Prague Fringe -teatterifestivaali 8. päivä 29.5.2009

Kävin katsomassa Fringen ehdottomaksi ykköshitiksi nousseen Crying Cherry -esityksen toiseen kertaan, ja huomasin, että hollantilaiskaksikon kungfunäytelmässä oli tosiaan tiukka toteutus ja alla oleva yksinkertainen tarinakin oli johdonmukainen. Tämä on todellista teatteritaidetta: esitys ei toimisi missään muussa mediassa, sitä ei voida litteroida sanoiksi (vrt. näytelmäkirjallisuus) eikä se toimisi paljon isommassa paikassa kuin tässä alle 50 neliön kellaritilassa. Siis täydellinen teatteriesitys.

Brittikoomikot Topping & Butch eivät olleet ennestään tuttuja, mutta he vetivät ainoastaan kaksi showta täydelle Fringen isoimmalle salille. Yleisö oli myös keskiyön aikaan erittäin vastaanottavaista ja vastaanotti parin kuin sankarinsa, joka olikin Prahassa jo 9. kertaa. Parilla on pieni spotti yhdessä tsekkiohjelmassa ja yleisössä oli paikallisia natiivejakin. Show oli aika yksinkertainen: eri-ikäiset koomikot lauloivat ja soittivat. Nuorempi enimmäkseen puhui ja vanhempi enimmäkseen soitti pianoa, ja musiikkina oli vanhoja hittejä uusin vitsikkäin sanoin. Vitsailun aiheina olivat paitsi vaikkapa Tsekin politiikka ja erilaiset julkkisaiheet, myös Fringen esitykset. Esityksen latteimmassa kohdassa Kubrilesquen selvästi narsistinen naisstrippari tuli lavalle esittelemään plastiikkakirurgialla parannettuja muotojaan. Naamaltaan akka vain näytti lähemmäs viisikymppiseltä.

Koomikkopari tunnustautui myös homoiksi (ks. kuva), vaikka sitä seuraavaan kysymykseen he vastasivatkin "ei". Tästä otettiin tietenkin kaikki irti. Show ei tarjonnut mitään uutta mutta teki tehtävänsä olemalla viihdyttävä.

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004)

Romaani esittää toisenlaisen version 2. maailmansodan aikaisesta USAsta, jossa Roosevelt häviää vuoden 1940 presidentinvaalit ja presidentiksi nouseekin lentäjäsankari Charles Lindbergh, joka oli todellisuudessakin tunnettu natisympatioistaan. Kuten eilen Orwell-näytelmän yhteydessä kirjoitin, ryhtyminen Stalinin liittolaiseksi ei ollut välttämättä itsestään selvä valinta länsidemokratioille. Myös Hitler laski tämän epäpyhän alliansin särkymiseen, vaikka se sitten kestikin juuri ja juuri sodan loppuun. Amerikkalaiset pyrkivät myös pysymään poissa "eurooppalaisesta sodasta" viimeiseen asti ja lähtivät mukaan vasta japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 6.12.1941 ja Hitlerin (ja Mussolinin) julistettua sodan USAlle heti tämän jälkeen. (Tämä oli todella hölmö veto Aatulta, suoranaista veren kaivamista nenästä).

Juutalaisen Rothin romaanissa siis natsimyönteiset pääsevät valtaan. Hitler ja Lindbergh tekevät sopimuksen - yhteistä vihollista vastaan - ja juutalaisvastaisuus alkaa nostaa päätään avoimesti Amerikassa. Astettaisesti alkava juutalaisvaino on kuvattu hyvin 9-vuotiaan - mutta kaikkitietävän - lapsikertojan Philip Rothin silmin, joka oli kirjan tapahtumahetkellä samanikäinen. Juutalaisesta tuttavapiiristä - ja jopa 13-vuotiaasta isoveljestä - löytyy ihmisiä, jotka eivät tunnusta vaaraa vaan suorastaan kilpailevat pääsemisestä uuden hallinnon suosiooon, ja joita hallinto sitten käyttää häikäilemättä hyväkseen. Juutalaisia aletaan hajasijoittaa getoistaan täysin ei-juutalaisille alueille tuhansien kilometrien päähän vanhoista tutuistaan. Jotkut pakenevat Kanadaan, kunnes raja suljetaan ja puhutaan jopa sodasta pohjoisnaapuria vastaan. Lopulta tilanne päätyy avoimeksi vainoksi, jossa merkittäviä juutalaisia pidätetään ja salamurhataan samalla, kun katumellakoitsijat tappavat juutalaisia valtiojohdon hiljaisella siunauksella.

Kaikki tämä on kuvattu lapsen arjen kokemuksien kautta, mutta sitten kirja hyytyy. Lindbergh - lentävä presidentti (vrt. George W. Bush) - katoaa lentokoneensa kanssa eikä koskaan selitetä mitä todella tapahtui. Englanti ja Saksa syyttävät katoamisesta toisiaan samalla, kun vieläkin natsimyönteisempi varapresidentti (vrt. Dick Cheney) vannoo virkavalansa. Sitten Rothin paukut ja mielikuvitus loppuvat ja kirja lässähtää. Mainitaan, että Lindbergh palasi hengissä (mitä tapahtui?), että Roosevelt palasi presidentiksi (miten?), Japani hyökkäsi pearl Harbouriin tasan vuoden myöhässä (!?) ja Amerikka pelasti lopulta myös Euroopan. Roth heittää mainintoja tulevaisuuden todellisista tapahtumista ikään kuin koko muu historia olisi palannut paikalleen tässä vaihtoehtoisessakin historiassa. Näin siis käy myös vähän selittämättömään tapaan romaanissakin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 7. päivä 28.5.2009

Last Man In Europe - A Portrait of George Orwell oli yhden miehen esitys kirjailijan elämästä. Michael McEwoy esitti ansiokkaan muotokuvan, jota ei varmaankaan voi tehdä paremmin. 80-minuuttinen esitys oli Fringen pisin, muttei hetkeäkään tylsä. Esitys valotti Orwellin elämää ja teoksia ja vahvisti omat käsitykseni hänen kuuluisimmista kirjoistaan "oikeiksi". Espanjassa demokratian puolesta taistellut Orwell oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa muut fasisteja vastaan taistelleet syyttivät häntä viholliseksi ja hän joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla. Erityisen herkullinen oli 1984-kirjaan vaikuttanut skitsofreeninen elämäntilanne, kun Orwell suolsi 2. maailmansodan aikana propagandaa BBC:lle päivisin ja kirjoitti iltaisin aivan päinvastaista tekstiä. Arkkivihollisen Stalinin muuttuminen parhaaksi liittolaiseksi on liian vähän käsitelty aihe muuten niin puhkikalutussa sodassa.

Fringen 34 esityksestä kymmenisen on musiikkia, jota en ollut tähän asti käynyt katsomassa. David Benson Sings Noel Coward (kuvassa) on kehuttu ja festivaaleja kiertänyt show, jossa Cowardia televisiosarjassakin esittänyt Benson laulaa tämän kappaleita. Paikkana oli kirkko, jonka akustiikka oli kammottava. Yleisö olisi voinut pehmentää akustiikkaa, mutta sitä oli paikalla vain kahdeksan vaikka sisään olisi mahtunut helposti toistasataa. Coward oli Orwellin aikalainen, monitaitoinen oscarwildemainen dandy, joka näytteli, ohjasi elokuvia, lauloi, teki musikaaleja ja muun muassa sävelsi yli 300 kappaletta, vaikkei osannut nuotteja. Bensonin ja tämän pianisti-laulajan (Noel Coward -seuran jäsen) show oli viihdyttävä vaikkei Cowardin hieman muodottomista kappaleista pitäisikään.

Andi Neatea oli kehuttu niin paljon, että päätin mennä katsomaan tämän skotittaren akustisen esiintymisen. Paikkana oli baarin kellaritila ja yleisöä melkein niin paljon kuin sisään mahtui. Andi esiintyi Fringessä jo 7. kertaa omana itsenään. Hän on julkaissut viisi albumia. Tatuoitu artisti soitti hyvin kitaraansa ja lauloi omia laulujaan, joiden taustoista hän myös kertoi. Laulut olivat hyviä, mutta niistä puuttui se viimeinen tatsi, että niistä voisi tulla hittejä.

Prague Fringe -teatterifestivaali 6. päivä 27.5.2009

Eilen oli vuorossa neljä esitystä. Englantilainen Backward Glance oli kahden näyttelijän monikerroksinen esitys (kuten ryhmän nimestä Multi Story saattoi päätellä) julkkiskirjailijan kuolemasta. Näyttelijät olivat ammattilaisia ja esitys pysyi koossa jatkuvine kerrostumavaihteluineen, mutta kuten yksi katsoja myöhemmin totesi, se jäi sekavaksi ja turhan taiteelliseksi eikä oikein päässyt mihinkään vaikka välillä oltiinkin Haadeksessa tuomassa kuollutta takaisin. Yleisöä oli vain kuusi, joista kaksi oli festarien henkilökuntaa; aikainen ajankohta 16:30 varmaan vaikutti asiaan.

Nähdyn perusteella näyttää vahvasti siltä, että mitä enemmän näyttelijöitä on lavalla, sitä heikompi esitys. Tästä pitää otta vakavasti oppia. Englantilainen Hatful Of Hollow marssitti paikalle peräti 11 ihmistä, vaikkei kaikkia heitä näyttelijöiksi voi sanoa. Komediaksi tarkoitettu esitys alkoi lupaavasti jumalan ja pirun vedonlyönnillä mutta lässähti sitten amatööriteatterin malliesimerkiksi kirkuvine ja sietämättömine henkilöineen ja poissaolevine näyttelijöineen.

Kanadalainen yhden miehen show Waiting For Andre sattui lähinnä täyteohjelmaksi. Pikkuruisessa tilassa John Arthur Sweet kertoi tarinaa aloittelevasta näyttelijästä, joka palkataan rautatieasemalle markkinoimaan Waiting For Godot'a. Toisella tasolla muistellaan kohtaamisia opiskelijakaverin Andren kanssa. Siirtymät tasosta toiseen tehtiin yksinkertaisesti ottamalla kulaus vettä ja vaihtamalla silmälasit päälle tai päästä. Myös täällä varsinaisia katsojia oli vain neljä.

Illan viimeiseen esitykseen sen sijaan oli festivaalien isoin sali täynnä. Englantilainen The Paper Birds (kuvassa) on kuulemma ollut aikaisemmillakin Prahan vierailuillaan suosittu ja mikä ettei. In A Thousand Pieces on kehuttu ja palkittu esitys seksiorjuudesta Britanniassa. Taustatyötä oli tehty Puolassa, ja esityksessä kuultiin myös idästä tulleiden tyttöjen totaalisen pieleen meneviä ennakkokuvitelmia määränpäästään. Kolme naisnäyttelijää olivat erinomaisia ja antoivat kaikkensa, mukana oli paljon kekseliäitä ratkaisuita, musiikkina kuultiin livepianoa ja aihe oli tietenkin mitä tärkein. Koska esitys on jo julistettu festarien parhaaksi ja saanut muutenkin tarpeeksi ylistystä, kerron, mikä minua häiritsi siinä.

Näyttelijöiden haahuilevalle - mutta sujuvalle - koreografialle en keksinyt mitään syytä. Tämä oli esityksen taiteellinen osuus. Mukana oli englantilaisten kadunmiesten (lähinnä kylläkin -naisten) kommentteja aiheesta, jotka oli väännetty näytökseen vähän ongelmallisesti. Viattomasti ja takuulla hyvällä tarkoituksella annetut lausunnot vääntyivät näyttelijöiden (playbackina) esittäminä irvikuvaksi itsestään. Aivan lopussa kuultu karmiva tositarina raiskauksesta taas kärsi siitä, että nauhoitettu itänaisen ääni kuulosti enemmän bordellin madamelta kuin seksiorjuuteen pakotetulta naiselta. Esitys päättyi dramattisimmin ja tehokkaimmin, mitä olin koskaan nähnyt: kolme näyttelijää jähmettyivät paikalleen eivätkä reagoineet yleisön aplodeihin. He pysyivät paikoillaan yleisön poistumisen ajan. Kumarrukset olisivat olleet turhia. Mitähän ajatuksia tämän jälkeen samassa paikassa esitetty Kubrilesquen kökkö pornoshow sai aikaan molemmat esitykset putkeen katsoville?

Prague Fringe -teatterifestivaali 5. päivä 26.5.2009

Maanantaina olin suunnitellut käydä katsomassa viittä (!) näytöstä, kun suunnitelmat muuttuivat ja vietin välipäivää tiatterista. Eilen menin kahteen esitykseen, joita osasin odottaa arvosteluiden ja hehkutuksen perusteella Fringen parhaimmiksi.

Amerikkalainen Canarsie Suite - At the Edge of Vaudeville oli festarien ohjelman kanteenkin päässeiden kahden naisen esitys (kuvassa). "Gladys" ja "Birdie", "LeRoy-siskokset" esittivät suvereenin "huonon" vaudeville-esityksen. Mukaan kuului huonoa laulua, huonoa tanssia ja huonoja (melodramaattisia) kohtauksia. Ollakseen loistavan huonoja esittäjien täytyy olla loistavia esittäjiä, ja nämä naiset ovat loistavia. Esitys oli vähän hajanainen, mutta tajusin katsovani sitä suu messingillä vaikken aina välttämättä ymmärtänyt, mitä naiset esittivät. Molempien esittäjien meriittilista on vaikuttava ja se näkyy myös lavalla. He olivat myös muokanneet esitykseen tsekkiläisen ulottuvuuden. Lopuksi "siskosten" vaikeasta lapsuudesta kertova esitys päätyi Prahan Divadlo Inspiracen lavalle, ja he saattoivat todeta "finally, we made it". Tähänastisen Fringen toiseksi paras esitys.

Australialaisen Jonno Katzin Cactus - The Seduction... oli lähellä standup-komiikkaa, mutta ylitti sen rajat ja ansaitsi kaikki etukäteishehkutuksensa. Kumma kyllä näille molemmille läpikehutuille esityksille ei riittänyt kuin puoli salia yleisöä. Katz oli amerikkalaisten "siskojen" tapaan suvereeni ja spontaani esiintyjä. Absurdi esitys jakaantui useampaan "todellisuuteen", joista yhdessä esiintyjä käveli aavikolla kahden mielikuvitusystävänsä kanssa - joita kaikkia hän tietenkin esitti itse. Nopeat siirtymät todellisuudesta toiseen tehtiin taitavasti valoilla ja yksinkertaisesti avaamalla tai sulkemalla paitaa sopivasti. Yhteen todellisuuteen kuuluivat näiden aavikkokävelijöiden takaumat, toisessa esiintyjä Katz oli "omana itsenään" ja interaktoi yleisön kanssa ja niin edelleen. Esitys loppui Katzin crowdsurfingiin, jossa oli oma dramatiikkansa yleisön vähyydestä johtuen. Myös Cactus pääsee Fringen top-trioon.

Pressikatsaus: Dr. Brown Behaves on lytätty maankoloon. "Shame", "Buyer beware" kuuluvat otsikot. Prague Postin arvostelu Katatonikasta on herättänyt (ala-arvoista) kiistelyä kommenttipalstalla, kun tekijä(t) ja heidän kaverinsa (?) yrittävät puolustaa esitystä. Toisella puolella on arvostelija (joka julkaisi samansuuntaisen, mutta perusteellisemman kritiikin kuin minä), ja suurin osa esityksen nähneistä. Riidellään muun muassa siitä, onko yleisöstä tosiaan löytynyt joku, joka olisi pitänyt esityksestä. Solvauksia vaihdetaan puolin ja toisin hyvän avantgardetavan mukaisesti. Huvittavaa.

Prague Fringe -teatterifestivaali 3. päivä 24.5.2009

Festivaalien kolmantena päivänä oli viimeinen mahdollisuus nähdä pari esitystä. Prahan englantilaisen koulun Katherine oli nuorisoteatteria, jonka näytelmäryhmän vetäjä oli kirjoittanut. Vähän tekotaiteellista ja aloittelijamaista, mutta sai aikaan muutamia ajatuksia, mikä on aina hyvä.

Norjalainen La Ronde oli lyhennetty esitys Arthur Schnitzlerin vuonna 1900 kirjoittamasta näytelmästä. Stanley Kubrick sovitti saman kirjailijan romaanin elokuvaksi Eyes Wide Shut. Hyvin näytellyssä esityksessä jokainen kohtaus viimeistä lukuunottamatta päättyi seksiin. Itse Sigmund Freudia kiehtoneen näytelmän rakenne on mielenkiintoinen. Kaksi ihmistä kohtaa seksin merkeissä, joista toinen siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja kohtaa uuden ihmisen joka puolestaan kohtaa seuraavan ihmisen ja niin edelleen. Statuksella ja yhteiskuntaluokalla on merkitystä näissä kohtaamisissa. Norjalaisnäyttelijät puhuivat muuten virheetöntä englantia.

Israelilainen Hansel and Gretel End of the Fairytale on palkittu ja kehuttu yhden naisen esitys, jossa klassikkosatu sekoittuu (kipeisiin) lapsuudenmuistoihin Israelista ja Ranskasta. Mukana oli nukkeja ja musiikkia. Antaumuksella esitetty näytös ei vain kauheasti iskenyt meikäläiseen. 50+ näyttelijä tarjoutui juttelemaan halukkaiden kanssa esityksen jälkeen, kuten hänellä kuulemma on tapana.

Prague Fringe -teatterifestivaali 2. päivä 23.5.2009

Toisena päivänä kävin katsomassa kolme esitystä. Ensimmäinen oli lupaavan kuuloinen ja (muutama vuosi sitten) ajankohtainen The Pen and the Sword, jossa pilapiirtäjä saa tappotuomion muslimeilta (vaikka näitä ei koskaan mainittu nimeltä). Näytelmä oli paikallisten expattien tuotantoa käsikirjoitusta myöten. Teksti alkoi näppäränä, mutta sortui epäuskottavuuteen ja sovinnaisuuteen. Harmi.

Toisena oli osittain samojen tekijöiden Katatonika. Kummasti vain näille expateille oli sattunut sama, festivaalien isoin tila samalla, kun tasokkaammat esitykset pakkautuivat ahtaisiin huoneisiin. Katatonika oli muzakin rytmittämä näytelmä "tavallisista" ihmisistä, kuten käsiohjelma mainitsi. No, nämä normi-ihmiset sattuivat olemaan elämän pimeämmän puolen gangstereita, narkkareita ja muita pikkurikollisia, jotka kohtaavat satunnaisesti. Varastetaan ja diilataan. Samat rahat kiertävät kädestä toiseen. Hyvä idea oli kuitenkin pilattu puolihuolimattomalla toteutuksella. Samat näyttelijät (yhteensä 10 henkeä), jotka olivat loistaneet muissa näkemissäni paikallisissa näytelmissä vaikuttivat nyt harrastelija-aloittelijoilta, kun heillä ei ollut vuorosanoja ja he joutuivat elehtimään repliikkinsä. Livekitaran säestämä musiikkikin oli täsmälleen sitä tyypillistä biittiä, jota on niin penteleen helppo vääntää sopivassa musiikkiohjelmassa tietokoneella.

Decaffenated Tragedy oli aivan toista maata. Amerikkalainen Kurt Hartwig ei näytellyt vaan kertoi tositarinaa nuorena sydänvaivoihin kuolleesta taiteilijaystävästään samalla, kun kaivoi matka-arkusta muistoja ja tarjoili yleisölle kahvia. Prahan esitykset olivat ensimmäiset tälle antinäytelmälle, joka oli koskettava ja hauskakin.

Pressikatsaus: Näköjään eräs teatteriammattilainen ylistää haukkumaani Kubrilesqueta Prague.TV-nettisivuilla, vaikka olimme samassa näytöksessä, jonka huono toteutus oli täydellinen vastakohta esikuvansa tavalle hioa elokuviaan vuosikausia täydellisiksi. Samassa kirjoituksessa kriitikko ylistää myös erästä shown laulunumeroa - joka oli playback. Esityksestä tulee kuulemma festarien takuuvarma hitti. "Ajattelevan ihmisen" kabareeta. Niinpä niin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 1. päivä 22.5.2009

Prague Fringe on maailmanluokan englanninkielinen teatterifestivaali, joka järjestetään tänä vuonna 22.-30.5. Paikkoina on 7 pikkuteatteria Mala Stranalla ja esittäjiä on 34 eri puolilta maailmaa. Kaikkien kohdalla ei voida puhua teatteriryhmistä, sillä useat esitykset ovat yhden tai kahden henkilön näytöksiä, ja kaikki kestävät korkeintaan tunnin.

Festarien aloituspäiväksi olin varannut liput 4 näytökseen. Liput maksavat 150 korunaa eli 5,63 euroa, mutta aloituspäivän kunniaksi liput olivat 100 korunaa. Opiskelijaliput ovat vain 50 kc, joka on jo naurettavan halpa hinta, ja myös sarjalippuja on saatavilla. Lippujen alhainen hinta ja teattereiden läheisyys mahdollistavat vaikka joka ikisen näytöksen katsomisen. Itse lähdin festareille avoimin mielin ja aion käydä katsomassa mahdollisimman usean näytöksen ottamatta välttämättä paljonkaan selvää esityksistä etukäteen. Tämä taktiikka tuottikin tulosta heti ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäiseksi osuin pienen baarin takahuoneessa, reilun 10 neliön "teatteritilassa" esitettyyn näytökseen Dr. Brown Behaves. Amerikkalainen koomikko aloitti prinsessasadulla ja jatkoi jalkapuuvitseillä tyyliin "alaston banaani", mutta show liukeni aika surrealistiseksi setiksi, joka huipentui aivan mahtavaan, istuen esitettyyn "koreografiaan", jonka herra Brown esitti näyttelijäksi paljastuneen teknikkonsa kanssa. Välillä ja varsinkin alussa esitys tasapainoili amatöörimäisen kökköyden rajamailla, eikä aina ollut varmaa, kuinka paljon sitä oli mietitty etukäteen. Show kehittynee reilun viikon kuluessa parempaan.

Seuraavaksi oli hieman isommassa kahvilatilassa esitetty Red Peter, englantilainen yhden miehen show apinasta, joka oppii ihmisten tavoille. Tarina on Kafkan inspiroima ja toi apinan näkökulman ihmiskuntaan. Keski-ikäinen näyttelijä esitti osansa suvereenisti parhaaseen brittiläiseen vaudevilletyyliin ja toi mieleen Malcolm McDowellin. Näyttämöilmaisua parhaimmillaan, perinteiseen tyyliin.

Illan kolmas esitys sen sijaan räjäytti potin. Mitäänsanomattomasti nimetty The Crying Cherry sai myös yleisön mukaan aivan toisella tavalla kuin illan muut esitykset. Se on myös palkittu useaan kertaa eikä syystä. Kaksi hollantilaismiestä (yläkuvassa asusteissa, joita eivät pitäneet esityksessä, alla itse actionissa) esitti kungfu-näytelmän. Olen itsekin puhunut, että "pitäisi tehdä" kungfu-näytelmä, mutta se on nyt tarpeetonta. Se on tässä eikä siitä voi yksinkertaisesti panna paremmaksi.



Crying Cherryssä kaksi miestä - toinen itämaisperäinen - esittää jibbirisjapanilla klassisen kungfu-tarinan, joka yhdistää riemastuttavasti kaikki aiheen kliseet Kurosawasta ja Bruce Leestä mytologioihin ja genren roskaleffoihin. Tunnin mittaisessa hengästyttävässä esityksessä joka ikinen yksityiskohta ja liike on mietitty ja hiottu rautaiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tarpeeksi vaihtelua. Näyttelijät lauloivat ja rummuttivat, vaihtoivat rooleja lennosta, taistelivat kungfulla ja (näkymättömillä) miekoilla ja esittivät tehosteet suillaan. Kaikki siis nonsensekielellä puhuttuna, jossa äänenpainot ja ruumiinasennot olivat suoraan klassisista itämaiden leffoista. Lavasteita tai pukuja ei tarvittu. Crying Cherry on mahdollisesti paras teatteriesitys, mitä olen koskaan nähnyt - vaikken ennen eilistä kuvitellut sen olevan mahdollista - ja voin suositella sitä kaikille, vaikkei muuten teatterista pitäisikään. Traileri löytyy netistä, vaikkei se voi välittää esityksen hämmästyttävää fyysisyyttä ja läsnäoloa. Tämä täytyy nähdä uudestaan.

Sen sijaan illan viimeinen esitys oli surkea floppi. Paperilla esitys oli mitä parhain: hollywoodista tuotu jenkkinaisryhmä esittää tribuutin Stanley Kubrickin leffoista. Nuoria jenkkinaisia vähissä vaatteissa oli peräti kahdeksan, mutta kilohinnaltaan show jää toivottavasti festivaalien heikoimmaksi. Kubrilesque: Or a burlesque tribute to Stanley Kubrick -esityksessä oikeastaan kaikki oli pielessä, vaikka kunnon jenkkityyliin kaikki paitsi nännin nyppylä ja pillun vako näytettiin. Läpi "tanssittiin" Kubrickin tuotanto tavalla, joka tuotti lähinnä myötähäpeää. Kontrasti aikaisempiin esityksiin oli julma: naiset olivat epävarmoja lavalla ja heiluivat ja pälyilivät ympärilleen jatkuvasti. Seksikkäät (alus)vaatteet eivät meinanneet pysyä toivotulla tavalla päällä - tai pikemminkin lähteä sujuvasti päältä, kuten shown ideana oli - vaan pikkupöksyt tuntuivat olevan toiselta puolelta jatkuvasti pyllyvaossa. Luulenpa, että parempaa strippausshowta näkee ruotsinlaivoilla tai vaikka monissa Prahan strippikabareissa, vaikken muista sellaisissa käyneeni.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

Anvil olisi voinut olla suuri metallibändi. Se ei kuitenkaan breikannut 80-luvulla, kuten keikkakumppaninsa Bon Jovi tai Scorpions tai kuten Metallica ja monet muut, jotka pitivät sitä esikuvanaan. Anvil! The Story of Anvil on rockelokuvien tuleva klassikko, jonka on ohjannut bändin entinen roudari, sittemmin muun muassa Spielberg-elokuvan Terminal käsikirjoittaja Sacha Gervasi.

Bändin keulahahmo Lips Kudlow työskentelee catering-palvelussa samalla, kun miljonäärirokkarit Lars Ulrichista Slashiin ylistävät tämän bändiä. Yhtye on kuitenkin painunut unohduksiin. Levyjä on ilmestynyt 12, mutta keikkapaikkana on paikallinen punaniskabaari. Sitten uusi manageri järjestää kiertueen Eurooppaan. Olisiko tässä viimein läpimurron paikka?

Jo Prahassa osoittautuu, että kiertueesta tulee fiasko. Yhtye ei löydä sokkeloisessa vanhassakaupungissa keikkapaikkaa, ja kun konsertti viimein päästään vetämään, palkkaa ei saada. Pinnat kiristyvät, kun bändi myöhästelee junista, nukkuu lentoasemilla ja joutuu soittamaan kellarissa, jossa keikkaa mainostaa käsin piirretty juliste. "Manageri" solkottaa kammottavaa englantia, ja lopulta Lips päätyy Romanian kautta taas päiväduuniinsa Kanadaan.

Uutta levyä pitäisi kuitenkin pukata, ja demo lähetetään toiveikkaana englantilaiselle tuottajalle, joka tuotti Anvilin legendaarisen Metal On Metal -levyn 80-luvulla. Tuottaja innostuukin, ja rahat studiokuluihin saadaan kasattua omalla riskillä. Levy-yhtiötä vaan ei löydy, ja taas on pinna kireällä. Lopulta bändi pääsee kuitenkin jättikonserttiin Tokioon, jossa se soitti viimeksi 25 vuotta sitten.

Elokuva on samalla sekä Spinal Tapin tapaan huvittava että koskettava. Se näyttää jotain oleellista musiikkibisneksestä. Ei riitä, että on hyvä yhtye: täytyy olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kuten Lemmy toteaa. Managementin täytyy toimia, sillä omillaan yhtye ei voi millään päästä pikkupaikkoja isommille areenoille. Levy-yhtiön täytyy olla valmis satsaamaan yhtyeesen niin, että levyn täytyy olla saatavilla joka ikisestä marketista maan päällä. Homma ei ole helppoa.

Sama pätee tietenkin elokuviin. Popteollisuus on itseään ruokkiva kehä. Anvil on saanut uusia tilaisuuksia tämän elokuvan myötä, mutta bändi myy uusinta levyään vain omien nettisivujensa kautta.

Max Brooks: The Zombie Survival Guide (2003)

Max "Melin poika" Brooksin The Zombie Survival Guide: Complete Protection from the Living Dead on nimensä veroinen eloonjäämisopus zombiehyökkäyksen varalle. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä aiheesta: erilaiset aseet, suojapaikat, varusteet ym. käydään läpi perusteellisesti. Zombiehyökkäyksien historia kerrataan kivikaudesta nykyaikaan. Eloonjääminen zombieden valloittamassa maailmassa saa oman lukunsa.

Kirja on kuivakkaan asiallisesti kirjoitettu, ja mallia on varmasti otettu jenkkien survival-kirjallisuudesta. Monet asiat ovat zombie-asiantuntijoille erittäin tuttuja, mutta kirjan ansio - ja heikkous - on sen perusteellisuudessa. Joku varmasti ottaa tämänkin tosissaan.

Kirjasta on tehty tai tekeillä sarjakuva. Brooks on jo kirjoittanut jatkoa: World War Z: An Oral History of the Zombie War kertoo viimeisimmän maailmansodan tarinan eloonjääneiden haastatteluilla. Siitä on puolestaan tekeillä elokuva.

Hamlet (Prague Shakespeare Festival 18.5.2009)

Hamlet meets Kafka mielisairaalassa. Siinä PSF:n Hamlet ytimekkäästi. Teatterin johtajan Guy Robertsin sovittama, ohjaama ja tähdittämä Hamlet oli aika lailla yhden miehen show, vaikka hän tekee Hamletin toisena produktiona myös täysin yhden miehen showna. Mikäpä siinä, mies on suvereeni näyttelijä ja osaa sovittaa tuhanteen kertaan kalutun klassikon uuteen kuosiin. Pitkästä uraluettelosta löytyy muun muassa 42 teatteripalkintoehdokkuutta.

Esityksen jujuna oli näyttää asiat Hamletin näkökulmasta. Alussa vain Hamlet oli lavalla ja muut näyttelijät olivat parvella yleisön takana. Muut näyttelijät oli puettu sairaanhoitajien asuun, ja muun muassa isän haamua tai tämän veljeä, oletettua murhaajaa ja uutta kuningasta, ei näytetty. Kuten ei muun muassa Ofilian itsemurhaa (joka jätettiin kokonaan pois) tai lopun miekkailukohtausta. Niinpä katsoja saattoi ajatella, että kaikki tapahtui vain Hamletin päässä. Jännite syntyi siitä, että (sovitettu ja lyhennetty) teksti ei tukenut tätä tulkintaa, vaan oli sitä ehtaa vanhaa shakespearekieltä.

PSF on kiertänyt maailmaa esityksiensä kanssa, ja tämän perusteella se voi hyvinkin olla alansa huippuja. Harvoinpa sitä pääsee näkemään vajaalla 8 eurolla pienissä sivuosissa näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet Hollywood-elokuvissakin. Prahan pienen englanninkielisen teatteriskenen vuosittain tarjoamassa reilusti alle kymmenessä näytelmässä tämä on mahdollista. Tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet näyttelijäntyön kannalta kaikki aivan erinomaisia.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.