Euny Hong: Nunchi (2019)

Nunchi on korealainen supervoima, jonka avulla ihminen oppii lukemaan muiden ajatuksia. Hongin kirjassa käytetään nunchista myös sellaisia ilmaisuja, kuten "huoneeseen astuminen" tai "tilan lukeminen". Kirjan suomenkielisen version alaotsikko on "Intuitiota ja tilannetajua korealaisittain", kun taas englanninkielisen painoksen alaotsikko puhuu onnesta ja menestyksestä. Kirjan erikieliset markkinointiosastot ovat keksineet, että kyseessä on vähän kaikkea kaikille -supervoima, toki bisnesajattelu edellä.

Ensin hieman taustaa nunchin taustalla olevasta korealaisesta kulttuurista, toki hyvin yksinkertaistetusti ja hieman kärjistetystikin. Korea on erittäin hierarkinen yhteiskunta, mikä näkyy esimerkiksi kielessä. Edes sisarukset eivät voi käyttää toisistaan etunimiä vaan sisaria puhutellaan tyyliin "vanhempi sisar", "ikäjärjestyksessä kolmas sisar" tai "nuorempi veli".

Toinen esimerkki työelämän hierarkkisuudesta: Jos pomo sanoo työpäivän päätteeksi, että nyt lähdetään baariin, sinne on pakko lähteä. Kun pomo kertoo kello kolme aamuyöllä karaokebaarissa, että seuraavaksi lähdetään teille jatkoille, soitat vaimollesi ja pyydät häntä valmistamaan pikkupurtavaa. Kun pomo on valmis nukkumaan, viet hänet kotiin, vaikka esimerkiksi Seoulissa se saattaa tarkoittaa pari tuntia kestävää taksimatkaa ennen kuin sinun täytyy olla taas skarppina töissä aamukahdeksalta.

Kun toisilleen tuntemattomat korealaiset kohtaavat, heidän täytyy välittömästi selvittää itselleen, kuka on hierarkiassa korkein, mihin siinä itse sijoittuu ja mikä kenenkin asema ryhmässä on - ennen kuin he voivat aukaista suunsa. Tähän tarvitan nunchia. 

Nunchi on myös rivien välistä lukemista, ilmeiden ja eleiden tulkintaa. Kun ihminen "astuu huoneeseen", jossa on muita ihmisiä, hän muuttaa huonetta ja hänen täytyy lukea sitä ja huoneessa olevia ihmisiä. Hong suosittelee tällaisessa tilanteessa tulijalle hetken hiljaisuutta, jonka aikana tulija arvioi tilanteen, skannaa huoneen ja käsittelee datan. Näin hän ei mene möläyttelemään mitä sattuu ja nolaamaan itseään.

Miten sitten nunchi toimii käytännössä?

Hassua, että kysytte, sillä minulla sattuu olemaan jo vuosikymmenen henkilökohtainen kokemus korealaisista ja etenkin eräästä ajatustenlukijasta. Nimittäin ajatustenluvun kohteena oleminen on osoittautunut lähinnä kiusalliseksi kokemukseksi. Olen turhan usein ollut tilanteessa, jossa olen sanonut suoraan, mitä ajattelen jostain asiasta, mutta ajatustenlukijani on alkanut inttämään, että ajattelen kuitenkin päinvastaista. Nunchi on useimmiten epäonnistunut, ehkä omassa tapauksessani siksi, koska korealaiset "lukevat" ulkomaalaisiakin liikaa oman kulttuurinsa mukaan. Jos suomalainen kehuu toiselle suomalaiselle, että olipa hyvä ostos, kun et maksanut liikaa, keskustelua seurannut korealainen voi suuttua ja väittää, että toista suomalaista on loukattu verisesti, koska "halpa" tarkoittaa korealaisessa kontekstissa jotain muuta kuin suomalaisessa.

Korealainen läheiseni vertailee joskus, miten hankala kanssani on kommunikoida, kun taas korealaisten kanssa hänen ei tarvitse ponnistella, koska he ymmärtävät toisiaan ilman että asioista täytyy erikseen keskustella. Korea on edelleen yhtenäiskulttuuri, jossa sosiaalinen paine ja "mitä muut minusta ajattelevat" -pelko on kova. Jos Koreassa jokin asia - vaikkapa elokuva tai uusi nettivideovillitys - on hip, niin sen haluavat kokea kirjaimellisesti "kaikki".

Korealaiset pyrkivät koko ajan "ennakoimaan" toistensa ajatuksia, tarpeita ja haluja - ja omasta näkökulmastani siis istuttamaan omia projektioitaan muihin. Kun suomalainen kysyy, mitä muut haluaisivat tehdä illalla, korealainen ei kysy vaan ehdottaa sitä, mitä nunchinsa mukaan kuvittelee muiden haluavan tehdä. Olen huomannut, että joskus nunchi toimii kuin Facebook-mainonta: sinun ei tarvitse kuin mainita sana "piirakka" keskustelussa, kun jo seuraavana päivänä korealainen tuttusi tarjoaa sinulle piirakkaa. Ellei sitten kyseinen korealainen satu inhoamaan piirakkaa.

Hieman uskottavuutta Hongin kirjalta vie tämän mainitsema tositarina "Itä-Euroopasta", kun sireenit alkoivat ulvoa ja Hong kysyy lukijalta, mitä pitäisi tehdä, kun ei ymmärrä kaiuttimista tulevaa hätäsanomaa. Hongin neuvo on paeta välittömästi maasta, missä hän onnistuikin "viimeisellä lennolla" ennen kuin kaupunki "jäi veden alle". Tokihan Prahan tulva 2002 oli vuosisadan pahin, mutta on täysin mahdotonta, että koko kaupunki olisi jäänyt veden alle tai että lennot Prahan lentokentälle olisivat loppuneet, kuten Hong väittää.

Ehkä välillä olisi hyvä käyttää nunchin sijaan maalaisjärkeä ja vaikka kysyä hotellin respasta, mitä on tekeillä ennen kuin pakenee suin päin maasta.

Vaikka Hongin kirja ei tarjoa minulle paljoakaan uutta, mitä en olisi yrityksen ja erehdyksen kautta jo tiennyt, se voi olla muille ihan hyvä johdatus aiheeseen, vaikkei siinä itämaan mystiikkaa paljon raotetakaan. Hong itse muutti Etelä-Koreaan vasta teini-ikäisenä osaamatta koreaa ja kirjan lukuisat esimerkit käyttävät Jane Austenia, Shakespearea ja muita länsimaisia lainoja. Siitä olen yhtä mieltä, että nykymaailman suuri este nunchille on älypuhelin. Ruutuaika kun estää paitsi ihmisten välisen vuorovaikutuksen, myös ympäristön lukemisen.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki (2019)

Remeksen vuosittainen jännäri alkaa hyytävästi. Venäjä hyökkää Suomen infrastruktuuriin ja kommunikaatiojärjestelmiin ja miehittää Ahvenanmaan. Hyökkäyksen kuvaus rullaa hyvin, ellei suomalaisten kädettömyyttä venäläisten edessä ala pohtia. Remeksen työkalupakkiin kuuluu loputtomien yksityiskohtien ja teknisten nimikkeiden luettelointi, jotka teknojännärisabluunan mukaan luovat uskottavuutta tarinaan. Metodia kutsutaan myös asepornoksi.

Mitä sen jälkeen, kun Ahvenanmaa on nopeasti miehitetty? Miehitetäänkö myös manner-Suomi? Miten tarina jatkuu ja millainen on loppuratkaisu? Eihän Venäjä voi tätä tarinaa voittaa?

Remes hellittää otettaan ja heittää soppaan Viron venäläisenemmistöisen kaupungin Narvan miehittämisen, globaalit toimijat kiinalaisia myöten ja jopa natsien toisen maailmansodan aikaiset asetutkimukset. Eli koko homma leviää iloisesti paitsi maailmanlaajuiseksi juoksemiseksi, myös menneisyyttä tulee mukaan melkein sadan vuoden takaa. Remeksen tuttuun tyyliin kuulu täydellinen huumorintajuttomuus ja epäeroottisuus - hänen tyylinsä on täysin vastakkainen vaikkapa maanläheiseen ja rentoon Stephen Kingiin verrattuna - ja pääasia on vauhti, jossa juonen epäuskottavuuksia ei jäädä pohtimaan.

En oikein pysynyt sekametelisopan kyydissä. Esimerkiksi se natsien superasehanke ei liittynyt loppujen lopuksi oikein mihinkään. Sitä paitsi olen aika varma, että olen lukenut Remekseltä tämän kirjan aikaisemminkin. Ehkä useampaankin kertaan.

Kirjoitettuani yllä olevan löysin netistä arvostelun, joka oikeastaan kertoo aika hyvästä näkökulmasta, mistä tässä oli kyse.

Jan Guillou: Tapetut unelmat (2019)

Jan Guillousta olen kirjoittanut pariin kertaan aikaisemminkin. 1900-luvusta kertova Suuri vuosisata -sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa ja päässyt 1970-luvun alkuun. Kun jokaisessa kirjassa on ollut puolentuhatta sivua, on luettavaa kertynyt tähän mennessä jopa 4000 sivua. Olen lukenut sarjaa sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen näin tehnyt minkään kirjasarjan kohdalla. Täytyy tunnustaa, että välillä on ollut hieman hakusessa, mihin vuosi sitten jäätiin, mutta saatuani juuri tämän loppuun odotan taas sarjan seuraavaa osaa vajaan vuoden päästä.

Suuri vuosisata alkoi norjalaisista veljeksistä, joista tuli insinöörejä ja sillanrakentajia. Sukukronikka jatkui maailmansotien läpi. Guilloun näkökulma esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan oli se, että Saksan häviö oli suuri tragedia, etenkin barbaaristen britti-imperialistien kustannuksella.

Kuten Guilloun aiemmassa tuotannossa, sarjan edetessä mukaan tuli tuttuja nimiä: Guilloun muista kirjoista tuttu lehtimies Erik Ponti on jo suuressa osassa ja tämän kirjan viimeisellä sivulla esittäytyy herra nimeltä Carl Hamilton. Päähenkilö on jo kolmannen kerran tässä sarjassa Eric Letang, vasemmisto- ja palestiinalaisaktivisti, ja kirjan teemana on terrorismi. Sivusin omassa väitöskirjassani lyhyesti 1970-luvun eurooppalaista vasemmistoterrorismia, jonka totesin olleen valtiovallan sponsoroimaa - ja tässä kirjassa on kyse nimenomaan siitä. Letang yrittää pitää ruotsalaiset aktivistit kaikin keinoin irti väkivallasta, jota valtiovalta provosoi soluttautumalla aktivistiryhmiin. Länsi-Saksassa ollaan jo pidemmällä: Baader ja Meinhof ovat ajaneet saksalaisen aktivismin maan alle, ja viranomaiset heittävät bensaa liekkeihin parhaansa mukaan. Jopa Ruotsissa aktivisteja salakuunnellaan - laittomasti - eivätkä salaisen palvelun provokaattorit ("heitetään käsikranaatteja synagoogaan") tietenkään edusta minkäänlaista laillisuutta.

Eric Letangilla on aitiopaikka nähdä, mihin Länsi-Saksan kehitys johtaa, koska hänen rakastettunsa ja lapsensa äiti on Hampurissa asuva asianajaja, joka puolustaa terrorismiksi epäiltyjä ja saa siinä samalla itsekin terroristileiman. Viaton puhelinsoitto etäsuhteisen pariskunnan välillä tulkitaan valtiollisten salakuuntelijoiden toimesta väärin ja lopputulos on traaginen. Ja kun tämä ei vielä riittäisi, Letang itse leimataan lehdistössä "terroristiprinssiksi", ja lopulta naisen kämppäkaverit ja jopa tämän asianajajatuttu saavat potkut töistään ja ajetaan lain toiselle puolelle, siis terroristeiksi.

Apulaisasianajajana julkkistoimistossa työskentelevä Letang joutuu myös ruotsalaisen skandaalin kohteeksi, kun roskalehti Ekspressen kopioi pahimman saksalaisen lehden valheet, ja keksii vielä itse liudan lisää. Asianajotoimisto haastaa lehden oikeuteen ilmiselvien valheiden takia, mutta häviää jutun kaiken järjen vastaisesti. Erik Ponti puolestaan paljastaa Ruotsin hallituksen hyväksymän, lainvastaisen vakoilun ja joutuu siitä hyvästä kaltereiden taakse. Kirjassa käydään siis paljon oikeutta sekä siihen liittyvää mediapeliä ja Guillou vanhana kettuna osaa kuvata sen uskomattomiakin käänteitä erinomaisesti. Itse pääministeri Olof Palme häärii kaiken taustapiruna rikkoen samalla härskisti oikeuslaitoksen riippumattomuutta.

Guillou oli itse osallisena juuri kirjan kuvaamassa vakoojaskandaalissa 1970-luvulla ja joutui siitä hyvästä 10 kuukaudeksi linnaan. Hän on siis kirjan Erik Ponti.

Kenties siksi, että kirjan teema on niin synkkä ja omakohtainen, minua alkoi häiritä Guilloun huumorintajuttomuus. Välillä henkilöillä on kyllä hauskaakin, mutta se ei välity lukijalle. Laatuviinejä juodaan paljon, kuten Guilloun kirjoissa yleensäkin, ja vasemmistolaisten vapaata rakkauttakin päästään maistamaan. Ruotsalaiset ilmaisut, kuten "äsh" eivät toimi oikein käännöksessä, vaikkei niitä paljon olekaan. Tuttuun tapaan Guillou kirjoittaa älykkäästi ja analyyttisesti, mitä olen pitänyt hänen vahvimpana puolenaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vieläkin tiukempaa otetta, etenkin kun Guillou on itse elänyt kirjan kuvaamat tapahtumat. Tai ehkä juuri siksi ote on vähän varovaisempi.

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa myös sarjan aiempia osia lukemattomillekin, ja etenkin niille, joita kiinnostaa tuo valtiovallan ja terrorismin hyytävä kytkös.

John Waters: Polyester - The Odorama Experience

Roskan kuninkaan John Watersin ensimmäinen ammattilaisbudjetilla tehty mainstream-elokuva sisälsi Odorama-kortin, jonka avulla elokuvissa kävijä saattoi haistaa kymmenen elokuvassa mukana olevaa hajua. Kikka oli niin suosittu, että muistaakseni elokuva nähtiin tuoreeltaan 1981 myös Suomen teattereissa hajujen kanssa. Tätä ennen Waters oli tehnyt elokuviaan kengännauhabudjetilla eivätkä ne todellakaan olleet päässeet maailmanlaajuiseen levitykseen. Watersin leffoista kuuluisin on edelleenkin Pink Flamingos (1972), jossa ovat mukana muun muassa rokkaava peräreikä sekä tietenkin ikoninen kohtaus, jossa Watersin muusa Divine syö aitoa koiranpaskaa. Mainstream-yleisölle hän on tuttu alkuperäisestä Hairspraysta tai sitä seuranneesta Cry Babysta,  joka veti teinityttöjä teattereihin nuoren Johnny Deppin perässä.

Nyt Odorama-kokemus on mahdollista myös kotona, kiitos tuoreen Criterion Collection -julkaisun, joka sisältää tuoreen Odorama-kortin. Olen joskus ostanut netistä uudelleenjulkaistuja Odorama-kortteja, mutta säilyttänyt niitä koriste-esineinä, koska tuskin niissä on ollut hajuja jäljellä eikä aiemmissa dvd-julkaisuissa ole ollut mukana ohjenumeroita, joiden mukaan korttia pystyisi käyttämään. Criterionin julkaisujen tapaan blu-rayn mukana tulee paljon ekstraa, muun muassa 2019 kuvattu Watersin haastattelu, sekä yläkuvassakin näkyvä elokuvajuliste.

Nämä tuoreet Odorama-kortit sen sijaan toimivat. Ne haisevat (tai tuoksuvat) jo suoraan pakasta, ja kun elokuvan alussa "professori" selittää niiden toimintaperiaatteen ja numero yksi alkaa välkkyä kuvassa, on aika raaputtaa kyseistä numeroa ja haistaa. Kyseessä on tietenkin ruusun haju. Mutta arvatkaapa mikä haju tulee seuraavaksi? Onko se ehkä toinen kukkanen, raikas parfyymi vai jotain lihallisempaa? Vastaus paljastaa John Waters -tietämyksesi alkulevelin.

Odorama on tietenkin vain kikka (englanniksi "gimmick"), vaikka se on alustettu itse elokuvassa hyvin: kun Divine alkaa nuuhkia ympärilleen, katsoja kurkottaa vaistomaisesti hajukorttiaan, ja pian seuraava numero ilmestyykin kuvaan. Itse huomasin, että jo parin raaputuksen jälkeen koko kortti tuoksui niin voimakkaasti, että seuraava haju alkoi peittyä edellisten hajusinfoniaan. Lisäksi molempien käsien sormiin tarttui kortista haju, vaikka käytin raaputukseen kolikkoa. Ei paljon huvittaisi syödä samoilla sormilla popkornia. Joka tapauksessa oli hieno lopultakin "haistaa" elokuva, niin kuin se oli alun perin tarkoitettu.

Itse Polyester-elokuva on Watersille tyypillinen ultrakoominen ja täysin epärealistinen saippuamelodraama, jossa ei tunteita säästellä vaan näytellään yli kuin näyttelijöitä olisi kuvauksissa uhattu aseella. Divinen esittämä Francine Fishpaw saa kokea puolessatoista tunnissa kaikki mahdolliset nöyryytykset, mitä keskiluokkainen perheenäiti voi kokea: nistipunkkari panee tyttären paksuksi, poika osoittautuu kieroutuneeksi seksuaalirikolliseksi ja pornoteatterin omistava aviomies lähtee sihteerinsä mukaan ja alkaa häpäistä ex-vaimoaan julkisesti. Jopa oma äiti varastaa Francinen lompakosta ja ainoa ystävä on entinen siivooja, Edith Masseyn esittämä puoli-idiootti ja nykyinen miljonääri. Sitten kuvaan astuu (oikean filmitähden) Tab Hunterin esittämä Todd Tomorrow ja Francine saa vihdoin kokea, miltä tuntuu olla rakastettu. Vai saako?

Sanottakoon vain, että Polyester oli Watersin siihen asti positiivisin elokuva. Se ei vielä kuitenkaan taannut päähenkilölleen onnellista loppua.