David Bowie: Lazarus-musikaali (Praha 23.2.2020)

Prahalainen Divadlo Komedie on yksi noin kymmenestä teatterista maailmassa, joka on ottanut Bowien Lazaruksen ohjelmistoonsa. Esityksen tsekiksi puhuttu dialogi on tekstitetty englanniksi, kun taas musiikki lauletaan alkuperäiskielellä ja tsekiksi tekstitettynä. Näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä ja liput tulevat myyntiin kuun alussa pari kuukautta etukäteen. Lipun hinta oli 500 korunaa, eli parisenkymmmentä euroa. "Komediateatteriin" mahtuu 300 katsojaa.

Livemusiikin esittää kahden taustalaulajan tukema kuusihenkinen bändi, jossa on oikeaoppisesti mukana saksofoni. Soittajat ovat ammattilaisia ja näyttelijät suoriutuvat lauluosuuksistaan enimmäkseen oikein hyvin ja välillä suorastaan loistavasti. Eräiksi kohokohdiksi nousivat This is not America tai Absolute Beginners, jotka toimivat lavalla paremmin kuin alkuperäiset levytykset, joita en ole koskaan pitänyt kovinkaan kummoisina, vaikka ne ovat mukana kaikilla Bowie-kokoelmilla. The Man Who Sold the World soitetaan samanlaisena tyhjänpäiväisenä progeversiona jollaisena Bowie itse sitä esitti 1990-luvulla. Mukana on Lazarus-kappaleen lisäksi 4 muuta "uutta" kappaletta, jotka eivät olleet mukana Bowien viimeiseksi jääneellä Blackstar-levyllä ja 3 biisiä sitä edeltäneeltä The Next Day -levyltä. Lisäksi kuullaan vanhat hitit All the Young Dudes, Changes, Life on Mars? ja Heroes sekä harvinaisemmat namupalat It's no Game ja Always Crashing in the Same Car.

Entäpä sitten itse esitys ja tarina?

Lavan minimalistinen, mutta toimiva lavastus tuo mieleen Bowien viimeisten vuosikymmenten musiikkivideot, joiden tunnelmaa ja kuvastoa voi kuvata sanoilla "surrealistinen" tai "outo". Savukonetta käytetään paljon ja lavalla on kaikkiaan kymmenkunta näyttelijää, vaikka osa heistä on luomassa lähinnä sitä "outoa" tunnelmaa.

Ja sitten esityksen heikoimpaan osuuteen: Esitys perustuu jotenkuten romaaniin "The Man Who Fell to Earth" (1963), josta tehdyssä elokuvassa (1976) Bowie itse esitti ulkoavaruuden olentoa, joka on jäänyt jumiin maahan. En pitänyt elokuvasta, kun näin sen joskus 30 vuotta sitten enkä ole lukenut romaania - siitä on näköjään suunnitteilla televisiosarja - ja tämä näytelmä jotenkin kiteyttää tarinan sekavuuden tai pikemminkin sen puutteen. En pysynyt yhtään kärryillä, mitä näytelmässä tapahtui tai mistä siinä ylipäätään oli kyse. Tokihan alkoholisoitunut päähenkilö Newton on siis väärällä planeetalla, mutten tajunnut, mitä muut henkilöt näytelmässä tekivät. Mukana oli mainion näköisiä hahmoja, kuten hieman Andy McCoylta näyttävä viiksivallu Valentin (joka lauloi tietenkin Valentine's Day -kappaleen), mutta välillä näyttelijöiden sanailu ja asioiden käsittämätön jankkaaminen muistuttivat huonosti kirjoitettua kesäteatteria. Suuria, äänekkäitä sanoja ja elämää suurempia tunteita, mutta miksi, oi miksi? Tiesin esityksen loppuvan Heroes-kappaleeseen ja olin ällistynyt, kun se alkoi, sillä en ollut ymmärtänyt että olin ilmeisesti juuri todistanut jonkinlaista loppuratkaisua. Tässä mielessä Lazarus on tiatteritaidetta pahimmillaan.

Silti voin suositella Lazarusta kaikille Bowie-musiikin ystäville. Lippu ei ole kallis, musiikki on kultaa ja onhan tuo outo tarinantynkäkin ehtaa Bowieta. On itse asiassa mielenkiintoista verrata tätä "Bowie-musikaalia" muihin vastaaviin artistimusikaaleihin, joista osa, kuten Mamma Mia tai We Will Rock You ovat saaneet maailmanlaajuisen supersuosion. Itse olen nähnyt musikaalit myös Buddy Hollysta, Kinksistä sekä The Four Seasonista (josta Clint Eastwood ohjasi elokuvan) ja esimerkiksi lyhytikäiseksi jääneen musikaalin, joka perustui Boney M:n musiikkiin, puhumattakaan Rock of Agesista, jonka idea oli käyttää kasariheviä. Kaikki mainitut olivat häpeämättömän kaupallisia, musiikkinostalgiaan perustuvia, helposti purtavaksi muotoiltuja simppeleitä tarinoita, joissa katsoja viihtyi ja sai hyvän mielen. Lazarus on näiden täysi vastakohta.

Lopuksi täytyy mainita Bowien vuonna 1974 suunnittelema "1984"-musikaali. George Orwellin perikunta ei loppujen lopuksi antanut Bowielle oikeuksia, joten hänen musikaalia varten jo tekemänsä biisit päätyivät Diamond Dogs -LP:n kakkospuolelle. Biiseillä on sellaisia nimiä, kuten 1984, Big Brother ja We Are the Dead, ja ne ovat parasta Bowieta ikinä.

Minä yksin: Donald Trump ja valkoisen talon hullut päivät (2020)

Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirjan alkuperäisnimi A Very Stable Genius tulee Trumpin lausahduksesta, että hän on 'niinku, tosi vakaa nero'. Toisenkinlaisia mielipiteitä tiettävästi maailmassa on, eikä kenenkään tarvitse lukea edes tätä kirjaa kyetäkseen muodostamaan uutta mielipidettä maailman mahtavimman herran neroudesta. Uusien paljastuksien sijaan Minä yksin kokoaa kuvan Trumpin tähänastisesta presidenttikronikasta eikä se kuva ole kaunis.

Kenellekään ei ole varmasti jäänyt harhakuvia Donald Trumpin luonteenlaadusta. Hän on narsistinen koulukiusaaja, jolla on lyhyempi pinna ja keskittymiskyky kuin 7-vuotiaalla. Hän möläyttelee mitä sattuu, ei tiedä perusasioita eikä ole niistä edes kiinnostunut. Hänen avustajansa yrittävät saada Trumpia oppimaan perusjuttuja havainnollistamalla niitä kuin pikkulapselle, mutta siitä huolimatta asiat eivät mene jakeluun. Kun hän soitti Venäjän vaalien jälkeen Putinille ja avustajat olivat kirjoittaneet hänen muistiinpanoihinsa varmuuden vuoksi tikkukirjaimilla ÄLÄ ONNITTELE VAALIVOITOSTA, mitä Trump teki ensimmäiseksi? Arvasitte oikein.

Alaisilla on kauhea kiire korjata jälkiä ja keksiä selityksiä, kun tämä elefantti tepastelee posliinikaupassa. Kun avustajat joutuvat selittämään, ettei presidenttikään saa rikkoa lakia, he voivat odottaa raivokohtausta. "Miksi en voi tehdä sitä, minähän olen presidentti!" Kuka tahansa voi joutua erotetuksi milloin tahansa, mutta mitäpä voisi odottaa mieheltä, joka tuli tunnetuksi lausahduksesta "olet erotettu"? Presidenttinä Trump on jo halunnut myöntää itselleen presidentin kunniamitalin ja armahtaa itsensä presidentin määräyksellä.

Trumpille tärkeintä on, että hänestä puhutaan ja että hänen ympärillään on pelkkiä uskollisia jees-miehiä tai verisiteiden kautta takuu-uskollisia sukulaisia. Siksi niin sanotut aikuiset Trumpin hallinnossa ovat saaneet potkut yksi kerrallaan. Trump ihailee diktaattoreita, halveksuu demokratiaa ja on tehnyt kaikkensa purkaakseen USA:n ja maailmanpolitiikan instituutioita. Laki on hänelle turhauttava este, jonka hän haluaisi kiertää kuten kiinteistökaupoissaan: tekemällä päänsä mukaan ja hoitamalla asian myöhemmin oikeudessa. Hän nöyryyttää ja pilkkaa avoimesti alaisiaan olivatpa nämä ministereitä tai kenraaleita, usein matkien näiden puhetyyliä, haukkumalla ulkonäköä tai soittamalla näille keskellä yötä. Potkut twitterissä ovat tulleet jo tavaksi. Toinen tapa on kiusata epäsuosioon joutunutta alaista, kunnes tämä eroaa itse. Jälkeenpäin Trump käyttäytyy kuin kaikki olisi normaalisti. "Tule käymään Valkoisessa talossa niin otetaan yhteiskuva". Toisin sanoen tällä "vuosisadan diilintekijällä" ei ole minkäänlaista sosiaalista älykkyyttä tai tilannetajua. Kun hän esimerkiksi itse päätti jättäytyä pois toisen maailmansodan muistojuhlasta (koska ei jaksanut lähteä sadesäällä ulos) ja sai siitä maailmanlaajuista arvostelua, hän raivosi alaisilleen, miksei yksikään kenraali ollut puhunut häntä ympäri. Pian hän uskoi itsekin, että huonon päätöksen olikin tehnyt joku muu kuin hän itse. Toisin sanoen hän on täysin parantumaton, pidäkkeetön ja kuten kaikki ovat jo vuosia nähneet, hän ei yksinkertaisesti kykene käyttäytymään "presidentillisesti". Trump ei opi, muutu eikä kehity. Onhan hän omasta mielestään vakaa nero, hänellä on maailman paras muisti ja hän on kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Siis mitä asiantuntijat ja neuvonantajat voivat kertoa miehelle, joka jo tietää kaiken kaikesta? Miksi maailman täydellisimmän ihmisen pitäisi muuttua?

Trumpin turhamaisuudella ei ole rajoja. Parhaiten hänen suosioonsa pääsee matelemalla hänen edessään, kehumalla häntä ja antamalla hänelle kalliin lahjan. Jos häntä kohtelee sellaisena kuin hän on - lapsen tasolle jääneenä uhmaikäisenä kakarana - hän käyttäytyy vastaavasti. Jos Trumpin suosikkikavana Fox arvostelee häntä, hän voi jopa muuttaa mieltään, mutta riippumaton media, kuten CNN ja muut "kansanviholliset" saavat hänet raivoihinsa. Trumpin poliittisilla vastustajilla demokraateilla ei ole ollut välillä lainkaan vaikeuksia saada Trump ansaan. Riittää, kun ärsyttää Trumpia sanomalla "et uskalla" - ja Trump tekee juuri niin, usein avustajiensa kauhuksi ja päinvastoin kuin he ovat juuri varoittaneet.

Trumpin turvaselvitykseksi riittää, että tsekataan onko kyseinen henkilö arvostellut häntä sosiaalisessa mediassa. Pätevyys ratkaistaan paitsi ehdottomalla uskollisuudella, myös sillä, näyttääkö henkilö sopivalta kyseiseen tehtävään televisioruudulla. Jos tällä on cool lempinimi kuten "Mad Dog", se on suuri suositus (Tosin myöhemmin Trump haukkui "Mad Dogia" siitä, ettei hän ollut käyttäytynyt lempinimensä arvoiseksi ja tämä sai potkut). Itse asiassa leuhkan kiusaajan ja itsevarman tositelevisio-Trumpin takana on epävarma pikkupoika, joka haluaisi vain käpertyä sänkyyn, katsoa televisiota ja syödä hampurilaisia. Toisaalta hän elää julkisuudesta ja vuotaa itsekin tietoja Valkoisesta talosta toimittajille - samaan aikaan kun raivoaa tietovuodoista. Trump on ennennäkemätön presidentti myös siinä, että hän julkaisee joka ikinen päivä tuntemuksiaan ja tuohtumustaan kaikkien nähtäville.

"Minä olen ypöyksin, voi minua raukkaa Valkoisessa talossa"

Trump soitteli maailman päämiehille ja aneli, että nämä ehdottaisivat häntä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi - saihan Obamakin Nobelin oltuaan virassa alle vuoden eikä se ole yhtään reilua. Hän purkaa järjestelmällisesti Obaman perintöä kykenemättä tarjoamaan mitään positiivista tilalle. Purkaminen ja hävittäminen ovat avainsanoja. Kansainvälisen oikeistopopulismin vaikutusvaltaisin mies toimii kuten kollegansa kaikkialla: repimällä, jakamalla ihmisiä, hävittämällä, rikkomalla ja kylvämällä epäsopua, epäluottamusta ja riitaa. Muurin rakentaminen on tämän prosessin täydellinen vertauskuva. Samoin uhma: Trumpin kannattaja antaisi tämän viedä vaikka talonsa, jos se vain ärsyttäisi demokraatteja.

Vaikka Trump yrittää parhaansa mukaan hävittää amerikkalaisia demokratian instituutioita, ollaan onneksi vielä kaukana tilanteesta, jossa hänen seuraajansa pääsisivät toimimaan vapaasti ja "toimimaan johtajaa kohti", kuten Saksassa tapahtui 1930-luvulla tai kuten näyttää tapahtuvan Venäjällä nykyään. Tällä tarkoitetaan sitä, miten Hitlerin ei tarvinnut antaa itse käskyjä esimerkiksi juutalaisten tuhoamisesta, koska hänen alaisensa suorastaan kilpailivat siitä, kuka osaisi hoitaa "ongelman" tehokkaimmin. Ruohonjuuritason pikkufuhrerit toimivat vuosia niin kuin kuvittelivat johtajan haluavan heidän toimivan samalla kun heidän oman toimintansa tuloksena asiat kehittyivät vuosi vuodelta yhä järkyttävimmiksi. Samoin luulen, ettei vaikka Putinin tarvitse välttämättä jaella itse tappokäskyjä, vaan innokkaat jeesmiehet toimivat "häntä kohti" ja järjestelevät niin, että tämän vihollisia kuolee hämärissä olosuhteissa. Nähtäväksi jää millaiseen alennustilaan Trump jättää amerikkalaisen yhteiskunnan, etenkin jos hänet valittaisiin vielä toiselle kaudelle, jolloin mitkään pidäkkeet eivät kahlitsisi häntä.

Kun Muller sössi itse Venäjä-tutkintansa epäselvään loppuraporttiin ja varovaisiin johtopäätöksiin - hänellä oli harhaluulo, että ihmiset saisivat ja osaisivat lukea raportin itse ja tehdä siitä omat, oikeat johtopäätöksensä - Trump alkoi uskoa olevansa lain yläpuolella. Viime kesän Ukraina-puhelussa hän jo käytti selkeästi väärin asemaansa, ja kun virkarikossyyte kumottiin uskollisten republikaanien tuella, se vain vahvisti Trumpin uskoa, ettei mikään laki enää pidättele häntä. Tiukoissa paikoissa Trump näkee itsensä uhrina ja ajojahdin kohteena samoin kuin kotoiset perussuomalaisemme. Pelkään, että saamme nähdä vielä paljon järkyttävämpää käytöstä ja loputtomia skandaaleita. Trumpin aikakaudella olemme tottuneet siihen, että mikä tuntui viime viikolla täysin pöyristyttävältä, on jo tällä viikolla normaalia, ja mikä tuntuu tällä viikolla pöyristyttävältä, on ensi viikon uusi normaali. Sama kehitys tapahtui Saksassa 1930-luvulla.

Toivoa sopii, että Trumpin presidenttiys toimisi havahduttajana siitä, miten oikeistopopulismi pyrkii romuttamaan demokratiaa ja miten mitään ei voi oikein ottaa itsestäänselvyytenä. Kun Trump möläytteli täydellistä tietämättömyyttään Intiassa, maa alkoi suhtautua USA:han entistä varovaisemmin. Samaa on tapahtunut kaikkialla muuallakin, ja Trumpin presidenttikaudesta ovat hyötyneet etenkin Kiina ja Venäjä. 

Minä itse ei paljasta kovinkaan paljon sellaista uutta, jota uutisia seuraamalla ei olisi tullut tutuksi. Kun Trumpista joskus tulevaisuudessa tehdään vieläkin kattavampia elämäkertoja, elokuvia ja televisiosarjoja, pelkäänpä että kokonaiskuva on vielä tätäkin järkyttävämpi.