tiistai 14. helmikuuta 2012

Mies vailla menneisyyttä (Dejvickan teatteri, Praha 13.2.2012)

Tampereellakin vieraillut, palkintoja kerännyt näytelmäversio Aki Kaurismäen elokuvasta esitettiin pienessä Dejvickan teatterissa. Esitykseen on ollut lähes mahdotonta saada lippuja, jotka laitetaan myyntiin tiettynä lauantaina seuraavaksi kuukaudeksi ja myydään saman tien loppuun. Yritin pari kertaa viime vuonna hankkia lippuja, mutta homma oli toivotonta. Kun sain tiedon erityisnäytöksestä suomalaisilla ja englantilaisilla tekstityksillä, lippuvarausten määräaika oli jo mennyt ja minulle myytiin taas kerran ei oota. Onneksi satuin loppujen lopuksi saamaan lisäpaikan - lippu maksoi reilun euron, joten se ei ollut hinnalla pilattu.

En ole koskaan pitänyt erityisemmin Kaurismäestä varmaankin juuri niistä syistä, miksi toiset hänestä pitävät. Minulle Kaurismäki on hieman tylsää, tapahtumaköyhää, naivistista ja niukkaa tarinankerrontaa, jossa vaitonaiset, rumat ja mielenkiinnottomat ihmiset kuuntelevat tylsiä iskelmiä. Hän pelaa useita tarinankerronnan sääntöjä vastaan. Näin oli tässäkin esityksessä. Tarina on minimalistinen: mies menettää muistinsa ja tapaa pelastusarmeijan tytön. Ei mitään hollywood-ainesta. Tarinassa on hädin tuskin aineksia sadan minuutin teatteriesitykseen, ja sitä olikin pitkitetty huomattavasti ymppäämällä siihen musiikkiesityksiä, jotka useimmiten eivät liittyneet tarinaan tai vieneet sitä eteenpäin.

Suosituksi teatteriesitykseksi Miehen vailla menneisyyttä tekee se, että se on edellä mainituista syistä hyvin erilainen näytelmä. Kun näytelmissä henkilöt lähes poikkeuksetta ovat varsinaisia moottoriturpia, tässä kaurismäkeläinen ilmaisu erottuu valtavirrasta edukseen. On mahdollista tehdä esitys, jossa ei tarvita loputonta dialogia vaan joka voi luottaa muihin kerronnan muotoihin. Haluaisinkin nähdä vastaavaa enemmän ja paremmin tehtynä.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa mies saapuu rautatieasemalle, ja kolme konnaa ryöstää ja hakkaa hänet. Ryöstö ja pahoinpitely tapahtuivat lavan ulkopuolella, ja avaus on vahva. Yleisö näkee, että nyt on tulossa jotain erilaista. Sen mielenkiintoon ei tarvita puhuvia päitä ja loputonta dialogia. Jos vain tarina olisi yhtään vahvempi... Itse asiassa mieleeni tuli, että jos Kaurismäki niin sanotusti tsemppaisi käsikirjoituksensa kanssa, hän saattaisi oikeasti lyödä itsensä läpi. Tyylin ei tarvisi muuttua, mutta hän voisi tavoittaa ja koskettaa miljoonia ihmisiä. Epäilen kuitenkin, ettei hän osaa irrottautua mukavista rutiineistaan, jotka ovat tuoneet kulttisuosion.

Lavalla on kaksikymmentä näyttelijää, joka on hirmuinen määrä. 

Näytelmässä on useita mainioita kohtia, ja yleisö selvästi piti siitä. Näyttelijät tavoittavat vaivattomasti Kaurismäen elämää pienemmät, ankeat hahmot ja muutamin paikoin dialogi paljastaa kaurismäkeläisen naivistisen huumorin paremmin kuin elokuvassa. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä yleisöstä kertoo se, että se nauraa, kun puusta tehdyt "sienet" kolisevat maahan ja paljastavat näin puumaisuutensa? Onko se hermostunutta naurua? Selvästikään tällainen nauru ei liity itse tarinaan eläytymiseen, vaan johonkin muuhun samoin kuin silloin, kun yleisö saa parhaat kiksinsä näyttelijöiden pokan pettämisestä. Onko yleisö yksinkertaisesti tyhmää (naurajat ovat aina naisia)? Vai muistuttaako se siitä, että nyt ollaan teatterissa ja että lavalla on näyttelijöitä ja tavaroita, jotka eivät ole oikeasti sitä, mitä ne esittävät? Kertokaa minulle.