torstai 31. lokakuuta 2019

George Orwell: Vuonna 1984

Orwell on säilynyt muodissa; onhan hänestä vähän kaikkeen. Oikeistopopulistit narisevat, että "isoveli valvoo", kun heidän mölinöitään kritisoidaan "eikä mitään voi sanoa". Kun romaaniin perustuva elokuva arvosteltiin hiljattain Hesarissa, kommenttipalstalla väitettiin, että 1984 on täydellinen kuvaus nyky-Suomesta. Äärioikeistolaiset trollit ovat jopa väärentäneet vasemmistolaisen Orwellin sitaatteja omiin tarkoituksiinsa ja hänen nimensä on käyttökelpoinen salaliittoteoreetikoille.



Lukemani pokkariversion takakannessa mainostetaan, että kyseessä on "kenties kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri". Ihan oikeasti: Poliittinen trilleri?

Tuntuu että monet, jotka Orwellista tai isoveljestä puhuvat eivät ole koskaan lukeneet kirjaa tai katsoneet edes elokuvaa, mukaan lukien WSOY:n takakansitekstin kynäilijä. Romaanissa kun ei ole mitään jännittävää, vaan päähenkilö Winston Smith tietää tarinan aluista asti, että kaikki tulee päättymään erittäin huonosti. Jos 1984 on trilleri, niin sen on samalla kenties kaikkien aikojen masentavin trilleri.

Kun romaanin 1984 lukee vasta bloggaamani Eläinten vallankumouksen (1945) jälkeen, tuntuu selvältä, että Vuonna 1984 (1949) on edeltäjänsä jatko-osa. Eläinten vallankumous kertoo pieleen menneestä vallankumouksesta, ja 1984 jatkaa tarinaa, mihin siitä syntynyt totalitarismi on kehittynyt. Molemmat romaanit tietysti kertoivat alun perin stalinismista, vaikka niiden esitystapa on aivan erilainen. Siinä missä Eläinten vallankumous piilotteli sanomaansa eläinfaabeliin (niin että siitä voitiin tehdä lastenelokuva josta poliittisen viitteet oli poistettu), Vuonna 1984:n maailma on rujo ja ankea aina äärimmäisyyteen asti. Elokuvaversio näyttää tuon ankeuden hyvin.



Pithiputaan mummokin osaa yhdistää Big Brother -televisiosarjan jotenkin hämärästi Orwellin nimeen, ja siinä kai on yksi syy sille, miksi Orwellin nimestä on niin moneen. Mutta mitä itse romaani kuvaa, kun unohdetaan nämä banaalit viittaukset ja tahallisetkin pintapuoliset väärinymmärrykset?

Ensimmäinen assosiaatio on Pohjois-Korea. Orwell kertoo selkeästikin valtiosta, joka ei ollut kirjoittamisajankohdallaan vielä syntynyt ja jonka muotoutumiseen menisi aikaa pidemmälle kuin vuoteen 1984. Pohjois-Korea on täydellisen eristäytynyt totalitarismi, joka väittää asukkailleen olevansa maanpäällinen paratiisi samalla, kun kaikesta on pulaa ja urkintakoneisto tarkkailee kaikkia. Ihmisiä katoaa vankileireille ja puolueen pomoporraskaan ei ole turvassa. Pohjoiskorealaisissa kodeissa on radiovastaanotin, jota ei voi kytkeä päältä, vaikkei sentään kaksisuuntaista teleruutua, kuten Orwellin kirjassa. Orwell kuvaa hyvin elämää tällaisessa skitsofrenisessä yhteiskunnassa:

Edellisvuoteen verrattuna nyt oli enemmän ruokaa, enemmän vaatteita, enemmän taloja, enemmän huonekaluja, enemmän kattiloita, enemmän polttoainetta, enemmän laivoja, enemmän helikoptereita, enemmän kirjoja, enemmän vauvoja - enemmän kaikkea paitsi sairautta, rikollisuutta ja mielenvikaisuutta. Vuosi vuodelta ja minuutti minuutilta kaikki nousi kohisten kovaa vauhtia ylöspäin. Kuten Syme hetkeä aikaisemmin, Winstonkin tarttui lusikkaansa ja uitti sitä pöydälle levinneessä haileassa litkussa, johon hän yritti saada jonkinlaista kuviota. Hän mietti apeana elämän aineellista puolta. Tällainenko se oli aina ollut? Oliko ruoka aina maistunut tältä? Hän silmäili kanttiinia. Matala, tungoksen täyttämä huone, jonka seinät olivat töhryiset lukemattomien vartaloiden kosketuksesta; kolhiintuneita metallipöytiä ja -tuoleja niin lähekkäin, että niissä istui kyynärpäät toisissa kiinni; vääntyneitä lusikoita, lommoisia tarjottimia, kolhoja valkoisia mukeja; kaikki pinnat rasvassa, likaa joka raossa ja kaiken yllä huonon ginin ja kehnon kahvin sekä metallinmakuisen muhennoksen ja likaisten vaatteiden hapan yhteishaju.

Toinen huomio on juuri ankeus, nuhruisuus ja puute, joka hyökyy varsikin alussa joka sivulta lukijan päälle. Kaikesta on puutetta, onpa se sitten kengännauhat, tee, maito, suklaa tai partaterät. Kaikki on likaista ja kulunutta ja ainoa asia, josta ei ole puutetta, on halpa gini. Niinpä mikä tahansa pieni etuoikeus (vaikka edes kengännauhoihin) tarkoittaa sitä, että henkilö on kohonnut totalitarismin hierarkiatikkailla yhden askeleen muihin verrattuna. Toisaalta ihmisiä katoaa: heidän yksinkertaisesti "haihdutetaan" ja kaikki todisteet heidän olemassaolostaan poistetaan niin kuin he eivät olisi koskaan eläneet. Kukaan ei voi koskaan tietää, milloin ja miksi kuka tahansa voi joutua epäsuosioon, joten kaikki puolueen jäsenet elävät jatkuvat epävarmuuden ja syyllisyyden vallassa.

Miten piti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asiain todellisesta tilasta ja ladella huolella sepitettyjä valheita, olla yhtäaikaa kahdella eri kannalla, tietää että ne poissulkivat toisensa ja uskoa silti kumpaiseenkiin; käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää moraali ja vaatia sitä silti, uskoa demokratia mahdottomaksi ja pitää silti puoluetta demokratian suojelijana.

Kaksoisajattelu on totalitarismin ytimessä. Todellinen johtaja voi luottaa täysin vain sellaisiin alaisiinsa, jotka uskovat, kun hän sanoo "2+2=5". Diktaattori sen sijaan ei voi luottaa tai sitouttaa sellaisia ihmisiä, jotka vain toteavat 2+2=4. Niinpä ihmiskunta on kautta historiansa antanut kohtalonsa yliluonnollisten satuolentojen (ja mikä tärkeintä heitä edustavien maanpäällisten johtajien) käsiin ja nyttemmin tehnyt totuudestakin mielipidekysymyksen. "Älkää uskoko silmiänne, uskokaa mitä minä sanon" on totalitaarisen ideologian tunnuslause.

Lopulta puolue julistaisi, että kaksi ynnä kaksi on viisi, ja se olisi pakko uskoa. Niin he vääjäämättä ennen pitkää väittäisivätkin: heidän asemassaan logiikka vaati sitä. Eikä puolueen filosofia epäsuorasti kiistänyt vain kokemuksen pätevyyttä, vaan itse ulkoisen todellisuuden olemassaolon. Terve järki oli harhaoppien harhaoppi.

Vapaus on vapautta sanoa 2+2=4. Vapaus on vastata valheisiin totuudella.

On ehdottoman välttämätöntä esittää tahallisia valheita ja samalla vilpittömästi uskoa niihin, unohtaa tosiasiat kun niistä alkaa olla haittaa, ja sitten, kun siihen on taas aihetta, vetää ne esiin unohduksesta juuri niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen, kieltää objektiivisen todellisuuden olemassaolo ja samalla koko ajan ottaa huomioon tämä todellisuus, joka halutaan kieltää. Kaksoisajattelu-sanaa käytettäessäkin on harjoitettava kaksoisajattelua. Sitä sanaa käyttämällä näet tunnustetaan todellisuuden peukalointi; uudella kaksoisajatteluaktilla tämä tieto pyyhitään pois, ja niin edelleen loputtomiin, siten että valhe on aina askeleen edellä totuutta.

Esimerkiksi populistinen liike on sisäistänyt kaksoisajattelun juuriaan myöten. Vapaata lehdistöä kutsutaan valemediaksi samalla, kun itse lainataan todellisia valheita tehtailevaa valemediaa. Aina välillä taas valtamediankin jutut kelpaavat, kun ne sattuvat sopimaan omaan agendaan, mutta sitten taas syytetään samaa mediaa järjestelmällisestä valehtelusta.



Isoveli

Kun arkikielessä puhutaan "isoveljestä joka valvoo", tarkoitetaan kai yleensä joka paikassa olevia valvontakameroita, ylipäätään valvontayhteiskuntaa tai vaikka sääntö-Suomen älyttömyyksiä, joilla torpataan kaikenlaisia terveen järjen kannalta hyviä ideoita. Orwellille isoveli oli kuitenkin enemmän kuin kaksisuuntainen teleruutu. Isoveli oli puolueen kasvot, jotka olivat läsnä kaikkialla. Jos diktatuurissa on puutetta vähän kaikesta, sillä ei ole koskaan puutetta vallanpitäjien kuvista. Katsokaa vaikka Pohjois-Koreaa, Stalinin Neuvostoliittoa, Hitlerin Saksaa tai:


Isoveli on erehtymätön ja kaikkivaltias. Jokaisen menestyksen, jokaisen saavutuksen, jokaisen voiton, jokaisen tieteellisen keksinnön, kaiken tiedon, kaiken viisauden, kaiken onnen, kaiken hyvän nähdään lähtevän suoraan hänen johtajuudestaan ja innoittavasta esimerkistään. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Isoaveljeä. Hän on kasvot lankkuaidassa, ääni teleruudussa. Voimme olla kuitenkin varmoja, ettei hän tule koskaan kuolemaan, ja on melkoisen epävarmaa milloin hän on syntynytkään. Isoveli on valehahmo jossa puolue on päättänyt näyttäytyä maailmalle. 

Orwell jatkaa, että isoveljen tehtävä on toimia tunteiden kiintopisteenä. Hänen alapuolellaan on puolueen sisäpiiri (valtion aivot), sen jälkeen ulkopiiri (valtion kädet, joihin myös Winston Smith kuuluu) ja sen jälkeen mykät massat eli prolet, joita on 85% väestöstä. Puolueen jäsenet ovat 24/7 tarkkailussa, ja heidän oletetaan toimivan ja ajattelevan lukuisten kirjoittamattomien sääntöjen mukaan; heidän vaistojensa oletetaan toimivan puolueen hyväksi. Hitlerin Saksassa natsipuolueen jäsenten kerrottiin toimivan "Johtajaa kohti" niin, että nämä toimivat virkaintoisina siten kuin odottivat johtajan heidän haluavan toimia. Siksi juutalaisten murhaaminen (tai Putinin Venäjällä toimittajien salamurhat) saattoivat tapahtua ilman, että Johtajan täytyi antaa niihin erillisiä suoria käskyjä.

Puolueen jäsenten vihaa "kansanvihollisia" kohtaan lietsotaan kahdenminuutin vihalla, ja heidän omaa itsekuriaan säädellään kaksoisajattelulla. Ensimmäinen askel kaksoisajattelussa on rikosstoppi.

Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut jos ne sopivat Engsosia vastaan, ja kyllästyy ja kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis turvallista typeryyttä.

Kuulostaako tutulta? Tietämättömyys on voimaa. Kaikenmaailman dosentit. Lehtien kommenttipalstat. Trump. Putinistit. Populismi. Mutta Orwell lisää pökköä pesään:

Avainsana tässä on mustavalkoinen. Kuten niin monilla uudiskielen sanoilla on tälläkin sanalla kaksi keskenään sotivaa merkitystä. Jos sitä käytetään vastustajasta, se tarkoittaa että hänellä on röyhkeä tapa väittää mustaa valkoiseksi, vaikka tosiasiat selkeästi puhuvat muuta. Jos sitä käytetään puolueen jäsenestä, se merkitsee nöyrää auliutta sanoa mustaa valkoiseksi, kun puoluekuri sitä vaatii. Mutta se merkitsee myös kykyä uskoa että musta on valkoista, ja vielä enemmän, kykyä tietää että musta on valkoista ja unohtaa että mikään muu on koskaan edes pälkähtänyt päähän.


Entä Matt Damon?

Robert Ludlumin kirjoihin perustuvissa Bourne-elokuvissa Matt Damonin esittämä päähenkilö pakoilee suurta ja  mahtavaa vakoilukoneistoa, joka pystyy selvittämään kenen tahansa liikkeet missä tahansa päin maailmaa. Koneisto pystyy hetkessä selvittämään kenen tahansa liikkeet reaaliajassa ja myös vuosien varrelta, keiden kanssa joku on ollut tekemisissä ja ketkä ovat olleet näiden kontaktien kanssa tekemisissä. Koneistoa ei yksinkertaisesti voi paeta etenkin, kun sen käytössä on palkkatappajien verkosto ympäri maailmaa ja sen johdossa on häikäilemättömiä konnia, jotka esittävät toimivansa demokratian ja isänmaan puolesta. Eikö pelkästään se, että tällainen vakoilukoneisto voisi olla totta riitä todistamaan, että elämme myös länsimaissa isoveljen valvomissa yhteiskunnissa? Edward Snowdenin ja muiden paljastusten jälkeen emme voi enää kieltää, etteikö massiivinen vakoilukoneisto todella olisi olemassa.


Todellisessa totalitarismissa ei kuitenkaan voisi olla Jason Bourne -elokuvia. Vai oletteko kuulleet vastaavista agenttitarinoista vaikkapa nyky-Venäjältä? Eikö olisi makea nähdä suurtuontanto muistinsa menettäneestä FSB-agentista, joka yrittää selvittää, miksi hänen maanmiehensä yrittävät tappaa hänet samaan aikaan kun kaikki tärkeät todistajat murhataan juuri kun päähenkilö on pääsemässä näiden puheille. Tiedustelupalvelu murhaa ihmisiä keskellä kirkasta päivää väkijoukossa. Sen johtajat keräävät omaisuuksia hämäriltä tahoilta, joiden kanssa ne murhaavat kaikkia toimittajista viattomiin sivullisiin. Lopulta sankarillinen agentti päihittää koko massiivisen systeemin ja panee kierot esimiehet joko hautaan tai vastuuseen teoistaan.

Aivan oikein. Sellaista tarinaa ei ole nähty eikä nähdä. Väitöskirjassani tein eron keskitetyn ja hajautetun spektaakkeliyhteiskunnan välillä. Hajautettu spektaakkeli vastasi toisen maailmansodan jälkeistä länsimaista kapitalistista hyvinyhteiskuntaa, keskitetty spektaakkeli niin kutsuttua sosialistista blokkia johtajinaan Neuvostoliitto ja Kiina. Orwellin Oseania on äärimmilleen keskitetty spektaakkeliyhteiskunta, jossa tuotanto on keskitetty valtion valvontaan, kaikenlainen yksityinen innovaatio on kielletty ja väärin ajatteleminen on kuolemaantuomioon riittävä rikos. Vastaavasti hajautettu spektaakkeli kannustaa kilpailua, oma-aloitteisuutta ja tietyllä tapaa jopa "väärin" ajattelemista, jonka avulla se pystyy korjaamaan itseään: tämän takia se myös on ylivoimainen keskitettyyn spektaakkeliin verrattuna.

Neuvostoliittolainen propagandajuliste 1930-luvulta:
"2+2+työläisten innokkuus=5"



Historiallisesti hajautettu ja keskitetty spektaakkeliyhteiskunta yhdistyivät eräänlaiseksi integroiduksi spektaakkeliksi, joka sulauttaa itseensä aiempien kilpailevien spektaakkeliyhteiskuntien puolia. Integroidussa spektaakkelissa vaikkapa Kiina voi olla käytännössä yltiökapitalistinen, mutta edelleen kommunistisen puolueen johtama valvontayhteiskunta, ja vastaavasti länsimaat ovat USAn johdolla siirtyneet kohti valvontayhteiskuntaa ja kaventaneet kansalaisten vapauksia näiden "turvallisuuden" nimissä.



Itse kirjan tarina on pelkistetty ja romaani on muutenkin aika raskasta ja masentavaa luettavaa. Siksi varmaan kovin moni ei ole jaksanut lukea sitä vaan tyytynyt noukkimaan rusinat pullasta. Kirjassa luennoidaan kymmeniä sivuja Oseanian yhteiskuntajärjestyksestä ja Puolueen ideologiasta. Tarinan tasolla se alkaa, kun päähenkilö Winston Smith alkaa kirjoittaa salaa päiväkirjaa (hmm., kuulostaa näin sanottuna teinimeiningiltä), jonka päivittäminen jää, kun hän tapaa Julia-nimisen tytön, jota hän on ennen vihannut (lisää teinimeininkiä). Romeo ja Julia -tarina on valmis, kun nuoripari joutuu sopimaan tapaamisia salaisiin paikkoihin kaikkivoipan ajatuspoliisin ulottumattomiin. He jopa yrittävät liittyä salajuoneen Puoluetta vastaan, mutta sitten tapahtuu petos: lopun neljännes romaanista on omistettu pidätyksen jälkeiselle ajalle, jolloin Winstonia kidutetaan. Hänelle luoennoidaan lisää, kunnes hän oppii paitsi sanomaan, myös uskomaan, että 2+2=5, jos puolue niin sanoo. Ja lopulta henkisesti ja fyysisesti lannistettu Winston oppii rakastamaan isoaveljeä.

Silti Oseanian diktatuuri ei ole vielä vuonna 1984 täydellinen. Lopullinen tavoite on tämä:

Ei tule olemaan muuta uskollisuutta kuin puolueuskollisuus, ei muuta rakkautta kuin rakkaus Isoaveljeä kohtaan, ei muuta naurua kuin voitonriemuinen nauru vihollisen joutuessa häviölle. Ei tule olemaan taidetta, ei kirjallisuutta, ei tiedettä. Kauniilla ja rumalla ei tule olemaan eroa. Ei tule olemaan uteliaisuutta, ei elämäniloa. Kaikki kilpailevat nautinnonaiheet tullaan hävittämään.[...] Jos haluat kuvan tulevaisuudesta, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.

Vuonna 1984 -kirjasta olisi voinut kirjoittaa paljon enemmänkin. Muun muassa prolatariaatin vähän oudosta asemasta (heitä ei tarkkailla, koska heitä ei pidetä vaarallisena aineksena), tai miten kirjat ja musiikki valmistetaan Oseaniassa koneilla samalla tavoin kuin kaikki muutkin kulutushyödykkeet. Mutta ehkä tähän määritelmään on hyvä lopettaa:

"Prolerehu" = Massoille tarkoitettu roskaviihde ja valeuutisaineisto.

maanantai 7. lokakuuta 2019

Markus Selin - Perustuu tositapahtumiin (Veli-Pekka Lehtonen)

Markus lentää helikopterilla Renny Harlinin kanssa ja kopterin lattialla kolisevat tyhjät lonkeropullot. Markus testaa näyttelijät, ohjaajat ja yhteistyökumppanit "Nummela-testillä", eli juottamalla nämä känniin, koska "vasta kännissä ihmisen todellinen luonne paljastuu". Juomana ovat lonkero ja kossu. Toki jos kännikumppanina sattuu olemaan Bruce Willis tai Kiefer Sutherland, juodaan cocktaileja ja shotteja, koska silloin kyse ei ole työhaastattelusta eikä lonkeroa ole edes saatavilla. Jos joku sattuu sammumaan, Markus värittää tusseilla sammuneen naaman ja erityisesti korvien sisäpuolet, koska ne on vaikea puhdistaa. Tussit kulkevat edelleen Markuksen mukana.

Parhaat juomakaverit ovat ne, joiden kanssa Markus on tehnyt töitä vuosikymmeniä. Muutaman kanssa välit menevät välillä poikki, mutta kun Markus tulee vuosien päästä tapaamaan viskipullon kanssa, hommat sovitaan ja show jatkuu. Sikaillaan mannertenvälisillä lennoilla, sinfoniaorkesterin elokuvamusiikkisessiossa ja jopa DVD:n kommenttiraidan äänityksissä. Hollywood-bileissä katkotaan DJ:ltä piuhat, että Markus pääsee soittamaan Mestarit Areenalla -levyä. Uima-altaalla revitään jäynänä ihmisten lomakirjoista viimeiset sivut. Paitsi jos kirja kuuluu Francis Ford Coppolalle.

Kivointa on, kun voi ryypätä julkkiskavereiden kanssa yökerhon VIP-tiloissa. Jos tavallisessa baarissa joku tavis tunkee pöytään, tämä juotetaan tainnoksiin ja sitten on taas tusseilla töitä.

Välillä kehutaan, miten Markus reiluna miehenä on "ilman omaneduntavoittelua" ohjannut lukuisia ystäviä ja työtovereita alkoholistihoitoon. Markuksen mukaan kun kännäämisessä ei ole mitään pahaa, mutta töitä se ei saa haitata. Eikä sammua saa missään tapauksessa.


Kirja on ihan liian pitkä. Samoja asioita toistetaan jatkuvasti, ikään kuin ei luotettaisi siihen, että lukija ei muistaisi mitä pari sivua sitten on sanottu. Kirjassa kerrotaan juurta jaksain Markuksen Nintendo-bisneksestä, tikanheitosta ja siitä juopottelusta. Elokuvien tekemisestä kerrotaan turhan vähän, ja nekin keskittyvät lähinnä raha-asioihin. Miljoonia tulee ja menee. Sopimuksia tehdään taksissa matkalla yökerhosta jatkoille. Naisjutut on jätetty kokonaan pois, joten jatkuva känniraportointi saavuttaa lähes homoeroottiset mittasuhteet. Kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää kirjaa reilusti etenkin toistojen ja vähän toistarvoisempien juttujen suhteen. Kyllä lukija muistaa, että Selinin työpisteessä ei lue "Johtaja" vaan "Rehtori" - nyt sama vitsi kerrotaan monen sadan sivun jälkeen uudestaan lähes samoilla sanoilla.

Kun puhe on Markus Selinistä, ei tule yllätyksenä, että hänen mukaansa elokuvan pitää viihdyttää. Ikävä tunnelma ja negatiiviset päähenkilöt eivät kuulu kaupalliseen elokuvaan. Näinhän asia tietenkin on. Joskus jätän itsekin elokuvan sikseen, jos haluan vain viihtyä ja se tuntuu tunkkaiselta, kuten aiemmin kirjoittamani Mother!-elokuvan kanssa kävi ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla, kun jaksoin katsoa elokuvan loppuun, se sitten räjäytti tajunnan.

Koiraa ei saa missään nimessä tappaa elokuvassa. Paitsi että Pahat pojat -elokuvassa niin tehtiin (kukaan ei muistuta Seliniä tilanteessa jossa tämä kertoo tämän kultaisen säännön). "Hyvä meininki" -filosofian mukaan tulossa olevasta Kari Tapio -elokuvasta on kirjan mukaan jätetty päähenkilön negatiivisempia puolia pois. Sliipataan vähän, että katsoja ostaisi lipun ja viihtyisi. Särmät pois, vaikka kyseessä olisi todellinen henkilö. Epäonnistuneen Mannerheim-elokuvan rahoitussotkuista puhutaan paljon, mutta oikeastaan ei yhtään itse Mannerheimista.

Kun itse opiskelin elokuvantekoa ja luokkamme kävi elokuvissa, muut menivät katsomaan jotain eurooppalaista taide-elokuvaa (en enää edes muista mitä). Minä menin yksikseni katsomaan kolmannen Indiana Jones -elokuvan. Pidän kyllä myös Kuolleiden runoilijoiden seurastakin, joka ikävystytti ja traumatisoi Selinin. Ja pidän myös Selinin suosikkileffasta, Delta-jengistä. Seliniin henkilöityy se, miten suomalaisen elokuvan tekeminen on muuttunut noista 1980-luvun lopun päivistä. Olin 1990-luvun alussa harjoittelijana tekemässä pitkää elokuvaa, jota kävi katsomassa 300 maksanutta katsojaa. Kirjassa kiroillaan 2010-luvun flopista, jota kävi katsomassa 60 000 katsojaa. 

keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Jessikka Aro: Putinin trollit

2014

Kun Venäjä miehitti Krimin 2014, jotain heräsi - tai herätettiin - ympäri maailmaa. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat olivat täynnä Venäjää puolustavia mielipiteitä. Usein nämä mielipiteet esitettiin aggressiivisesti ja usein niiden faktapohja oli vähintäänkin hatara. Puhetapa oli jotain uutta. "Uskooko joku Hesariin?" kysyttiin samaan aikaan, kun putinistit itse linkittivät artikkeleita nettisivuilta, jotka saattoi yksinkertaisella nettihaulla huomata vähintäänkin epäilyttäviksi. Jos valtamedian uutinen kertoi Venäjän rikkoneen kansainvälistä lakia, putinistien mukaan saman uutisen olisi pitänyt "tasapuolisuuden nimissä" listata kaikki USA:n vastaavat teot viime vuosikymmenten ajoilta.


Koko homma oli niin tökeröä, että seurasin sitä lähinnä viihteenä. Sain monet hyvät naurut, koska nämä tahot olivat niin fanaattisia kritisoidessaan länsimaita ja etenkin USA:ta samalla kun ylistivät kritiikittömästi Venäjän diktatuurin laittomuuksia.

Kriittiset äänet vaiennettiin nettikeskusteluissa hyökkäämällä sen esittäjän henkilöä vastaan. Sen sijaan, että putinistit olisivat kyenneet järkevään keskusteluun, he blokkasivat ja pyrkivät vaientamaan vastustajansa. Vanha kunnon oppi Neuvostoliitosta kaivettiin naftaliinoista: syytä vastustajaasi siitä, mitä itse olet. Niinpä länsimaat ja Ukraina esitettiin fasistisina, kun taas Venäjä...

Korkeintaan se Pihtiputaan mummo saattoi vähän miettiä, että "mitenkähän tämä asia nyt oikeastaan on, kun siitä on niin monelaista versiota?" Tämä oli tietenkin trollien yksi tavoite: hämmentää keskustelua. Samoin kuin se, että huomasin itse vältteleväni kirjoittamasta edes omaan naamakirjaani sitä, mitä asioista ajattelin.

Nauru tukehtui kyllä kurkkuun viimeistään MH17-lennon alasampumisen jälkeen, kun tökeröiden valheiden järjestelmällinen tehtailu jatkui uudella, valtiollisella tasolla.

Kuten Aron kirjassa todetaan, Venäjän trollien toiminta kääntyi kuitenkin itseään vastaan. Viiteen vuoteen kukaan ei ole oikein voinut ottaa Venäjän valtion tai sen länsimaisten kannattajien väitteitä vakavasti. Nauroin usein, että kyseessä täytyi olla CIA:n kaikkien aikojen menestyksekkäin operaatio ja erään desantin sen menestyksekkäin agentti.

2015

Kun pakolaisaalto pyyhkäisi Eurooppaan 2015, jotain heräsi taas. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat huusivat suoranaista vihaa tai huonosti peiteltyä rasistista "kritiikkiä" "maahantunkeutujia" vastaan. Puheessa oli jotain tuttua: se esitettiin hyvin aggressiivisesti ja usein ne linkittyivät valemediaan, joka tehtaili tökeröitä "uutisia" kannattajiensa kiimaiseen vihannälkään. Esimerkiksi eilen levitettiin tällaista väärennettyä kuvaa:


Anonyymit nojatuoliaktivistit usutettiin kaikkien niiden kimppuun, jotka uskalsivat olla heidän kanssaan eri mieltä. "Suvakkeja" vastaan hyökättiin henkilökohtaisuuksilla, lokakampanjoilla ja suoranaisilla valheilla.

Monimutkaiset asiat yksinkertaistettiin muutamiksi iskulauseiksi samaan aikaan, kun uhrauduttiin  siitä, miten "mitään ei voi sanoa". Mutta kaikki kyllä sanottiin, useimmiten vain niin hyökkäävän törkeästi, että sillat järkevälle keskustelulle oli poltettu heti kättelyssä. Monessa maassa kannatusta sai puolue, joiden piirissä huonosta käytöksestä, tietämättömyydestä ja suoranaisesta junttiudesta tehtiin hyveitä.

2016

"Vaihtoehtoinen todellisuus" näytti pääsevän niskan päälle vuonna 2016, kun ensin Brexit ja sitten Trump kulkivat voitoista voittoihin. Putinistit ja populistit ympäri maailmaa hurrasivat sille, miten maailmanmahdit halusivat pistää päänsä pensaaseen. Neuvostoliitosta tuttu periaate sai Trumpin hyökkäämään "valemediaa" vastaan ja vaatimaan poliittisten vastustajien panemisesta telkien taakse. Valehtelusta alkoi tulla valtavirtaa. Suosittu ajatuskulku väitti, että jos jokin asia koetaan tietyllä tavalla, siitä tuli "vaihtoehtoinen fakta". Totuudesta tuli mielipidekysymys.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi olla selvää, kuka populismin aiheuttamasta maailmanlaajuisesta kaaoksesta hyötyi. Kuka puhui enää MH17-lennosta, Ukrainan sodasta tai Krimin valtauksesta, kun kaikki seurasivat Valkoisen talon tositelevisiota ja entisten maailmanvaltojen vajoamista kaoottisiksi banaanivaltioiksi?

Samalla valkeni, miten koko populismi alkoi olla samaa kaikkialla: Patrioottien internationaali, jossa käytettiin samaa muottia. Jos joku "mestari" olikin joskus esittänyt jonkun omaperäisen idean, nyt kaikki tuli samasta maailmanlaajuisesta isänmaallisten käsikirjasta ja oma ajattelu oli kielletty. Jos olit "kansallismielinen", sinun piti hyväksyä Putin (vähintään hiljaa), fanittaa Trumpia (kovaäänisesti) ja hurrata Brexitiä. Sinun piti vastustaa tiedettä, feminismiä ja "ilmastohöpötystä".

Fanaattisimmat julistivat sisällissotaa (kuten Trump teki pari päivää sitten), jos vastapuoli uskaltaisi estää "kansan tahdon" toteutumisen. Ja niin edelleen, koska kaikki muu oli kommunismia ja koska eri mieltä ei voi olla. Jos et ole sataprosenttisesti meidän puolella, olet meitä vastaan. Ja koska populismi poissulkeva liike, suurin osa ihmisistä on rajattu pois heidän "todellisen kansan" määritelmästään. Ulkomaalaistaustaiset, maahanmuuttajat, homot tai muuten vain väärän oloiset, poliittiset vastustajat ja ylipäätään kaikki paitsi oman liikkeen uskolliset jäsenet eivät kuulu populistin populaatioon. Tässä piilee sitten myös populismin tuhon siemen.

Yksi paradoksi populismissa ja äärioikeistossa on se, miten konservatiivit haluavat kiihdyttää ympäristön tuhoa. Kaiken muunhan he haluavatkin palauttaa "luonnon tilaan", eli aatteensa mukaisesti konservoida "hyvät vanhat ajat" takaisin, jolloin etuoikeutettu valkoinen mies hallitsi maailmaan preerioita, laaksoja ja kukkuloita. Mutta kun "vihervasemmisto" on puhunut jo vuosikymmeniä luonnon puolesta, äärioikeiston täytyy heidän vastustajanaan vastustaa fanaattisesti kaikkea sen agendaan liittyvää, vaikka sitten maapallon tuhoutumisen uhalla. Uhmastahan populismissa on usein kyse: siitä miten "äijä" laittaa hapatuksen ruotuun ja kuivaa suon.


Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Jessikka Aron kirja kuvaa, miten yllä mainitut asiat tapahtuivat ruohonjuuritasolla. Oikeastaan sen nimeksi olisi sopinut jokin muu kuin Putinin trollit, koska se käsittelee monia muitakin asioita kuin trolleja. Kirjassa ei ole sen laajuudesta huolimatta kauheasti sellaista uutta, mitä asioita seuraavalle ei ehkä jo vuosien varrella olisi tullut tutuksi. Tutut nimet häärivät loanheiton takapiruina ja saavat ällistyttävän monet hyödylliset idiootit komppaamaan itseään.

Uutta itselleni oli jossain määrin se, että niin kutsuttu MV-lehti olisi ollut jo Janitskin aikana jonkun muun tahon masinoimaa ja että hänen jälkeensä vetovuoro on siirretty "Donitsin mielikuvitustasavaltaan" eli jo suoraan venäläisten alaiseksi. Nyt MV kierrättää Suomessa epäonnistuneen venäläisen Sputnik Newsin juttuja menestyksekkäästi Suomen patriooteille.

Että sellaisia isänmaanystäviä ovat MV-lehden lukijat.

Kirja ei valitettavasti käännytä yhtään nettihäirikköä tai putinistia, vaikka sen todistusaineisto on murskaava. Päin vastoin, se vain yllyttää hyökkäämään putinistien vihaamaa "pirihuoraa" ja "CIA:n kätyriä" vastaan tutuilla instrumenteilla. Hyökätään henkilöä vastaan, once more, ja keksitään lisää valheita.

Koska työkalupakissa ei ole muuta.