KriitikkoMarko

Ennio Morricone (Praha 15.7.2011)

2011-07-16T19:33:00.003+03:00

Morriconen ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, ennen kuin ehdin saada tietoa koko tapahtumasta, mutta onneksi ylimääräiseen keikkaan sai lipun, ennen kuin siitäkin tuli pikavauhtia loppuunmyyty. Arvokkaan konserttipaikan, Obecní důmin (käännös 'kunnallistalo' ei tee oikeutta art nouveau -palatsille), ulkopuolella päivysti monia (myös suomalaisia), jotka yrittivät saada viime hetkellä lippua konserttiin. Praha oli Morriconen ainoa konserttipaikka Euroopassa ja harvoja koko maailmassa tänä vuonna. Tämän jälkeen herran konserttikalenteri näyttää tyhjää.

Toisin sanoen kyseessä oli ainutlaatuinen tapahtuma. 83-vuotiasta legendaa ei todennäköisesti nähdä Prahassa uudestaan.

Morriconen viidestäsadasta elokuvamusiikkityöstä minulle ovat luonnollisesti tärkeimpiä Sergio Leonen spagettiwesternit. Leonen mestariteokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Morriconen uusia uria luovia, mieleenpainuvia sävellyksiä, joista on tullut sittemmin osa länsimaisen populaarikulttuurin kollektiivitajuntaa. Morricone on kuitenkin konserteissaan esittänyt kuuluisinta tuotantoaan säästeliäästi. Yleensä on kuultu tunnusmusiikki elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat, Extacy Of Gold saman elokuvan lopusta sekä Huuliharppukostajan tunnari. Kun ennakkotiedot lupailivat molempia tunnareita, mutta Extasy Of Goldia ei niissä mainittu, menin konserttiin hieman pahaa aavistaen. Olisin milloin tahansa valmis jättämään myöhemmät ja itselleni mitäänsanomattomamat (ja ikuisesti länkkäritunnarien varjoon jäävät) Hollywood-sävellykset vähemmälle, joten pelkäsin, jäisikö kovasti odottamani spagettipotpuri tyngäksi?

Pahat aavistukset jatkuivat, kun käsiohjelman ensimmäiseksi kappaleeksi oli merkitty Vuoto d'anima piena, kantaatti kuorolle ja orkesterille, jonka jälkeen seuraavana olisi vuorossa väliaika. Aiempina vuosina konsertit ovat tietojeni mukaan omistettu kokonaan elokuvamusiikille.

Kantaatti oli ihan kelpo kamaa, ei siinä mitään. Nykytaidesävellyksenä se oli säveltäjänsä näköinen, perinnetietoinen ja dramaattinen, vastakohtana tyylippiselle nykymusiikin atonaaliselle riitasointihablaukselle, josta vain muutama ihminen maailmassa saa mitään tolkkua. Kantaatti kesti reilun puoli tuntia.

Elokuvamusiikki oli jaettu neljään sektioon. Ensimäisenä tuli "sosiaalisen elokuvan", eli lähinnä italialaisen 1960- ja 70-lukujen vasemmistoelokuvien kavalkaadi. Taistelu Algeriasta aloitti väliajan jälkeen iskevästi. Sektion muita kohokohtia olivat samantyyliset Epäilyksen yläpuolella -tunnari sekä Queimada, jonka Abolission-kappale on suorastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmen soinnun Louie Louie -tyylisenä renkutuksena alkava biisi kasvaa ja kasvaa, kunnes se muistuttaa kuoron tultua mukaan ekstaattista gospel-hehkutusta. Morricone käyttää monissa parhaissa kappaleissaan yksinkertaista kiertoa, jonka päälle hän lataa muunnelmia tarpeen mukaan.

Seuraava osuus, tribuutti ohjaaja Mauro Bologninille, oli parin kappaleen verran odotusta ennen Sergio Leone -osuutta. Hyvät, pahat ja rumat -tunnuskappale on tietenkin loistava, mutta kestää alle kolme minuuttia. Tässä kohtaa pitää mainita, että jostain syystä käsiohjelmaan (ja esimerkiksi konserttitallenteisiin) on laitettu maininta, että orkestraatiot ovat samat kuin alkuperäisissä elokuvissa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa juuri näiden länkkärimusiikkien kohdalla, joissa käytettiin muun muassa vihellystä, piiskaniskuja ja esimerkiksi sähkökitaraa. Nyt mukana ei ollut edes kitaraa. Huuliharppukostajan sinänsä epätyypillisessä, hitaassa ja jumalaisen kauniissa tunnusmusiikissa paikallinen sopraano suoriutui tehtävästä kunniallisesti.

Sitten huonot uutiset. Juuri, kun kyynel oli vierähtää useammallakin katsojalla, Huuliharppukostaja loppui ensimmäiseen osaan kestettyään vain pari minuuttia. Yleensä siitä on soitettu pidempi versio (1. osa - 2. osa ja saman toisto), mutta nyt se lopahti ennen kuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ja sitten siirryttiinkin kiireesti seuraavaan osaan. Extasy Of Goldia ei kuultu. Kun yleensä Sergio Leone -osuus on kestänyt (vaivaiset) 15 minuuttia, nyt osuus kesti mitättömät viitisen minuuttia. Asia lähentelee mielestäni skandaalia.

Viimeinen osuus, "traaginen, lyyrinen ja eeppinen elokuva", ei olisi tässä vaiheessa voinut vähempää kiinnostaa. Nimensä mukaisesti se oli sävelmaalailua, ja vaikka viimeiseksi kuultu Mission kuuluu monen suosikkeihin, minulle tämä osuus oli lähinnä hollywood-tyylistä sävelmattoa, jonka tarkoitus ei ole olla varsinaista musiikkia, vaan manipuloida katsojan tunteita.

Suosionosoitukset olivat kaikesta huolimatta myrskyisät, ja mikäpä siinä pettymyksistä huolimatta. Ehkäpä legendalle voi suoda sen, että hän saa esittää vanhoilla päivillään mitä huvittaa. Seisten taputettiin varmaan kymmenen minuuttia, ja vielä oli pieni toivo, että encoressa tulisi uupumaan jäänyt länkkäriklassikko.

Ensimmäinen encore on ollut tyypillisesti Cinema Paradiso. Nyt ei ollut, vaan vasta myöhemmin tajusin, että se oli yksi jo esitetyistä sävelmattokappaleista.

Sitten taas taputettiin. Toinen encore oli myös jo esitetty, aiemmin kehuttu Abolission. Tässä vaiheessa tajusin, ettei orkesterilla ollut ollut aikaa harjoitella encoreita. Mitä ilmeisemmin kantaatti oli syönyt aikaa ja resursseja paitsi Leone-osuudelta, myös encoreilta, joissa on kuultu yleensä myös yksi suosikki, alun perin Joan Baezin laulama Sacco & Vancetti. Kolmas encore vahvisti asian, kun kuultiin uudestaan yksi Mission-kappale.

Kunnianarvoisan Smetana-salin yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuvasivat (kiellosta huolimatta) konserttia kännykkä(video)kameroillaan sen sijaan, että olisivat nauttineet siitä. Täällä on video edellisillan Abolissionista: http://youtu.be/eblKUMjedDA

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (2009)

2010-12-09T12:59:00.005+02:00

TV-persoona Ozzy vääntää haamukirjoittajansa Chris Ayresin kanssa jälleen yhden huumehouruisen rockmuistelman. Näitä lukiessa tulee deja vu (vai pitäisikö sano bon voyage) -olo, koska kaikki tämä on luettu, kuultu ja nähty jo tuhanteen kertaan. Tosin Ozzy on tietenkin rock-sekoilemisen pioneereja. Kun Elvis vielä peitteli mahaansa ja lääkeongelmaansa (ja oli ylipäätään hengissä), Ozzy oli jo tunnettu rockpelle. Kuten kirjasta ja lukemattomista vastaavista opuksista voi todeta, keskeistä rock-sekoilussa on, ettei mistään koskaan oteta opiksi. Kaikki virheet tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaimolle voidaan vannoa, että päihteiden vetäminen loppuu, mutta se jatkuu kuitenkin lyhyen tauon jälkeen. Ennen kuin ollaan päästy kotiin Betty Ford -klinikalta, ollaan vedetty lärvit ja sammuttu. Elämäkerrassa kaikki tämä tuo tietenkin vain glooriaa päähenkilölleen.

Koska Ozzy ei voi mitenkään puolustella sekoiluitaan, hän voi siis vetää homman lekkeriksi ja kirjoituttaa viihdyttävän omaelämäkerran. Jälkiviisautta ja (teko)nöyryyttä on runsaasti mukana ja matkan varrella tavatut ihmiset jaetaan rehellisesti itsensä kaltaisiin ja kusipäihin. Loputtomat sekoilut on haamukirjoittajan avustuksella saatu kokoon koomiseksi mestariteokseksi, jonka sujuvuutta suomennoskin tukee. Luki- ja keskittymishäiriöinen herra Osbourne ei olisi saanut yksin tätä kasaan, minkä hän itse myöntääkin. Ayresin panos kirjan onnistumisessa on ollut ilman muuta erittäin ratkaiseva: hän on onnistunut säilyttämään Ozzyn oman äänen ja saanut sekoiluun jonkinlaisen järjen - tai siis ainakin kronologian - ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.

Viinanjuonnin Ozzy päättelee olevan brittien kansallispiirre. Mitähän tuohon suomalaisena sanoisi? Vähän ihmetyttää myös se, että tapaamistaan maailman johtajista Ozzy ei halua millään arvostella George W. Bushia, mutta lataa sitten murskakritiikkiä tämän buudelia Tony Blairia vastaan.

Tämä kirja sopisi vaikkapa Mötley Cruen Törkytehtaan ja Sid Viciousin viimeisimpien, surullisten TV-haastattelujen kanssa koulujen päihdevalistukseen. Todennäköisemmin koko juttu päätyy kuitenkin Hollywood-tehtaaseen, jossa Ozzysta tehdään rakastettava sekopää, joka veti viinaa ja huumeita puolestamme ja huutaa "rock and roll" viimeisellä ehtoollisella. Aamen.

Deep Purple 26.10.2010 (O2 areena, Praha)

2010-10-27T00:43:00.000+03:00

Näin neljännen Purple-konserttini vaihteeksi lähimpänä lavaa. Settilista oli uudistettu kuukauden keikkatauon aikana, eikä Highway Staria kuultukaan tavalliseen tapaan ensimmäisenä kappaleena, vaan aloitusbiisi oli In Rock -levyn harvoin livenä kuultu kappale Hard Lovin' Man. Itse asiassa Highway Staria ei kuultu koko setissä, mikä on lähes historiallista. Satuin keikan jälkeen näkemään illan settilistan ja siihen biisi oli merkitty ensimmäiseksi encoreksi, mutta herrat jättivät sen sitten kuitenkin soittamatta.

Settilistassa oli vuoden aikaisempiin konsertteihin verrattuna enemmän tuntemattomia uusia ja vähän soitettuja vanhoja kappaleita. Machine Headilta ja Fireballilta kuultiin paljon biisejä, enkä edes tunnistanut paria ilmeisen uutta kappaletta, vaikka olin kuunnellut viimeisen viikon aikana uudetkin Purple-levyt läpi.

Settilista olikin jo netissä:
Hard Lovin' Man
Things I Never Said
Maybe I'm a Leo
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
Silver Tongue
Contact Lost
Guitar Solo
When a Blind Man Cries
The Well Dressed Guitar
Almost Human
Keyboard Solo
Lazy
No One Came
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke on the Water

Encore:
Hush
Black Night

O2-areena, joka on Prahan suurin ja vastaa Lontoon samannimistä (jolla Michael Jacksonin piti heittää toissakesän konserttinsa), ei ollut aivan täynnä, mutta tyhjiä istuimia ei ollut hälyyttävän paljon. Viime vuoden toukokuussa paljon pienemmässä Tesla-areenassa täyttösuhde oli varmaan sama. Olinkin ennen keikkaa vähän huolissani, miten Purple onnistuu täyttämään tämän jättihallin, mutta hyvin varsinkin vanhempi miesyleisö oli paikalle saapunut.

Kuten viime vuonna, soittajat näyttivät silminnähden nauttivan työstään. Varsinkin Steve Morse näytti leveän kestohymynsä kanssa kuin olisi ollut appilassa kylässä. Sen sijaan Ian Gillan vaikutti ainakin minun silmissäni vähän kummalliselta. Hän sekoili sanoissaan pariin kertaan kuin Elvis vuonna 1977, eikä pysynyt mielestäni Space Trucking -kappaleessa temmossa varsin yksinkertaisissa kohdissa. Hän kävi jatkuvasti lavan takana (joka on sinänsä ymmärrettävää, kun soittajilla on niin paljon sooloja), käveleskeli kaiuttimien takana levottomana ympäriinsä ja vaikutti välillä yksinkertaisesti hengästyneeltä. Toisinaan olin näkevinäni miehellä samanlaisen ilmeen, joka jollain kavereillani tarkoittaa sitä, että he ovat kovassa humalassa. Miehellä on jonkinlaista historiaa juomisen kanssa, ja 1980-luvun lopullahan lauluun piti ottaa vähäksi aikaa Joe Lynn "pop-Rainbow" Turner tällaisten juttujen takia. Toivottavasti olen väärässä.

Nettisivuillaan Deep Purple kiistää huhut, että tämä olisi yhtyeen viimeinen kiertue.

Pornohvezdy (Roxy NoD, Praha 26.9.2010)

2010-09-27T14:56:00.006+03:00

Kun viereiseen klubiin tuli pornomusikaali, niin pitihän käydä lopulta katsomassa, miten se pärjäsi omaan, jo kohta kolmen vuoden takaiseen 'Pornomusikaaliini' verrattuna. Paikka, Roxy-klubi, on remontoitu. Reilu vuosi sitten kävin katsomassa siellä Chris Cornellin keikan, jolloin sali muistutti trooppista helvettiä. Nyt siellä pystyi hengittämään ja uusien ilmastointilaitteiden hurina osoitti, että joku muukin oli kärsinyt aiemmasta sietämättömästä kuumuudesta. Tilat ovat hulppeat, kaksi metriä korkeaa lavaa ja tasokasta äänentoistoa riittää isollekin maailmanbändille - joita paikassa käy säännöllisesti soittamassa - katossa on kymmeniä vilkkuvia ja kääntyviä valoja, videota voidaan heijastaa kolmelle seinälle kymmenien metrien leveydeltä, kaikkea voidaan ohjata usealla tietokoneella ja katossa on paikan puolesta kolme diskopalloakin. Mitään näistä ei kylläkään sitten hyödynnetty 'Pornotähdet'-musikaalissa.

Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti oman esitykseni kohdalla näin ei ymmärretty menetellä.

Esityksen alussa luulin muistaneeni väärin, että näytelmä todella oli musikaali. Esitys alkaa ilman alkusoittoa ja ensimmäinen biisi tupsahtaa ilmoille vasta viiden minuutin jälkeen. Välillä mennään kuitenkin jopa kymmenen minuuttia laulellen. Musiikki on mitäänsanomatonta ja yksinkertaisesti vääränlaista. Jos ja kun tekee musikaalin pornomaailmasta, musiikin pitää olla enimmäkseen 70-luvun funkkia ja 80-luvun hard rockia. Tällä kertaa musiikki oli sekasotku popp-räppiä, jazzia (!) ja tsekkiläistä progea (!!). Diskopallojakaan ei käytetty. Musiikki ei svengannut; se ei saanut lantioita liikkeelle eikä ollut kovaa kuin kyrpä. En usko, että tsekkiläinen käsitys panemisen taustamusiikista on valssi tai progressiivinen jazz-rock, joten tekijät yksinkertaisesti menettivät yhden perustavanlaatuisen mahdollisuuden.

Sitten suurin valitus: nimestään huolimatta musikaali nimeltä 'Pornotähdet' ei kertonut pornotähdistä, pornosta tai pornomaailmasta. Muutama kohtaus, jossa pornon tekemistä harjoiteltiin (siinäkin harjoiteltiin dialogia ja sen taiteellisuutta - ketä dialogi kiinnostaa oikeassa pornossakaan?) ja kuvattiin (ilman kameraa), saivat yleisön hytkymään naurusta. Tätä se oli tullut katsomaan, tätä nimi lupasi ja tämän takia liputkin olivat tuotantoarvoihin verrattuna hävyttömän kalliit. Sen sijaan näytelmä keskittyi henkilöhahmojen menneisyyteen ja vaikken kielen takia kaikkea ymmärtänytkään, en lopulta osaa sanoa, mistä näytelmässä oli kyse. Mukaan mahtui pornopomon lapsuudentrauma rikotun leikkilentokoneen takia (!) ja olipa mukaan saatu Jeesuskin. Enimmäkseen homma oli iänikuista ihmissuhdejankkaamista. Onneksi esitys oli lyhyt.

Henkilöhahmoina olivat yksi pornonäyttelijätär, yksi pornonäyttelijä, ohjaaja, äänittäjä, mysteerinen pomo ja sivuosiin aivan turhan takia paikalle roudatut vanhempi naisnäyttelijä ja nuorempi naisnäyttelijä. Lavalla oli siis suurimman osan aikaa kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat selvästi näyttelijöitä, jotka esittivät henkilöitä tässä näytelmässä. Laulutaito oli kaikilla suht moitteeton, mutta en voi edelleenkään olla kummastelematta tsekkiläisen pop-progen tapaa tuputtaa lauluihin liian paljon sanoituksia. Yhdellä 'rivillä' laulajan siis täytyy ehtiä laulaa enemmän sanoja kuin rytmi tai melodia sallisivat.

Kaikessa oli menty aika lailla helpoimman kautta. Tilan mahdollisuuksia ei hyödynnetty. Koreografia oli askellusta samaan tahtiin. Lavasteena oli yksi tuoli, tarpeistona mikkiteline ja lastenvaunut. Käsiohjelman virkaa toimitti yksipuolinen moniste. Musiikki tuli taustanauhalta (!). Paljasta pintaa ei tietenkään kukaan edes odottanut, mutta kun "asiaan" päästiin, näyttelijöille pantiin päälle hassut ja "ironiset" nakupuvut. Siinä sitten tehtiin hassusti "pornoa" kangaskikkelillä ja tupsutussulla.

Kirjoittaja ei selvästi ollut tehnyt taustatutkimusta aiheestaan eikä saanut siitä siten irti paljon mitään. Ollaanhan herranen aika sentään pornon suurmaassa! Itsekin olen bongannut kadulla paikallisia pornotähtiä aloittamassa kuvaussessioita ennen privaattitiloihin siirtymistä.

Näyttelijät olivat tyypillistä harrastelijateatterikamaa; väärissä rooleissa, väärässä näytelmässä ja oikeastaan väärässä harrastuksessakin. Tekijät eivät rakastaneet henkilöhahmojaan tai olleet kiinnostuneita aiheesta, joka on edelleen mitä herkullisin. Nyt se oli keino vetää yleisöä ja vitsailla halvasti 'tabu'-aiheella.

Miksi ihmisestä tulee pornoTÄHTI heti, kun hän alkaa tehdä pornoa? Siksi, koska hän tekee jotain, johon 99,99% ihmisistä ei koskaan pystyisi tai edes kykenisi - ja joka silti kutkuttaa heitä. He ovat jonkin sovinnaisen rajan ulkopuolella - paitsi että he ovat useimpien mielestä (mutteivat omasta mielestään) prostituoituja, he tekevät "sitä" myös julkisesti ja aivan häpeilemättä. He ovat poikkeus evoluutiossa, joten he ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä. Se on perhanan kiinnostavaa.

Yleisö kuitenkin antoi huikeat aplodit esityksen päätyttyä, vaikka selvästi haukotteli monissa tylsissä kohtauksissa. Myös lukemani arvostelut ovat olleet yllättävän myönteisiä. Niissä ei ollut samanlaista negatiivisuutta ja piruilua kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa tai oman Pornomusikaalini saamissa arvosteluissa. Joko siis minussa on jotain vikaa tai maailma on perseestä.

Alla olevasta linkistä löytyy potpuri musikaalin parhaista hetkistä:
http://www.youtube.com/watch?v=4ronkPrNzX8&feature=related

Carmen (Musiikkiteatteri Karlin, Praha 15.9.2010)

2010-09-15T23:47:00.006+03:00

Odotin tästä taas yhtä pohjattoman tylsää tsekkiläistä teatteri'kokemusta', jollaisia tsekinkielinen teatteri on tähän asti valitettavasti järjestään ollut. Vaikka tunnettuun tarinaan perustuva musikaali on amerikkalaista tuotantoa, sen maailmanensi-ilta on ollut täällä Prahassa ja tässä teatterissa. Se ei luvannut paljoa.

Kerrankin sai yllättyä iloisesti. Pop-tähti Lucie Bílán tähdittämä musikaali ei tarinallaan pääse yllättämään, mutta toteutus on paljon parempi kuin mihin olen tsekkimusikaalien kohdalla tottunut. Kun Hybernia-teatterin musikaalihirvitykset (mm. Golem ja väärällä tavalla aivan kauhea Dracula) olivat kammottavaa kökköyden läpijuoksutusta, Karlinissa oli osattu pitää palikat kohdallaan ja jopa yllättää useasti. Täälläkin lavasteet toki pyörivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mutta draama ei syntynyt siitä, pysyvätkö näyttelijät pyörivien osien perässä. Mustalaisten kiertävässä sirkuksessa täytyi olla useita sirkusammattilaisia, sillä sellaisia temppuja eivät näyttelijät yksinkertaisesti osaa vaikka miten harjoittelisivat. Mukana oli jopa aito leijona! Karlin on musikaaliteatteri, jonka uudelta ja karulta näyttävän ulkorakennuksen sisältä löytyy aivan fantastinen 1800-luvulta peräisin oleva klassinen iso sali. Olen käynyt paikassa vuosia sitten pari kertaa, kun englanninkielisiä tekstityksiä ei vielä ollut, ja klassiseen 1960-luvun tsekkileffaan perustuvassa Limonaati-Joe -lännentarinassa päähenkilö ratsasti sisään oikealla hevosella - jota ei käytetty muuten lainkaan. Tuotannoissa ei siis olla säästelty eikä hommaa juosta helpoimman kautta läpi, kuten suomalaisissa kaupunginteattereissa tuntuu olevan tapana.

Lucie Bílá on näyttävä täti, mutta 44-vuotiaana ehkä hieman vanha kohtalokkaaksi tytönheitukaksi. Ei ulkomuodossa kyllä mitään valittamista ole, muttei tämä laulu- tai näyttelijäntaidoillaan erityisesti häikäisekään - tosin mitään valittamista ei ole sillä sarallakaan. Koko näyttelijäkaartissa on nelisenkymmentä (!) jäsentä sekä tietenkin live-orkesteri (huomautettakoon, että Hybernia-teatterissa musiikki on tullut nauhalta ja vaikuttanut syntikalla tehdyltä). Yhdessä hienoimmista kohtauksista Carmen juoksee pakoon rakastajaansa - kohtaus on toteutettu monella näyttelijättärellä, jolloin tulee vaikutelma, että yksi ja sama näyttelijä juoksee vaikkapa ensin vasemmalle ja tulee välittömästi taas näkyviin oikealta. Hieno teatteris-taiteellinen kikka.

Musiikkikin oli yllättävän tarttuvaa ja toimivaa. Tietenkin esityksessä oli paljon puutteitakin, kuten ohuet hahmot, kummalliset motiivit ja jopa tsekkimusikaaleille niin turhan tyypillinen kertojahahmo, jolla ei ollut muuta virkaa kuin kommentoida kohtalokkailla sanankäänteillä tapahtumia. Tämän Carmen-version teema on sinänsä kiinnostava: millaisia kauheuksia tapahtuu, kun tyttö ei ns. anna. Tätä teemaa voisi tutkia perusteellisemminkin, jolloin voitaisiin ehkä tulla siihen johtopäätökseen, että monia sotia olisi toisenlaisella toiminnalla voitu estää. Toisaalta huora on joka miehen unelma, mutta toisaalta kukaan ei haluaisi asua sellaisen kanssa. Mielenkiintoista. Kuten Carmenin hahmo alussa laulaa "Mona Lisan hymystä" vilauttaen samalla haarovälejään - ikään kuin kertoakseen, mikä se miestä loppujen lopuksi naisessa niin suunnattomasti kiehtoo.

Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

2010-06-16T15:00:00.005+03:00

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Scorpions (Praha 15.3.2010)

2010-03-16T16:55:00.003+02:00

Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.

Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua "postmodernin ironisesti", naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista - minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa - asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.

Agora (2009)

2010-02-21T16:36:00.002+02:00

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

2010-02-13T20:04:00.002+02:00

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

Henry Rollins Spoken Word 8.2.2010 Praha

2010-02-09T16:33:00.003+02:00

Henry Rollins on ikiliikkuja. Se tulee selväksi heti kättelyssä. Rollinsilla on maine ylienergisenä bodattuna älykköpunkkarina. 49-vuotiaan Rollinsin niska ei ole enää niin paksu, mutta tauottoman kaksi ja puolituntisen puhekeikan jälkeen tämän energisyys ja älykkyys jaksavat hämmästyttää. Koko keikan aikana Rollins ei edes huikkaa vettä, vaan suu ja käsi käyvät tauotta. Puheenaiheet vaihtelevat sananvapaudesta Rollinsin rooliin Sons Of Anarchy TV-sarjasta USA:n viimeisiin presidentteihin, vanhoista punkbändeistä tämän kaveriin William Shatneriin ja matkoihin maailmalla. Kaikesta huokuu Rollinsin levottomuus ja energisyys. Hän toistaa usein, miten lyhyt elämä on ja miten paljon tekemistä siihen pitäisi mahduttaa. Kun hän palaa kiertueelta, hän masentuu, koska joutuu olemaan yksin kotona. Kauaa hän ei aloillaan viihdy.

Rollins on myös erittäin hauska ja viihdyttävä. Tämä on julkaissut paljon puhelevyjä, jotka voivat olla keikkojen pituuden takia kolmen cd:n mittaisia. Mutta aika kuluu nopeasti rönsyilevienkin juttujen aikana. Rollins on kyllä etuoikeutetussa asemassa, kun hän pystyy matkustamaan "eksoottisiin" paikkoihin ja hengailemaan erilaisten ihmisten - julkkisten, rikkaiden tai muuten vain sellaisten, joiden kanssa tavallinen turisti ei pääse kontaktiin - kanssa. Rollins ei kuitenkaan kehuskele eikä hän ole omahyväinen. Rollins on kovalla työllään ansainnut epätavallisen elämänsä. Hän puhuu tiedon puolesta ja kyynisyyttä vastaan. Kun George W. Bush (jota Rollins tietenkin vihasi) alkoi kovistella Irania, Rollins buukkasi välittömästi matkan maahan, jotta pääsisi tutustumaan ihmisiin, joita amerikkalaisten pitäisi nyt vihata. Hän oli Pakistanissa, kun Benazir Bhutto murhattiin. Hän pääsi näyttämään keskisormea Burman sotilasjohtajalle. Hän mietti, miten kuumia ladyboyt olivat jouduttuaan toimimaan tositeeveen tuomarina. Hän pyrkii matkoillaan tutustumaan tavallisiin ihmisiin, mutta tuli Pekingissä jallitetuksi paikallisten kiusankappaleiden, joka paikasta esiin pulpahtavien "matkaoppaiden" kanssa - kunnes alkoi jallittaa heitä.

Henry Rollins on meidän miehiä. Hänen läppänsä saa ajattelemaan. Suosittelen etsimään netistä tämän videoita tai puhelevyjä.

Täällä Pohjantähden alla (2009)

2009-12-07T20:39:00.003+02:00

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

2009-12-04T11:10:00.003+02:00

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.

Billy Talent (Tesla-areena Praha 21.11.2009)

2009-11-22T19:53:00.003+02:00

Aina välillä tulee yhtye, joka näyttää, että rockin tutut palaset voi laittaa uuteen järjestykseen nerokkaalla tavalla. Vuosituhannen alussa tällainen yhtye oli The Darkness. Nyt sellainen näyttäisi olevan Billy Talent.
Vähän hölmösti nimetty bändi (tsekiksi "valkoinen lahjakkuus") on tehnyt kolme leyä, joista jokainen on ollut edeltäjäänsä parempi. Tänä vuonna ilmestynyt Billy Talent III sisältää tiukan paketin kappaleita, joista mikään ei ole huono ja useimmat aivan loistavia. Kuvittelin levyjen voimasoittoa kuunnelleena, että bändissä täytyisi olla kaksi kitaristia, mutta lavalla oli vain yksi kitara, basso, rummut ja laulaja. Valtava tasoero lämmittelijänä esiintyneeseen, myös kanadalaiseen Silverteiniin tuli ilmi heti ensimmäisessä kappaleessa, joka lähti liikkeelle kuin raketti. (Silverstein olisi voinut muuttaa nimekseen Goldstein ja julistaa ylpeästi soittavansa juutalaista skeittipunkkia).

Billy Talent soitti todella tiukan setin ja vaikka jäähalli oli vain puolillaan, katsomon etuosa oli hurmoksessa. Keskinkertaisiksi luokiteltavia biisejä oli vain muutama, mutta bändin parhaat biisit ovatkin sitten klassikkoainesta - ja niitä on paljon. Livenä bändi on timmissä kunnossa ja kaikki nuotit menivät nopeasta soitosta huolimatta täydellisesti. Toisin kuin monet muut tänä vuonna näkemäni isot bändit (Deep Purple, Motley Crue, Radiohead, Jerry Lee Lewis, Madonna jne.), Billy Talent elää kukoistuskauttaan, joten keikka oli tämän vuoden parhaita.

Stephen Frost Impro Allstars (17.11.2009 Praha)

2009-11-19T01:13:00.003+02:00

Kirjoittajana olen luonnollisestikin improvisaatioteatteria vastaan ja karttanut sitä kuin sikaflunssaa. Pahimmillaan amatöörien improvisaatioesitykset aiheuttavat halun tappaa esiintyjät - myötähäpeä olisi liian armollinen sana kuvaamaan sen aiheuttamaa tilaa. Improvisaatio voi tuottaa iloa esittäjille, mutta niinhän tuottaa seksikin, eikä sitä harrasteta julkisesti (harmillista kyllä).

Stephen Frost toi Prahaan neljän ammattiesiintyjän ryhmän, joka kerrankin osasi asiansa. Kaikki neljä miestä olivat taitavia esiintyjiä ja myös fyysisestikin erilaisia. Esitys myös sisälsi monenlaista improvisaatiota ja oli selkeästi rakennettu niin, ettei kyllästymistä päässyt syntymään. Yleisöltä otettiin ehdotuksia vastaan hallitusti niin, ettei kukaan yksittäinen känniääliö päässyt hallitsemaan iltaa. Nelikko teki niin tiivistä showta, että välillä hirvitti. Hauskimpia olivat, kun Frost eräässä kohdassa otti joukkion pienimmän miehen käsiinsä ja piti Oscar-puheen - tai kun yksi joukosta haastatteli muita kolmea ja jokainen sai sanoa yhden sanan kerrallaan, ja juttua tuli salamavauhdilla.

Tällaista improvisaatioteatterin pitäisi olla. Valitettavasti se pahimmillaan vain usein osoittaa lahjattomien ihmisten halua päästä esiintymään mahdollisimman vähällä vaivalla - ja näiden mielikuvitusten rajallisuuden. Useimmat näyttelijät tarvitsevat tosiaankin näytelmäkirjailijoiden tekstiä vaikuttaakseen älykkäiltä. Tämä joukko ei tarvinnut. Stephen Frost on itse näytellyt muun muassa Mr. Beanissa.

Jerry Lee Lewis (Tesla areena, Praha 9.11.2009)

2009-11-10T00:27:00.003+02:00

Harvemmin sitä näkee rockkeikkaa, jonka esiintyjän ura on kestänyt yli 50 vuotta. Tämä myös takasi sen, ettei kukaan odottanutkaan mitään räiskyvää, hengästyttävää tai energistä showta. Jos vuoden 1964 Live at the Star Club, Hamburg on yksi kaikkien aikojen livelevyistä ja rockin äärimmäisen energisyyden ja hurmahenkisyyden kiteytymä, niin tänne tultiin katsomaan viimeistä elossa olevaa klassikkoa. Sparta Prahan kotijäähalli oli järjestetty konserttiin niin, että vain reilu kolmannes katsomotilasta oli käytössä, ja tapahtuma oli luonnollisesti istumakeikka, vaikka Jerry Leen viimeisimmän - ja yllättäen kaikkien aikojen myydyimmän - albumin nimi onkin Last Man Standing.

Kiertueella on oikeastaan perheyritys, sillä 74-vuotiaan Jerry Leen lämmittelijänä on tämän 12 vuotta nuorempi Linda Gail Lewis -sisko. Vain 62-vuotiaana Linda Gail oli monellakin tavalla paremmassa vireessä kuin Jerry Lee, ja veti bändinsä kanssa rockabillyklassikoista koostuvan keikan. Mukana oli pystybasso ja kitarassa niin perustavanlaatuiset rockkliseet, että olisin itsekin pystynyt hyppäämään mukaan soittoon. Biisejä olisi tuskin erottanut toisitaan elleivät ne olisi olleet suurimmaksi osaksi rokin perusklassikoita 50-luvulta. Tuntui melkein liikuttavalta ajatella, että joskus elinaikanani niiden soittamisen Prahassa oli katsottu merkinneen vakavaa uhkaa yhteiskunnalle.

Jerry Leen bändi soitti itsekseen 4 biisiä, mikä oli jo hermostuttaa osaa yleisöstä. Lopulta kankea Killer kiipesi lavalle ja alkoi heittää keikkaa, osaksi autopilotilla. Kävi ilmi, että Linda Gail soitti pianoakin nykyään Jerry Leemmin kuin Jerry Lee itse. Kuuluisat kosketinpyyhkäisyt tulivat mukaan vasta viimeisissä kappaleissa, kun taas Linda Gail käytti niitä lähes koko ajan ja tämän jalkakin nousi kerran koskettimistolle. 45-minuuttinen setti koostui rohkeasti (tai sitten vähän typerästi) lähes täysin aivan tuntemattoista kappaleista. Harvempi rockin klassikoita tehnyt - ja myös muiden perusbiisejä levyttänyt - artisti uskaltaisi uransa viimeisinä vuosina jättää pois kahta lukuunottamatta kaikki klassikkonsa. Tunnistin vain 3 kappaletta. CC Rider oli laiska blues ja vastakohta Elviksen versiolle.

Soitto oli samantapaista kuin 1964: Jerry Lee aloitti pianolla ja muu bändi yritti lähteä mukaan. Lopuksi kuultiin luonnollisesti Whole Lotta Shaking Going On ja Great Balls Of Fire, mitkä saivat ansaitsemansa aplodit. Jerry Lee poistui edelleen kankeana lavalta bändin jatkaessa soittoa. Encorea oli turha odottaa.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

2009-11-01T00:59:00.002+02:00

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Waterkou (Glasshouse-teatterin vierailu Archa-teatterissa 25.10.2009)

2009-10-25T23:44:00.004+02:00

Amsterdamilainen teatteriryhmä Glasshouse toi englanninkielisen näytelmänsä pariksi illaksi Prahaan. Esityksessä nainen ja vanhempi mies tapaavat toisensa internetissä. Esitys on rakennettu niin, että katsojat on jaettu kahtia, jolloin puolet yleisöstä näkee naisen tietokoneruudun ja toinen puoli miehen. Näyttelijät ovat enimmäkseen selin toisiinsa eivätkä kohtaa suoraan lainkaan.

On aika arvattavaa, mitä tilanteesta seuraa. Molemmat valehtelevat. Mies totta kai ikänsä ja ammattinsa, ja nainenkin kertoo itsestään mitä sattuu. Kovin omaperäistä ei aiheesta saada irti eikä tilanteella päästä herkuttelemaan. Luin hämmästyksekseni jälkeenpäin esityksen brosuuristä, että tilanne johtaa "syvempään ystävyyteen" - tällaista vain en itse kokenut. Iso plussa siitä, ettei esitystä ollut venytetty turhaan, tunti riitti. Vaikka katsojat taputtivat ja näyttelijät pokkailivat kaikkien sääntöjen mukaan, yleisö ei meinannut lähteä millään salista pois. Olin ensimmäinen ulkona.

Toinen jalka haudassa (2009)

2009-10-14T15:22:00.002+03:00

Suomalaisessa elokuvassa on näköjään menossa kökköysbuumi. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset ovat kasassa, mutta kaikki menee metsään niin että katsomiskokemus on jatkuvaa kärsimystä. Käsikirjoitus voisi olla hyvä klassisine väärinymmärryksineen ja valheineen, muttei ole. Näyttelijät ovat tuttuja kasvoja ja mukana on jokunen uusikin tuttavuus, mutta ohjaus ampuu kaiken yli. Kerkko Koskisen säveltämä musiikki on mahtipontisuudessaan ja "sadunomaisuudessaan" naurettavaa. Ensi kerran näin elokuvan, jonka musiikki oli täysin eri maailmasta kuin elokuva - aiemmin luulin, ettei tällainen ole mahdollista.

Terje B. Englund: The Czechs in a Nushell - A User's Manual for Foreigners (2004)

2009-10-13T16:08:00.004+03:00

Tämä kirja selittää useita asioita, jotka tsekkiläisessä yhteiskunnassa alkavat vaivata lyhyen oleskelun jälkeen. Miksi on ookoo haista törkeästi hielle julkisilla paikoilla? Miksi kaupungin miehet luovat lunta shortseissa? Miksi koirat ovat tervetulleita niin taidenäyttelyihin kuin elokuviinkin? Miksi tsekit vihaavat Milan Kunderaa? Luonnollisestikaan kukaan tsekkiläinen ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa (ja miten voisi vastaavasti suomalainenkaan - kekkoslovakiasta?).

Norjalainen journalisti Englund kirjoitti kirjan asuttuaan kymmenen vuotta maassa. Se kattaa aakkosellisesti Tsekkiin liittyvät tärkeät erityisalueet akateemisista titteleistä (erään varapääministerin poliittinen ura loppui tämän käytettyä väärää titteliä) muuhun maailmaan - joka on niin usein kohdellut kaltoin tsekkejä. Luonnollisesti mukana ovat olut ("tsekkien leipää"), ruoka (joka on sellaista kuin se on, koska sitä syödään oluen kanssa), Vaclav Havel, sotamies Svejk (jota maan eliitti piti huonoimpana mahdollisena "perustsekin" mallina ja jonka kirjoittaja oli vieläpä anarkisti ja alkoholismin julkinen puolestapuhuja), julkiseen virtsaamiseen (taas olut), Valkoisen vuoren taisteluun, Jan Husiin (poltettiin roviolla sata vuotta ennen Lutheria) ja Prahan kevääseen (joka ei yrittänyt kaataa kommunismia). Defenestraatio on puolestaan vain tsekeille ominainen perinne heittää ikkunasta epämieluisat poliittiset vastustajat. Mukana on myös asioita, jotka tsekit itse haluaisivat varmasti jo unohtaa.

Selviää, että suomalaisilla ja tsekeillä on yhteistä tunnettujen asioiden (jälleen olut sekä tietenkin jääkiekko) lisäksi mökkihulluus, ryssän pelko, missikisat ja kyräily sekä kateus muita kansoja ja erityisesti naapureita kohtaan. Jos meillä halveksutaan pikkuisen Renny Harlinia (sehän tekee huonoja elokuvia eikä edes asu Suomessa!), niin tsekit ja Kundera ovat kehittäneet vihasuhteestaan taiteenlajin. Maan ensimmäinen presidentti Masaryk on puolestaan tsekeille samanlainen koskematon pyhimys kuin suomalaisille Mannerheim.

Kirjoittaja tekee joka välissä selväksi, ettei 40 vuoden kommunistihallinnossa ollut kerta kaikkiaan mitään hyvää. Kommunismin aikana tsekit joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Ääripäissä olivat Vaclav Havelin kaltaiset idealistit, jotka uhrasivat uransa, vapautensa ja joskus terveytensä tai sukunsakin, toisessa päässä puoluepomot ja ilmiantajat. Välissä olivat mukautujat, jotka joivat maailman halvinta olutta hospodoissa ja kyräilivät tuoppeihinsa. Samettivallankumouksen jälkeen monille oli kätevää unohtaa oma roolinsa vanhassa maailmassa, koska "ei eteenpäin voi ajaa lujaa jos katsoo koko ajan peruutuspeiliin." Näin totesi Vaclav Klaus, nykyinen presidentti ja poliittinen kiipijä sekä populisti vailla vertaa.

Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

2009-09-15T00:59:00.005+03:00

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (1917)

2009-09-10T16:25:00.006+03:00

4.6.1924

Hyvä hra Kafka,

palautamme ohessa käsikirjoituksenne Prosessi. Pahoittelemme, että käsikirjoituksen lukeminen on kestänyt näin kauan. Valitettavasti se ei täytä kaunokirjallisia kriteereitämme, emmekä aio ottaa sitä julkaisuluetteloomme.

Teoksessa on muutama ansio; erityisesti ensimmäinen lause "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa" lupaa paljon. Valitettavasti vain loppu ei ole yhtä tasokasta, ja käsikirjoitus vaatisi runsasta typistystä. Itse asiassa se toimisi paremmin novellina. Tunnustan, että käsikirjoitustanne lukiessani haukottelin usein ja toivoin sen pian päättyvän, enkä voi uskoa, että keskivertolukija voisi ajatella muuta. Kirjallinen tuotantonne saattaa ehkä miellyttää joitain tietynlaisia intellektuelleja, mutta laajoja kansanjoukkoja se ei voi koskaan koskettaa. Siksi on hyvä, kuten mainitsette, että työskentelette lakitoimissa. Pitäkää päivätyönne.

Käsikirjoitus loppuu äkillisesti ja odottamattomasti. Kun olette juuri käyttäneet kaksisataa sivua päättymättömän prosessin kuvaukseen, kaikki loppuukin yht'äkkiä päähenkilön teloitukseen. Miksi? Vai loppuiko teiltä kenties vain mielikuvitus tai aika? Päähenkilön nimi "K" on myös epätyydyttävä. Mikäli olette joskus osallistuneet kirjoittamiskursseille, tiedätte, että kirjoittajan pitää antaa päähenkilölleen kunnollinen nimi.

teidän,
N.N.
Julkaisupäällikkö AB:n kustannusyhtiö S.R.O:ssa

Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958)

2009-09-09T15:46:00.003+03:00

Lehväslaihon ensimäinen kirja on samanlaista tavaraa, kuin toissa vuonna ilmestynyt Seesjärven sissit. Tosin 1950-luvulla piereskelyä ei vielä voinut kuvata suomalaisessa kirjallisuudessa. Onneksi kehitys on korjannut asian ja 40 kirjaa myöhemmin Lehväslaiho saattoi kertoa, mistä sodasta todella oli kyse. No joo, Panssarisotaa kertoo nimensä mukaisesti suomalaisten panssarimiesten taisteluista itärintamalla ja raapaisee lopuksi Lapin sotaa. Kuolema korjaa miehiä ja panssarit pörisevät. Suositeltavaa kotimaista kirjallisuutta.

Ilkka Remes: Itäveri (2002)

2009-09-02T10:36:00.003+03:00

Itäveri on huonoin Remes, jonka olen lukenut. Tavalisesti ne ovat olleet suhteellisen vetäviä jännäreitä mielikuvituksellisista aiheista, mutta nyt ollaan vähän hakoteillä. Kirjassa on lupaava asetelma, mutta sitten se keskittyy yhteen henkilöön, joka olisi aivan hyvin voinut olla pelkkä sivuhenkilö. Lisäksi päähenkilön ex-tempore-tapa kirjoittaa Suomen ja Venäjän historiaa uusiksi on vähintään epäuskottava.

Remeksen huumorintajuton tapa kirjoittaa suorastaan huutaa parodiaa. Juonisommitelmat ovat sukua 24-sarjalle: miten paljon toisilleen tuntemattomille ihmisille voi sattua pienessä ajassa niin, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen ja maailmanrauhakin on samalla uhattuna?

Dan Brown: Enkelit ja demonit (2000)

2009-08-27T23:07:00.003+03:00

Voihan rähmä mitä scheissea. Ja tämä on 2000-luvun myydyintä kirjallisuutta, jonka ympärille on syntynyt kokonainen ilmiö oheistuotteineen! Tähän verrattuna Ilkka Remeskin on korkeakirjallisuutta.

Brown ei kykene edes kirjoittamaan kliseisesti, vaan keksii ihan oman mikä-mikä -maailmansa, jossa kaikenlaiset taikauskoiset hörhöt taistelevat toisiaan vastaan. Nämä ääliöt ottavat vakavasti kaikki mahdolliset uskonnolliset symbolist, rituaalit ja uskomukset, jotka heidän eteensä vyörytetään. (Muun muassa numeron 666, joka muuten EI OLE ns. "pedon luku"). Mukana on myös yläaste-tasoista mukafilosofista höpölöpö-syvällistä keskustelua näistä saduista ja "kritiikkiä" maallistunutta nykymaailmaa kohtaan. Sitten luennoidaan pitkään "kiehtovista" asioista. Mukana on myös kamalaa antimateriaa. Yleensä vain ihmetellään "ällistyneinä" ja "tyrmistyneinä" kaikkea. Nauroin kyllä itse "tyrmistyksestä" paljonkin. Super-stereotyyppisen assassiinimurhaajan seksuaalimieltymysten lukeminen tuotti suurimmat myötähäpeät niin että nauru kuivui alkutekijöihinsä.

Hälyyttävintä on, että tälle satumaailmalle löytyy fyysinen paikka todellisesta maailmasta. Mutta jopa Vatikaani on todennut tämän hölynpölyksi, vaikka Brownin kirjat ovat parasta mahdollista mainosta sen lastenloruille.

Jos Dan Brown on mielestäsi parasta, mitä olet koskaan lukenut, kehottaisin lukemaan jotain muutakin kuin tätä ja Seiskaa. Esimerkiksi Nakke Nakuttaja tai Morgan Kane voivat tarjota haasteellisia lukukokemuksia. Pohjalta on hyvä aloittaa.

Radiohead (Praha 23.8.2009)

2009-08-24T00:41:00.002+03:00

Radiohead on taiderokkia pahimmillaan, mutta silti paitsi kriitikoiden, myös yleisön suosima. Prahassa se veti ison ulkoilmakonsertin ja yleisö oli innokkaampaa kuin vaikkapa Madonnan tai Motley Cruen konserteissa. Silti en voi oikein ymmärtää, mikä bändin kokeellisessa, mutta silti hyvin yksinkertaisessa soitossa oikein viehättää. Monet kappaleet - muun muassa lopussa soitettu uusi kappale - eivät sisällä kuin yhden osan. Thom Yorken laulua voisi kuvailla falsettiseksi valitusvirreksi, joka aiheuttaa isompina annoksina päänsärkyä.

Poissa olivat hitit Creep, Street Spirit ja Karma Police. Tilalla oli jungle-rummuilla höystettyä melua. Vaikka olin kuunnellut ja katsellut Radioheadia ennen keikkaa, en tunnistanut keikalla kuin pari biisiä etäisesti. Kun bändi soitti encoren aluksi yhden oikean rokkibiisin, oli kuin aivan eri yhtye olisi palannut lavalle.

Radiohead on tietenkin edellä aikaansa musiikin julkaisussa. Netistä ladattava ja omantunnon mukaan maksettava (Homer Simpsonin mukaan siis ilmainen!) uusin levy on tuottanut levy-yhtiöiden harmiksi bändille miljoonia. Lavashow oli hieno - tosin ei bändin vaan valojen ja videoiden takia. Kun levymyynti vähitellen loppuu, bändit joutuvat ansaitsemaan rahansa keikoilla, ja siksi on hyvä, että tällaiset yhtyeet ovat näin suosittuja.

British Shakespeare Company (Prahan linna 21.-22.8.2009)

2009-08-23T12:42:00.003+03:00

British Shakespeare Company vieraili kahdella esityksellä Prahan Shakespeare-festivaaleilla, jotka ovat muuten olleet täysin tsekinkieliset. Onneksi matkassa ei oltu bardin raskaimmalla repertuaarilla vaan kahdella kevyellä komedialla. Paikkana Prahan linna ei voisi olla parempi perinteisillä asuilla esitetyille klassikoille. Yleisössä istui myös tsekkiläinen Oscar-ohjaaja Jiri Menzel, joka on ohjannut festivaaleille Windsorin iloiset rouvat.

Much Ado About Nothing eli paljon melua tyhjästä on aika sekava näytelmä kaikkine väärinymmärryksineen ja juonineen. En jaksanut kiinnostua kauniit ja rohkeat -tyylisestä vyyhdistä, mutta esityksestä katsoessa tuli väkisinkin mieleen, ettei tätä voisi paremminkaan tehdä. Erityisen hauskoja olivat koomiset lainvalvoja-hahmot. Toinen puoliaika oli loputon loppuselvitys sekasotkulle, joka oli saatu aikaan ensimmäisellä puoliajalla. Näyttelijöistä nousi esille pieni ja energinen Louisa Lytton, joka on esiintynyt myös Ali G Indahouse -leffassa. Muutenkin ohjaus ja näyttelijät olivat totta kai huippuluokkaa.

Midsummer Night's Dream oli esityksistä parempi. En olisi koskaan uskonut, että Shakespeare voisi olla hysteerisen hauskaa, mutta Kesäyön unelmaa katsoessa unohti, että kyseessä on kaikkien näytelmäkirjailijoiden pahin vihollinen. Taas oli kyseessä romanttinen komedia, mutta Bill oli tällä kertaa ollut skarpimpi soppaa keittäessään. Homma lyötiin kunnolla banaalin puolelle, mutta mitäpä muuta voisi tehdäkään, kun keitossa on mukana keijuja, kökkö harrastajateatteri, aasiksi muuttuva mies ja pakolliset romanttiset sotkut. Varsinkin lopun harrastajateatteriesitys sai yleisön tikahtumaan naurusta. Molemmat näytelmät ohjannut Robert J. Williamson esitti harrastajateatterin näyttelijää, joka muuttuu aasiksi (!). Näyttelijät - samat kuin edellisessä esityksessä - olivat enimmäkseen virtuoosimaisia ja monista heistä kuullaan vielä varmasti. Fyysinen ilmaisukin liippasi välillä slapstickia. Tällaista Shakespeare on varmasti ollut omana aikanaan: suosittua viihdettä kaikille kohdeyleisöille unohtamatta groteskeja elementtejä viihdyttämään myös meitä juntteja.

Arthur C. Clarke: Marsin aamunkoitto (1951)

2009-08-19T21:05:00.002+03:00

Clarke on sen verran klassikko alallaan, että epäilen luetaanko häntä enää nykyään. Marsin aamunkoitto on kuitenkin hyvää, sujuvaa tekstiä eikä lähes 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen tunnu vanhentuneen lainkaan - toisin kuin vaikkapa Solaris, jonka tietokoneet toimivat reikäkorteilla vaikka se sijoittui kauemmaksi tulevaisuuteen.

Tarina on simppeli. Marsiin on asutettu siirtokunta, jonne päähenkilö (scifikirjailija!) saapuu vierailemaan. Mukana on luontevia ihmissuhteita ja lievää salamyhkäisyyttä, joka johtaa lopussa uudenlaisen maailman luomiseen tavalla, joka ei tunnu täysin mahdottomalta. Clarke ei jumiudu luennoimaan eikä ihmettelemään suu ammolleen luomaansa maailmaa, vaan Marsin maailma on "luonnollinen". Tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei tarvita.

Ralliraita (2009)

2009-08-15T17:17:00.002+03:00

Markku Pölösellä on näköjään jäänyt junttikausi päälle ja alennustila uhkaa syödä aikaisemmat, kiistämättömät meriitit. Ralliraita jatkaa epähauskojen kansankomedioiden (yritelmien) sarjaa Lieksan! epäonnisella linjalla. Peter Franzen näyttää taas haluavan spedeksi speden paikalle ja on jälleen kerran eri leffassa kuin muut näyttelijät. Tarkoituksena on ollut tehdä kuulemma verbaalinen kansankomedia, mutta kun tähän "verbaalikomiikkaan" päästään esimerkiksi rallikohtauksen selostajan myötä, halusin paeta paikalta. Verbaalisuus on missi-juontajan tavaratalokeikan taitoluokkaa.

Helsingin Sanomatkin kysyi artikkelissa "Mikä Markku Pölöstä vaivaa?" Pölönen ei osannut selittää vaan puhui sekavia tarpeesta työllistää elokuvateollisuutta(an). Mies on hukassa.

Alkoholittomat oluet, osa 3 (Praha, Tsekki)

2009-08-14T21:04:00.005+03:00

Saaga lähenee loppuaan. 17 erilaista alkoholitonta olutta on löytynyt Prahan keskustan ruokakaupoista. Joitain on takuulla jäänyt testaamatta, mutta johonkin täytyy lopettaa.

Budweiser Budvarin nealko edustaa klassikkopanimoa. Vaahtoaa hieman, mutta peltinen maku on jopa tavallista voimakkaampi.

Tesco-kauppaketjulle valmistettu nimetön vaalea nealko oli halvin alle 6 korunan hinnallaan. Sinänsä se ei ole hassumpaa muiden rinnalla ja jopa päihittää Budweiserin vastaavan. Maku ei ole yhtä katkera. Hinta/laatusuhde saattaa olla vaaleista oluista paras.

Saksalaisen Clausthalerin Extra Herb on tavallista voimakkaamman makuinen vaalea olut, josta puuttuu metallinen jälkimaku. Laatu näkyy myös hinnassa, ja tämä tulee pikkupullossa.

Tsekkiläinen Platan on taas yksi vaalea olut. Se ei ole kuitenkaan hullumpaa ja taisi maksaakin alle 10 korunaa. Tavanomaista huonoa jälkimakua ei ole.

Suomessakin myytävä Clausthalerin Classic on aivan hyvä perusolut. Pirkka-olutta vastaava Tesco-olut (eri kuin yllä mainittu, valmistettu Puolassa) on joukon viimeinen, muttei ole mitenkään hassumpaa. Ei lainkaan pellin makua.

Summa summarum:

Koska en ole fanaattinen vaalean oluen tai yleensäkään oluen ystävä, eksoottisemmat maut olivat eniten makuuni. Bavarian omena ja karkade olivat ylivoimaisia ykkösiä Bernardin luumuoluen seuratessa kolmantena. Myös Erdingerin vehnäolut ja Bernardin tumma olut ovat hyviä vaihtoehtoja. Vaaleissa oluissa on ongelmana jälkimaku, jota olen kuvaillut peltiseksi. Muistan maistaneeni tavallisessa suomalaisessa oluessa samanlaista makua, kun join sitä pitkästä aikaa tsekkiläisen oluen jälkeen. Makuun kyllä tottui parin-kolmen oluen jälkeen, mutten ole varma samasta alkoholittomien oluiden suhteen, eihän näitä kitata samalla tavalla kuin kännihakuista kaljaa. Vaaleista oluista Platan tai tescolle valmistettu sinietikettinen nealko olivat halpoja ja hyviä. Yllättävää oli, että tunnettujen tsekkipanimoiden alkoholittomat oluet hävisivät selvästi halvemmille kilpailijoille. Muiden osalla oli lähinnä aste- ja hintaeroja, ja saatavuus voi ratkaista, ostaako niitä jatkossa.

Madonna (Praha 13.8.2009)

2009-08-14T11:13:00.003+03:00

Prahan liikennelaitos tarjosi ystävällisesti matkat Přírodnín "luonnon amfiteatteriin", jonka sisäänajokonsertti Madonnan show oli. Järjestelyt ja paikka toimivat hyvin lukuunottamatta ennalta-arvattavaa pullonkaulaa ennen sisääntuloa. Luulisi järjestäjien tajunneen, että kun kymmenettuhannet ihmiset pyrkivät samaan aikaan paikalle, vajaa kymmenen henkeä kerralla vetävä lipputarkastus aiheuttaa ruuhkaa.

Lämmittelijänä toimi DJ Paul Oakenfold. Jotain ajasta kertoo, että poptähteyteen riittää se, että soittaa muiden tekemiä levyjä.

Madonnan konsertti alkoi auringon laskeuduttua. Oikeastaan konsertti on väärä sana, pitäisi puhua showsta. Musiikkikin - ja välillä jopa Madonnan laulu - tuli useimmiten nauhalta. Esimerkiksi Die Another Day tuli kokonaan nauhalta, kun lavalla oli vain kaksi "nyrkkeilijää". (Samana kesänä tuli siis nähtyä kaksi Bond-tunnarin esittäjää).

Show oli kyllä näyttävä. Tämä oli ensimmäinen näkemäni pyllynpyörityskeikka tanssijoineen. Jättiscreenien videot olivat erinomaisia, ja niissä oli jopa "hyvää sanomaa", mutta livevideossa oli pieni viive, joten se oli käsittämättömästi epäsynkassa musiikin kanssa. Settilista on ollut sama kiertueen ajan, joten se oli etukäteen tiedossa. Poissa olivat Like A Virgin, Material Girl ja myös muualla soitettu Hung Up abbatuksineen. Kappaleet olivat suurelta osin aika mitäänsanomatonta pop-dadaa, mutta koko setti oli vedetty dance-suodattimen läpi ja eeppinen discojytä toimi lopulta yllättävän hyvin, ainakin paljon paremmin kuin levyllä. Välillä soitettiin ihan musiikkiakin mustalaisorkesterin kanssa.

Madonna ei ole kaksinen laulaja, vai onko kukaan koskaan edes puhunut Madonnan mitäänsanomattomasta lauluäänestä? Heikkoa laulua tukivat sekä taustalaulajat, että nauhalta tulleet Madonnan omat laulut. Kun kyseessä oli joka tapauksessa taustanauhakeikka, tämä ei haitannut.

Viisikymppinen Madonna ratsastaa edelleen sillä, millä hän on pysynyt kuuluisana. Haarat ovat levällään jatkuvasti ja niukkaa vaatetusta vaihdetaan tiuhaan. Fyysinen show osoittaa kovaa kuntoa, mutta Kike Elomaata pelottavasti muistuttava habitus on mielestäni seksikkyyden antiteesi.

Alkoholittomat oluet, osa 2 (Praha, Tsekki)

2009-08-12T20:26:00.003+03:00

Käynti Prahan kolmannessa ison kauppaketjun Tescon ruokakaupassa toi mukaan seitsemän uutta nealkoa. Samalla hintahaitari laajeni alapäästä niin, että halvin maksoi nyt vain 5,80 kc (22 senttiä) ja pari muutakin meni eilen mainitun 12 korunan alarajan alapuolelle. Myös absoluuttisen 0.0% alkoholittomia oluita tuli lisää kolme kappaletta.

Tsekkiläinen Birell on muiden vaaleiden oluiden tapaan toimivaa nopeana janojuomana, mutta jättää peltisen jälkimaun.

Hollantilaisella Bavarialla on Bernardin tapaan kolme erilaista alkoholitonta olutta. Kaikki Bavarian oluet ovat 0.0-prosenttisia, ja niitä kaupataan erityisesti arabimaihin. Sen perusolut on ehkä vähän tavallista nealkoa parempaa, lisäksi siinä on oma makunsa, joka erottaa sen muista vaaleista oluista.

Bavarian omenaolut on piristävä tapaus: vaahtoaa kuin olut, mutta maistuu melkein siiderille. Kaljaäijät taatusti nyrpistelisivät, mutta minä pidän. Jos vaaleissa alkoholittomissa oluissa on olennaisena piirteenä "sen jonkin" puuttuminen, niin miksei sitten suosittaisi näitä erilaisempia makuja.

Bavarian Karkade on samaa sarjaa, johon kuuluu myös persikkaolut, jota ei ollut saatavilla. Aivan yhtä hyvää kuin omenaolut. Karkade on arabimaku: valmistettu hibiscucsen (kiinanruusun) kukista ja maistuu samanlaiselle kuin herukka. Join joskus hibiscus-teetä, ja nytpä tiedän sitten tämänkin. Näiden neljänneslitran pullojen litrahinta on korkein, ja ne olivat kaupassa hyllyn alanurkassa pölyä keränneinä. Minulle nämä ovat eilisen luumuoluen kanssa tähän asti parhaita ja varsinaisia löytöjä.

Belgialainen Stella Artois on taas tavanomaista vaaleaa olutta, muttei kuitenkaan huonoimmasta päästä. Tavanomainen metallinmaku ei tunnu ainakaan niin voimakkaana kuin yleensä.

Bernardin kolmas nealko on joukon ainoa tumma olut, ja on hyvää vaihtelua vaalealle oluelle. Se myös maistuu sille mille pitääkin.

Saaga jatkuu.

Terminator 2: Judgment Day (1991)

2009-08-12T13:00:00.003+03:00

Kävin katsomassa T2:n tuoreeltaan elokuvateatterissa Torniossa. Muistan, että jo silloin ihmettelin, miten tuolloin maailman kalleimmassa elokuvassa oli kamera-ajoja, joissa kamera heilui kökösti - olin tuolloin nuori elokuva-alan opiskelija ja kamppailin saman pulman kanssa.

Uusintakatsominen paljastaa lisää kökköyksiä. Vaikka Arska sekä pahis-termari Robert Patrick näyttelevätkin robotteja, heidän näyttelemisensä on turhankin ylimenevää patsastelua. Musiikki on suuren budjetin elokuvaksi kummallisen kasari-syntsaa, ja oma lukunsa on Linda Hamiltonin 1980-luvulle jämähtänyt olemus karseine pehkoineen ja muskeleineen, josta kaikki feminiinisyys on karsiutunut pois. Lapsinäyttelijä Edward Furlongin tehtävänä on edustaa laskelmoidusti teiniyleisöä: ihmetellä, huutaa ja juosta karkuun. Tehosteetkaan eivät enää vakuuta, vaikka olivat aikansa avantgardea.

Oma lukunsa ovat Arskan kuolemattomiksi tarkoitetut one-linerit. Joidenkin mielestä ne ovat edelleen cooleja, mutta minusta vain kökköjä. Cameronin ohjauksessa Arskan tehtävä on usein astua tiettyyn kohtaan, jolloin kamera alkaa tiltata ylöspäin kohti tämän naamaa, jolla ei ole mitään ilmettä. Sen jälkeen Arska joko kääntää katseensa jonnekin tai murahtaa pari sanaa. Samanlaista ohjausta harrastetaan videokoulujen ensimmäisissä töissä ympäri maailmaa.

Juoneen en nyt jaksa puuttua. Mutta miten ihmeessä robotti voi sanoa olevansa loman tarpeessa?

Alkoholittomat oluet, osa 1 (Praha, Tsekki)

2009-08-11T20:34:00.006+03:00

Tsekki on tunnetusti oluen mekka; joskin olen alkanut epäillä, että turistit tuovat ratkaisevan lisän sille, että maassa juodaan maailman eniten olutta ennen Saksaa. Kun Suomessa snobit nuuskivat Alkon viinihyllyjä, täällä vanhat äijät vertailevat samaan tapaan ruokakauppojen laajan olutvalikoiman tuotteita. Kerran näin japanilaisperheen oluthyllyllä, ja voi sitä riemua, kun isä löysi opaskirjan avulla oikean olutmerkin!

Täällä toimii myös Sininen enkeli -niminen palvelu, joka auttaa saamaan auton turvallisesti kotiin, jos lounas venähtää pitkäksi. Kaupoista alkoholitonta olutta, paikallisittain nealkoa, on saatavilla lukemattomina eri merkkeinä. Järjestään kaikista ravintoloista ja baareista saa nealkoa, joistain jopa useampaa lajia. Ratsasin kahden lähiruokakaupan alkoholittomat oluet, ja niistä löytyi toistakymmentä erilaista nealkoa. Ennakkosuosikiksi nousivat jo hyllyllä joukon ainoa vehnäolut Erdinger sekä Bernardin kaksi erilaista olutta. Alkoholittomat ovat vähän tavallisia oluita kalliimpia, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien hinta oli 12-20 korunan (noin 45-75 sentin) välillä per pullo (useimmiten puoli litraa). Tavallista olutta kalliimpi hinta selittyy sillä, että käymisessä syntyvä alkoholi pitää poistaa, mikä tarkoittaa yhtä prosessia lisää valmistuksessa. Täysin alkoholiton joukosta on vain Bavaria 0.0%, muissa alkoholipitoisuudeksi mainitaan max 0.5%.

Slovakialainen Zlaty Brazant ("kultainen fasaani") tuoksuu voimakkaasti maltaalle ja maistuu aika lailla "tavalliselle" oluelle. Se myös vaahtoaa oikeaoppisesti kaadettaessa lasiin. Joukon harvoja pikkupulloa ja harvinaisempia oluita. Ei hassumpi lager.

Brewer Free ei tuoksu yhtä voimakkaalle eikä se vaahtoa paljon yhtään. Tämä taisi olla joukon halvimpia, isossa pullossa. Edes ostravalaisen panimon nettisivut eivät mainitse tätä aika mitäänsanomatonta, vähän suomalaiselle peltioluelle maistuvaa nealkoa.

Staropramenin Nealko edustaa klassikkopanimoa. Se tuoksuu mukavalle, muttei vaahtoa. Maku on terävä ja melkein raikas. Tämä voisi olla hyvä janojuoma: nopeasti juotuna hyvää, mutta jättää vähän peltisen jälkimaun.

Baijerilainen Erdinger-vehnäolut ei tuoksu millekään, mutta vaahtoaa hyvin ja maistuu aidolle vehnäoluelle. Etiketissä kerrotaan muun muassa, että pikkupullollisesta saa 43 prosenttia päivittäisestä B12-vitamiinin tarpeesta. Koska pidän vehnäoluesta, tämä pitää ennakkosuosikin asemansa.

Luulin Bernardin tummempaa olutta perinteiseksi tummaksi olueksi, kunnes maistoin sitä ja ymmärsin, että nimessä oleva Svestka tarkoittaa luumua. Myös tavallisissa oluissa pienet merkit tarjoavat eksoottisia - ja usein hyvin kalliita - olutmakuja, mutta tämä oli aivan normaalihintainen. Vaahtoava, pastöroimaton ja aivan fantastinen uusi makukokemus. Varsinainen erikoisolut, joka tosiaan tehdään vanhalla menetelmällä ja joka ei siitä johtuen säily kauaa. Turhaan ei tämä perhepanimo ole valloittanut maailmaa ja voittanut kasapäin palkintoja. Tästä taitaa tulla uusi suosikkijuomani - eikä vain olut-kategoriassa!

Bernardin alkoholiton pilsner on myös pastöroimaton, mutta muistuttaa edellisen jälkeen turhan paljon väljähtänyttä perusolutta. Haju ja maku ovat taas kerran vähän metallisia.

Testi jatkuu lähipäivinä.

Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona (1993)

2009-08-11T16:39:00.004+03:00

Valkoinen naarasleijona on ilmestymisjärjetyksessään kolmas Wallander-dekkari ja lukemistani paras. 1990-luvun alkuun sijoittuva tarina sotkee Ystadin poliisi Kurt Wallanderin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan viimeisiin päiviin ja Nelson Mandelan murhayritykseen. Mankell tuntee Afrikkansa, hänhän on asunut siellä.

Valkoinen naarasleijona on myös hyvin pitkä kirja, mutta juonessa on kerrankin imua ja jännitystä.

Call Of Juarez: Bound In Blood (2009)

2009-08-03T10:11:00.003+03:00

Call Of Juarez 2 on vanhanaikainen ja vanhahtava räiskintäpeli, jossa ei ole muuta uutta kuin se, että nyt ei ammuta natseja tai ulkoavaruuden örkkejä vaan inkkareita ja länkkäreitä. Toisen maailmansodan tai tulevaisuuden sijasta peli sijoittuu sisällissodan aikaiseen villiin länteen. Pelasin sattumoisin alkuperäisen pelin viime syksynä, ja se oli aika rasittava kiipeily- ja metsästystehtävineen. Nämä tylsyydet on onneksi jätetty pois tästä pelistä.

Kaikki putkiräiskinnän kliseet ovat mukana myös villissä lännessä: on isoja sokkeloisia taloja, tunneleita, juoksuhautoja, sadoittain helposti kaatuvia vastustajia, vaikeammin tapettavia pomoja, löydettäviä "salaisuuksia", jopa hissi, mielikuvituksellisia pyssyjä, turhan panttina olevia laatikoita, joiden takana lymyillä ja niin edelleen. Tehtäviin ohjataan niin, että idioottikin pysyy kärryillä. Ammunnassa on sentään munaa kun pääsee kaksin käsin räiskimään epätarkoilla kuudestilaukeavilla (jotka korvautuvat matkan varrella aina kaksitoista kertaa laukeaviksi).

Sisällöllisestikään peli ei ole omaperäinen. Mukana on mahdollisimman paljon western-kliseitä intiaaneineen, takaa-ajoineen ja kaksintaisteluineen, mutta vaikka yleisö suorastaan huutaa Sergio Leone -tyyppistä peliä, tässä ei päästä lähellekään. Vaikka Ennio Morricone -pastisseja olisi erittäin helppo tehdä, musiikki on kummallista syntzaa ja lopputaistelussa tyyli rikotaan Carmina Burana -tyyppisellä musiikilla. Vaikka kaikki ainekset ovat koossa, COJ puskee läpi helpoilla ratkaisuilla. Juonikin on sellainen, joka ei olisi mennyt läpi Tex Willerin toimitukselta, eikä kertaakaan edes luoti nirhaise ohimoa, höh.

Läpipelaamiseen meni vain 7 tuntia. Kun yritin sunnuntai-iltana moninpeliä, ei ketään ollut langoilla. Aika huono merkki, kun peli on ollut markkinoilla vasta kuukauden.

Pavel Kohout: Valkoinen kirja (1970)

2009-07-23T08:51:00.003+03:00

Tässäpä erinomainen esimerkki tsekkihuumorista. Jos brittihuumori on suomalaisellekin älykölle sallittu huvitus, niin tsekkihuumori on aika lailla hienostuneempaa.

Kirjan asetelma on herkullinen: liikuntakasvatuksen ja piirustuksen lehtori Adam Juracek voittaa painovoiman. Tästä seuraa kaikenlaista hässäkkää kommunistisessa systeemissä. Miten suhtautua mieheen, joka ei tottele Newtonin painovoimalakia, jonka sentään sosialistinenkin tiede on tunnustanut päteväksi?

Komiteoita asetetaan tutkimaan tapausta. Tiedemiehet ovat kummissaan. Vanhempi tutkija, joka ei ole edes nähnyt Juracekia, kiistää tämän kyvyn kumota painivoima. Edistykselliset pitävät tapausta todistuksena sosialismin voittokulusta, kun vanhoilliset haluavat asettaa tämän syytteeseen kaikenlaisen harmin ja levottomuuden aiheuttamisesta. Syyttäjä löytää laista kymmeniä kohtia, joiden perusteella tätä voidaan syyttää, vaikkei painovoimalaki kuulukaan rikosoikeuden piiriin. Ja niin edelleen. Kohoutin soppa on epätasaista mutta parhaimmillaan aivan hervotonta. Kirja jakaantuu erilaisiin viranomaisdokumentteihin, rekonstruktioihin, liitteisiin, määräyksiin, pöytäkirjoihin ja niin edelleen. Hupaisin oli litterointi sanojaan toistavan pikkupoliitikon puheesta, joka kuulostaa hämmentävän tutulta.

Kirjassa lukiessa tulee mieleen monesti että tästä olisi saatu hieno tsekkoslovakialainen värielokuva 1970-luvulla katossa kävely -erikoisefekteineen. Ja jos näin olisi tehty, siitä olisi pitänyt tehdä sliipatumpi ja virtaviivaisempi Hollywood-versio länsimaiseen makuun sopivaksi. Mutta eipä tästä tehty elokuvaa ja romaanikin julkaistiin ensin ulkomailla.

Kohout (s. 1928) sovitti nuoruudessaan näyttämölle muun muassa toisen tsekkihuumorin merkkiteoksen, Karel Capekin Salamanterisodan, jonka luin vähän aikaa sitten. Jouduttuaan Prahan kevään jälkeen epäsuosioon, hän järjesti Shakespearen näytelmien esityksiä yksityisissä olohuoneissa. Viimeinen niitti elämälle salaisen poliisin seurannassa oli, kun hän oli löytämässä salakuuntelulaitetta ystävänsä Vaclav Havelin asunnosta. Kohout muutti Itävaltaan, mistä on palannut sittemmin ja ohjaa nyt myös prahalaisissa teattereissa.

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

2009-07-20T22:14:00.002+03:00

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

2009-07-20T12:59:00.006+03:00

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

Hostel (2005)

2009-07-19T13:14:00.002+03:00

Voihan rähmä, mikä leffa! Jos tämä sijoittuisi Afrikkaan, se olisi kielletty super-rasistisena, mutta Itä-Eurooppaan sijoitettuna tälle on tehty jatko-osakin. Osittain Prahassa kuvattu elokuva alkaa jenkkinuorten Euroopan rällästysreissuna, joka päätyy Slovakian Bukarestiin. (Koko Slovakia on kuvattu Tsekissä). Siellä kun on kuulemma mainio hostelli, jossa jenkit saavat kunnolla pillua, samalla kun paikalliset "miehet ovat sodassa". No, slovakialaiset ovat olleet tietääkseni sodassa viimeksi Itävalta-Unkarin aikana...

Kuten arvata saattaa, hostellissa odottaa upeita nuoria naisia, jotka eivät ujostele mitään. Mutta sitten nuorukaisista alkaa kadota yksi toisensa jälkeen. Tarinan sankarille selviää pitkän teurastusorgian - joka on lienee elokuvan päätarkoitus olemassaoloonsa - jälkeen, että kyseessä on "eliittijahtia" tarjoava mafia. Jenkit on tietenkin rankattu kalleimmaksi riistaksi ja asiakkaat rikkaiksi länsimaisiksi degeneraateiksi. Lyhyt kosto on kökkö ja ikävä. Hupaisimmassa kohtauksessa sankari värvää "slovakian vaarallisimmat ihmiset", jengin 6-7 vuotiaita lapsia, kassillisella purkkaa! Pahikset ovat kyöryselkäisiä teurastajia, hämäräperäisiä liikemiehiä tai vähäjärkisiä nahkatakkimiehiä - siis suoraan klisegalleriasta.

Yhtenä tuottajana on häärinyt Quentin Tarantino, jonka nimellä tekelettä kaupitellaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Eli Roth kehtaa väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin - Aasiassa. Slovakiassa ollaan ymmärrettävästi poltettu hihat koko homman takia.

Gilbert Sheldon: The Fabulous Furry Freak Brothers (2008)

2009-07-19T12:11:00.003+03:00

Hankin tämän yli 600-sivuisen tiiliskiven reilu kuukausi sitten, kun Gilbert Sheldon oli läheisessä kirjakaupassa ystävänsä Robert Crumbin sekä tämän piirtäjävaimon kanssa signeeraamassa sarjakuviaan. Painava ja iso kirja sisältää joka ikisen Friikkilän veljesten sekä Läski-Freddyn kissan seikkailut. Friikkiveljekset ovat pilveä ja kaikkea muutakin mahdollista huumetta vetävä poppoo, jonka Sheldon kehitti suurena hippikautena 1967-8. Kun kollega Crumb teki levynkannen Janis Joplinille, Sheldon piirsi kannen Grateful Deadille. Mainittakoon, että jo korkeassa iässä olevat taiteilijat vaikuttivat Prahassa erittäin hyväkuntoisilta. Huumeet eivät ole siis vieneet näitä underground-miehiä, joiden sarjakuvissa päihteet ovat aika lailla pääosassa. Molemmat asuvat nykyään Ranskassa.

Friikkilän veljesten sarjakuvat ovat parhaimmillaan täysin hillittömiä, heikoimmillaan suorastaan tylsiä. Taso ja tarinoiden pituus vaihtelevat suuresti. Vähän paradoksaalisesti pitkät värilliset seikkailut ovat mielestäni huonoimpia. Parhaimmillaan sarjakuvat ovat yhden tai muutaman sivun mittaisia, heikoimmat ovat mielestäni ylipitkiä monen sarjakuvalehden pituisia päämäärättömiä odysseoita. Myös piirustusjälki vaihtelee paljon; joissain on ollut mukana muita tekijöitä ja joitain piti suorastaan tihrustella nenä kiinni kirjassa, kun toiset olivat hyvin selkeitä. Tason vaihtelu on tietenkin ymmärrettävää ja sallittuakin, kun kyseessä on underground, jonka ei tarvitse välittää standardisoinneista.

Vaikka Friikkilän veljekset ovat myyneet yli 40 miljoonaa sarjakuvaa, vuodesta 2006 tekeillä ollut pitkä stop-motion -elokuva ei ole kiinnostanut suuria studioita. Rahaa hankkeelle kerätään muun muassa faneilta, jotka saavat nimensä esiin elokuvan teksteihin - mikäli se siis joskus valmistuu.

U23D (2008)

2009-07-14T23:56:00.005+03:00

Tässäpä taas yksi kokemus, jonka jälkeen todellisuus tuntuu ikävältä ja yksiulotteiselta. Imax-teatterin jättikankaalla U2-yhtyeen kolmiulotteinen konserttielokuva on kotonaan. Vaikken ole koskaan innostunut yhtyeestä, toimii bändi näköjään parhaiten livenä ja tällaisessa uraauurtavassa kontekstissa. Livenä U2:n tukijalka on sen komppiryhmä, joka antaa The Edgen ja Bonon sooloilla omiaan. Ja kyllä: ilmastoidun Imax-teatterin mukavassa penkissä konsertti on paljon antoisampi elämys kuin hikisiä ihmisiä täynnä olevalla stadionilla.

Kolmiulotteisuudesta on povattu seuraavaa isoa juttua elokuvissa, ja tänä vuonna 3D:n pitäisi lyödä läpi. Ice Age 3 ja uusin Harry Potter ovat 3D-leffoja, mutta valitettavasti ne on Prahassa dubattu tsekiksi. U23D:n perusteella myös tekniikka näyttää kehittyneen niin, etteivät silmät väsy edes vajaan 90-minuuttisen katsomisen aikana. Aikaisemmin kolmiulotteisuus ei ole toiminut aina kunnolla, mikä on häirinnyt katsomista, ja myös silmät ovat väsyneet pian. Imax-teatterin käyttämässä tekniikassa kuva tosiaan näyttää kelluvan katsojan edessä.

U23D ei onneksi kikkaile liikoja kolmiulotteisuudellaan. 3D on monesti toteutettu limittäiskuvilla, joista toinen kuva on kirjaimellisesti etualalla. Joskus tämä aiheuttaa kummallisia perspektiivejä, kun etualalla olevat ihmiset ovat pienempiä kuin kauempana olevat. U2:n lavaratkaisu kahden pitkän rampin kanssa antaa myös mahdollisuuksia kolmannelle ulottuvuudelle. Loppupuolella mukaan otetaan teksti, joka kelluu katsojan edessä.

Mitäpä olisi U2:n keikka ilman Bonon jeesustelua, mutta suotakoon se hänelle. Tajusin nyt, että Bonon on pakko käyttää aurinkolaseja, koska häntä ei muuten tunnistaisi Bonoksi - itse asiassa hän näyttää hieman Bruce Springsteeniltä! Setissä on lähes kaikki hitit, ja muutamaan kertaan näytetään hellyttäviä kuvia yleisöstä laulamassa kappaleiden mukana. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä klassikko, kuin vaikkapa Elviksen 1968 comeback-keikasta. DVD:lle tai Blu-raylle elokuvaa on turha vähään aikaan odottaa, koska U2 ei halua julkaista leffaa ennen kuin tekniikka on kehittynyt niin, että kotona pästäisiin samanlaiseen kokemukseen kuin teatterissa.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin (1998)

2009-07-04T14:29:00.003+03:00

Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.

Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!

Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä - juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.

Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.

Michael Korda: Kuolemattomat (1992)

2009-06-28T13:58:00.002+03:00

Varma menestysromaanin konsepti: otetaan pari viime vuosisadan tunnetuinta amerikkalaista - Marilyn Monroe, John F. Kennery sekä tämän veli RFK - ja kerrotaan likaisia yksityiskohtia säästämättä skandaalimainen totuus, jonka kaikki jo "tietävät". Marilynin ja Kennedyn veljesten rakkaus- tai siis seksielämä kuvataan yksityiskohtaisesti. Mukana on faktaa niin paljon, että kirja alkaa tuntua todelta.

Korda kirjoittaa vetävästi ja uskottavasti politiikasta sekä myös elokuvanteosta; onhan hän kuuluisan Hollywood-suvun jäsen itsekin. Kuitenkin jo yhden Marilyn-dokumentin näkeminen osoitti pienen virheen viimeisen elokuvan kuvauksista, joka uhkaa viedä (jälkikäteen) uskottavuutta koko romaanilta. Mutta tämähän on viihdettä, ja mikä olisi parempaa sellaista kuin lukea todellisten rikkaiden, kuuluisien ja nuorena kuolleiden oletetusta seksielämästä. Turhaan kirjan nimi ei viittaakaan antiikin jumaliin tai Shakespearen käsittelyssäkin kuolemattomaksi ikuistettuun Kleopatraan. Korda ei onneksi yritäkään olla Shakespeare.

Mukana on myös FBI:n pahamaineinen johtaja J. Edgar Hoover sekä yhtä pahamaineinen ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffa (jota esitti Danny DeViton ohjaamassa elämänkertaelokuvassa Jack Nicholson), sekä paljon juonitteluita ja valtapelejä. James Ellroy on kirjoittanut samoista ympyröistä omalla iskevällä tyylillään silti vieläkin paremmin. JFK:n suuhun kirjoitetut kuolemarepliikit kuten, että hän "ottaisi mieluummin kuulan kalloon" (kuin jäisi kitumaan isänsä tavoin) alkavat itseään toistaessaan jo ärsyttää. Sinänsä ironista on, että Kordan kirjasta on tullut kirjakerhopainoksen myötä todellista halpiskamaa Suomessa; roskakirjallisuutta, joka ei kelpaa edes divareille.

Chris Cornell (Roxy, Praha 21.6.2009)

2009-06-22T22:42:00.004+03:00

Tämä ei ollut mahdollista Suomessa: astua rock-legendan konserttijonoon suoraan alaoveltani. Jyväskylässä isolle keikalle lähtiessä piti yleensä varata aikaa vähintään 24 tuntia ja satoja euroja. Keikasta jäivät silti päällimmäisenä mieleen trooppinen kuumuus - ja soittajien jalat.

Chris Cornell soitti sadan metrin päässä olevalla Roxy-klubilla, jossa en ollut ennen käynyt. Toivottavasti helvetillinen kuumuus ei ole tavallista. Ainakaan en ollut ennen nähnyt sadan metrin jonoa klubiin, joten paikka oli aivan täynnä. Ainoa hapen lähde oli ulko-ovi, ja kaksi kerrosta alemmas saliin astuessa ilma muuttui leikkaamalla trooppiseksi. Ei ollut vaikea arvata, että ennalta yli kaksituntiseksi tiedetyn keikan aikana ihmisiä alkoi kaatuilla, ja niin kävikin. Näin itse vain kaksi-kolme naista, jotka talutettiin salista pyörtyneinä, mutta heitä täytyi olla kymmeniä. Jotkut kuulemma myös oksentelivat.

Jalat jäivät mieleen keikasta siksi, koska alakerran salin takaosasta, missä saattoi juuri ja juuri olla kuukahtamatta, näki seisoessa vain Cornellin ja bändin jalat.

Mutta itse keikka? Cornell soitti aiempien bändiensä Soundgardenin ja Audioslaven hittejä, kuten parin sooloalbuminsa kappaleita reilusti yli kaksi tuntia. Mukaan mahtui myös viiden kappaleen akustinen osuus ja Michael Jackson cover Billie Jean (valssina!) ja Led Zeppelinin Good Times, Bad Times. Cornell ei ollut lippua pari kuukautta sitten ostaessani mikään kovin tuttu artisti, ja ostinkin lipun keikalle ajatuksella, että jos naapuriin tulee James Bond -tunnarin tehnyt mies, niin pakkohan keikkaa on mennä katsomaan. Olen sen jälkeen kuunnellut miehen kahta soololevyä ja pitänyt erityisesti tämänvuotisesta Scream-levystä. Sillä CC tekee Let's Dancet tai ainakin Earthlingit - käyttääkseni musiikkitieteellisiä bowie-termejä. Scream on ollut yllätysveto ja yllättävän onnistunutta tanssibiittiä laulajalta, joka on rankattu maailman 12. parhaaksi Ääneksi.

Lopussa kuultiin Casino Royale -tunnari You Know My Name sekä Soundgardenin Black Hole Sun. Niiden jälkeen oli mukava kävellä sata metriä kotiin ja suihkuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

2009-06-19T19:49:00.002+03:00

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

2009-06-13T17:13:00.006+03:00

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Everett True: Hey Ho Let's Go - Ramonesin tarina (2005)

2009-06-03T22:15:00.005+03:00

Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.

Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt - ja muut yhtyeet - ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä "vaikeammat" kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut "vetämään mahan sisään".

End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 8. päivä 29.5.2009

2009-05-30T21:22:00.003+03:00

Kävin katsomassa Fringen ehdottomaksi ykköshitiksi nousseen Crying Cherry -esityksen toiseen kertaan, ja huomasin, että hollantilaiskaksikon kungfunäytelmässä oli tosiaan tiukka toteutus ja alla oleva yksinkertainen tarinakin oli johdonmukainen. Tämä on todellista teatteritaidetta: esitys ei toimisi missään muussa mediassa, sitä ei voida litteroida sanoiksi (vrt. näytelmäkirjallisuus) eikä se toimisi paljon isommassa paikassa kuin tässä alle 50 neliön kellaritilassa. Siis täydellinen teatteriesitys.

Brittikoomikot Topping & Butch eivät olleet ennestään tuttuja, mutta he vetivät ainoastaan kaksi showta täydelle Fringen isoimmalle salille. Yleisö oli myös keskiyön aikaan erittäin vastaanottavaista ja vastaanotti parin kuin sankarinsa, joka olikin Prahassa jo 9. kertaa. Parilla on pieni spotti yhdessä tsekkiohjelmassa ja yleisössä oli paikallisia natiivejakin. Show oli aika yksinkertainen: eri-ikäiset koomikot lauloivat ja soittivat. Nuorempi enimmäkseen puhui ja vanhempi enimmäkseen soitti pianoa, ja musiikkina oli vanhoja hittejä uusin vitsikkäin sanoin. Vitsailun aiheina olivat paitsi vaikkapa Tsekin politiikka ja erilaiset julkkisaiheet, myös Fringen esitykset. Esityksen latteimmassa kohdassa Kubrilesquen selvästi narsistinen naisstrippari tuli lavalle esittelemään plastiikkakirurgialla parannettuja muotojaan. Naamaltaan akka vain näytti lähemmäs viisikymppiseltä.

Koomikkopari tunnustautui myös homoiksi (ks. kuva), vaikka sitä seuraavaan kysymykseen he vastasivatkin "ei". Tästä otettiin tietenkin kaikki irti. Show ei tarjonnut mitään uutta mutta teki tehtävänsä olemalla viihdyttävä.

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004)

2009-05-30T20:46:00.004+03:00

Romaani esittää toisenlaisen version 2. maailmansodan aikaisesta USAsta, jossa Roosevelt häviää vuoden 1940 presidentinvaalit ja presidentiksi nouseekin lentäjäsankari Charles Lindbergh, joka oli todellisuudessakin tunnettu natisympatioistaan. Kuten eilen Orwell-näytelmän yhteydessä kirjoitin, ryhtyminen Stalinin liittolaiseksi ei ollut välttämättä itsestään selvä valinta länsidemokratioille. Myös Hitler laski tämän epäpyhän alliansin särkymiseen, vaikka se sitten kestikin juuri ja juuri sodan loppuun. Amerikkalaiset pyrkivät myös pysymään poissa "eurooppalaisesta sodasta" viimeiseen asti ja lähtivät mukaan vasta japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 6.12.1941 ja Hitlerin (ja Mussolinin) julistettua sodan USAlle heti tämän jälkeen. (Tämä oli todella hölmö veto Aatulta, suoranaista veren kaivamista nenästä).

Juutalaisen Rothin romaanissa siis natsimyönteiset pääsevät valtaan. Hitler ja Lindbergh tekevät sopimuksen - yhteistä vihollista vastaan - ja juutalaisvastaisuus alkaa nostaa päätään avoimesti Amerikassa. Astettaisesti alkava juutalaisvaino on kuvattu hyvin 9-vuotiaan - mutta kaikkitietävän - lapsikertojan Philip Rothin silmin, joka oli kirjan tapahtumahetkellä samanikäinen. Juutalaisesta tuttavapiiristä - ja jopa 13-vuotiaasta isoveljestä - löytyy ihmisiä, jotka eivät tunnusta vaaraa vaan suorastaan kilpailevat pääsemisestä uuden hallinnon suosiooon, ja joita hallinto sitten käyttää häikäilemättä hyväkseen. Juutalaisia aletaan hajasijoittaa getoistaan täysin ei-juutalaisille alueille tuhansien kilometrien päähän vanhoista tutuistaan. Jotkut pakenevat Kanadaan, kunnes raja suljetaan ja puhutaan jopa sodasta pohjoisnaapuria vastaan. Lopulta tilanne päätyy avoimeksi vainoksi, jossa merkittäviä juutalaisia pidätetään ja salamurhataan samalla, kun katumellakoitsijat tappavat juutalaisia valtiojohdon hiljaisella siunauksella.

Kaikki tämä on kuvattu lapsen arjen kokemuksien kautta, mutta sitten kirja hyytyy. Lindbergh - lentävä presidentti (vrt. George W. Bush) - katoaa lentokoneensa kanssa eikä koskaan selitetä mitä todella tapahtui. Englanti ja Saksa syyttävät katoamisesta toisiaan samalla, kun vieläkin natsimyönteisempi varapresidentti (vrt. Dick Cheney) vannoo virkavalansa. Sitten Rothin paukut ja mielikuvitus loppuvat ja kirja lässähtää. Mainitaan, että Lindbergh palasi hengissä (mitä tapahtui?), että Roosevelt palasi presidentiksi (miten?), Japani hyökkäsi pearl Harbouriin tasan vuoden myöhässä (!?) ja Amerikka pelasti lopulta myös Euroopan. Roth heittää mainintoja tulevaisuuden todellisista tapahtumista ikään kuin koko muu historia olisi palannut paikalleen tässä vaihtoehtoisessakin historiassa. Näin siis käy myös vähän selittämättömään tapaan romaanissakin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 7. päivä 28.5.2009

2009-05-29T16:17:00.003+03:00

Last Man In Europe - A Portrait of George Orwell oli yhden miehen esitys kirjailijan elämästä. Michael McEwoy esitti ansiokkaan muotokuvan, jota ei varmaankaan voi tehdä paremmin. 80-minuuttinen esitys oli Fringen pisin, muttei hetkeäkään tylsä. Esitys valotti Orwellin elämää ja teoksia ja vahvisti omat käsitykseni hänen kuuluisimmista kirjoistaan "oikeiksi". Espanjassa demokratian puolesta taistellut Orwell oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa muut fasisteja vastaan taistelleet syyttivät häntä viholliseksi ja hän joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla. Erityisen herkullinen oli 1984-kirjaan vaikuttanut skitsofreeninen elämäntilanne, kun Orwell suolsi 2. maailmansodan aikana propagandaa BBC:lle päivisin ja kirjoitti iltaisin aivan päinvastaista tekstiä. Arkkivihollisen Stalinin muuttuminen parhaaksi liittolaiseksi on liian vähän käsitelty aihe muuten niin puhkikalutussa sodassa.

Fringen 34 esityksestä kymmenisen on musiikkia, jota en ollut tähän asti käynyt katsomassa. David Benson Sings Noel Coward (kuvassa) on kehuttu ja festivaaleja kiertänyt show, jossa Cowardia televisiosarjassakin esittänyt Benson laulaa tämän kappaleita. Paikkana oli kirkko, jonka akustiikka oli kammottava. Yleisö olisi voinut pehmentää akustiikkaa, mutta sitä oli paikalla vain kahdeksan vaikka sisään olisi mahtunut helposti toistasataa. Coward oli Orwellin aikalainen, monitaitoinen oscarwildemainen dandy, joka näytteli, ohjasi elokuvia, lauloi, teki musikaaleja ja muun muassa sävelsi yli 300 kappaletta, vaikkei osannut nuotteja. Bensonin ja tämän pianisti-laulajan (Noel Coward -seuran jäsen) show oli viihdyttävä vaikkei Cowardin hieman muodottomista kappaleista pitäisikään.

Andi Neatea oli kehuttu niin paljon, että päätin mennä katsomaan tämän skotittaren akustisen esiintymisen. Paikkana oli baarin kellaritila ja yleisöä melkein niin paljon kuin sisään mahtui. Andi esiintyi Fringessä jo 7. kertaa omana itsenään. Hän on julkaissut viisi albumia. Tatuoitu artisti soitti hyvin kitaraansa ja lauloi omia laulujaan, joiden taustoista hän myös kertoi. Laulut olivat hyviä, mutta niistä puuttui se viimeinen tatsi, että niistä voisi tulla hittejä.

Prague Fringe -teatterifestivaali 6. päivä 27.5.2009

2009-05-28T13:32:00.005+03:00

Eilen oli vuorossa neljä esitystä. Englantilainen Backward Glance oli kahden näyttelijän monikerroksinen esitys (kuten ryhmän nimestä Multi Story saattoi päätellä) julkkiskirjailijan kuolemasta. Näyttelijät olivat ammattilaisia ja esitys pysyi koossa jatkuvine kerrostumavaihteluineen, mutta kuten yksi katsoja myöhemmin totesi, se jäi sekavaksi ja turhan taiteelliseksi eikä oikein päässyt mihinkään vaikka välillä oltiinkin Haadeksessa tuomassa kuollutta takaisin. Yleisöä oli vain kuusi, joista kaksi oli festarien henkilökuntaa; aikainen ajankohta 16:30 varmaan vaikutti asiaan.

Nähdyn perusteella näyttää vahvasti siltä, että mitä enemmän näyttelijöitä on lavalla, sitä heikompi esitys. Tästä pitää otta vakavasti oppia. Englantilainen Hatful Of Hollow marssitti paikalle peräti 11 ihmistä, vaikkei kaikkia heitä näyttelijöiksi voi sanoa. Komediaksi tarkoitettu esitys alkoi lupaavasti jumalan ja pirun vedonlyönnillä mutta lässähti sitten amatööriteatterin malliesimerkiksi kirkuvine ja sietämättömine henkilöineen ja poissaolevine näyttelijöineen.

Kanadalainen yhden miehen show Waiting For Andre sattui lähinnä täyteohjelmaksi. Pikkuruisessa tilassa John Arthur Sweet kertoi tarinaa aloittelevasta näyttelijästä, joka palkataan rautatieasemalle markkinoimaan Waiting For Godot'a. Toisella tasolla muistellaan kohtaamisia opiskelijakaverin Andren kanssa. Siirtymät tasosta toiseen tehtiin yksinkertaisesti ottamalla kulaus vettä ja vaihtamalla silmälasit päälle tai päästä. Myös täällä varsinaisia katsojia oli vain neljä.

Illan viimeiseen esitykseen sen sijaan oli festivaalien isoin sali täynnä. Englantilainen The Paper Birds (kuvassa) on kuulemma ollut aikaisemmillakin Prahan vierailuillaan suosittu ja mikä ettei. In A Thousand Pieces on kehuttu ja palkittu esitys seksiorjuudesta Britanniassa. Taustatyötä oli tehty Puolassa, ja esityksessä kuultiin myös idästä tulleiden tyttöjen totaalisen pieleen meneviä ennakkokuvitelmia määränpäästään. Kolme naisnäyttelijää olivat erinomaisia ja antoivat kaikkensa, mukana oli paljon kekseliäitä ratkaisuita, musiikkina kuultiin livepianoa ja aihe oli tietenkin mitä tärkein. Koska esitys on jo julistettu festarien parhaaksi ja saanut muutenkin tarpeeksi ylistystä, kerron, mikä minua häiritsi siinä.

Näyttelijöiden haahuilevalle - mutta sujuvalle - koreografialle en keksinyt mitään syytä. Tämä oli esityksen taiteellinen osuus. Mukana oli englantilaisten kadunmiesten (lähinnä kylläkin -naisten) kommentteja aiheesta, jotka oli väännetty näytökseen vähän ongelmallisesti. Viattomasti ja takuulla hyvällä tarkoituksella annetut lausunnot vääntyivät näyttelijöiden (playbackina) esittäminä irvikuvaksi itsestään. Aivan lopussa kuultu karmiva tositarina raiskauksesta taas kärsi siitä, että nauhoitettu itänaisen ääni kuulosti enemmän bordellin madamelta kuin seksiorjuuteen pakotetulta naiselta. Esitys päättyi dramattisimmin ja tehokkaimmin, mitä olin koskaan nähnyt: kolme näyttelijää jähmettyivät paikalleen eivätkä reagoineet yleisön aplodeihin. He pysyivät paikoillaan yleisön poistumisen ajan. Kumarrukset olisivat olleet turhia. Mitähän ajatuksia tämän jälkeen samassa paikassa esitetty Kubrilesquen kökkö pornoshow sai aikaan molemmat esitykset putkeen katsoville?

Prague Fringe -teatterifestivaali 5. päivä 26.5.2009

2009-05-27T13:56:00.005+03:00

Maanantaina olin suunnitellut käydä katsomassa viittä (!) näytöstä, kun suunnitelmat muuttuivat ja vietin välipäivää tiatterista. Eilen menin kahteen esitykseen, joita osasin odottaa arvosteluiden ja hehkutuksen perusteella Fringen parhaimmiksi.

Amerikkalainen Canarsie Suite - At the Edge of Vaudeville oli festarien ohjelman kanteenkin päässeiden kahden naisen esitys (kuvassa). "Gladys" ja "Birdie", "LeRoy-siskokset" esittivät suvereenin "huonon" vaudeville-esityksen. Mukaan kuului huonoa laulua, huonoa tanssia ja huonoja (melodramaattisia) kohtauksia. Ollakseen loistavan huonoja esittäjien täytyy olla loistavia esittäjiä, ja nämä naiset ovat loistavia. Esitys oli vähän hajanainen, mutta tajusin katsovani sitä suu messingillä vaikken aina välttämättä ymmärtänyt, mitä naiset esittivät. Molempien esittäjien meriittilista on vaikuttava ja se näkyy myös lavalla. He olivat myös muokanneet esitykseen tsekkiläisen ulottuvuuden. Lopuksi "siskosten" vaikeasta lapsuudesta kertova esitys päätyi Prahan Divadlo Inspiracen lavalle, ja he saattoivat todeta "finally, we made it". Tähänastisen Fringen toiseksi paras esitys.

Australialaisen Jonno Katzin Cactus - The Seduction... oli lähellä standup-komiikkaa, mutta ylitti sen rajat ja ansaitsi kaikki etukäteishehkutuksensa. Kumma kyllä näille molemmille läpikehutuille esityksille ei riittänyt kuin puoli salia yleisöä. Katz oli amerikkalaisten "siskojen" tapaan suvereeni ja spontaani esiintyjä. Absurdi esitys jakaantui useampaan "todellisuuteen", joista yhdessä esiintyjä käveli aavikolla kahden mielikuvitusystävänsä kanssa - joita kaikkia hän tietenkin esitti itse. Nopeat siirtymät todellisuudesta toiseen tehtiin taitavasti valoilla ja yksinkertaisesti avaamalla tai sulkemalla paitaa sopivasti. Yhteen todellisuuteen kuuluivat näiden aavikkokävelijöiden takaumat, toisessa esiintyjä Katz oli "omana itsenään" ja interaktoi yleisön kanssa ja niin edelleen. Esitys loppui Katzin crowdsurfingiin, jossa oli oma dramatiikkansa yleisön vähyydestä johtuen. Myös Cactus pääsee Fringen top-trioon.

Pressikatsaus: Dr. Brown Behaves on lytätty maankoloon. "Shame", "Buyer beware" kuuluvat otsikot. Prague Postin arvostelu Katatonikasta on herättänyt (ala-arvoista) kiistelyä kommenttipalstalla, kun tekijä(t) ja heidän kaverinsa (?) yrittävät puolustaa esitystä. Toisella puolella on arvostelija (joka julkaisi samansuuntaisen, mutta perusteellisemman kritiikin kuin minä), ja suurin osa esityksen nähneistä. Riidellään muun muassa siitä, onko yleisöstä tosiaan löytynyt joku, joka olisi pitänyt esityksestä. Solvauksia vaihdetaan puolin ja toisin hyvän avantgardetavan mukaisesti. Huvittavaa.

Prague Fringe -teatterifestivaali 3. päivä 24.5.2009

2009-05-25T00:50:00.002+03:00

Festivaalien kolmantena päivänä oli viimeinen mahdollisuus nähdä pari esitystä. Prahan englantilaisen koulun Katherine oli nuorisoteatteria, jonka näytelmäryhmän vetäjä oli kirjoittanut. Vähän tekotaiteellista ja aloittelijamaista, mutta sai aikaan muutamia ajatuksia, mikä on aina hyvä.

Norjalainen La Ronde oli lyhennetty esitys Arthur Schnitzlerin vuonna 1900 kirjoittamasta näytelmästä. Stanley Kubrick sovitti saman kirjailijan romaanin elokuvaksi Eyes Wide Shut. Hyvin näytellyssä esityksessä jokainen kohtaus viimeistä lukuunottamatta päättyi seksiin. Itse Sigmund Freudia kiehtoneen näytelmän rakenne on mielenkiintoinen. Kaksi ihmistä kohtaa seksin merkeissä, joista toinen siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja kohtaa uuden ihmisen joka puolestaan kohtaa seuraavan ihmisen ja niin edelleen. Statuksella ja yhteiskuntaluokalla on merkitystä näissä kohtaamisissa. Norjalaisnäyttelijät puhuivat muuten virheetöntä englantia.

Israelilainen Hansel and Gretel End of the Fairytale on palkittu ja kehuttu yhden naisen esitys, jossa klassikkosatu sekoittuu (kipeisiin) lapsuudenmuistoihin Israelista ja Ranskasta. Mukana oli nukkeja ja musiikkia. Antaumuksella esitetty näytös ei vain kauheasti iskenyt meikäläiseen. 50+ näyttelijä tarjoutui juttelemaan halukkaiden kanssa esityksen jälkeen, kuten hänellä kuulemma on tapana.

Prague Fringe -teatterifestivaali 2. päivä 23.5.2009

2009-05-24T17:11:00.005+03:00

Toisena päivänä kävin katsomassa kolme esitystä. Ensimmäinen oli lupaavan kuuloinen ja (muutama vuosi sitten) ajankohtainen The Pen and the Sword, jossa pilapiirtäjä saa tappotuomion muslimeilta (vaikka näitä ei koskaan mainittu nimeltä). Näytelmä oli paikallisten expattien tuotantoa käsikirjoitusta myöten. Teksti alkoi näppäränä, mutta sortui epäuskottavuuteen ja sovinnaisuuteen. Harmi.

Toisena oli osittain samojen tekijöiden Katatonika. Kummasti vain näille expateille oli sattunut sama, festivaalien isoin tila samalla, kun tasokkaammat esitykset pakkautuivat ahtaisiin huoneisiin. Katatonika oli muzakin rytmittämä näytelmä "tavallisista" ihmisistä, kuten käsiohjelma mainitsi. No, nämä normi-ihmiset sattuivat olemaan elämän pimeämmän puolen gangstereita, narkkareita ja muita pikkurikollisia, jotka kohtaavat satunnaisesti. Varastetaan ja diilataan. Samat rahat kiertävät kädestä toiseen. Hyvä idea oli kuitenkin pilattu puolihuolimattomalla toteutuksella. Samat näyttelijät (yhteensä 10 henkeä), jotka olivat loistaneet muissa näkemissäni paikallisissa näytelmissä vaikuttivat nyt harrastelija-aloittelijoilta, kun heillä ei ollut vuorosanoja ja he joutuivat elehtimään repliikkinsä. Livekitaran säestämä musiikkikin oli täsmälleen sitä tyypillistä biittiä, jota on niin penteleen helppo vääntää sopivassa musiikkiohjelmassa tietokoneella.

Decaffenated Tragedy oli aivan toista maata. Amerikkalainen Kurt Hartwig ei näytellyt vaan kertoi tositarinaa nuorena sydänvaivoihin kuolleesta taiteilijaystävästään samalla, kun kaivoi matka-arkusta muistoja ja tarjoili yleisölle kahvia. Prahan esitykset olivat ensimmäiset tälle antinäytelmälle, joka oli koskettava ja hauskakin.

Pressikatsaus: Näköjään eräs teatteriammattilainen ylistää haukkumaani Kubrilesqueta Prague.TV-nettisivuilla, vaikka olimme samassa näytöksessä, jonka huono toteutus oli täydellinen vastakohta esikuvansa tavalle hioa elokuviaan vuosikausia täydellisiksi. Samassa kirjoituksessa kriitikko ylistää myös erästä shown laulunumeroa - joka oli playback. Esityksestä tulee kuulemma festarien takuuvarma hitti. "Ajattelevan ihmisen" kabareeta. Niinpä niin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 1. päivä 22.5.2009

2009-05-23T15:41:00.007+03:00

Prague Fringe on maailmanluokan englanninkielinen teatterifestivaali, joka järjestetään tänä vuonna 22.-30.5. Paikkoina on 7 pikkuteatteria Mala Stranalla ja esittäjiä on 34 eri puolilta maailmaa. Kaikkien kohdalla ei voida puhua teatteriryhmistä, sillä useat esitykset ovat yhden tai kahden henkilön näytöksiä, ja kaikki kestävät korkeintaan tunnin.

Festarien aloituspäiväksi olin varannut liput 4 näytökseen. Liput maksavat 150 korunaa eli 5,63 euroa, mutta aloituspäivän kunniaksi liput olivat 100 korunaa. Opiskelijaliput ovat vain 50 kc, joka on jo naurettavan halpa hinta, ja myös sarjalippuja on saatavilla. Lippujen alhainen hinta ja teattereiden läheisyys mahdollistavat vaikka joka ikisen näytöksen katsomisen. Itse lähdin festareille avoimin mielin ja aion käydä katsomassa mahdollisimman usean näytöksen ottamatta välttämättä paljonkaan selvää esityksistä etukäteen. Tämä taktiikka tuottikin tulosta heti ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäiseksi osuin pienen baarin takahuoneessa, reilun 10 neliön "teatteritilassa" esitettyyn näytökseen Dr. Brown Behaves. Amerikkalainen koomikko aloitti prinsessasadulla ja jatkoi jalkapuuvitseillä tyyliin "alaston banaani", mutta show liukeni aika surrealistiseksi setiksi, joka huipentui aivan mahtavaan, istuen esitettyyn "koreografiaan", jonka herra Brown esitti näyttelijäksi paljastuneen teknikkonsa kanssa. Välillä ja varsinkin alussa esitys tasapainoili amatöörimäisen kökköyden rajamailla, eikä aina ollut varmaa, kuinka paljon sitä oli mietitty etukäteen. Show kehittynee reilun viikon kuluessa parempaan.

Seuraavaksi oli hieman isommassa kahvilatilassa esitetty Red Peter, englantilainen yhden miehen show apinasta, joka oppii ihmisten tavoille. Tarina on Kafkan inspiroima ja toi apinan näkökulman ihmiskuntaan. Keski-ikäinen näyttelijä esitti osansa suvereenisti parhaaseen brittiläiseen vaudevilletyyliin ja toi mieleen Malcolm McDowellin. Näyttämöilmaisua parhaimmillaan, perinteiseen tyyliin.

Illan kolmas esitys sen sijaan räjäytti potin. Mitäänsanomattomasti nimetty The Crying Cherry sai myös yleisön mukaan aivan toisella tavalla kuin illan muut esitykset. Se on myös palkittu useaan kertaa eikä syystä. Kaksi hollantilaismiestä (yläkuvassa asusteissa, joita eivät pitäneet esityksessä, alla itse actionissa) esitti kungfu-näytelmän. Olen itsekin puhunut, että "pitäisi tehdä" kungfu-näytelmä, mutta se on nyt tarpeetonta. Se on tässä eikä siitä voi yksinkertaisesti panna paremmaksi.

Crying Cherryssä kaksi miestä - toinen itämaisperäinen - esittää jibbirisjapanilla klassisen kungfu-tarinan, joka yhdistää riemastuttavasti kaikki aiheen kliseet Kurosawasta ja Bruce Leestä mytologioihin ja genren roskaleffoihin. Tunnin mittaisessa hengästyttävässä esityksessä joka ikinen yksityiskohta ja liike on mietitty ja hiottu rautaiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tarpeeksi vaihtelua. Näyttelijät lauloivat ja rummuttivat, vaihtoivat rooleja lennosta, taistelivat kungfulla ja (näkymättömillä) miekoilla ja esittivät tehosteet suillaan. Kaikki siis nonsensekielellä puhuttuna, jossa äänenpainot ja ruumiinasennot olivat suoraan klassisista itämaiden leffoista. Lavasteita tai pukuja ei tarvittu. Crying Cherry on mahdollisesti paras teatteriesitys, mitä olen koskaan nähnyt - vaikken ennen eilistä kuvitellut sen olevan mahdollista - ja voin suositella sitä kaikille, vaikkei muuten teatterista pitäisikään. Traileri löytyy netistä, vaikkei se voi välittää esityksen hämmästyttävää fyysisyyttä ja läsnäoloa. Tämä täytyy nähdä uudestaan.

Sen sijaan illan viimeinen esitys oli surkea floppi. Paperilla esitys oli mitä parhain: hollywoodista tuotu jenkkinaisryhmä esittää tribuutin Stanley Kubrickin leffoista. Nuoria jenkkinaisia vähissä vaatteissa oli peräti kahdeksan, mutta kilohinnaltaan show jää toivottavasti festivaalien heikoimmaksi. Kubrilesque: Or a burlesque tribute to Stanley Kubrick -esityksessä oikeastaan kaikki oli pielessä, vaikka kunnon jenkkityyliin kaikki paitsi nännin nyppylä ja pillun vako näytettiin. Läpi "tanssittiin" Kubrickin tuotanto tavalla, joka tuotti lähinnä myötähäpeää. Kontrasti aikaisempiin esityksiin oli julma: naiset olivat epävarmoja lavalla ja heiluivat ja pälyilivät ympärilleen jatkuvasti. Seksikkäät (alus)vaatteet eivät meinanneet pysyä toivotulla tavalla päällä - tai pikemminkin lähteä sujuvasti päältä, kuten shown ideana oli - vaan pikkupöksyt tuntuivat olevan toiselta puolelta jatkuvasti pyllyvaossa. Luulenpa, että parempaa strippausshowta näkee ruotsinlaivoilla tai vaikka monissa Prahan strippikabareissa, vaikken muista sellaisissa käyneeni.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

2009-05-23T15:10:00.003+03:00

Anvil olisi voinut olla suuri metallibändi. Se ei kuitenkaan breikannut 80-luvulla, kuten keikkakumppaninsa Bon Jovi tai Scorpions tai kuten Metallica ja monet muut, jotka pitivät sitä esikuvanaan. Anvil! The Story of Anvil on rockelokuvien tuleva klassikko, jonka on ohjannut bändin entinen roudari, sittemmin muun muassa Spielberg-elokuvan Terminal käsikirjoittaja Sacha Gervasi.

Bändin keulahahmo Lips Kudlow työskentelee catering-palvelussa samalla, kun miljonäärirokkarit Lars Ulrichista Slashiin ylistävät tämän bändiä. Yhtye on kuitenkin painunut unohduksiin. Levyjä on ilmestynyt 12, mutta keikkapaikkana on paikallinen punaniskabaari. Sitten uusi manageri järjestää kiertueen Eurooppaan. Olisiko tässä viimein läpimurron paikka?

Jo Prahassa osoittautuu, että kiertueesta tulee fiasko. Yhtye ei löydä sokkeloisessa vanhassakaupungissa keikkapaikkaa, ja kun konsertti viimein päästään vetämään, palkkaa ei saada. Pinnat kiristyvät, kun bändi myöhästelee junista, nukkuu lentoasemilla ja joutuu soittamaan kellarissa, jossa keikkaa mainostaa käsin piirretty juliste. "Manageri" solkottaa kammottavaa englantia, ja lopulta Lips päätyy Romanian kautta taas päiväduuniinsa Kanadaan.

Uutta levyä pitäisi kuitenkin pukata, ja demo lähetetään toiveikkaana englantilaiselle tuottajalle, joka tuotti Anvilin legendaarisen Metal On Metal -levyn 80-luvulla. Tuottaja innostuukin, ja rahat studiokuluihin saadaan kasattua omalla riskillä. Levy-yhtiötä vaan ei löydy, ja taas on pinna kireällä. Lopulta bändi pääsee kuitenkin jättikonserttiin Tokioon, jossa se soitti viimeksi 25 vuotta sitten.

Elokuva on samalla sekä Spinal Tapin tapaan huvittava että koskettava. Se näyttää jotain oleellista musiikkibisneksestä. Ei riitä, että on hyvä yhtye: täytyy olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kuten Lemmy toteaa. Managementin täytyy toimia, sillä omillaan yhtye ei voi millään päästä pikkupaikkoja isommille areenoille. Levy-yhtiön täytyy olla valmis satsaamaan yhtyeesen niin, että levyn täytyy olla saatavilla joka ikisestä marketista maan päällä. Homma ei ole helppoa.

Sama pätee tietenkin elokuviin. Popteollisuus on itseään ruokkiva kehä. Anvil on saanut uusia tilaisuuksia tämän elokuvan myötä, mutta bändi myy uusinta levyään vain omien nettisivujensa kautta.

Max Brooks: The Zombie Survival Guide (2003)

2009-05-19T17:32:00.003+03:00

Max "Melin poika" Brooksin The Zombie Survival Guide: Complete Protection from the Living Dead on nimensä veroinen eloonjäämisopus zombiehyökkäyksen varalle. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä aiheesta: erilaiset aseet, suojapaikat, varusteet ym. käydään läpi perusteellisesti. Zombiehyökkäyksien historia kerrataan kivikaudesta nykyaikaan. Eloonjääminen zombieden valloittamassa maailmassa saa oman lukunsa.

Kirja on kuivakkaan asiallisesti kirjoitettu, ja mallia on varmasti otettu jenkkien survival-kirjallisuudesta. Monet asiat ovat zombie-asiantuntijoille erittäin tuttuja, mutta kirjan ansio - ja heikkous - on sen perusteellisuudessa. Joku varmasti ottaa tämänkin tosissaan.

Kirjasta on tehty tai tekeillä sarjakuva. Brooks on jo kirjoittanut jatkoa: World War Z: An Oral History of the Zombie War kertoo viimeisimmän maailmansodan tarinan eloonjääneiden haastatteluilla. Siitä on puolestaan tekeillä elokuva.

Hamlet (Prague Shakespeare Festival 18.5.2009)

2009-05-19T14:43:00.002+03:00

Hamlet meets Kafka mielisairaalassa. Siinä PSF:n Hamlet ytimekkäästi. Teatterin johtajan Guy Robertsin sovittama, ohjaama ja tähdittämä Hamlet oli aika lailla yhden miehen show, vaikka hän tekee Hamletin toisena produktiona myös täysin yhden miehen showna. Mikäpä siinä, mies on suvereeni näyttelijä ja osaa sovittaa tuhanteen kertaan kalutun klassikon uuteen kuosiin. Pitkästä uraluettelosta löytyy muun muassa 42 teatteripalkintoehdokkuutta.

Esityksen jujuna oli näyttää asiat Hamletin näkökulmasta. Alussa vain Hamlet oli lavalla ja muut näyttelijät olivat parvella yleisön takana. Muut näyttelijät oli puettu sairaanhoitajien asuun, ja muun muassa isän haamua tai tämän veljeä, oletettua murhaajaa ja uutta kuningasta, ei näytetty. Kuten ei muun muassa Ofilian itsemurhaa (joka jätettiin kokonaan pois) tai lopun miekkailukohtausta. Niinpä katsoja saattoi ajatella, että kaikki tapahtui vain Hamletin päässä. Jännite syntyi siitä, että (sovitettu ja lyhennetty) teksti ei tukenut tätä tulkintaa, vaan oli sitä ehtaa vanhaa shakespearekieltä.

PSF on kiertänyt maailmaa esityksiensä kanssa, ja tämän perusteella se voi hyvinkin olla alansa huippuja. Harvoinpa sitä pääsee näkemään vajaalla 8 eurolla pienissä sivuosissa näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet Hollywood-elokuvissakin. Prahan pienen englanninkielisen teatteriskenen vuosittain tarjoamassa reilusti alle kymmenessä näytelmässä tämä on mahdollista. Tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet näyttelijäntyön kannalta kaikki aivan erinomaisia.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

2009-05-18T16:39:00.004+03:00

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

2009-05-05T15:24:00.004+03:00

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.

Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

2009-04-09T11:25:00.004+03:00

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

2009-04-07T22:58:00.003+03:00

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (1994)

2009-04-07T14:28:00.006+03:00

Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.

Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.

Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo. Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa (2006)

2009-04-05T12:28:00.002+03:00

Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä - en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.

Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta - sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa "varoitetaan". Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) - jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.

Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa "kääntää luutuneet asiat nurin" (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

2009-04-03T12:20:00.003+03:00

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

2009-04-01T19:38:00.003+03:00

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.

Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja (2007)

2009-03-30T18:43:00.001+03:00

Onpa masentava kirja jo lähtökohtaisesti, kun tietää, mitä kirjoittajalle tapahtui. Mutta vielä masentavampaa on kirjan lukeminen. Venäjällä tuntuisi menevän kaikki päin helvettiä. Kansa kärsii, kun kyyniset virkamiehet käärivät rahat taskuihinsa ja "turvallisuuspalvelu" murhaa omia kansalaisiaan.

Mietin, miten tilanteeseen voi suhtautua itse kyynistymättä? Usein tulee mieleen, että "venäläiset saavat sitä mitä haluavat", ja niin tuntuu epäilevän myös Politkovskaja itsekin. Hän toistaa usein, etteivät venäläiset nouse barrikadeille ennen kuin heidän arimpaan kohtaansa, lompakkoon, isketään. Kukaan ei nouse puolustamaan toisia ellei hänellä ole oma lehmä ojassa. Toisinajattelijat vaiennetaan, tapetaan tai otetaan Kremlin syleilyyn. Vaaleja lopetetaan "turhina" ja siellä, missä niitä edelleen pidetään, ne ovatkin lähinnä vitsejä. Toisinajattelijoita vähätellään myös sillä, että he saavat muka rahoitusta ulkomailta. Tilanne muistuttaa kuuluisaa lausetta natsiajalta, kun kukaan ei noussut puolustamaan muiden oikeuksia ja viimein myös kertojaa tultiin noutamaan. Rasistiset ja fasistiset ajatukset ovat arkea, kun Tsetseniassa käydään "terrorisminvastaista sotaa" ja ihmisoikeuksia ei tunneta edes oman kansan keskuudessa. Kansan kannattama "Venäjä venäläisille" -iskulause ei jätä maahan tilaa tsetseeneille, vaikka hekin ovat virallisen totuuden mukaan venäläisiä! Kaikki tämä on ollut tuttua uutisista vuosien ajan, mutta yhtä lohduttomalta ja johdonmukaiselta satunnainen uutisointi ei tietenkään vaikuta.

Politkovskaja ennusti myös, ettei ollut itse näkemässä nykyjärjestelmän romahdusta ja että Putinin presidenttikausien jälkeinen aika toi nukkepresidentit Kremliin. Onneksi en ole venäläinen.

Päivi Kannisto: Kullattu kakkalapio (2007)

2009-02-14T17:18:00.002+02:00

Tämäpä oli iloinen yllätys. Satiirisia juttuja ympäri maailman. Hauskin oli brasilialaisen matkailuyrittäjän (lue huijarin) opas, joka varmasti pätee aika moneen paikkaan. Suosittelen. Hyvää ei tarvitse kommentoida enempää.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

2009-02-12T15:38:00.004+02:00

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.

Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen (2007)

2009-02-07T14:54:00.003+02:00

Kotiteollisuus-yhtyeen laulajasta tuli sitten menestyskirjailija kun tämän kolumneja julkaistiin ihan kansien välissä. Kolumneissaan Hynynen ruotii aikamme ilmiöitä omalla äijätyylillään, mutta tekee sen omasta näkökulmastani - samanikäisenä antiporvarina - hyvin yllätyksettömästi. Hupaisinta (tahattomasti) on, että Hynynen kritisoi muun muassa äijäilyä - ollen itse mukana kahtena vuonna esitetyssä ÄIJÄT-ohjelmassa - turhia julkkiskirjailijoita (miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, mikä Hynystä vituttaa?) sekä muun muassa perhe-elämää ja lasten hankkimista (Hynynen on itse isä). Ja niin poispäin. En löytänyt tästä itseironiaa.

Joitakin nämä voivat kai närkästyttää ja joitakin naurattaa, se kai on ollut juuri tarkoituskin. Minulle tuli lähinnä myötähäpeä sekä yleisön että kirjoittajan puolesta. Nämä kun ovat samaa sarjaa Hynysen kritisoiman seiskajulkisuuden ja -kirjallisuuden kanssa. Satuin vielä kuuntelemaan tämän kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana, jonka välissä Hynynen aukoo kaljapulloja, kiroilee miten vaikealukuista (!) tekstiä on kirjoittanut ja kiroilee välissä muuten vain. Mitään ei ole tietenkään leikattu pois, koska tämähän on sitä Hynynen-brändiä, jota kansa haluaa. Mies taitaa olla lievästi roolinsa vanki, samanlainen turha julkkis, joita hän itse pilkkaa. Hynysen yleisö vain on eri kuin kirjassa mainitulla Jasmin Mäntylällä.

"Parempi kuin Juha Vuorinen", todettiin eräässä kritiikissä. Vertaus kertoo jotain sekä kohdeyleisöstä että kirjan tasosta.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

2009-02-05T15:53:00.002+02:00

Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.

Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?

Jo Nesbø: Punarinta (2000)

2009-01-30T22:27:00.002+02:00

Jo Nesbøn (sovitaan tästä lähtien JN, koska ei noita norjalaisia o-kirjaimia toista Erkkikään) Harry Hole -kirja oli miellyttävä kokemus kymmenien keskinkertaisten dekkareiden jälkeen. Vaikka Punarinta on lähes tiiliskivi, sitä luki mielellään pitkään.

JN oli Norjassa julkkis muusikkouransa takia jo ennen kirjailijaki ryhtymistään. Nyt hän on syystä Pohjoismaiden palkituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita. Hänen luomansa etsivä Harry Hole on - yllätys yllätys - alkoholismin partaalla tasapainoileva loistava etsivä.

Vaikka lähtökohta ei ole lainkaan omaperäinen, JN onnistuu kertomaan tarinansa erittäin hyvin. Punarinnassa taustatarina vie aina Toiseen maailmansotaan ja norjalaisiin SS-miehiin. Vaikka loppu menee vähän liian ilkkaremekseksi, on Harry Hole miellyttävä uusi tuttavuus.

The Big Red One - Reconstuction (1980/2005)

2009-01-30T21:54:00.004+02:00

Samuel Fullerin Big Red One on selkeästi toiminut esikuvana sitä seuranneille sotaelokuville - kuten Saving Private Ryanille ja Taistelutoverit-sarjalle. Vastaavuudet eivät toisaalta ole ihmeitä, koska kaikki kolme perustuvat tositapahtumiin ja sotakuvaajana toimineen Fullerin kohdalla myös omakohtaisiin kokemuksiin.

Fullerin visio saatiin nähdä kokonaisuudessaan vasta 25 vuotta alkuperäisen, kovasti leikellyn teatteriversion ja 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Uusi rekonstruktoitu versio on 50 minuuttia pidempi ja huomattavasti järeämpi kokemus kuin kastroitu kevytversio. Esimerkiksi loppupuolen Hitler-youth -lapsisotilaan kuritus on aivan mainio sodan mielettömyyden ilmaisu.

Valitettavasti Fullerin visiolla oli käytännön ongelma: budjetin pienuus näkyy välillä hieman koomisinakin kuvina. Erään saksalaistankin "kulissi" on kuin suoraan Ed Woodin tuotannosta: naamiointiverkon suojasta törröttävä tykinpiippu. Tankkifriikeille elokuva on epäuskottava, koska se esittää israelilaisia (!!) tankkeja saksalaisina tiikereinä. Kuvauksia tehtiin muuten juuri Israelissa, jossa paikalliset statistit lukivat tauoilla Talmudia natseiksi pukeutuneina!

Big Red One vie viisi miestä läpi Afrikan ja Euroopan sotanäyttämöiden tutut kohtaukset: invaasiot Afrikkaan, Sisiliaan ja Normandiaan. Sieltä saksalaisten viimeiseen Ardennien hyökkäykseen ja Saksan kautta Tsekkoslovakian Falkenaun tuhoamisleirille, jonne Fullerkin sotakuvaajana päätyi.

Che, part one (2008)

2009-01-19T15:59:00.004+02:00

Steven Soderberghin ohjaama, Che Guevarasta kertova espanjankielinen yli nelituntinen mammuttielokuva on jaettu nykytyyliin kahteen osaan. Pääosassa on rooliin mainiosti istuva Benicio del Toro, joka on monen elämäkertaelokuvan tyyliin - parhaana esimerkkinä Val Kilmerin Jim Morrison Doors-elokuvassa - varmasti parempi kuin esikuvansa. Elokuva perustuu Chen omiin muistelmiin, ja se esitteleekin päähenkilönsä täysin kritiikittömästi, kuten myös muun muassa Fidel Castron ja muut kapinalliset, jotka tämän elokuvan lopussa marssivat Havannaan voittajina.

Kun luin Wikipediasta kuvausta Chestä, oli se paljon särmikkäämpi kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Che piti tiukasta kurista ja kuvitteli, että spartalaisuus sopi siksi kaikille. Silti hän piti addiktiotaan - sikareita ja niiden tuotantoa - sissisodan ehdottomana edellytyksenä. Hän teloitutti omia sotilaitaan tyypillisistä sotarikoksista, mutta myös voiton jälkeen kymmenittäin poliittisia vastustajjia ja muun muassa alaikäisen pojan ruoan varastamisesta. Elokuvassa Che lähes itkee, kun joutuu teloituttamaan petturin. Elokuvassa Che taistelee kaupunkisotaa sankarillisesti eturintamassa, kun jotkut syyttivät häntä taisteluiden johtamisesta takalinjoista.

Silti elokuvaa voi suositella nykynuorille, jotka tuskin tietävät, kenen kuva heidän t-paidoissaan on. Näiden elokuvien myötä Che-kultti vain voimistuu. Kakkososa tulee USAn ensi-iltaan tällä viikolla.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

2009-01-19T15:36:00.004+02:00

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (1964/2006)

2009-01-13T12:03:00.005+02:00

Tsekkiläisen Lustigin (s. 1926) tuotantoa leimaa hänen kokemuksensa keskitysleireiltä. Hän ehti olla mm. Terezinin kauttakulkuleirissä, missä kävin viime keväänä, ja Auschwitzissa päästen pakenemaan junamatkalla vielä uudelle leirille.

Rukous Katarzyna Horowitzille on tiivis 170-sivuinen kirja yhdestä absurdista tapahtumasta Auschwitzissa. Sodan loppupuolella saksalainen upseeri kokoaa joukon rikkaita amerikkalaisperäisiä juutalaisliikemiehiä, jotta nämä voisivat ostaa itselleen vapauden. Nuori Katarzyna joutuu tähän peliin mukaan sattumalta, juuri ennen "suihkuun" joutumista.

Lustigin romaani toimisi huomattavasti paremmin teatteriesityksenä kuin romaanina. Vaikka ympärillä on tuhoamisleiri, päähenkilöt pidetään siitä eristyksissä. Etenkin juutalaispohatoita kiristävä natsi pitää sivujen mittaisia monologeja, jotka alkavat toistaa itseään, osin tarkoituksellisestikin. Juutalaisten on pakko myöntyä toistuviin miljoonashekkeihin, jotta taas joku keksitty kulu saadaan katettua ja vapaus tulisi vielä hieman lähemmäksi.

Natsiupseerin vaatimukset käyvät aina vain absurdeimmiksi - mitä hän mitä kohteliaimmin sanankääntein aina valittelee - mutta vangeilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa shekkien kirjoittamista. Välillä juna lähtee pois leiristä, mutta aina se joutuu palamaan jonkin tekosyyn nojalla, ja kun vangit ovat lopulta puilla paljailla, aletaan kiristää heidän sukulaisiaankin. Kun näidenkin rahat ovat loppuneet, juna palaa vielä kerran Auschwitziin, jotta heidät voitaisiin "desinfioida" ennen kuin heidät viedään puolueettomaan Sveitsiin. Tämä kun on natsiupseerin mukaan sveitsiläisten vaatimus...

Rukous Katarzyna Horowitzille ei ole mikään definitiivinen keskitysleiriromaani eikä pyrikään olemaan sellainen. Itäeurooppalaiseen tyyliin se on hieman raskassoutuinen alle 200-sivuiseksi romaaniksikin - koko kirjassa on muun muassa vain kolme lukua, se sisältää romaanille ylipitkiä monologeja ja reilusti yli sivun mittaisia kappaleita. Silti se on Lustigin kuuluisin romaani.

Kirjasta on tehty myös tsekkiläinen TV-sovitus jo 1965.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-02)

2009-01-12T12:46:00.005+02:00

Baskervillen koira on ainoa pitkä Sherlock Holmes -seikkailu ja siksi ainoana romaanina kuuluisin Holmes-kirja. Se myös osoittaa, miten huonosti Holmes toimii pitkänä kirjana ja miten vanhentunutta maailman kuuluisin etsivä nykyään jo on.

Sherlock Holmeseissa minua on pitkään suorastaan ihmetyttänyt se superlatiivien määrä, joka liitetään lähes joka tapaukseen. Tarinan roisto on aina "mitä kammottavin rikollinen", vaikka hän olisi vain tavallinen kiristäjä tai jonkin porvarin kiusallisen salaisuuden paljastaja.

Näsäviisas ja kaikkitietävä Holmes ei kuulu suosikkihahmoihini. Doyle tuntuu nykyään lähinnä aikansa Ilkka Remekseltä ja Holmes epäinhimillisen älykkään Hannibal Lecterin esikuvana.

Far Cry (2004)

2009-01-09T17:04:00.003+02:00

Far Crysta tuli jo pitkään hehkutettu kakkososa markkinoille viime syksynä, mutta itse pelasin tätä alkuperäistä joulupyhinä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on trooppiselle saarelle sijoittuva ramboräiskintä, jossa on mysteerin aineksia ja joka päätyy lopulta - hoh hoijaa - hullun tiedemiehen luomien mutanttiörkkien lahtaamiseksi. Siinä välissä suoritetaan erilaisia olettoman juonen kannalta merkityksettömiä tehtäviä ja lahdataan satamäärin tiedemiehen palveluksessa olevia palkkasotureita.

Fr Cryn ansiot ovat sen viihdyttävyydessä, parhaimmillaan se on taas vähän erilaista ensimmäisen persoonan räiskintää kuin mihin on totuttu, mutta muuten se on varsin kliseistä ääninäyttelemiseen ja kummallisine juonenkäänteineen. Juuri kun hyvikset ovat saaneet räjäytettyä ydinpommin (!) saarella, he joutuvatkin seuraavassa välianimaatiossa taas hullun professorin vangiksi. Mukana oleva napapaitainen typykkä on naurettavampi kuin James Bond -elokuvien mallinmittaiset, 20-vuotiaat ydinfysiikan tohtorit, mutta ehkä se kertoo jotain näiden pelien kohderyhmästä. Pelattavaa tässä on keskimääräistä enemmän, ja toinen aikanaan kehuttu asia olivat suhteellisen avoimet kentät, joista voi valita monta reittiä perinteisemmän putkijuoksun sijaan. Viimeisen pomotappelun jätin suosiolla väliin 20 yrityksen jälkeen, koska ne on suunnattu lähinnä virtuaalimasokisteille.

Matti Tulla: On pimeetä ja kaikkee (2008)

2009-01-08T11:19:00.003+02:00

Vakiopaineesta tutun Tullan romaani on tyypillinen nuortenromaani, tai oikeastaan teiniromaani: Kaikki ahistaa, kaikki ovat ankeita ja vaikka asiaa olisi, niin mistään ei voida puhua.

Kaksi teiniä lähtee karkuteille Lappiin (miksi ihmeessä; no ainakin siellä on pimeetä ja kaikkee?), sekoilee kiltisti ja päätyy lopulta takaisin yhteen. Kerrontaratkaisu vuorottelee päähenkilöparin välillä, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat lomittuvat turhaan päällekkäin. Hieman yhdentekevää, mutta helppolukuista eikä kirjaa ole pilattu liialla sivumäärällä.

Full Metal Jacket (1987)

2008-12-29T01:50:00.004+02:00

Kaikkien sotaelokuvien äiti. Vietnam-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Lontoossa. Klassikkotason näyttelijäsuorituksia amatööreiltä.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket on myös paljon muuta. Sen kanssa sodan absurdiuden kuvaajana pystyy kilpailemaan vain uusi restauroitu versio Samuel Fullerin Big Red Onesta, missä on omat vikansa. Kubrickin elokuvassa vikoja ei ole.

Koulutuskersanttia (kuvassa) esittävä Lee Emrey tuli leffaan mukaan asiantuntijana, mutta tämä ex-kapiainen ujutti itsensä erääseen elokuvahistorian ikimuistettavimpaan rooliin. Hän improvisoi sellaisia törkeyksiä alun koulutusjaksoon, että käsikirjoitus meni uusiksi. Hänen simputtamaansa alokas Pyleä esittänyt Vincent D'Onofrio tuli pestiin suoraan Hard Rock Cafen poken paikalta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon. Koulutusjakson lopussa alokas Pyle ampuu simputtajansa ja itsensä. Loput tappokoneiksi koulutetut miehet kuskataan Vietnamiin käymään kyynistä sotaa. Tämän elokuvan myötä tähdeksi nousseen Matthew Modinen hahmo joutuu sotareportteriksi, ja sodassahan totuus on aina ensimmäinen uhri.

Mielenkiintoista on, miten Kubrick käytti taas pohjana olleesta romaanista vain ensimmäiset kaksi kolmasosaa. Myös Kellopeli appelsiini jakaantui kirjana kolmeen osaan kuten tämän leffan pohjana ollut Gustav Hasfordin romaani. Viimeinen kolmannes jätettiin molemmista elokuvaversioista pois. Elokuvat ovatkin sitten klassikoita, kirjat muistetaan lähinnä siitä, että Kubrick teki niistä elokuvat. Hasfordin kirjan viimeinen eli kolmas osa on itse asiassa aika turha, vaikka kirjailija saattoi romaanissa kuvata sellaisia asioita, joita Kubrick ei halunnut tai voinut näyttää. Muun muassa elokuvan - ja kirjan toisen osan - lopettava Vietkongin teini-ikäisen naistarkka-ampujan surmaaminen kuvattiin kirjan mukaisesti paljon raaempana, mutta Kubrick jätti naisen pään katkaisun pois elokuvasta. Sen sijaan leffa loppuu Mikki Hiiri -marssiin.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

2008-12-16T21:02:00.005+02:00

Toinen Maria Kallio -dekkari sisältää jo varmat tutut ainekset: Ihmissuhteita, murhia, perhehuolia, sm-seksiä ja muita aineksia, joiden ansiosta ex-punkkari Kalliosta on tullut kiltti, turvallinen ja suosittu dekkarihahmo. Kuten monissa naisdekkareissa, ihmis- ja perhesuhteet ovat pinnalla ja kuten monissa suomalaisissa dekkareissa, juoni ei ole kummoinen. Silti tätä lukee Vareksen vastapainoksi ihan mielellään.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

2008-12-16T14:11:00.004+02:00

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (2007)

2008-12-02T13:35:00.004+02:00

Tuurin romaani jatkaa Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan tarinaa. Kun edellisessä kirjassa oltiin vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä, Ketola on tässä palannut Suomeen ja joutunut pasifistina keskelle sisällissotaa. Kirjan nimi tarkoittaa ruumiiden kuljettajaa, joksi päähenkilö pakotetaan valkoisten puolelle.

Entisenä työ- ja työväenaatteen miehenä ja nykyisenä pasifistina Ketola joutuu kauheuksien keskelle, joita Tuurin tuttu dialogiton muistelmakerrontatyyli lievittää toiseen ääripäähän asti. Ruumiita tulee ja ne haisevat, mutta päähenkilön "äänenpaino" ei nouse siinäkään vaiheessa, kun tapahtumat kehittyvät tosipohjaisen dramaattisiksi tai edes kun kuula uhkaa tulla omaan kalloon.

Tuurin koreilematon ja paisuttelematon kerrontatyyli kääntyy itseään vastaan tällaisia tapahtumia käsitellessä.

Carl Hiaasen: Koirankuria (2001)

2008-11-20T14:25:00.004+02:00

Hiaasen on "vihreä" vekkulikirjailija, jonka henkilökaarti on herkullinen sekoitus enemmän tai vähemmän sekopäisiä viherpiipertäjiä, poliitikkoja, lobbareita ja muita yhteiskunnan tukipylväitä, jotka esitetään hupaisan naurettavina pakkomielteisinä tyyppeinä. Esimerkiksi eräs korkeassa asemassa oleva henkilö haluaa muokata itäeurooppalaisista naisystävistään/huoristaan täydelliset barbi-kaksoset kauneusleikkauksilla. Toiset osallistuvat surkuhupaisiin safareihin, joiden saaliina on vanhuuteen kuolemassa olevia "eksoottisia" eläimiä.

Pakkomielteet saavat asiat lähtemään liikkeelle. Kun luontoaktivisti Twilly näkee autostaan (!) edellä ajavan kuskin heittelevän huoletta roskia tienpenkkaan, hän lähtee seuraamaan tätä ja päättää kostaa. Kuski on lobbari Palmer Stoat, joka on junailemassa paratiisisaaresta golfkeskusta. Tätä kautta tutustutaan romaanin henkilögalleriaan, kidnapataan Stoatin koira, joka aiheuttaa koiramaisella hölmöydellään myöhemmin monia juonenkäänteitä, ja myös tämän vaimo, joka yllättäen haluaakin lähteä kimppaan tärähtäneen aktivistin kanssa.

Hiaasenin vahvuus on leppoisan kirjoittamisen lisäksi henkilögalleriassa, joka on arvaamattomuudessaan herkullinen. Esitetty näkemys politiikan ja rahamaailman johtoportaasta on täysin erilainen kuin mitä rohkeinkaan journalisti uskaltaisi koskaan esittää. Myös vastapuolella oleva luontoaktivisti epätavallisine liittolaisineen on kuvattu yhtä tärähtäneeksi. Hiaasen asuu itse Floridassa, minne hänen romaaninsa sijoittuvat, ja kirjoittaa paikallislehteen kolumneita, jotka ovat tämän verkkosivujen (www.carlhiaasen.com) mukaan suututtaneet jossain vaiheessa lähes kaikki paikalliset.

Reijo Mäki: Uhkapelimerkki (2007)

2008-11-18T15:18:00.003+02:00

Mäen 18. Vares-kirja on tuttua ja taattua tavaraa. Mäki ei edelleenkään vakuuta dekkarijuonillaan, mutta kerronta soljuu ja alamaailman kuviot esitetään vakuuttavasti. Itse asiassa parhaita jaksoja ovat taas kerran yksittäiset, useimmiten Uuteen apteekkiin sijoittuvat jaksot, jotka eivät liity pääjuoneen mitenkään. Lopussa Vareksen naisystävän kuolema selitetään tavalla, joka on aika uskomaton - huonolla tavalla. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa ja liekö se on tarpeellistakaan.

Commando (1985)

2008-11-18T14:40:00.007+02:00

Elämää suurempien elokuvien ääreltä löytyy Commando, Arnold Schwarzeneggerin kasarikauden toimintaklassikko. Elokuva on loistoesimerkki täydellisen sarjakuvamaisesta toimintaelokuvasta, jonka jokaisen käänteen katsoja tietää etukäteen. Leffan dialogi on kliseistä, melkein tarpeetonta itsestäänselvyyksien lohkaisua, johon on yritetty saada kuolemattomia one-liner -lauseita siinä onnistumatta.

Raaka-Arska on John Matrix (!!), entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka viettää onnellisia eläkepäiviä tyttärensä kanssa. Nämä alun onnelliset hetket ovat kavalkaadi jäätelön syöntiä, eläinten taputtelua ja muita kliseitä. Alun setupiksi pitää tietenkin tappaa joukko hyviä ihmisiä, jotta lopun pahisten joukkomurha saadaan perusteltua. Tässä välissä käydään läpi välttämättömät asiat, kidnapataan musta nainen apuriksi ja lyödään turpiin kymmeniä poliiseja.

Päähenkilön "älykkyys" on täysin fyysistä. Kun tulee joku este, hän yksinkertaisesti siirtää sen syrjään tai hajottaa kappaleiksi paljailla käsillään. Hän jopa haistaa viholliset. Alussa näytetään Arskan muskeleita fetisistisissä lähikuvissa. Kun Arska lähtee "shoppailemaan", hän ajaa puskutraktorilla asekauppaan, joka edustaa hänen maailmaansa ja jossa hän on kuin kotonaan. Lopun taistelussa Matrix tappaa satoja pahiksia, jotka ovat tietenkin ulkomaisen ex-diktaattorin kätyreitä. Vihoviimeinen taistelu on tietokonepelitermeillä pomotappelu, joka on tietysti lähikontakti, jonka jälkeen isä ja tytär ovat jälleen yhdessä ja he ratsastavat yhdessä uuden naisystävän (?) kanssa auringonlaskuun.

Täydellinen elokuva siis.

Hubert Selby Jr: Odotus (2003)

2008-11-18T13:18:00.003+02:00

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa julkaistu Odotus osoittaa, ettei reilusti seitsenkymppinen Selby jäänyt lepäämään laakereilleen viimeisimässäkään kirjassaan, jossa surffataan iloisesti netissä ja käytetään uusinta tekniikkaa. Kaksisataasivuinen romaani on nimettömän päähenkilönsä tajunnanvirtaa, ja vaikka yleensä vältän tajunnanvirtaromaaneja kuin ruttoa, tämä imaisi mukaansa. Alussa päähenkilö suunnittelee itsemurhaa, mutta päättääkin sitten päästä päiviltä ne, jotka ovat vastuussa hänen kärsimyksistään. Hyvin amerikkalaista oman käden oikeutta siis. Päähenkilö on neuroottinen ja vainoharhainen eikä lukijalle ole välttämättä selvää, mitä oikeasti tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa.

Kirja vie loistavalla kerronnallaan hyvin ensimmäiset sata sivua, minkä jälkeen se alkaa toistaa itseään. Selby olisi välttänyt latistumisen lopettamalla kirjan tähän ja jättämällä jollain nerokkaalla kikalla lukijan epävarmaksi, tapahtuiko ensimmäinen murha todella ja kuoliko kohde. Kirjan toisessa puoliskossa kerronta alkaa toistaa itseään ja romaani muuttuu tavanomaisemmaksi yksinäisen miehen kostoretkeksi yhteiskunnan saastuttajia vastaan. Toisaalta se on miellyttävän poliittisesti epäkorrektia näinä terrorismin (vastaisen sodan) aikoina, ja kirjan "onnellinen loppu" voi olla joillekin kova niellä.

Mika Waltari: Mikael Hakim (1949)

2008-11-10T23:26:00.004+02:00

Mikael Karvajalan jatko-osa jatkaa suoraan siitä, mihin edeltäjä jäi. Turkulaissyntyinen Mikael jää pyhiinvaellusmatkallaan muhamettilaisten vangiksi ja kääntyy muslimiksi pelastakseen nahkansa. Mukana on myös Antti Tykinvalaja, joka ryhtyy muun muassa painija-Antariksi ja jolle muslimiksi ryhtyminen on hyvä syy lopettaa onnettomuuksia aiheuttava ryyppääminen.

Muslimimaissa kun on kielletty alkoholin juominen ja tätä kautta rakennettu kaivoverkosto, jotta turvallista juomavettä olisi tarjolla kaikille. Samaan aikaan kristillisessä Euroopassa useimmiten ainoa turvallinen juoma on olut, ja kansa on päivät pitkät päissään. Näin raittiit muslimit lähes valloittavat koko uskonsotien ja kohmelon vaivaaman Euroopan.

Mutta ei muslimimaissakaan tietenkään olla selvin päin. Rikkaat kun voivat käskeä lääkärin määräämään viiniä "lääkkeeksi", joten suuren osan Hakimia ollaan yhtä päissään kuin Euroopassa. Samalla Mikaelistakin tulee puolivahingossa laillistettu lääkäri.

Hakim on edeltäjäänsäkin pidempi tiiliskivi. Waltari ilmeisesti aikoi Karvajalan olevan vain esityötä tätä kirjaa varten, mutta siitä syntyikin sitten oma kirjansa. Tyyli on tuttua lennokasta Waltaria: päät putoilevat, naiset kavaltavat, miehet juonivat ja pettävät eli musta huumori jyrää. Välillä käydään kymmenien sivujen mittaisia keskusteluita, ja kirja tuntuu tapahtumiinsa nähden paikoin ylimitoitetulta. Mutta historiallista Waltariahan lukee aina mielellään.

Kirja oli aikoinaan ainutlaatuinen opas islamilaisuuteen. Toisin kuin verinen - ja mestausvälinettä palvova - kristinusko, islam näyttäytyy suvaitsevana uskontona. Kristityt ja juutalaiset saavat olla rauhassa samaan aikaan, kun kuvia palvovassa Euroopassa ollaan siirtymässä uskonsotien aikakauteen.

South Park: About Last Night (jakso 5.11.2008)

2008-11-07T13:55:00.005+02:00

South Park tekee jälleen sen, mistä Itse valtiaat vain uneksi: esittää animaationa erittäin ajankohtaista poliittista satiiria. Kun jenkit - ja koko maailma - vielä juhlivat Obaman voittoa presidentinvaaleissa, se esittää vaaleja seuraavana päivänä tuota juhlintaa pilkkaavan satiirin. Kun Obaman voitto varmistuu, tämän kannattajat aloittavat hillittömän juhlinnan, joka muuttuu mellakoiksi "kaikki muuttuu" -huutojen säestyksellä. McCainin kannattajat taas pyrkivät ydinsuojaan, koska "kaikki muuttuu".

Tämän jälkeen jakso muuttuu pettymyksekseni Ocean's 11-13 -elokuvien parodiaksi. Obama ja McCain kun ovatkin yhdessä juonineet vaalit ja ovat osa kuuluisaa rikollisliigaa. Jalokiviin pääsy on vain presidentin oval officen kautta. Hilpeimpiä kohtia tässä osuudessa on, kun McCainin typeriä lausuntoja jakava varapresidenttiehdokas Sarah Palin paljastuu liigan älykkääksi (!) brittiaksenttiseksi jäseneksi.

Kun krapula koittaa, alkaa tietysti hillitön protestointi ja katumus, ja myös republikaanit uskaltautuvat ulos hautaholvistaan. Ja katso: mikään ei olekaan muuttunut! (Päivässä).

South Parkin uusia ja vanhoja jaksoja voi katsoa virallisessa osoitteessa: www.southparkstudios.com

Ilkka Remes: Pahan perimä (2007)

2008-10-26T14:17:00.002+02:00

Remeksen tehtaasta ilmestyi tämä viime vuoden myydyin kirja. Se on luonnollisesti tuttua Remestä. Vuosikymmeniä piilossa pysyneet salaisuudet saavat yhtäkkiä monen eri tahon huomion. Nyt juostaan natsien uraanikätkön perässä. Suomi-yhteys on tällä kertaa aika heikko, mutta tietenkin mukana on suomalaissyntyinen jokamies - joka on tietenkin samalla aiheeseen liittyvä huippuasiantuntija - ja tämän perhe, joka joutuu vaaraan monessa polvessa. Tämä kaikki esitetään remes-kaavan mukaan, johon kuuluvat henkilöiden itselleen esittämät loputtomat kysymykset ja täydellinen huumorittomuus. Remes-kaavaan kuuluu myös perehtyminen aihepiiriin, ahkeruus - tehdas tuottaa vuosittain jo kaksi kirjaa joulumarkkinoille - ja tarttuminen kunnianhimoisiin aiheisiin, joissa vähemmän ahkera kapsahtaisi katajaan. Luin vähän aikaa sitten myös Pimeän pyöveli -kirjan, joka ensin tuntui pysyvän maan pinnalla, mutta yltyi sitten kirjaimellisesti taivaisiin Pudasjärven pimeän taivaan yllä.

Edelleenkin peräänkuulutan remes-parodiaa.

Tällä kertaa Remes jopa läväyttää loppusivuilla pikkuruisen kommentin tosimaailmasta, joka liittyy maailmanpolitiikan raadollisuuteen. Huu-uu, eikö tämä mene jo liian pitkälle?

Mika Waltari: Mikael Karvajalka (1948)

2008-10-25T12:52:00.003+03:00

Waltarin toinen suuri historiallinen romaani Mikael Karvajalka on myös ainoa näistä Sinuhen jälkeisistä tiiliskivistä, joka sijoittuu osittain Suomeen. Mikael syntyy Turussa, jonne hän myös palaa hetkeksi opiskeltuaan Pariisissa. Ote on samantyyppinen ja osittain yhtä fantastinenkin kuin Sinuhessa. Samoin kuin Sinuhessa, päähenkilöllä on uskottu, alhaissäätyisempi ystävä, Antti Tykinvalaja, joka tosin häipyy välillä vuosikausiksi omille teilleen. Sinuhen tapaan uskonto on läsnä, mutta huomattavan konkreettisemmin. Karvajalka sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin Suomi oli vielä katolinen osa Ruotsin valtakuntaa, mutta muualla eräs Luther aiheutti liikehdintää. Lopputuloksena on ainaista sotimista, hävitystä ja raiskausta, jotka kuuluvat luonnollisella tavalla hyvään sotataitoon.

Karvajalka pääsee osaksi näistä uskontaisteluista, ja hän on kyynisempi ja realistisempi kuin Sinuhe. Yhdessä Antin kanssa he eivät häpeile käyttää tielleen tulleita mahdollisuuksia opportunistisesti ja pelkästään omaa aineellista etuaan ajatellen. Usein vain käy ilmi, että muut ovat vielä ovelampia ja päähenkilöt jäävät petettyinä puille paljaille. Kun Mikaelin saksalaista vaimoa Barbaraa epäillään noituudesta ja tätä kidutetaan ja lopulta poltetaan noitana, päähenkilö ei yritä tehdä mitään tämän hyväksi, vaikka näkee, että Barbaran tunnustus on saatu kiduttamalla. Kun uskonto näytetään tässäkin niin kyynisessä ja hirtehisessä valossa, aloin jo ihmetellä, miten Waltari jaksoi jatkaa uskonnollisia pohdintojaan vielä 1960-luvulla julkaistuissa, viimeisissä historiallisissa romaaneissaan.

Karvajalka on kaikessa uskonsotien aikaisessa kauheudessaan myös veijariromaani, jossa Waltari käyttää kerrontaansa hauskemmin kuin useimmissa muissa historiallisissa romaaneissaan. Erityisen taitavasti on rakennettu ajankuva, jossa keskiaikaiset - ja nykyisiä usein vastakkaiset - itsestäänselvyydet tulevat ilmi henkilöiden sivulauseissa. Näin esimerkiksi mainitaan, että olemme nykyään luterilaisia siksi, koska Ruotsin kuninkaalle oli mieluista kuulla, että tällä tavalla kirkon suunnaton omaisuus kuuluikin kruunulle. Sinuhen tapaan naiset ovat petollisia, muut ihmiset ovat hyötyä varten ja uskonto vallan ja suunnattomien kärsimysten lähde. Kirjassa tavataan historiallisia henkilöitä Lutherista Erasmus Rotterdamilaiseen, mutta kaikki keisarista paaviin esitetään aika negatiivisessa ja kaunistelemattomassa valossa.

Mikael Karvajalan ja Antti Tykinvalajan seikkailut jatkuvat vieläkin laajemmassa romaanissa Mikael Hakim, jossa nämä suomalaiset päätyvät itämaihin.

Half Life 2 - The Orange Box (2007)

2008-10-25T11:48:00.003+03:00

Viime vuoden peliksi valittu ja yli sadalla pelipalkinnolla palkittu Orange Box sisältää samoissa kansissa viisi peliä: Half Life 2, sen kaksi lisäepisodia, uuden lyhyen Portal-pähkipäpelin sekä tiimiräiskintä Team Fortress 2:n. Alkuperäinen HL2 on jo vuonna 2004 julkaistu peli, joten se ei ole kauneinta, mitä nykykoneilla saa aikaan.

HL2 lisäjaksoineen kestää kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja, joten ainakin rahoilleen saa vastinetta. Itsekin aloitin tämän pelaamisen jo keväällä ja päätin sen nyt monen pitkän tauon jälkeen. Pelin jujuna on tieteistarina, jossa pelaaja on schwarzeneggermainen professori Gordon Freeman, joka taistelee ja johtaa ihmisten taistelua maan valloittanutta Combine-imperiumia vastaan. Mukana on zombieta, vihollistaistelijoita ja mielikuvituksellisia isoja ja pienempiä örkkejä, tappajakasveja ja sotakoneita. Vaikken ole koskaan ollut kiinostunut taistelusta scifiörkkejä vastaan, on HL2 poikkeus. Se on myös toteutettu toisin kuin monet muut räiskinnät. HL2:ssa ei ole pelaajaa ohjastavaa karttaa eikä hänelle anneta tehtäviä päästäkseen pelissä eteenpäin. Sen sijaan pelaajaa manipuloidaan tämän huomaamatta ja ovelasti "löytämään" tie eteenpäin, mikä on erilaista kuin useimmissa muissa peleissä. Pelissä ei ole myöskään varsinaisia välianimaatioita, vaan pitkätkin puhekohtaukset on upotettu pelin sisään.

Koska en itse pidä puzzle-typpisistä peleistä, minulle HL2:n heikoimmat kohdat olivat erilaiset keinotekoiset esteet, joissa pelaajan pitää ratkaista ongelmia tai päästä paikasta a paikkaan b, joka on usemmiten oven toisella puolella, mutta jonne pitää kiertää pitkänkin matkan. Hermot menivät moneen kertaan, kun jouduin toistamaan yksinkertaisen puolen metrin harppauksen kymmeniä kertoja. Jos tehdään loikkauspeli, niin voisi ne loikat tehdä vähintään yhtä helposti kuin oikeastikin. Toisaalta ongelmien ratkaisuun kehkeytyy nopeasti rutiini, ja pahimmissa paikoissa olen käyttänyt häpeilemättä netistä löytyviä walkthrougheja.

Pelin asearsenaalista mielenkiintoisin on painovoimapyssy, jolla voi napata isoja esineitä - yhdessä vaiheessa myös vihollistaistelijoita tai näiden pudottamia pommeja - ja ampua ne takaisin. Tätä kapinetta käytetään myös monissa puzzleissa sekä avaamaan tie esteiltä. Alkuperäinen HL2 päättyy vihollispäämajaan, Episode 1 on lyhyekö "pako päämajasta" -episodi ja Episode 2 monipuolisempi ja hieman pidempi jakso, joka päättyy edeltäjiensä tapaan isoon taisteluun ja cliffhangeriin. Tarina jatkuu vielä usealla episodilla.

Portal on omaperäinen lyhyt peli, jossa pelaaja ampuu seiniin portteja, joiden avulla hän pääsee paikasta toiseen. Se on jopa mieltä laajentava kokemus, kun vaikkapa lattiassa olevasta portista voi jatkaa hyppyä vertikaalisesti ja saavuttaa näin ensi näkemältä saavuttamaton paikka. Team Fortress 2 sarjakuvamainen tiimiräiskintä, jossa on pelihistorian magein tunnusmusiikki. Kun yritin pelata sitä torstai-iltana, ei langoilla ollut muita pelaajia.

Brothers In Arms: Hell's Highway (2008)

2008-10-12T23:36:00.004+03:00

Brothers In Arms -sarja on sikäli tyypillinen räiskintäpeli, että se sijoittuu toiseen maailmansotaan, mutta toisaalta se on erilainen kuin vastaavat Call Of Dutyt ja Medal Of Honorit. Kun jälkimmäisissä sota voitetaan korkeajännityshenkisesti yhden miehen voimin, edellinen koettaa panostaa realismiin ja taktiikkaan. Uusin Hell's Highway yrittää viedä tätä eroa pidemmälle.

Peli sijoittuu operaatio Market Gardeniin, tuohon "yksi silta liikaa" -operaatioon, jonka piti lopettaa sota jo jouluksi 1944. Pelaamisen kannalta sijoittuminen tähän saksalaisten viimeiseen voittoon on yhdentekevä, koska pelaaja ei tunne olevansa osa tätä kampanjaa eikä hänelle selitetä sen kulkua. Toisaalta eipä yksittäinen sotilas missään sotatilanteessa ole kovin selvillä mitä kokonaisuutta hän sotii. Sen sijaan, että välianimaatiot selittäisivät kampanjan kulkua, on niihin potettu sotilaiden kohtaloita "syväluotaavaa" draamaa, joka on täysin irrallaan itse pelaamisesta. Näin on koitettu saada samaistumista sotilaihin, mutta täysin turhaan. Välianimaatiot tehtävien välillä saattavat kestää kymmenenkin minuuttia.

Hell's Highwayta on jo sanottu ensimmäiseksi sodanvastaiseksi peliksi, mutta se tarkoittaa lähinnä sitä, etteivät pelaajan tekemät ruumiit "haihdu" ilmaan kuten muissa peleissä, vaan pelaaja saattaa nähdä luotiensa tulokset ja - "huh" - irtoraajankin. Mukana on mys ensimmäistä kertaa tapettuja siviileitä. Minusta on vain itsestään selvää, että jonkinlainen realismi tulee peleihinkin jossain vaiheessa.

Yksinpeli kestää varmaan toistakymmentä tuntia, ja on sitä tavanomaista putkijuoksua vihollistulen alla. Keinotekoiset esteet tekevät kenttien ohuimmista pullonkaulista vain viisi metriä leveitä. Se siitä realismista, kun aseella varustettu sotilas ei pysty menemään kaatuneen tuolin päältä tai koukkaamaan vihollisen selustaan puoli metriä korkean aidan yli. Tankkeja vastaan pystyy suojautumaan vaikka peltisen levyn suojiin, muttei sentään enää pahvilaatikkojen taakse. BIA-pelien taktisena jujuna on ollut se, että pelaaja käskyttää kahta tai kolmea muutaman sotilaan joukkoa, joista toiset sitovat tulellaan vihollisen samalla, kun toiset kiertävät niiden sivustaan.

Kokeilin moninpeliäkin, mutta se oli taas samanlaista kaoottista selkäänampumista, etten edelleenkään ole innostunut siitä. Aikaisemmat kaksi BIA:ta pelanneena en huomannut paljon mitään uudistumista ellei ylipitkiä välianimaatioita oteta huomioon. Myöskään grafiikka ei näyttänyt kovin realistiselta ottaen huomioon, millaista jälkeä nykyään jo saadaan aikaan.

Fundamentalisti (Jyväskylän kaupunginteatteri 9.10.2008)

2008-10-09T23:11:00.006+03:00

Kaksi ihmistä puhuu kaksi ja puoli tuntia uskonnosta. Siinä hittinäytelmän resepti Juha Jokelan tapaan. Minulla oli todellisia vaikeuksia pysyä hereillä. En ymmärrä Jokelan näytelmien suosiota, vaikka tekstistä näkyy perehtyminen aiheeseen, kuten tietysti pitääkin. Mobile Horrorin piti satirioida mainosmaailmaa, mutta se vesittyi ihmissuhdedraamaksi. Niin tämäkin! Kun kaksikko on ensin pari tuntia jankuttanut omista uskonnollisista näkemyksistään, viimeinen puoli tuntia muuttuu ihmissuhdejankutukseksi. Katsojat katsoivat, kun näyttelijät näyttelivät eikä esitys siis temmannut mukaansa. Viimeiset viisitoista minuuttia odotin, milloin tämä vihdoin loppuu, mutta se jatkui ja jatkui... ja jatkui...

Michael Mooren sanoin: "where is the fun in fundamentalist?"

Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)

2008-10-08T18:30:00.001+03:00

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.

Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.

Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.

Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.

Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".

Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!

Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.

Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.

Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.

Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.

Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.

Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.

Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.

Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.

Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.

Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.

Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.

Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.

Neulansilmä (Ken Follettin romaani 1979 ja siitä tehty elokuva 1981)

2008-10-08T13:29:00.003+03:00

Ken Follettin Neulansilmä on paitsi tekijänsä esikoisteos, myös tämän kuuluisin romaani ja samalla läpimurto jännityskirjailijana. Mikäpä siinä, kirja on tiukkaa vakoilujännäriä, jossa panokset ovat maksimaaliset: voitto toisessa maailmansodassa. Jos saksalaisvakooja saisi Hitlerin tietoon, että Pattonin maihinnousuarmeija on hämäystä, tämä osaisi keskittää panssarinsa oikeaan paikkaan ja maailma voisi olla nykyään toisenlainen. Historiallinen tausta on kunnossa, ja vaikka loppuratkaisu on sitä kautta etukäteen tiedossa, jännäri on sujuvaa luettavaa.

Kaksi vuotta myöhemmin tehty elokuva säilyttää tietenkin saman juonikuvion, mutta painottaa eri asioita ja jättää muun muassa Hitlerin tapaiset "sivuhahmot" pois. Kirjoissa onkin helpompi kirjoittaa pari kohtausta fuhrerille taikka Rommelille, mutta elokuvassa niiden toteutus on kinkkisempää. Myös Die Nadelia jäljittävät britit ovat jääneet pieniksi sivuhahmoiksi vaikka kirjassa he ovat päähenkilöitä. Sen sijaan painotus on pienelle saarelle tapahtuvassa loppuhuipennuksessa, jossa saksalaisvakooja viettelee onnettoman perheenäidin ja tappaa tämän ramman ja kyynisen miehen. Itse asiassa tämä dramaattinen mutta samalla teatterinomainen loppuhuipennus vie lähes puolet elokuvasta.

Elokuvassa on taas kerran sotakalustoon kuuluva iso moka, joka raastaa asiantuntijoiden sydäntä ja vie uskottavuutta koko elokuvalta: vuoteen 1944 sijoitettu helikopteri (joita ei käytetty yleisesti kuin vasta 1950-luvulla) näkyy kahdessa kohtauksessa, joista toinen on loppuhuipennuksessa. Kuvissa näkyvä kopteri on vuodelta 1953.

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884)

2008-10-07T18:41:00.005+03:00

Huck Finniä pidetään ensimmäisenä ja myös suurimpana amerikkalaisena romaanina, enkä väitä vastaan. Ainakin se pesee 6-0 puisevat "aikuiset" jälkeläisensä. Kirja toimii nuorille ja vanhemmille. Kuten Simpsonseista, eri-ikäiset saavat siitä erilaisia asioita irti, mutta viihtyvyys ja mukaansatempaavuus on yhteinen nimittäjä kaikenikäisille. Myös Jarkko Laineen suomennos toimii erittäin hyvin. Neekerit puhuvat turuun murretta, mistä olisi pitänyt ottaa alla mainittuun Veriveljet-musikaaliinkin oppia. Kirja sisältää seikkailua ja ovelasti piilotettua humanismia, vapaudenkaipuuta sekä ennen kaikkea syvän etelän junttinaisuuden ja taikauskoisuuden pilkkaamista.

Teemat eivät ole vanhentuneet: samalla tavoin kuin neekereitä ei pidetty ihmisinä (mikä sanotaan suoraan monta kertaa), ei 1900-luvun alkupuolella juutalaisia pidetty ihmisinä (mikä kirjoitettiin aikakirjoihin lähes samoilla sanoilla mitä Twain käytti: "turmassa kuoli yksi ihminen ja kaksikymmentäyksi neekeriä/juutalaista"). Maailma on täynnä huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten taikauskoa ja massakäyttäytymistä. Siinä on "lastenkirjalle" sanomaa kerrakseen.

Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

2008-09-27T14:55:00.003+03:00

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Battlefield: Bad Company (2008)

2008-09-21T19:56:00.007+03:00

Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.

Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien - kuten Civilization-sarja - lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.

Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen "bad company" on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!

Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä "elämä 2" -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.

Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.

En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.

Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma -sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa...

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952)

2008-09-20T21:58:00.004+03:00

Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.

Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.

Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.

Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.

Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.

Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".