Michael Korda: Kuolemattomat (1992)

Varma menestysromaanin konsepti: otetaan pari viime vuosisadan tunnetuinta amerikkalaista - Marilyn Monroe, John F. Kennery sekä tämän veli RFK - ja kerrotaan likaisia yksityiskohtia säästämättä skandaalimainen totuus, jonka kaikki jo "tietävät". Marilynin ja Kennedyn veljesten rakkaus- tai siis seksielämä kuvataan yksityiskohtaisesti. Mukana on faktaa niin paljon, että kirja alkaa tuntua todelta.

Korda kirjoittaa vetävästi ja uskottavasti politiikasta sekä myös elokuvanteosta; onhan hän kuuluisan Hollywood-suvun jäsen itsekin. Kuitenkin jo yhden Marilyn-dokumentin näkeminen osoitti pienen virheen viimeisen elokuvan kuvauksista, joka uhkaa viedä (jälkikäteen) uskottavuutta koko romaanilta. Mutta tämähän on viihdettä, ja mikä olisi parempaa sellaista kuin lukea todellisten rikkaiden, kuuluisien ja nuorena kuolleiden oletetusta seksielämästä. Turhaan kirjan nimi ei viittaakaan antiikin jumaliin tai Shakespearen käsittelyssäkin kuolemattomaksi ikuistettuun Kleopatraan. Korda ei onneksi yritäkään olla Shakespeare.

Mukana on myös FBI:n pahamaineinen johtaja J. Edgar Hoover sekä yhtä pahamaineinen ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffa (jota esitti Danny DeViton ohjaamassa elämänkertaelokuvassa Jack Nicholson), sekä paljon juonitteluita ja valtapelejä. James Ellroy on kirjoittanut samoista ympyröistä omalla iskevällä tyylillään silti vieläkin paremmin. JFK:n suuhun kirjoitetut kuolemarepliikit kuten, että hän "ottaisi mieluummin kuulan kalloon" (kuin jäisi kitumaan isänsä tavoin) alkavat itseään toistaessaan jo ärsyttää. Sinänsä ironista on, että Kordan kirjasta on tullut kirjakerhopainoksen myötä todellista halpiskamaa Suomessa; roskakirjallisuutta, joka ei kelpaa edes divareille.

Chris Cornell (Roxy, Praha 21.6.2009)

Tämä ei ollut mahdollista Suomessa: astua rock-legendan konserttijonoon suoraan alaoveltani. Jyväskylässä isolle keikalle lähtiessä piti yleensä varata aikaa vähintään 24 tuntia ja satoja euroja. Keikasta jäivät silti päällimmäisenä mieleen trooppinen kuumuus - ja soittajien jalat.

Chris Cornell soitti sadan metrin päässä olevalla Roxy-klubilla, jossa en ollut ennen käynyt. Toivottavasti helvetillinen kuumuus ei ole tavallista. Ainakaan en ollut ennen nähnyt sadan metrin jonoa klubiin, joten paikka oli aivan täynnä. Ainoa hapen lähde oli ulko-ovi, ja kaksi kerrosta alemmas saliin astuessa ilma muuttui leikkaamalla trooppiseksi. Ei ollut vaikea arvata, että ennalta yli kaksituntiseksi tiedetyn keikan aikana ihmisiä alkoi kaatuilla, ja niin kävikin. Näin itse vain kaksi-kolme naista, jotka talutettiin salista pyörtyneinä, mutta heitä täytyi olla kymmeniä. Jotkut kuulemma myös oksentelivat.

Jalat jäivät mieleen keikasta siksi, koska alakerran salin takaosasta, missä saattoi juuri ja juuri olla kuukahtamatta, näki seisoessa vain Cornellin ja bändin jalat.

Mutta itse keikka? Cornell soitti aiempien bändiensä Soundgardenin ja Audioslaven hittejä, kuten parin sooloalbuminsa kappaleita reilusti yli kaksi tuntia. Mukaan mahtui myös viiden kappaleen akustinen osuus ja Michael Jackson cover Billie Jean (valssina!) ja Led Zeppelinin Good Times, Bad Times. Cornell ei ollut lippua pari kuukautta sitten ostaessani mikään kovin tuttu artisti, ja ostinkin lipun keikalle ajatuksella, että jos naapuriin tulee James Bond -tunnarin tehnyt mies, niin pakkohan keikkaa on mennä katsomaan. Olen sen jälkeen kuunnellut miehen kahta soololevyä ja pitänyt erityisesti tämänvuotisesta Scream-levystä. Sillä CC tekee Let's Dancet tai ainakin Earthlingit - käyttääkseni musiikkitieteellisiä bowie-termejä. Scream on ollut yllätysveto ja yllättävän onnistunutta tanssibiittiä laulajalta, joka on rankattu maailman 12. parhaaksi Ääneksi.

Lopussa kuultiin Casino Royale -tunnari You Know My Name sekä Soundgardenin Black Hole Sun. Niiden jälkeen oli mukava kävellä sata metriä kotiin ja suihkuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Everett True: Hey Ho Let's Go - Ramonesin tarina (2005)

Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.

Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt - ja muut yhtyeet - ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä "vaikeammat" kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut "vetämään mahan sisään".

End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.