Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot (2017)

Donald Trumpin kauneimmat runot on koostettu Trumpin puheista ja twiiteistä. Niitä onkin maailma ihmetellyt jo reilun kolmen vuoden ajan. Valkoisen talon on vallannut South Parkin Cartmanin tapainen piirroshahmo, joka huseeraa Ali G:n itsevarmuudella ja tietämyksellä ympäri virtuaalista ja tosimaailmaa. Todellisuus on ohittanut fiktion ja parodia siitä tuntuu olevan mahdotonta.

"Paljon parempaa kuin käydä psykiatrilla - enkä ole koskaan käynyt."

Kuten tunnettua, Donald J. Trump on kaikkien alojen maailman paras erikoisasiantuntija. Hän on maailman paras kaikessa. Hän on maailman paras 140 merkin kirjoittaja, hänellä on maailman paras muisti ja puhuupa hän ihan mistä asiasta tahansa, hän tietää siitä kaiken.

Hän on myös vakaa nero.

Trump on myös maailman paras koulukiusaaja, maailman paras narsisti, maapallon paras alapäätarttuja, maailman paras Venäjän asioiden edistäjä, maailman paras sammakko, maailman paras sarjakuvafilmatisointi ja maailman paras tätimies.

"Minulla on maailman paras muisti. Maamme unohdetut miehet ja naiset eivät enää jää unohduksiin."

Naurattaisi silmät kippurassa ellei tämä olisi todellisuutta. Kirjanen on julkaistu jo vuonna 2017, mutta meno on sen jälkeen vain yltynyt. Kun uusi pohja on saavutettu eikä kukaan enää uskoisi Trumpin pystyvän alittamaan itseään, hän tekee sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Ja uudelleen.

Vesa Vierikko lukee vain 40 minuuttia kestävän äänikirjaversion karismalla, joka tuo siihen lisäarvoa.

Lyhyeksi lopuksi sitaatti Trumpin tunnetusti maailman parhaasta kirjallisuuden tietämyksestä:

"Rakastan lukemista. Olen lukenut John Updikea, olen lukenut Orhan Pamukia, olen lukenut Philip Rothia. Uskoakseni monet tarinoista ovat silkkaa fiktiota. He vain keksivät sen tyhjästä. Valepukkien sakkia!"

Peter James: Kiistaton todiste (2019)

Woohoo! Dekkari, jossa keissinä on todistaa Jumalan olemassaolo! Kirjoittajana miljoonia myynyt menestyskirjailija, joka ei ole Dan "kökkö" Brown! Kuinka pirteää, omaperäistä ja filosofista! "Parasta mitä Da Vinci -koodin jälkeen on julkaistu", hehkuttaa etukannessa Lee Child.

Paitsi ettei ole. Mitä ihmettä Jack Reachereiden kirjoittaja Lee Child oikein horisee? Toivottavasti kommenti oli sarkasmia. KAIKKI mikä on kirjoitettu Da Vinci -koodin jälkeen on parempaa kuin Da Vinci -koodi, mukaan lukien kaikkien maailman pöytälaatikkokirjailijoiden hengentuotokset. KAIKKI.

"Ross tuijotti pastoria ja yritti ymmärtää kuulemaansa."

Suuryritys haluaa tahkota Jeesuksen DNA:lla miljardibisnestä. En ole kyllä ihan varma, mietitäänkö tällaisia asioita kovin aktiivisesti eri lääkeyhtiöiden hallituksissa, mutta kirjassa näin tehdään, vaikka samalla pitää suunnitelman tieltä murhata muutamia henkilöitä. Tietysti päähenkilö, toimittaja Ross Hunter on sen verran pätevä mies, että välttää ammattitappajien väijytykset useammallakin mantereella ihan tuosta vaan. Samalla hän löytää sekä Graalin maljan että Jeesuksen hampaan.

Toinen pahis on tietenkin - tietenkin! - saarnaaja, joka pitää "kiiltävistä autoista". yksityislentokoneista ja uskonsisarista vuoteessaan. Todisteet Jeesuksesta kun tietenkin uhkaavat uskonnon varjolla tehtävää halleluja-bisnestä. Ja arvatkaapa minne Jeesus palaa? Holy-woodiin tietenkin, jossa Jeesuksen jälkeläinen tekee uraa kolmannen luokan silmänkääntäjänä! Hoh hoijaa.

"Ross siemaisi oluttaan. Hän ei voinut vieläkään käsittää, että meneillään oleva keskustelu tapahtui oikeasti."

Ross on todella pätevä kaveri välttämään toistuvat murhayritykset, mutta taantuu suorastaan pikkulapsen tasolle, kun puhe kääntyy "isoihin" asioihin, joista luennoidaan mukafilosofisesti - eli uskonnollisesti - kuin lukijakin olisi vähä-älyinen. Vaikka hänen pitäisi olla huipputoimittaja, hän ei osaa kyseenalaistaa mitään satuja, joita hänelle syötetään. Kuka tai mikä pisti kaksi atomia törmäämään ja aiheuttamaan alkuräjähdyksen? Miten tiede selittää tämän? Ja jos tiede ei voi selittää tätä, sehän tarkoittaa, että Jumalan täytyi tehdä se! Kirjan ytimessä on täysin virheellinen ajatuskulku, että jos tiede ei voi selittää jotain, niin se muka todistaisi Jumalan olemassaolon. Hoh hoijaa ja hallelujaa.

Samoin Ross on täysin käsi naisten kanssa.

Olen muistaakseni lukenut pari Peter Jamesin kirjaa aikaisemmin, yhden vieläpä tässä kuussa, mutten muista niistä yhtään mitään. Sinänsä mies on siis oikein ammattitaitoinen, persoonaton dekkarikirjailija, jollaiset ovat nykyään kovassa muodissa. Mielestäni jumalatonta tässä kirjassa ei ollut mikään muu kuin että joku julkaisee tällaista roskaa ja vieläpä tiiliskiven laajuisena. Miksi ihmeessä tällaista kioskikirjallisuutta pitää venyttää Dostojevskin mittoihin? Onko maailma täynnä masokisteja? Ja olenko minä yksi heistä, koska juuri suoritin tämän?

"Elämä oli tosi ihmeellistä, hän totesi kyynisesti."

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito (2019)

Tiedostavan siemailun taito on käytännössä sama kirja kuin Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa.  Kummatkin puhuvat alkoholista niin, että näkevät sitä kaikkialla, ja kun viinapirua ja juomista nähdään kaikkialla, joka ikisellä ihmisellä on vähintään potentiaalinen alkoholiongelma, ja aiheesta puhuminen on moralistista ja itseään loputtomasti toistavaa. Kirjoittajan omat kokemukset yleistetään koskemaan kaikkia.

Samoin kuin Seppäsen kirja, tämäkin toimii varmaan niille, jotka yrittävät lopettaa juomisensa. Se saarnaa uskoontulleille ja listaa loputtomia tilanteita, missä alkoholia nähdään tai "tuputetaan": lehtien viiniarvosteluissa, lentokentän Oak Barrel -pubissa, mökillä, juhlissa, ruokapöydässä ja jopa pulkkamäessä(!). 

Kirjan nimi on harhaanjohtava. Sen pitäisi olla jotain tämäntapaista: Sinulla on alkoholiongelma, koska tykkäsit juuri Facebookissa tuttavasi jakamasta kippistelykuvasta. 

Viina on toki suuri yhteiskunnallinen ongelma ja monen elämän henkilökohtainen ja lähipiirin tragedia, ja ehkä tällaiset kirjat voivat avata amatöörijuojien silmiä ja auttaakin monia. Me ammattilaiset toki olemme tietoisia kaikesta ilman kirjojakin eikä niissä ole meille mitään uutta. Itse asiassa voisimme tehdä kovapalkkaista uraa konsultoimalla amatöörejä ja kirjoittamalla tällaisia kirjoja, ellemme olisi omistautuneet itse asialle.

Suomessa asuessani inhosin kesiä, kun amatöörijuoppojen sekoilusesonki täytti baarit ja terassit, ja satunnaistissuttelijat veivät istumapaikat meidän ammattilaisten tiistai-iltapäivän lonkerosessioilta. Lomakauden loppuessa Helsingin Sanomat julkaisi joka ikinen elokuu samat artikkelit, joissa neuvottiin, miten kesälomalla alkanut juomaputki oli mahdollista lopettaa ja miten hoitoon pääsyyn oli taas kerran jonoa. Syksyn tullen saattoi huohahtaa helpotuksesta, kun amatöörit olivat palanneet takaisin liukuhihnoilleen ja vakiopöytämme olivat taas vapaina keskipäivän kippistelylle.

Näkökulma Prahasta

Tsekissä juodaan nykyään enää maailman neljänneksi eniten alkoholia (sijoitus putosi juuri pari pykälää), ja tässä kaupungissa varmasti eniten tässä maassa, kiitos myös miljoonien turistien, jotka eivät todellakaan kuljeskele ottamassa selfietään täällä kuivin suin. Siitä huolimatta kaupunkikuvassa ei näy selvästi juovuksissa olevia henkilöitä edes iltaisin (en kylläkään kuljeskele iltaisin keskustan turistialueilla, joilla varsinkin brittituristit ovat huonossa maineessa). Baareissa ei kuule öykkäröintiä, ja jos joskus todella harvoin näkyy joku, joka on juonut liikaa, hän yleensä vain nukkuu - ennen kuin tarjoilija tulee herättämään hänet ja kysyy, mitä prinssi ruusunen haluasi seuraavaksi juoda (nukkuvaan suhtaudutaan vain huonona asiakkaana, koska tämä ei kuluta ravintolan antimia. Nukkuvaa ei myöskään heitetä ulos kuten Suomessa). Täällä ei tunneta esimerkiksi sellaista termiä kuin anniskelualue, olut on ravintoloissa yleensä halvempaa kuin vesi ja kaikenlainen holhous on minimissään. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - homma yleensä toimii. Ihmisen täytyy ottaa itse vastuu juomisestaan. En tiedä liittyykö tämä edelliseen, mutta jopa pultsarit ovat kohteliaita Prahassa.

Muistan, kun palasin joskus toistakymmentä vuotta sitten Suomeen parin viikon Prahan-matkan jälkeen. Olimme istuneet illan jos toisenkin täällä baarissa ja kukkuneet välillä aamuunkin asti, mutta paluu kotimaahan oli järkytys. Silloisen kotikaupunkini Jyväskylän kävelykatu oli jo perjantain alkuiltana kuin Raatteen tie, jolla örvelsivät niin teinit kuin papparaisetkin. Oksennusta ja lasinsiruja joka puolella, mökää yökerhon jonossa ja kuseskelijoita nurkissa. Hot dogit siirtyivät liukkaasti myyjiltä ostajiensa rinnuksille. Kun viimein pääsin tapaamaan täpötäyteen baariin akateemisia kavereitani, nämä olivat jo niin maistissa, että alkoivat melkein tapella keskenään. (Puhumattakaan siitä, että puolet illasta meni tiskille jonottaessa ja ärsyttävien örveltäjien varastaessa puolet huutaen käytävistä keskusteluista. Näitä ongelmia ei Prahassa ole.).

Nykyteinit ovat viinan suhteen kuulemma hyvinkin pidättyväisiä. Kun ennen liioiteltiin viikonlopun pussikaljoittelua mahdollisimman legendaarisiin mittoihin, nykynuorella ei ole varaa tulla nolatuksi sillä, että kaverit postaavat naamakirjaan kuvia, joissa Teemu-Petteri tai Millamaria poseeraa oksennuslammikossa. Samoin suosikkiartisti ei voi enää örveltää keikallaan ilman, että koko maailma saa tietää siitä reaaliajassa. Mokaileminen kännissä ei ole yksinkertaisesti enää siistiä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kiitollisempi olen siitä, ettei Facebookia ollut olemassa hurjassa nuoruudessani.

Känniörveltelyn vähentäminen saattaa olla sosiaalisen median suurin saavutus, ainakin meille suomalaisille. Kiitos, Mark Zuckenberg! 

Kellomäen kirjassa kuitenkin myös sosiaalista mediaa syyllistetään siitä, miten alkoholia tuputetaan "kaikkialla". Onnitteleva samppanjapullo-emoji on kaiken pahan alku ja juuri, koska se antaa ymmärtää, että onnellisuus ja alkoholi ovat sama asia. Kovin opettavaiseksi kirja lipeää viimeistään siinä vaiheessa, kun muistutetaan, että limppareitakin on monenlaisia (ja alkoholiton salmiakkikossu!) ja luetellaan pitkä litania erilaisia vaaratilanteita tyyliin "ei ole haitallista ottaa joskus lasi punaviiniä, kunhan muistaa ettei siitä tule tapa".

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (2017)

Vasta luettuani virolaisen Harglan keskiaikaisen dekkarin huomasin, että tämä on jo sarjan kuudes osa. Se sitten selittikin viittaukset tallinnalaisen apteekkarin aikaisempiin juttuihin ja varmaankin sen, että Lyypekissä asuva Melchiorin poika alkaa nousta tarinan edetessä sen toiseksi päähenkilöksi.

Gotlannin piru on sujuvasti kirjoitettu, mutta jumalattoman pitkä (siis standardimittainen) rikosromaani. Parasta siinä on keskiaikaisen elämänmenon ja etenkin ajattelutavan kuvaus: se, miten kristinusko oli juurtunut jokaisen kunnon eurooppalaisen (ei-juutalaisen) aivoihin. Kristinuskoa ei voinut kyseenalaistaa, koska se olisi ollut elämän itsensä ja universumin joka ikisen atomin kyseenalaistamista. Siksi meidän näkökulmastamme kaikenlainen järjettömyys oli keskiaikaiselle ihmiselle aivan itsestäänselvää, aivan kuten meidän aikamme itsestäänselvyydet näyttäytyvät käsittämättömänä typeryytenä tulevaisuuden ihmisille.

Keskiaikaisen ajattelun kuvauksessa Gotlannin piru muistuttaa Mika Waltarin Mikael Karvajalan vastaavaa, tosin Waltari painelee edelleen ihan omassa sarjassaan. Uskonasioissa toki tapahtuu myös kuohuntaa, kun Böömin (siis nykyisen Tsekin) Hussilaiset ovat haastaneet katolisen kirkon mahtia jo toistasataa vuotta ennen Martti Lutheria, tarinan taustapiruna häärii itsensä nimittänyt renegade-inkvisiittori ja mukana on myös säädyttömyyksiin kannustava kerettiläinen salaseura. Kaikki pyörii kristinuskon ympärillä.

Apteekkarin ammatti on keskiaikaiselle dekkarille luonteva, koska sen kautta päähenkilö on oppinut erilaisia tapoja myrkyttää (ja pelastaa vastamyrkyillä) ihmisiä. Junior puolestaan toimii Lyypekissä kristillisessä salamurhaseurassa (mielenkiintoista millä ilveellä juniorista saataisiin jatkossa isänsä salapoliisiuran jatkaja) ja apteekkarin neuvonantaja-tytär on tietenkin nunna.

Lopussa selostetaan Sherlock Holmes -tyylisesti turhankin pitkään loppuratkaisua ja mitä tarinan tapahtumat merkitsivät. Näitä voisi lukea kyllä enemmänkin, kunhan tässä olisi ollut sarjan pisin keissi. Se on kyllä varmaan turha toivo.