sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Agora (2009)

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

tiistai 9. helmikuuta 2010

Henry Rollins Spoken Word 8.2.2010 Praha

Henry Rollins on ikiliikkuja. Se tulee selväksi heti kättelyssä. Rollinsilla on maine ylienergisenä bodattuna älykköpunkkarina. 49-vuotiaan Rollinsin niska ei ole enää niin paksu, mutta tauottoman kaksi ja puolituntisen puhekeikan jälkeen tämän energisyys ja älykkyys jaksavat hämmästyttää. Koko keikan aikana Rollins ei edes huikkaa vettä, vaan suu ja käsi käyvät tauotta. Puheenaiheet vaihtelevat sananvapaudesta Rollinsin rooliin Sons Of Anarchy TV-sarjasta USA:n viimeisiin presidentteihin, vanhoista punkbändeistä tämän kaveriin William Shatneriin ja matkoihin maailmalla. Kaikesta huokuu Rollinsin levottomuus ja energisyys. Hän toistaa usein, miten lyhyt elämä on ja miten paljon tekemistä siihen pitäisi mahduttaa. Kun hän palaa kiertueelta, hän masentuu, koska joutuu olemaan yksin kotona. Kauaa hän ei aloillaan viihdy.

Rollins on myös erittäin hauska ja viihdyttävä. Tämä on julkaissut paljon puhelevyjä, jotka voivat olla keikkojen pituuden takia kolmen cd:n mittaisia. Mutta aika kuluu nopeasti rönsyilevienkin juttujen aikana. Rollins on kyllä etuoikeutetussa asemassa, kun hän pystyy matkustamaan "eksoottisiin" paikkoihin ja hengailemaan erilaisten ihmisten - julkkisten, rikkaiden tai muuten vain sellaisten, joiden kanssa tavallinen turisti ei pääse kontaktiin - kanssa. Rollins ei kuitenkaan kehuskele eikä hän ole omahyväinen. Rollins on kovalla työllään ansainnut epätavallisen elämänsä. Hän puhuu tiedon puolesta ja kyynisyyttä vastaan. Kun George W. Bush (jota Rollins tietenkin vihasi) alkoi kovistella Irania, Rollins buukkasi välittömästi matkan maahan, jotta pääsisi tutustumaan ihmisiin, joita amerikkalaisten pitäisi nyt vihata. Hän oli Pakistanissa, kun Benazir Bhutto murhattiin. Hän pääsi näyttämään keskisormea Burman sotilasjohtajalle. Hän mietti, miten kuumia ladyboyt olivat jouduttuaan toimimaan tositeeveen tuomarina. Hän pyrkii matkoillaan tutustumaan tavallisiin ihmisiin, mutta tuli Pekingissä jallitetuksi paikallisten kiusankappaleiden, joka paikasta esiin pulpahtavien "matkaoppaiden" kanssa - kunnes alkoi jallittaa heitä.

Henry Rollins on meidän miehiä. Hänen läppänsä saa ajattelemaan. Suosittelen etsimään netistä tämän videoita tai puhelevyjä.