Keijo Kangen kirjallisuusblogi #4

Keijo Kanki (?!) jatkaa romaanini "Kadonneen mestarin tapaus" käsittelyä. Kertokaa joku, jos tiedätte tästä miehestä enemmän!

Keijo Kangen kirjallisuusblogi #3

Kuka on Keijo Kanki? Hän on itselleni täysin uusi tuttavuus ja lievästi sanottuna arvoitus. Laitan tämän videon kuitenkin blogiini, koska hän käsittelee siinä kirjaani "Kadonneen mestarin tapaus" - tosin aika valikoivasta näkökulmasta ja aika valikoivilla tekstinäytteillä. Kertokaa joku, jo tiedätte tästä enemmän!

The Painted Bird -elokuva (Tsekki 2019)

Viime vuosien odotetuin tsekkielokuva The Painted Bird (alkuperäisnimi Nabarvené ptáče) ei ole elokuva kaikille. Jerzy Kosińskin samannimiseen, osin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva lähes kolmituntinen elokuva sijoittuu epämääräiseen paikkaan Keski- ja Itä-Euroopassa, jossa yksin jäävä nuori poika vaeltelee kylästä ja kovasta kohtalosta toiseen. Poikaa syytetään muun muassa noidaksi, mustalaiseksi ja juutalaiseksi ja häntä kohdellaan sen mukaisesti. Toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva on täynnä vihaa ja väkivaltaa vaikkei sodasta ole välillä tietoakaan, ja vain harvoin kukaan vaivautuu kohtelemaan vaeltavaa orpoa ihmisenä. Poikaa käytetään seksuaalisesti hyväksi kummankin sukupuolen toimesta, hänet heitetään paskalammikkoon, hän todistaa perheväkivaltaa, eläimiin sekaantumista ja insestiä ja lopulta hän oppii myös tappamaan päästäkseen eroon hyväksikäyttäjistään.

Tsekkiläisen Petr Kotlárin uskottavan vähäeleisesti esittämän orpopojan kohtaamille ihmisille käy harvoin hyvin. Heitä ammutaan, heidän silmiään kaivetaan päästä, erään "vapaamielisen" naisen vaginaan työnnetään pullo ja potkaistaan perään, tämän miesystävä hirttää itsensä ja niin edelleen. Kun poika löytää ikäisensä, kuolemaisillaan olevan pojan ryömimässä maassa, mitä hän tekee? Ottaa pojan kengät. Samoin hän etsii ammuttujen juutalaisten matkalaukuista syötävää välittämättä ympärillään makaavista ruumiista. Elokuva ei sorru taide-elokuvamaiseen symbolismiin tai teennäisyyteen, vaan kaikki esitetään brutaalin graafisesti ja nuoren pojan näkökulmasta. Ei ihme, että elokuvafestivaaleilla herkempiä katsojia on lähtenyt joukoittain esityksistä.

Lähin vertauskohta Painted Birdille on neuvostoliittolainen klassikko Tule ja katso. Tässäkin elokuvassa puhutaan vähän ja asiat nähdään nuoren pojan näkökulmasta. Kun itse päähenkilö sanoo jotain - hevoselle, ihmisille hän ei puhu sanaakaan - katsoja melkein hätkähtää.

Mustavalkoisen elokuvan maailma on rosoinen myös visuaalisesti. Joka paikka on täynnä likaa ja mutaa, ja ihmiset ovat ryppyisiä ja lihallisia. Tämä pätee myös kansainväliseen näyttelijäkaartiin. Mukana ovat muun muassa Harvey Keitel, Stellan Skarsgård, Udo Kier ja Julian Sands. Barry Pepper, joka esitti Pelastakaa sotamies Ryanissa tarkka-ampujaa, on tällä kertaa venäläinen tarkka-ampuja, joka kostaa toveriensa kuoleman tappamalla aamuun herääviä kyläläisiä orpopojan toimiessa hänen tähystäjänään.

Elokuvassa puhutaan tsekin lisäksi saksaa ja fiktiivistä yleisslaavia. Ainoa häiritsevä asia dialogissa oli minulle se, ettei Harvey Keitelin esittämä venäläinen pappi tuntunut kuulostavan Harvey Keitelilta. Vasta myöhemmin luin, että Keitelkin todella puhui "slaavilaisen esperantonsa" itse. Elokuvaa varten kehitettiin oma kieli, koska sitä ei haluttu paikantaa romaanin tapaan mihinkään tiettyyn maahan. Onneksi ohjaaja-tuottaja Václav Marhoul piti päänsä eikä kuvannut elokuvaansa englanniksi, kuten useimmat tuottajat - jopa ranskalaiset - olisivat halunneet. Elokuvan nähtyään on mahdotonta ajatella, että se olisi yhtä vaikuttava englanniksi puhuttuna. Todella vähäpuheisessa elokuvassa esimerkiksi Skasgårdin saksalainen sotilas ei puhu lainkaan ja Pepperin venäläissotilaskin sanoo vain yhden lauseen lopetettuaan siviilien ampumisen: "Silmä silmästä." Nämä kaksi eri puolen sotilasta kuuluvat niihin harvoihin ihmisiin, jotka suhtautuvat poikaan inhimillisesti.

Puolalaislähtöisen kirjailijan maailmankuuluun romaaniin perustuvan romaanin filmatisoinnille ei saatu rahaa populistien hallitsemasta Puolasta, jossa kirja on pitkään kuulunut kiellettyjen kirjojen listalle. Kiellon taustalla on se, ettei se perustu kokonaan kirjailijan omiin kokemuksiin ja toisaalta se "mustamaalaa" puolalaisia vaikkei edes sijoitu Puolaan. Puolalaispopulistien mielestä siis fiktiivinen, fiktiiviseen paikkaan sijoittuva tarina mustamaalaa puolalaisia.

Kirjan ja elokuvan nimi tulee maalaisten vanhasta tavasta maalata pyydystämänsä lintu ja päästää se vapaaksi. Maalattu lintu on erilainen, vieras elementti ja siis vihollinen, ja siksi parvi hylkii sitä ja lopulta nokkii sen kuoliaaksi.

The Painted Bird ei ole sotaelokuva tai tarina holokaustista, vaan valitettavan ajankohtainen kertomus ennakkoluuloista, vihasta ja tietämättömyydestä. Se on brutaali odysseia julmuudesta ja väkivallasta, johon tällainen typeryys johtaa. 

Lee Child: Linnoitus (1998) ja Jack Reacher -sarja yleensä

Toinen Jack Reacher -kirja Linnoitus ei ole toinen lukemani Lee Childin romaani. Olen lukenut näitä epäjärjestyksessä vuosien ajan aina siitä lähtien, kun satuin löytämään suomenkielisen Childin (oikealta nimeltään Jim Grant) kirjan dubrovnikilaisen hotellin kirjahyllystä. Ensituttavuus teki vaikutuksen, mutta sittemmin Reachereiden lukutahti on harventunut pariin kolmeen vuodessa. Toisaalta kun olen nyt lukenut näitä reilut puoli tusinaa, voin julistautua Reacher-Preacheriksi ja kertoa, mitä teidän pitäisi ajatella sarjasta.

Lukujärjestys ei Reacherien kohdalla tosiaan ole tärkeä. Sarjassa ei ole suurta kaarta. Jack Reacher ei muutu, kuten ei James Bond tai Clint Eastwoodin Sergion Leonen spagettiwesterneissä esittämä The Man with No Name. Perinteisen draaman opin mukaan tarinan päähenkilön pitäisi olla eri ihminen kuin sen alussa, mutta sarjoissa muuttumattomuus on ymmärrettävää. Yksittäisissä tarinoissa päähenkilön olisi läpikäytävä muutos ja voitettava oma sisäinen esteensä, mutta sarjassa tällainen menisi helposti naurettavuuksiin, jos joka tarinaan pitäisi löytää uusi sisäinen este tai trauma. Reacher-sarjassa niitä olisi nyt jo 25. Jack Reacher saapuu näyttämölle ensimmäisen tarinansa Tappotahti alussa valmiina Jack Reacherina. Kaksikymmentäviisi kirjaa myöhemmin hän on sama Reacher. Hän ei kamppaile joka tarinassa jonkin sisäisen demoninsa kanssa, jonka hän sitten selättää. Reacherin mielipiteet eivät muutu eikä hän muutenkaan henkisty jokaisen tarinan lopussa ihmisenä. Itse asiassa Linnoituksessa Child yrittää jonkinlaista muutosta ihan oikeaoppisilla sanoillakin ("hän oli päässyt yli traumastaan" tai jotain vastaavaa), mutta minulta meni koko homman pointti ohi ja yritys oli kömpelö.

Jack Reacher on "mies tuli taloon" -tarinatyypin henkilöitymä. Hän on Yojimbo, joka saapuu pikkukylään ja sekaantuu sen valtakamppailuun. Hän on 1960-luvun Clint Eastwood, joka peri Yojimbon roolin sen jälkeen kun Sergio Leone kirjoitti siitä oman versionsa katsomalla Kurosawan elokuvaa non-stoppina italialaisessa elokuvateatterissa.

Tarinan alussa Jack Reacher saapuu uuteen paikkakuntaan eikä ehdi kulua kuin muutama sivu kun ongelmat löytävät hänet. Reacher ei tietenkään väistä konfliktia kuten kaikki järkevät ihmiset tekisivät, vaan syöksyy siihen kympillä. Ensimmäisessä kirjan Tappotahdin alussa Reacher saapuu kaupunkiin ja ehtii istahtaa kahville, kun paikallinen sheriffi päättää jo tehdä tästä syntipukin aiemmin sattuneeseen rikokseen. Linnoituksessa Reacher siepataan FBI:n naisagentin mukana, kun tämä sattuu auttamaan kompastuvaa naista väärällä sekunnilla. Aikamoisia sattumuksia, joista tarina alkaa.

Ei kulu aikaakaan, kun ongelmien aiheuttajat huomaavat tehneensä suuren virheen. Entinen sotilaspoliisi Reacher kun on maailman paras lähitaistelija, hänessä on enemmän kuin rahtunen Ihmemies MacGyveria ja hän on etevä amatööridekkarikin. Hän muun muassa pystyy sanomaan ajan kahdenkymmenen sekunnin tarkkuudella ilman kelloa. Siitä vähän aikaa, ja Reacher tapaa kauniin naisen, joka päätyy ennen pitkää hänen sänkyynsä. Eli sarja toteuttaa miehistä päiväunelmaa: Reacher on Harlekiinia äijille. Kuvio on aina sama. Periamerikkalaiseen tapaan englantilaisen kirjailijan tarinoissa väkivalta ratkaisee lopputuloksen: älykäs väkivalta, taas yksi selittäjä Reachereiden suosion taustalla. Miehillä, jotka osaavat väkivallan, on harvemmin Reacherin älyä, ja miehet, joilla on älyä, eivät ole väkivallan erikoisasiantuntijoita. Lopputulosta ei sentään ratkaista konetuliaseilla, kuten Americanaan kuuluisi, vaan useammin nyrkeillä.

Reacherin tapa analysoida salamannopeasti tilanne ja sitten ratkaista se, ovat myös syitä sarjan suosion taustalla. Lee Childin älykäs tilannetaju ei kuitenkaan vedä vertoja esimerkiksi Jan Guilloulle, joka kuvasi Pahuus-romaanissa sellaista äklöä asiaa kuin nyrkkitappelua suorastaan Nobel-tasoisesti. Childin teksti on niukkaa ja lyhyttä lausetta, joka kieltämättä toimii tällaisessa tarinoinnissa - toimihan se Hemingwaylla ja James Ellroyllakin. Huomasin jossain vaiheessa, että Linnoituksen joka toisella sivulla kohauteltiin olkapäitä. Child tekstissä huumori ei kuki. Hersyvin kohtaus Linnoituksessa oli, kun vallankumousta puuhaavien uusnatsien pikkukätyri luennoi Reacherille siitä, miten valtio haluaa riisua ihmiset aseista jotta voisi alistaa heidät. Tavanomaisen foliohattuilusaarnan jälkeen Reacher lähtee juoneen mukaan ja tunnustaa olevansa ranskalainen maailmanhallituksen supersotilas, jolla on lähes yliluonnollisia kykyjä ja että illuminati kuuntelee heitä silläkin hetkellä. Tämä sai tietenkin punaniskan paskomaan housuihinsa.

(seuraava Jack Reacher?)

Kirja-alalla Reacher-tehdas jatkaa toimintaansa, kun kirjailijan veli hyppää puikkoihin tänä vuonna ilmestyvän kirjan jälkeen. Tom Cruisen tähdittämät kaksi Reacher-elokuvaa eivät olleet mielestäni lainkaan huonoja, vaikka faneille Tompan pituus oli ongelma: Reacher kun on kirjoissa 195-senttinen. Amazonin pitäisi tuottaa Jack Reacherista TV-sarja, jossa pituusongelma olisi ratkaistu, mutta alkuvuoden 2020 uutisoinnin jälkeen tuotannosta ei ole kuulunut mitään. Yksi huhu povaili pääroliin Dwayne "The Rock" Johnsonia, jolla olisi - ehm - kieltämättä aivan erilainen habitus kuin Risteily-Tompalla. Johnson oli itse asiassa ehdolla alkuperäiseen elokuvaroolin, kunnes Tom Cruise nappasi sen.

Entä miten käy Reacherin iskemälle naiselle? Suhteesta ei tule tietenkään mitään, koska Reacherin täytyy jatkaa matkaa. Hän ei voi asettua aloilleen. Nainen ymmärtää tämän ja katsoo, kun Reacher ratsastaa auringonlaskuun ja uusiin seikkailuihin.

Babylon Berlin (TV-sarjan 3. kausi 2020)

Saksalainen hittisarja jatkuu kolmannen kauden 12 jaksolla. Kausi päättyy suureen pörssiromahdukseen vuoden 1929 lopulla - eikä tämä ole juonipaljastus, koska asia tulee ilmi heti kauden ensimmäisen jakson alussa. Toinen pääteema jatkaa kakkoskauden pommi-iskun jälkiselvittelyä ja kolmas tuo sarjaan saksalaisen elokuvamaailman glamourin ja sitä rahoittavat gangsterit.

Kauden päähuomio pyörii elokuvan ympärillä, jonka kuvauksissa tapahtuu outoja murhia. Suurta spektaakkelia kuvataan valtavassa studiossa, ja kun kyseessä on tosiaan juuri keksitty äänielokuva ja vieläpä musikaali, mukana on orkesteri, joka soittaa "livenä" samalla kun avantgardistisia laulu- ja tanssikohtauksia kuvataan ekspressionistisissa lavasteissa, jotka tuovat mieleen Fritz Langin. Babylon Berlin on maailman kallein ei-englanninkielinen TV-sarja, mikä tulee ilmi paitsi näissä kohtauksissa, myös jokaisessa yksityiskohdissa. Edes suurella kankaalla ei kaupunkikuvista erota tietokone-efektejä, vaikka niitä on totta kai käytetty.

Babylon Berlinin kiehtovuutta lisäävät maailmanlopun meininki ja häröily, ja jälkimmäistä on mukana edelleenkin, vaikkei se vie onneksi päähuomiota realistisemmalta kerronnalta. On "telepaattista rikostutkimusta", salaseurojen rituaaleja ja muuten vain aivan tärähtäneitä tyyppejä. En vieläkään tajua, mitä esimerkiksi hämäräperäinen "hullutohtori" oikein tekee sarjassa, paitsi että hän saattaa olla päähenkilön Ensimmäisessä maailmansodassa kadonnut veli, joka häärää jonkinlaisen piraattiradio-ohjelman parissa silloin kun ei toimi psykiatrina tai kiduta ihmisiä gansgstereiden laskuun.

Natseja vuoteen 1929 sijoittuvassa tarinassa alkaa olla yhä enemmän. Natsien lisäksi muut konservatiiviset ryhmät, upseerit, kapitalistit ja heitä vastassa olevat kommunistit juonittelevat ja kamppailevat valtakunnan ylimmästä vallasta. Mukana on myös sellaisia ei-natseja, jotka suunnittelevat käyttävänsä kansallissosialistien katupartioiden huliganismia omien päämääriensä saavuttamiseen. Suuressa pelissä tavallisen kansalaisen tai liipasinta vetävän palkkatappajan hengillä ei ole paljoakaan arvoa.

Sarjan näyttelijät tuntuvat syntyneen rooleihinsa. Volker Bruchin esittää etsivä Gereon Rath joutuu moneen ristituleen ja henki on mennä tälläkin kaudella. Hänen kadonneen veljensä teini-ikäinen poika haluaa liittyä Hitler-Jugendiin, koska näillä meininki on paljon miehisempää kuin katolisen kirkon lehtiä lakaisevassa nuorisoryhmässä. Ihanaisen Liv Lisa Friesin esittämä Charlotte Ritter yrittää etsiväksi, mutta miehinen ammattikunta hylkii naista. Välillä rahapulassa kamppaileva Charlotte joutuu palaamaan maailman vanhimpaan ammattiin varsin kinkyssä kohtauksessa, mutta pian hänen ja Volkerin välillä taas leiskuu, vaikka suhdetta edelleen säästellään tulevaan. Sivuhenkilötkin ovat kaikki täydellisiä paitsi roolituksen osalta, myös siinä mielessä, että useimpiin pahis-tyyppeihinkin on saatu inhimillisyyttä ja jopa lämpöä. Sarjassa on niin glamouria ja henkeviä seurapiirejä kuin äärimmäistä köyhyyttä ja katujen rosoista väkivaltaa. Yksi kauden ikimuistoisimmista hetkistä tapahtuu, kun eräs naissivuhenkilö yrittää karistaa varjostajaa kannoiltaan vaihtelemalla kahden seisovan bussin välillä. Yksinkertaista mutta nerokasta elokuvatekoa.

En ole lukenut sarjan taustalla olevia Volker Kutscherin romaaneja, mutta kolmas kausi perustuu vasta sarjan toiseen kirjaan. Kun kirjasarjassa on ilmestynyt kahdeksan romaania, sarjasta voi toivoa pitkäikäistä. Babylon Berlinin neljättä kautta on IMDB:ssä luvattu jo vuoden 2020 lopuksi, mutta tämä taitaa olla toiveajattelua. Luin muualta, että neljännen kauden kuvausten piti alkaa kesäkuussa 2020, mutta tässä maailmantilanteessa se ei olisi mahdollista. Korona-aikana sarjassa korostuvat sellaiset asiat kuin sisätilojen tunkkaisuus tai väenpaljous: Rathkin syö lounasta baaritiskillä olkapäät kiinni muissa.

1930-luvun lähestyessä Babylon Berlin alkaa vertautua Philip Kerrin Berlin Noir - sarjana tunnettuihin Bernie Gunther -dekkareihin, joista kolme ensimmäistä on suomennettu. Dekkarina 1930-luvun Berliinissä aloittava Gunther joutuu luovimaan samanlaisten juonittelujen keskellä, tosin kun kommunistit ja kaikki muutkin ei-natsit on jo poistettu kuvioista, Kerrin kuviot liittyvät tavanomaiseen rikollisuuteen, joiden taustalta löytyy usein natsikihoja. Kerrin sarja etenee 1940-luvulle ja myöhemmin sodanjälkeiseen aikaan aina 1950-luvulle. Romaani Prague Fatale (2011) sijoittuu Prahaan, jota hallitsi salamurhaansa 1942 asti yksi häikäilemättömimmistä natseista, Richard Heydrich, jonka kanssa Gunther selvittää kirjassa suljetun huoneen mysteeriä. Kerr kirjoitti sarjan ensimmäiset kolme suomennettuakin romaania 1989-1991 ja jatkoi sarjaa pitkän tauon jälkeen 2006 aina 2018 kuolemaansa asti. Kolmen suomennetun lisäksi sarjassa on kymmenen suomentamatonta kirjaa. Voin suositella näitä Babylon Berlinin ystäville ja lukisin mielelläni uusia suomennoksia.