleisesti kuin vasta 1950-luvulla) näkyy kahdessa kohtauksessa, joista toinen on loppuhuipennuksessa. Kuvissa näkyvä kopteri on vuodelta 1953.
Kaksi vuotta myöhemmin tehty elokuva säilyttää tietenkin saman juonikuvion, mutta painottaa eri asioita ja jättää muun muassa Hitlerin tapaiset "sivuhahmot" pois. Kirjoissa onkin helpompi kirjoittaa pari kohtausta fuhrerille taikka Rommelille, mutta elokuvassa niiden toteutus on kinkkisempää. Myös Die Nadelia jäljittävät britit ovat jääneet pieniksi sivuhahmoiksi vaikka kirjassa he ovat päähenkilöitä. Sen sijaan painotus on pienelle saarelle tapahtuvassa loppuhuipennuksessa, jossa saksalaisvakooja viettelee onnettoman perheenäidin ja tappaa tämän ramman ja kyynisen miehen. Itse asiassa tämä dramaattinen mutta samalla teatterinomainen loppuhuipennus vie lähes puolet elokuvasta.
Elokuvassa on taas kerran sotakalustoon kuuluva iso moka, joka raastaa asiantuntijoiden sydäntä ja vie uskottavuutta koko elokuvalta: vuoteen 1944 sijoitettu helikopteri (joita ei käytetty yleisesti kuin vasta 1950-luvulla) näkyy kahdessa kohtauksessa, joista toinen on loppuhuipennuksessa. Kuvissa näkyvä kopteri on vuodelta 1953.
tiistai 7. lokakuuta 2008
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)
Huck Finniä pidetään ensimmäisenä ja myös suurimpana amerikkalaisena romaanina, enkä väitä vastaan. Ainakin se pesee 6-0 puisevat "aikuiset" jälkeläisensä. Kirja toimii nuorille ja vanhemmille. Kuten Simpsonseista, eri-ikäiset saavat siitä erilaisia asioita irti, mutta viihtyvyys ja mukaansatempaavuus on yhteinen nimittäjä kaikenikäisille. Myös Jarkko Laineen suomennos toimii erittäin hyvin. Neekerit puhuvat turuun murretta, mistä olisi pitänyt ottaa alla mainittuun Veriveljet-musikaaliinkin oppia. Kirja sisältää seikkailua ja ovelasti piilotettua humanismia, vapaudenkaipuuta sekä ennen kaikkea syvän etelän junttinaisuuden ja taikauskoisuuden pilkkaamista.Teemat eivät ole vanhentuneet: samalla tavoin kuin neekereitä ei pidetty ihmisinä (mikä sanotaan suoraan monta kertaa), ei 1900-luvun alkupuolella juutalaisia pidetty ihmisinä (mikä kirjoitettiin aikakirjoihin lähes samoilla sanoilla mitä Twain käytti: "turmassa kuoli yksi ihminen ja kaksikymmentäyksi neekeriä/juutalaista"). Maailma on täynnä huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten taikauskoa ja massakäyttäytymistä. Siinä on "lastenkirjalle" sanomaa kerrakseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)