torstai 23. heinäkuuta 2009

Pavel Kohout: Valkoinen kirja (1970)

Tässäpä erinomainen esimerkki tsekkihuumorista. Jos brittihuumori on suomalaisellekin älykölle sallittu huvitus, niin tsekkihuumori on aika lailla hienostuneempaa.

Kirjan asetelma on herkullinen: liikuntakasvatuksen ja piirustuksen lehtori Adam Juracek voittaa painovoiman. Tästä seuraa kaikenlaista hässäkkää kommunistisessa systeemissä. Miten suhtautua mieheen, joka ei tottele Newtonin painovoimalakia, jonka sentään sosialistinenkin tiede on tunnustanut päteväksi?

Komiteoita asetetaan tutkimaan tapausta. Tiedemiehet ovat kummissaan. Vanhempi tutkija, joka ei ole edes nähnyt Juracekia, kiistää tämän kyvyn kumota painivoima. Edistykselliset pitävät tapausta todistuksena sosialismin voittokulusta, kun vanhoilliset haluavat asettaa tämän syytteeseen kaikenlaisen harmin ja levottomuuden aiheuttamisesta. Syyttäjä löytää laista kymmeniä kohtia, joiden perusteella tätä voidaan syyttää, vaikkei painovoimalaki kuulukaan rikosoikeuden piiriin. Ja niin edelleen. Kohoutin soppa on epätasaista mutta parhaimmillaan aivan hervotonta. Kirja jakaantuu erilaisiin viranomaisdokumentteihin, rekonstruktioihin, liitteisiin, määräyksiin, pöytäkirjoihin ja niin edelleen. Hupaisin oli litterointi sanojaan toistavan pikkupoliitikon puheesta, joka kuulostaa hämmentävän tutulta.

Kirjassa lukiessa tulee mieleen monesti että tästä olisi saatu hieno tsekkoslovakialainen värielokuva 1970-luvulla katossa kävely -erikoisefekteineen. Ja jos näin olisi tehty, siitä olisi pitänyt tehdä sliipatumpi ja virtaviivaisempi Hollywood-versio länsimaiseen makuun sopivaksi. Mutta eipä tästä tehty elokuvaa ja romaanikin julkaistiin ensin ulkomailla.

Kohout (s. 1928) sovitti nuoruudessaan näyttämölle muun muassa toisen tsekkihuumorin merkkiteoksen, Karel Capekin Salamanterisodan, jonka luin vähän aikaa sitten. Jouduttuaan Prahan kevään jälkeen epäsuosioon, hän järjesti Shakespearen näytelmien esityksiä yksityisissä olohuoneissa. Viimeinen niitti elämälle salaisen poliisin seurannassa oli, kun hän oli löytämässä salakuuntelulaitetta ystävänsä Vaclav Havelin asunnosta. Kohout muutti Itävaltaan, mistä on palannut sittemmin ja ohjaa nyt myös prahalaisissa teattereissa.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Hostel (2005)

Voihan rähmä, mikä leffa! Jos tämä sijoittuisi Afrikkaan, se olisi kielletty super-rasistisena, mutta Itä-Eurooppaan sijoitettuna tälle on tehty jatko-osakin. Osittain Prahassa kuvattu elokuva alkaa jenkkinuorten Euroopan rällästysreissuna, joka päätyy Slovakian Bukarestiin. (Koko Slovakia on kuvattu Tsekissä). Siellä kun on kuulemma mainio hostelli, jossa jenkit saavat kunnolla pillua, samalla kun paikalliset "miehet ovat sodassa". No, slovakialaiset ovat olleet tietääkseni sodassa viimeksi Itävalta-Unkarin aikana...

Kuten arvata saattaa, hostellissa odottaa upeita nuoria naisia, jotka eivät ujostele mitään. Mutta sitten nuorukaisista alkaa kadota yksi toisensa jälkeen. Tarinan sankarille selviää pitkän teurastusorgian - joka on lienee elokuvan päätarkoitus olemassaoloonsa - jälkeen, että kyseessä on "eliittijahtia" tarjoava mafia. Jenkit on tietenkin rankattu kalleimmaksi riistaksi ja asiakkaat rikkaiksi länsimaisiksi degeneraateiksi. Lyhyt kosto on kökkö ja ikävä. Hupaisimmassa kohtauksessa sankari värvää "slovakian vaarallisimmat ihmiset", jengin 6-7 vuotiaita lapsia, kassillisella purkkaa! Pahikset ovat kyöryselkäisiä teurastajia, hämäräperäisiä liikemiehiä tai vähäjärkisiä nahkatakkimiehiä - siis suoraan klisegalleriasta.

Yhtenä tuottajana on häärinyt Quentin Tarantino, jonka nimellä tekelettä kaupitellaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Eli Roth kehtaa väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin - Aasiassa. Slovakiassa ollaan ymmärrettävästi poltettu hihat koko homman takia.

Gilbert Sheldon: The Fabulous Furry Freak Brothers (2008)


Hankin tämän yli 600-sivuisen tiiliskiven reilu kuukausi sitten, kun Gilbert Sheldon oli läheisessä kirjakaupassa ystävänsä Robert Crumbin sekä tämän piirtäjävaimon kanssa signeeraamassa sarjakuviaan. Painava ja iso kirja sisältää joka ikisen Friikkilän veljesten sekä Läski-Freddyn kissan seikkailut. Friikkiveljekset ovat pilveä ja kaikkea muutakin mahdollista huumetta vetävä poppoo, jonka Sheldon kehitti suurena hippikautena 1967-8. Kun kollega Crumb teki levynkannen Janis Joplinille, Sheldon piirsi kannen Grateful Deadille. Mainittakoon, että jo korkeassa iässä olevat taiteilijat vaikuttivat Prahassa erittäin hyväkuntoisilta. Huumeet eivät ole siis vieneet näitä underground-miehiä, joiden sarjakuvissa päihteet ovat aika lailla pääosassa. Molemmat asuvat nykyään Ranskassa.

Friikkilän veljesten sarjakuvat ovat parhaimmillaan täysin hillittömiä, heikoimmillaan suorastaan tylsiä. Taso ja tarinoiden pituus vaihtelevat suuresti. Vähän paradoksaalisesti pitkät värilliset seikkailut ovat mielestäni huonoimpia. Parhaimmillaan sarjakuvat ovat yhden tai muutaman sivun mittaisia, heikoimmat ovat mielestäni ylipitkiä monen sarjakuvalehden pituisia päämäärättömiä odysseoita. Myös piirustusjälki vaihtelee paljon; joissain on ollut mukana muita tekijöitä ja joitain piti suorastaan tihrustella nenä kiinni kirjassa, kun toiset olivat hyvin selkeitä. Tason vaihtelu on tietenkin ymmärrettävää ja sallittuakin, kun kyseessä on underground, jonka ei tarvitse välittää standardisoinneista.

Vaikka Friikkilän veljekset ovat myyneet yli 40 miljoonaa sarjakuvaa, vuodesta 2006 tekeillä ollut pitkä stop-motion -elokuva ei ole kiinnostanut suuria studioita. Rahaa hankkeelle kerätään muun muassa faneilta, jotka saavat nimensä esiin elokuvan teksteihin - mikäli se siis joskus valmistuu.

tiistai 14. heinäkuuta 2009

U23D (2008)


Tässäpä taas yksi kokemus, jonka jälkeen todellisuus tuntuu ikävältä ja yksiulotteiselta. Imax-teatterin jättikankaalla U2-yhtyeen kolmiulotteinen konserttielokuva on kotonaan. Vaikken ole koskaan innostunut yhtyeestä, toimii bändi näköjään parhaiten livenä ja tällaisessa uraauurtavassa kontekstissa. Livenä U2:n tukijalka on sen komppiryhmä, joka antaa The Edgen ja Bonon sooloilla omiaan. Ja kyllä: ilmastoidun Imax-teatterin mukavassa penkissä konsertti on paljon antoisampi elämys kuin hikisiä ihmisiä täynnä olevalla stadionilla.

Kolmiulotteisuudesta on povattu seuraavaa isoa juttua elokuvissa, ja tänä vuonna 3D:n pitäisi lyödä läpi. Ice Age 3 ja uusin Harry Potter ovat 3D-leffoja, mutta valitettavasti ne on Prahassa dubattu tsekiksi. U23D:n perusteella myös tekniikka näyttää kehittyneen niin, etteivät silmät väsy edes vajaan 90-minuuttisen katsomisen aikana. Aikaisemmin kolmiulotteisuus ei ole toiminut aina kunnolla, mikä on häirinnyt katsomista, ja myös silmät ovat väsyneet pian. Imax-teatterin käyttämässä tekniikassa kuva tosiaan näyttää kelluvan katsojan edessä.

U23D ei onneksi kikkaile liikoja kolmiulotteisuudellaan. 3D on monesti toteutettu limittäiskuvilla, joista toinen kuva on kirjaimellisesti etualalla. Joskus tämä aiheuttaa kummallisia perspektiivejä, kun etualalla olevat ihmiset ovat pienempiä kuin kauempana olevat. U2:n lavaratkaisu kahden pitkän rampin kanssa antaa myös mahdollisuuksia kolmannelle ulottuvuudelle. Loppupuolella mukaan otetaan teksti, joka kelluu katsojan edessä.

Mitäpä olisi U2:n keikka ilman Bonon jeesustelua, mutta suotakoon se hänelle. Tajusin nyt, että Bonon on pakko käyttää aurinkolaseja, koska häntä ei muuten tunnistaisi Bonoksi - itse asiassa hän näyttää hieman Bruce Springsteeniltä! Setissä on lähes kaikki hitit, ja muutamaan kertaan näytetään hellyttäviä kuvia yleisöstä laulamassa kappaleiden mukana. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä klassikko, kuin vaikkapa Elviksen 1968 comeback-keikasta. DVD:lle tai Blu-raylle elokuvaa on turha vähään aikaan odottaa, koska U2 ei halua julkaista leffaa ennen kuin tekniikka on kehittynyt niin, että kotona pästäisiin samanlaiseen kokemukseen kuin teatterissa.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin (1998)

Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.

Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!

Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä - juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.

Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.