Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (1994)

Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.

Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.

Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo. Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa (2006)

Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä - en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.

Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta - sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa "varoitetaan". Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) - jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.

Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa "kääntää luutuneet asiat nurin" (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.