Vessapaperi-apokalypsi (osa 2: Hätätila)

4

Usko Höynänen oli vessapaperizombien vastaisen sodan etulinjassa, sillä Oy Toimistotukku Ab:n toimistotarvikevastaavana hän vastasi myös konttorin vessapapereista. Jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan Usko oli tilannut toimistoon vessapaperit, huolehtinut niiden jakelusta ja riittävyydestä ja joka ikinen päivä hän oli tarkistanut, että jokaisessa kopissa oli paitsi käyttökelpoinen rulla telineessä, myös vähintään kaksi rullaa reservinä. Voisi sanoa, että Usko Höynänen oli vessapaperialan huippuosaaja.

Tämä päivä oli kuitenkin erilainen. Aamulla Usko kuittasi tapansa mukaan uusimman vessapaperilähetyksen ja teki huolestuttavan havainnon. Toimitus oli vain puolet tavanomaisesta. Kun hän kysyi lähetiltä syytä, tämä selitti sen johtuvan kansallisesta hätätilasta. Sosiaalisessa mediassa oli tultu yön aikana siihen lopputulokseen, että nyt kannatti panikoida. Vessapaperin hinta oli kaksinkertaistunut jälleen yön aikana ja Turania-TV:n pörssiasiantuntijoiden mukaan hinnan odotettiin vähintään kaksikymmenkertaistuvan kuluvan päivän mittaan. Lähetti iski silmää Uskolle ja onnitteli tätä oivallisesta sijoituksesta. Uskon ojentaessa lähetille tavanomaista kahdenkymmenen pennin juomarahaa tämä sanoi haluavansa tipiksi mieluummin viisi arkkia vessapaperia.

Kun Usko aloitti tavanomaisen tarkistuskierroksensa, hän teki tyrmistyttävän havainnon. Ensimmäisessä kopissa ei ollut kuin tyhjä hylsy jäljellä, vaikka hän oli eilen asentanut sinne korkkaamattoman rullan ja jättänyt tavalliseen tapaan kaksi neitseellistä vessapaperikääröä hätävaraksi pöntön yläpuolelle. Sama juttu seuraavassa ja sitä seuraavassa kopissa. Ja kaikissa toimiston kopeissa. Naistenvessoissa sentään oltiin aseteltu satunnainen valikoima käsipyyhkeitä koppeihin, mutta varsinaiset vessapaperit oli sieltäkin rosmottu. Usko raportoi asiasta toimistopäällikölle, joka teki suurhälytyksen. Joko talossa oli varkaita tai – mikä pahempaa – kommunistiset vessapaperizombit olivat soluttautuneet Oy Toimistotukku Ab:n tiloihin.

Kaikki työntekijät komennettiin ulos rakennuksesta ja heidät tarkistettiin ulko-ovella, mutta kenenkään hallusta ei löytynyt yhtään vessapaperirullaa. Myöskään yhtään vessapaperizombieta ei tullut ulos, mitä pidettiin huolestuttavana merkkinä. Seuraavaksi tehtiin nimenhuuto ja havaittiin, että Veke Väinämöinen, toimiston iloinen huulenheittäjä, puuttui joukosta. Joko Väinämöinen oli vessapaperivaras tai sitten hän oli joutunut kommunistizombien uhriksi.

Paikalle kutsuttu PolPon nopean toiminnan yksikkö, joka koostui kahdesta Thorin taistelijoiden haulikolla varustetusta katupartiomiehestä – myös Turaniassa ulkoistettiin asioita ammattitaitoisille alihankkijoille – otti Uskon mukaansa ja lähti etsimään Väinämöistä tyhjästä rakennuksesta. Pyssyt ojossa etenevät katupartiolaiset lähestyivät Väinämöisen huonetta, ja kun Usko kertoi heille, että huoneeseen oli kaksi sisäänkäyntiä, päättivät he käyttää ikivanhaa ja hyväksi havaittua taktiikkaa ja iskeä molemmat ovet sisään yhtä aikaa.

Katupartiolaiset, joista toinen oli punakka keski-ikäinen mies, jolla oli niin valtava vatsakumpu, että hän saattoi pidellä haulikkoa sen päällä ja toinen nuorempi, tukevasti kalijalle haiseva ja vain hieman horjahteleva kaljupäinen patriootti, asettuivat asemiin vastakkaisille sisäänkäynneille. Katupartiolaiset rysäyttivät ovet sisään samanaikaisesti. Kuului kaksi kauhistunutta huutoa, jota seurasi kaksi haulikon huumaavaa paukahdusta. Kun pöly oli laskeutunut ja hiljaisuutta oli kestänyt puoli minuuttia, Usko uskaltautui katsomaan, mitä oli tapahtunut. Molemmat erikoismiehet makasivat toistensa haulien lävistäminä maassa. Kriisin jälkeen molemmat saatettaisiin kymmenentuhannen muun sankarivainajan kanssa haudan lepoon Vuoden 2067 Vessapaperizombien vastaisen sodan uhrien hautausmaalle ja heille myönnettiinTuranian korkein postuumi arvonimi, Ruskean Reiän Ritarikunnan myöntämä Vuoristoneuvos Tuuran ’Voihan Rähmä’ -kunniamerkki. Kuten arvata saattaa, ritarikunnan nimi saati sen myöntämä arvonimi eivät olleet aina tunnettuja kyseisillä titteleillä, mutta koska kansalaisvaikuttaja Matutvituun666 oli ehdottanut Naamakontaktessa kännissä ja läpällä nimien muuttamista ja ehdotus oli saanut tarpeeksi hyväksyvää mölinää, entinen Valtioneuvoston herrakerho oli joutunut muuttamaan nimensä.

5

Samaan aikaan Interwebissä tavalliset turanialaiset päättivät määrätä itsensä kotikaranteeniin ja isänmaalliseen taisteluun: kaikkien kynnelle kykenevien tuli pukeutua kalsareihin ja juoda kalijaa niin paljon kuin kykenivät. Tämä ovela taktiikka perustui siihen yksinkertaiseen oivallukseen, että jos Turaniasta juotaisiin kaikki kalija pois, sitä kittaavilta vessapaperizombeilta loppuisi polttoaine ja elävien kuolleiden täytyisi vetäytyä julistamaan homokommunismipropagandaansa johonkin vähemmän sisukkaaseen ja itsekuriseen maahan, kuten itäiseen, Tsaari Vladimir Toisen johtamaan Vähärussijan keisarikuntaan tai lahden eteläpuolelle Virumaan Suvakkilandiaan.

Tämä merkitsi sitä, että Turania Cityn kadut autioituivat. Vain muutamat isänmaallisuuden puuskan saaneet mattimyöhäiset yrittivät epätoivoisesti löytää jostain kalijaa, useimmiten turhaan. Seurasi tappeluita ja ryöstöjä, kun myös viime hetken vessapaperin hamstraajat jalkautuivat kaduille ja ostoskeskuksiin. Throrin taistelijoiden katupartiolaiset yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta ammuttuaan aseensa tyhjiksi ja kirjattuaan riveistään satakaksikymmentä kuollutta, viisisataaviisikymmentä haavoittunutta, kolme kadonnutta ja kolmekymmentäkolme vessapaperizombietartunnan saanutta, myös thorilaiset vetäytyivät sisätiloihin nuolemaan haavojaan ja juomaan kalijaa. Myöhempi historiankirjoitus piti sitä ”kunniakkaana kansannousun päivänä, jolloin turanialaiset nousivat yhteiseen rintamaan vessapaperizombeja vastaan. Tuo päivä oli vasta alku, mutta se ei ollut alun loppu vaan lopun alku taistelussa homokommunismin ja juutalaisen islamilaisuuden tyranniaa vastaan” (historioitsija Teemu Saarikoski teoksessaan Oi Turania – kunnian vuodet 2065-2075, kustannusosakeyhtiö Pinkopellet 2079).

6

Usko Höynänen löysi työtoverinsa Veke Väinämöisen pohjakerroksen varastohuoneesta, jota ei oltu käytetty sen jälkeen kun Usko oli löytänyt sieltä työtoverinsa Seppo Mäkäräisen heikossa kunnossa kaksitoista vuotta aikaisemmin. Turania Cityn parhaat erikoislääkärit ja kirurgit olivat työskennelleet Mäkäräisen pelastamiseksi kellon ympäri, mutta muumioituneessa tilassa olleen työtoverin pelastamiseksi ei ollut auttanut edes tuolloin kovassa huudossa ollut pääamputointi.

Väinämöinen oli rakentanut itselleen linnakkeen vessapapereista raskaasti kalmanhajuiseen kopperoon ja kieltäytyi itsepintaisesti tulemasta ulos. Piiritystilannetta jatkui toista tuntia, ja vasta kun PolPon pahanhajuinen panttivankineuvottelija tarjosi Väinämöiselle pakoauton, jossa oli kymmenen koppaa Turanian Tiikeri -kalijaa, ja hänen hamstraamilleen vessapapereille taattiin diplomaattinen koskemattomuus, Väinämöinen suostui tulemaan ulos.

Juuri kun Veke Väinämöinen oli tulossa rakennuksesta sen edessä odottavaan, vessapaperirullilla ja kalijalla lastattuun pakoautoon, kuului kimakka kirkaisu. Huudon päästäjä oli mainittu panttivankineuvottelija, joka osoitti epäuskoisena hitaasti lähestyviä, vessapapereihin kietoutuneita olioita. Hirviöiden ojennetut kädet osoittivat eteenpäin ja heidän suustaan kuului muminaa:

”Kännissä ja läpällä”, vessapaperizombiet, joita oli kaikkiaan kolme kappaletta, kämisivät kuin hare krisnat. ”Kännissä ja läpällä.”

(jatkuu seuraavassa numerossa)

Vessapaperi-apokalypsi (osa 1)

1

Maailman parhaan maan Turanian parhaan kaupungin Turania Cityn kolmanneksi parhaassa nukkumalähiössä eli keski-ikäinen mies, jolle luonto oli antanut mitä lauhkeimman mielenladun. Hänen viaton sielunsa kuvastui hänen lapsenkasvoiltaan ja hänen nimestään, joka oli Usko Höynänen. Kaikkien muiden turanialaisten tapaan Usko oli vakaasti sitä mieltä, että Turania oli paras valtio maan päällä. Tosin turanialaiset eivät olleet useaan vuosikymmeneen päässeet käymään ulkomailla, mutta koska Uskolle oli näin lapsesta asti kerrottu, asian täytyi olla niin eikä Usko halunnut yleensäkään erottua joukosta olemalla eri mieltä asioista, joita muut pitivät itsestään selvyyksinä.

Turania vuonna 2067 oli todellakin ihmeellinen maa ja täysin erilainen kuin mikään muu valtio maailmassa. Tasan kymmenen vuotta sitten pohjoinen Turania oli eristäytynyt muusta maailmasta eroamalla Euroopan maanosasta, laittamalla rajansa kiinni ja rakentamalla muurit ympärilleen. Turanian ihmiskasvoinen kansallissosialismi toteutui parhaiten sen omassa, muusta maailmasta eristetyssä Interwebissä, jonka suositussa Naamakontakte-sovelluksessa kuka tahansa saattoi ehdottaa mitä tahansa ja kovaäänisin mölinä ratkaisi lopputuloksen. Koska kaiken täytyi olla Turaniassa suurempaa kuin muualla, oli esimerkiksi päätetty, että yksi Turanian kilometri vastasi kymmentä muun maailman kilometriä. Niin ikään oli päätetty siirtyä sataminuuttiseen tuntiin, kaksikymmentuntiseen päivään, viisikymmenpäiväiseen kuukauteen ja kymmenkuukautiseen vuoteen. Sisukkaat turanialaiset eivät antaneet sen häiritä, että aamu saattoi valjeta täydellisessä pimeydessä tai että aurinko nousi vasta iltakalijan aikaan. Kun asiasta oli kerran äänestetty, niin pulinat pois ja sillä selvä! Harvat soraäänet tukahdutettiin joukkovoimalla somessa, jossa vallitsi vanhojen hyvien aikojen yhtenäiskulttuuri.

Usko Höynänen myönsi siksi ainoastaan itselleen, että välillä huhut ja niiden aiheuttamat villitykset saattoivat ehkä lyödä hieman yli Turanian maanpäällisessä paratiisissa. Ensimmäisenä Uskolle tuli mieleen vuoden 2055 suuri fillarikommunistijahti, jolloin kansalaiset olivat yltyneet tehtailemaan ilmoituksia Poliittiselle Poliisille eli PolPolle kanssaihmisistään pelkästään sen vuoksi, että jotkut turanialaiset olivat edelleen pakotettuja käyttämään polkupyörää. Tai toissavuoden Isänmaallinen taistelu kasvissyöntiä vastaan, kuten sitä oli nimitetty televisiossa, ja jossa myös Usko Höynänen oli joutunut PolPon kuulusteluihin, koska Oy Toimistotukku Ab:n ruokalassa tietyt henkilöt aina etuilivat häntä ja ottivat sianpotkaa enemmän kuin säännöt sallivat, jolloin Uskolle jäi usein pelkkää lanttusosetta syötäväksi. Toisaalta kun kaikki tiesivät polkupyöräilyn ja kasvissyönnin johtavan kommunismiin, ei tällaisia asioita voinut painaa villaisellakaan.

2

Viime viikkoina sosiaalisessa mediassa oli esiintynyt taas huolestuttavia huhuja, joiden todenperäisyydestä oli vaikea saada selkoa. Koska turanialaisilla ei ollut pääsyä muun maailman tietoverkkoon tai uutislähteisiin, jotka olivat joka tapauksessa täynnä juutalaisneekerien sinne syöttämää väärää informaatiota, jonka ainoana tarkoituksena oli tuhota Turanian valtio, maan ylin johtokin joutui turvautumaan Interwebissä esitettyihin spekulaatioihin. Sosiaalisen median tärkeimmässä kanavassa Naamakontaktessa oli raportoitu ensin, miten käyttäjän Tauno Murhapuro serkku oli kuullut sairaanhoitajana työskentelevältä kaimaltaan tapauksen, jossa eräs sairaalaan maksavaurion takia saapunut potilas oli kertonut kuulleensa tenututultaan tarinan siitä, miten eräs naapurin ryyppyporukan ikäneuvos oli erään pitkän kalijoitteluputken aikana nähnyt, miten vaaleanpunainen elefantti oli paennut vessapaperiin kääriytynyttä zombieta, jolla oli ollut kädessään pullo Turanian Kulta -kalijaa ja joka oli samalla huudellut säädyttömiä kommunistisia iskulauseita kyseiselle silminnäkijälle. Vaikka juttu oli äänestetty somessa ”kännissä ja läpällä” -osastoon, oli seuraavaksi käyttäjä TeroVaara kertonut varmana totuutena, että hänen Pohjois-Turaniassa asuva kälynsä oli kuullut rajavartijatuttunsa kertoneen juttua siitä, miten tämän kollega oli eräänä aamuyönä vahtivuorossaan nähnyt muurin yli, miten rajan toisella puolella Swealandian islamilaisessa kalifaatissa oli parveillut samanlaisia vessapapereihin kietoutuneita olioita, joilla oli käsissään pullolliset kakkosolutta. Mies ei tiennyt tarkalleen, mitä zombiet olivat huudelleet, koska kukaan Turaniassa ei enää osannut Swealandian kieltä, mutta arveli, että kun kerran kyse oli tunnettujen homoterroristien maasta, sen täytyi liittyä kommunistisiin tai joka tapauksessa Turanian vastaisiin iskulauseisiin.

Tämä kertomus oli jo niin vakava, että Naamakontaktessa päätettiin korottaa maan valmiustilaa ja Turanian Super Mahtavien Hyökkäys Voimien – jo parikymmentä vuotta aiemmin oli äänestetty, että vain nillittäjävaltioilla oli akkamaisesti nimetyt ”puolustusvoimat” – huippumodernit T34-panssarivaunut ja Mig21-suihkuhävittäjät määrättiin maan pohjoisrajalle.

Tämän jälkeen havainnot vessapaperiin kääriytyneistä, kalijaa litkittävistä kommunistizombeista räjähtivät käsiin. Yhtenä päivänä vessapaperizombie oli nähty kansallisoopperan raunioilla jakamassa kommunistipropagandaa tai kyselemässä vieraalla kielellä tietä turistineuvontaan, seuraavana eläviä kuolleita oli havaittu jo lauma veljeilemässä kasvissyöjähippien kanssa pahamaineisen Suvakkisuon lähiössä. Vaikka havainnoista ei kumma kyllä löytynyt yhtä ainoaa valokuvatodistetta, katupartio Thorin taistelijat jalkautti patrioottinsa kerhotilojen lämpimästä Turania Cityn kaduille, mikä aiheutti kränää tietyissä katupartiolaisissa, joilla oli vaikeuksia kävellä runsaan kalijoittelun ja kakkostyypin diabeteksen takia. Usko Höynästä hätkähdytti eniten varma havainto siitä, että vessapaperizombilauma oli nähty rakkaan kotilähiön liepeillä aivan Turania III -ostoskeskuksen takana.

3

Turanialaisten vastaisku tapahtui 2020-luvun somesotien yhteishengessä. Nyt alettiin puhaltaa yhteen hiileen ja maalittaa kovalla kädellä vastustajaa. Jos kerran vastassa olivat kalijaa juovat vessapaperizombiet, looginen vastaisku oli alkaa hamstrata vessapaperia ja kalijaa kaupoista ja kioskeista. Kaikki eri alojen erikoisasiantuntijat nojatuolipatriooteista somekommentoijiin nousivat tietokoneidensa ääriltä ja ryntäsivät kauppoihin. Jo samana iltana kauppojen hyllyt olivat tyhjiä ja vessapaperirullan hinta oli noussut tähtitieteelliseksi Turanian mustassa pörssissä, jossa myytiin laittomasti kaikenlaisia ulkomaailman ylellisyystuotteita, kuten sukkahousuja, pornolehtiä ja USB-tikuille ladattua jazzmusiikkia. Kun Kaikenmaailman Dosentti -niminen viranomainen (epäsuositun virkamiehen nimi oli vaihdettu kuukausi sitten Naamakontaktessa) yritti hillitä hamstrausta ja väitti sen olevan turhaa, somevaikuttaja Nakkikioskin Arska lisäsi löylyä pesään kertomalla varmana tietona, että hänen kummipoikansa setä oli kuullut Swealandin homoterroristien invaasion alkavan jo seuraavana päivänä.

Sosiaalisessa mediassa kiellettiin ihmisiä pukeutumasta vessapaperiin kuolemanrangaistuksen uhalla, mikä selkiytti tilannetta, sillä nyt kuka tahansa sai luvan ampua vapaasti vihollista. Jo samana iltana taistelu vaati ensimmäiset kuolonuhrinsa. Turanialaisia kaatui seuraavana päivinä kymmenittäin, sitten sadoittain, mutta yhtään vessapaperizombieta ei saatu tapettua. Turanialaiset pitivät tätä selkeänä todisteena vihollisen petollisuudesta ja raukkamaisuudesta, kun se iski salakavalasti, katosi varjoihin eikä tapellut reilusti kuten vihermädättäjät vuoden 2039 Sometalvisodassa. Lisäksi vihollisella oli selvästikin tuliaseita käytössään, mikä aiheutti hämmennystä Naamakontakten nojatuoliasiantuntijoissa, koska jopa suljetussa Turaniassa tiedettiin zombien käyttävän ensisijaisesti purukalustoaan vihollisen nujertamiseen. Käyttäjä Mannerheim_Uuno päätteli, että vessapaperizombien täytyi olla erityisen oppivaa lajia, koska nämä olivat onnistuneet ampumaan satoja patriootteja ja samalla väistämään kaikki turanialaisten heitä kohti ampumat luodit ja latingit, joita oli viimeisimpien tilastojen mukaan jo lähes puoli miljoonaa. Käyttäjä Jaska Turhapuro lisäsi, että kommunistizombeilla täytyi olla maan rajojen sisällä kätyreitä, jotka toimittivat näille konetuliaseita, ja kertoi varmana tietona, että hänen hermoille käyvän anoppinsa täytyi olla yksi näistä isänmaanpettureista. Molemmat väittämät hyväksyttiin suurella mölinällä ja jo samana yönä PolPo kävi toimittamassa Jaskan anopin vankileirille.

Näistä edistysaskelista huolimatta ongelma säilyi muuttumattomana. Mitä tehdä, kun vihollinen käytti epäsymmetristä sodankäyntiä, tappeli ihan oikeassa maailmassa eikä suostunut lainkaan kirjautumaan Interwebbiin? Tätä vihollista ei voinut maalittaa, sitä ei voinut trollata, sen kimppuun ei voinut osoittaa tuhansia somesotureita eikä se piitannut muutenkaan yhä kovemmaksi yltyvästä someulinasta.

4

Usko Höynänen oli vessapaperizombien vastaisen sodan etulinjassa, sillä...

(Jatkuu...)

Édouard Louis: Ei enää Eddy (2014)

Ei enää Eddy on ollut kohuttu ja puhuttu menestysteos Ranskassa. Se kuvaa pohjoisranskalaisen pikkukaupungin elämää, jossa köyhyys, väkivalta ja perinteiset sukupuoliroolit ovat kyseenalaistamattomia itsestäänselvyyksiä. Äijät ovat äijiä, tehtaan sulkemisen jälkeen työttömiä juoppoja, jotka katsovat avoimesti pornoa ja tappelevat baarin pihalla niin usein, ettei kukaan kiinnitä siihen enää huomiota. Väkivalta kun on miehille vain yksi kommunikaation muoto. Naiset ovat naisia, jotka erottavat tappelevat miehensä toisistaan ja antavat näille loputtomasti anteeksi. Koska tämän oravanpyörän oletetaan jatkuvan sukupolvesta toiseen, pahinta, mitä tällaisiin oloihin syntyvä lapsi voi tehdä, on olla "erilainen" - ikään kuin erilaisuus olisi oma valinta. Ja kaikkein pahinta on, jos epäillään homoksi, kuten tyttömäistä päähenkilö Eddyä. Lapsen osa perheessä kun on käydä ruokakaupassa kerjäämässä aina vain lisää luottoa. Kaupan myyjä taas nöyryyttää lasta, koska se saa hänet tuntemaan hetkellistä ylemmyydentunnetta edes hädänalaista lasta kohtaan. Koulussa tulee totta kai turpaan.

Ranskassa kirja aiheutti sensaation, koska monille tuli muka jonkinlaisena yllätyksenä, että maassa saattaisi olla edelleen moista köyhyyttä. Mietin, että tämä voisi tapahtua missä tahansa Euroopan ja muun maailman pikkukaupungissa tai lähiössä. Suomessa Aku Louhimies on kuvannut samanlaista arkea elokuvissaan Paha maa ja Vuosaari. Erilaiset lähtevät näistä ahdasmielisistä pikkukaupungeista ja -kylistä pois, mikäli suinkin pystyvät, juuri kirjassa kuvatun sosiaalisen paineen ja yhtenäiskulttuurin takia. Eikä mikään muutu. Paitsi että romaanin kirjoittamisen jälkeen siinä kuvatut äijät jurmottavat baarien lisäksi myös tietokoneiden äärellä ja levittävät pahaa oloaan muuallekin kuin viereiseen pöytään. Kirjassakin miehet syyttävät vaikeuksistaan arabeja ja algerialaisia, vaikkei heitä ole ainuttakaan koko kylässä.

Kirjana Ei enää Eddy ei ollut kuitenkaan niin "henkeäsalpaava" tai edes "järkyttävä" kuin sitä mainostettiin ja se olisi voinut olla. Ehkä kirjailijalla olivat omakohtaiset kokemukset vielä niin lähellä, että ankeuden kuvaus ei noussut "lähes julman niukkaa kerrontaansa suuremmaksi kuvaksi unohdetusta Ranskasta, köyhyydestä, tuomitsemisesta ja näköalattomuudesta", kuten kustantaja kirjaa hehkuttaa. Päin vastoin, mielestäni vaikkapa Louhimiehen suomiankeudet ovat paljon vaikuttavampia kuvauksia näköalattomuudesta ja köyhyydestä kuin tämä. Tietenkään kenenkään ei pitäisi kokea mitään tällaista missään.

Plussaa siitä, ettei romaani ollut kovin pitkä.

Tom Phillips: Ihmiset - näin munasimme kaiken (2018)

Tom Phillipsin ensimmäinen kirja kertoo siitä, miten ihmiskunta on onnistunut mokaamaan historiansa aikana lähes kaikessa. Historian alkuhämärissä siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelyyn oli suuri virhe, koska se johti kaupunkien syntyyn, eriarvoistumiseen ja sotiin. Nousi johtajia, jotka onnistuivat mokailemaan aivan uudella levelillä, kun heillä oli rikkauksia ja armeijoita tukenaan. Sosiaalisen median aikana ryhmäajattelu, maniat ja vahvistusharhat takaavat sen, että pystymme mokailemaan kimpassa ja aivan uudella megatasolla. 

Phillipsin kirja on samaa historian opettavaisten ja varoittavien juttujen kertomista kuin hänen uudempi kirjansa Totuus, josta kirjoitin edellisessä blogitekstissä. Siinä mainitsemani mainiot Ari Turusen kirjat ovat edelleen vähintään yhtä suositeltavia kuin perässä hiihtävän Phillipsin kirjakaksikko eivätkä Turusen jutut rönsyile samalla tavoin kuin Phillipsin stoorit.

Ihmiset-kirja on täynnä tragikoomisia historian perusmokailuita ja oikkuja, kuten tiedemiehiä, jotka onnistuivat tappamaan itsensä omilla kesinnöillään: siis mokailemaan ihan Darwin-palkinnon arvoisesti. 

Insinööri Thomas Midgley junior oli ehkä maailmanhistorian tuhoisin "keksijä". Hänen takiaan bensaan lisättiin lyijyä vuosikymmenten ajan. Lyijy on hermomyrkky, joka ei hajoa luonnossa, mutta sitä käytettiin, koska sillä saattoi tehdä parempaa bisnestä kuin yhtä käyttökelpoisella ja turvallisella etanolilla. Vaikka ihmisiä sairastui ja kuoli lyijyn takia, periamerikkalaiseen tapaan lakimiesarmeija onnistui peittelemään asian. Seuraavaksi Midgley pohti viilentämisen problematiikkaa ja keksi, että freoni oli oiva kylmäaine. Freonia lisättiin kaikkeen mahdolliseen ponnekaasupulloista jääkaappeihin ja ilmastointilaitteisiin. Maan pinnalla freonista ei ole haittaa, mutta tuolla ylhäällä se aiheuttaa otsonikatoa ja edistää siten kasvihuoneilmiötä. Midgley sairastui polioon ja rampautui, muttei jäänyt toimettomaksi. Hän suunnitteli laitteiston, joka auttoi häntä pääsemään ylös sängystä. Runollinen oikeus tapahtui, kun Midgley kuoli sänkyynsä oman laitteistonsa kuristamana. 

Phillips pohtii Midgleyn vaikutusta kulttuuriin. Elokuvateatterit olivat ensimmäisiä paikkoja, joihin asennettiin ilmastointi, mikä edisti niiden suosiota ja elokuvateollisuuden nousua. Pitkät matkat autoilla tulivat mahdolliseksi, kun lyijybensa paransi autojen luotettavuutta ja ilmastointi teki matkoista mukavampia. Phillips pohtii jopa lyijymyrkytyksen ja siihen väitetysti liittyvän väkivaltaisen rikollisuuden yhteyttä, joka nousi samanaikaisesti lyijybensan käytön kanssa aivan uudelle mokailulevelille, ja sitten laski, kun lyijystä vihdoin luovuttiin.

Mukana mokailuhistoriassa on myös - ja totta kai - Adolf Hitler. Olen lukenut natseista lukemattomia kirjoja, joten kovinkaan paljon uutta tuosta toisesta katastrofaalisesta liideristä ei tämä kirja tarjoa. Voidaan kai olla yhtä mieltä siitä, että taideopintoihin pitäisi ottaa kaikki niihin pyrkivät, jotteivat he pääse mokailemaan muilla elämänalueilla. Vaikka tuleva taiteilija olisi kuinka surkea, värien töhriminen kankaalle on huomattavasti vähemmän tuhoisaa puuhaa kuin maailmansodan sytyttäminen.

Hitleristä lukeminen nosti niskakarvat pystyyn tällä kertaa aivan toisesta syystä. Phillipsin kertomana ne kun muistuttavat lähes yksi yhteen erästä nykyaikamme suurta ja oivallisen nerokasta johtajaa. Vai mitä sanotte tästä:

Hitler ja muut natsit olivat amatöörejä, joilla ei ollut mitään käsitystä miten asioita hoidettiin aikuisten oikeasti. Natseja pidettiin pellepuolueena eikä Hitleriä otettu vakavasti. Kun Hitler sitten tämän aliarvioinnin seurauksena pääsi valtaan, hänestä ei sukeutunut presidentillistä diktaattoria, vaan hän jatkoi vanhoja tapojaan, joihin kuului laiskottelu, valvominen myöhään elokuvien äärellä, kakkujen syönti ja pitkään nukkuminen. Hitler käytti ensimmäiset hereilläolotuntinsa lukeakseen itseään koskevia lehtiartikkeleita, jotka saivat joko hänet raivokohtauksiin tai erittäin loisteliaalle tuulelle, riippuen siitä mitä hänestä kirjoitettiin. Hän oli sairaalloisen itsekeskeinen eikä osannut tai edes halunnut paneutua asioiden yksityiskohtiin. Hitler käytti kaikki tilaisuudet päästäkseen pois Berliinistä ja työasioista ja vietti paljon aikaa retriitissään, missä hän lähinnä lorvi ja vältteli työntekoa. Hän kehuskeli olevansa "Euroopan suurin näyttelijä" ja roolissa maailmanhistorian suurimmassa tarinassa. Hän sivuutti asiantuntijat, pilkkasi kaiken maailman tiedemiehiä ja venkoili päätöksissä, jotka hän teki lopulta vaistonvaraisesti. Hän tunsi epävarmuutta tietämättömyydestään ja ummisti silmänsä kaikelta, joka oli ristiriidassa hänen omien käsityksiensä kanssa. Hän sai raivokohtauksen, jos joku oikaisi häntä, mutta tuli hyvälle tuulelle, jos joku puhui hänestä ylistävästi. Hänen alaisensa repivät hiuksiaan Hitlerin epäluotettavuuden takia. He eivät tienneet, miten kertoa totuutta Hitlerille, koska tämä suuttui ellei fakta ollut hänelle mieluinen. Kukaan ei tiennyt kuka oli vastuussa mistä, kun kaikki tappelivat keskenään ja puukottivat toisiaan selkään päästäkseen Hitlerin suosioon. Hitler kammosi naurunalaiseksi tulemista, mutta tykkäsi pilkata muita matkien näiden puhetyyliä. Hitler saattoi jaaritella tuntikausia itsestään, vaati alaisiltaan ehdotonta uskollisuutta muttei lopun tullessa löytänyt mitään syytä itsestään vaan syytti kaikkia muita petturuudesta.

Kuulostaako keneltäkään nykyajan megamogailijalta?

Ihmettelen silti, miksei Phillips mainitse kirjassaan jotain Donald Trumpia kertaakaan.

Tom Phillips: Totuus - paskapuheen lyhyt historia (2020)

Historioitsija Ari Turusen tapaan Tom Phillips kertoo hauskoja ja opettavaisia tarinoita ihmiskunnan pohjattomasta tyhmyydestä ja typeryyden traagisista seurauksista. Faktantarkistajana työskentelevän Phillipsin Totuus-kirja vyöryttää lukijalle anekdootteja, jotka kertovat karua kieltä siitä, etteivät valeuutiset ole mitään uutta auringon alla ja miten aina on ollut ihmisiä, jotka ovat luoneet vaihtoehtoisia todellisuuksia kyniäkseen hölmöiltä rahat pois ja saadakseen valtaa. Eräs erityisen ansiokas kujeilija oli Amerikan Yhdysvaltojen perustajiin kuulunut Benjamin Franklin, joka kirjoitti julkaisemassaan almanakassa vuosi toisensa jälkeen, että kilpailevan almanakan julkaisija olisi kuollut (jäynä loppui vasta, kun kilpailija oikeasti kuoli) tai painoi kokonaisen feikkiluvun Raamattuun, jotta voittaisi väittelyn. Aina Franklinin levittämät valheet eivät olleet viattomia, vaan hän muun muassa levitti perättömiä uutisia lietsoakseen Englannin siirtomaaisäntien vastaista mielialaa.

Valheilla on tienattu rahaa, mutta myös aiheutettu sotia ja kokonaisten kansanryhmien vainoja. Pölkkypäiset johtajat ovat syyttäneet vastoinkäymisistään juutalaisia, noitia, kommunisteja ja kaikki mahdollisia vähemmistöjä - aina tietenkin muita kuin itseään - ja pölkkypäiset seuraajat ovat sitten vainonneet ja murhanneet noita syntipukkeja. Kun skotlantilainen kuningas syytti huonosta säästä (!) noitia, syytöksen seurauksena alkaneiden noitavainojen takia kuoli 1500 ihmistä. Ranskassa levinnyt perusteeton hysteria juomaveden myrkyttämisestä sai aikaan juutalaisvainon. Nämä esimerkit ovat ajalta, jolloin uutiset levisivät korkeintaan yhtä nopeasti kuin hevonen pystyi juoksemaan. Kirjassa myös kerrotaan, miten samanlaiset hysteriat ovat toistuneet eri kulttuureissa ja eri aikoina. Milloin on jouduttu selittämättömän tanssimanian pauloihin tai pelätty penisten putoamista (syyllisiä juutalaiset, spitaaliset, noidat ja niin edelleen).

Phillips kertoo vaihtelevasti viihdyttäviä kertomuksia vaihtelevilla teemoilla. Kirjassa esiintyy huijareita, jotka ovat onnistuneet petkuttamaan rahaa joko yksinkertaisesti hyvällä pokalla tai luomalla kokonaisen fiktiivisen maan, ja kilpailevia tutkimusmatkailijoita, jotka kiistelivät siitä kumpi oli ensimmäinen pohjoisnavalla (ei kumpikaan). Karttoihin on piirretty olemattomia vuoristoja, jotka ovat pysyneet niissä vuosisatoja, ja Wikipediaan läpällä tehty muutos on aiheuttanut sen, että arvostetut julkaisut ovat alkaneet kutsua erästä eläinlajia tuolla läppänimellä.

Phillips on kirjoittanut kirjan Ihmiset - näin munasimme kaiken, joka käsittelee Totuus-kirjan tavoin ihmisen pölkkypäisyyttä historiassa aina maatalouden keksimisestä alkaen. Itse asiassa Ari Turusen kirjat, joista minun on pitänyt kirjoittaa jo aiemmin, ovat parempia kuin Phillipsin rönsyilevät opukset. Turusen kirjoissa on tiukempi teema ja hän kirjoittaa hauskemmin, vaikkei Phillipskään mikään tosikko ole. Kirjassaan Mulkerot Turunen pudottelee korokkeelta historian suurmiehiä, jotka ovat olleet tosielämässä täysiä kusipäitä. Kirjassa Tosi on! hän kertoo valehtelun ja vilpin historiasta paremmin kuin Phillipsin samateemainen Totuus. Teos Ei onnistu! kertoo, miten uusia asioita on aina vastustettu tomaatista ja kahvista suhteellisuusteoriaan ja että aina on haikailtu "vanhoja hyviä aikoja" ja syytetty pilalle hemmoteltua nuorisoa. On vastustettu tanssimista, hymyilemistä ja pidetty perunaa paholaisen keksintönä.

Viimeksi lukemani Turusen kirja Ettekö te tiedä, kuka minä olen todistaa, ettei ylimielisyydellä ole koskaan ollut positiivisia vaikutuksia, vaan että ylimielisyys ja siihen liittyvä rasismi ovat aina tragedioita. Kirjan luku ylimielisen ja narsistisen ihmisen persoonallisuudesta on kuin lukisi analyysiä Donald Trumpista. Kun ihminen saa rikkauksia, suosiota ja vaikutusvaltaa, jotain hänen aivoissaan muuttuu, ja hän alkaa uskoa olevansa kaikkivoipa ja erehtymätön. Siksi yritysjohtaja tai poliitikko ei voi myöntää koskaan tehneensä yhtään virhettä. Virheitä ei voida myöntää edes siinä vaiheessa, kun tulee kymmenien vuosien linnatuomio. Kaikki muut ovat syyllisiä "noitavainoon" tai salaliittoon suurta johtajaa vastaan. Toisin sanoen kusi nousee päähän ja valta kirjaimellisesti juovuttaa. Aivoissa syntyy riippuvuus vallan aiheuttamasta tunteesta, joten paluu tavalliseen elämään ei ole mahdollista. Siksi diktaattorit eivät jää eläkkeelle.

Ylimielisen ll Duce -pönötyksen vastakohta on itseironia ja se, että voi myöntää olevansa erehtyväinen. Onko kaikkien alojen erikoisasiantuntija Trump esimerkiksi koskaan myöntänyt olevansa väärässä? Ei, olkoonkin että hän on usein sanonut olleensa väärässä siinä mielessä, että olisi luottanut väärään henkilöön. Eli syy on aina muissa, mikä on yksi ylimielisyyden tuntomerkki. Vaikka ylimielinen kusipää onnistuu liian usein saavuttamaan määräävän aseman, tämä levittää ympärilleen tuhoa ja negatiivisuutta ja polttaa usein loppuun myös itsensä. Kaiken tämän Turunen kertoo hauskojen, vaikkakin usein traagisten tarinoiden kautta. Ettekö te tiedä, kuka minä olen on kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin sitä voi (vaikkakin täysin turhaan) suositella sille neljäsosalle Suomen kansasta, joka on hullaantunut nykyiseen ylimielisyyteen perustuvaan politiikkaan, ja jonka traagisia seurauksia USA:n ja Britannian kansalaiset saavat tulevat vuodet tuntea nahoissaan.

David Bowie: Lazarus-musikaali (Praha 23.2.2020)

Prahalainen Divadlo Komedie on yksi noin kymmenestä teatterista maailmassa, joka on ottanut Bowien Lazaruksen ohjelmistoonsa. Esityksen tsekiksi puhuttu dialogi on tekstitetty englanniksi, kun taas musiikki lauletaan alkuperäiskielellä ja tsekiksi tekstitettynä. Näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä ja liput tulevat myyntiin kuun alussa pari kuukautta etukäteen. Lipun hinta oli 500 korunaa, eli parisenkymmmentä euroa. "Komediateatteriin" mahtuu 300 katsojaa.

Livemusiikin esittää kahden taustalaulajan tukema kuusihenkinen bändi, jossa on oikeaoppisesti mukana saksofoni. Soittajat ovat ammattilaisia ja näyttelijät suoriutuvat lauluosuuksistaan enimmäkseen oikein hyvin ja välillä suorastaan loistavasti. Eräiksi kohokohdiksi nousivat This is not America tai Absolute Beginners, jotka toimivat lavalla paremmin kuin alkuperäiset levytykset, joita en ole koskaan pitänyt kovinkaan kummoisina, vaikka ne ovat mukana kaikilla Bowie-kokoelmilla. The Man Who Sold the World soitetaan samanlaisena tyhjänpäiväisenä progeversiona jollaisena Bowie itse sitä esitti 1990-luvulla. Mukana on Lazarus-kappaleen lisäksi 4 muuta "uutta" kappaletta, jotka eivät olleet mukana Bowien viimeiseksi jääneellä Blackstar-levyllä ja 3 biisiä sitä edeltäneeltä The Next Day -levyltä. Lisäksi kuullaan vanhat hitit All the Young Dudes, Changes, Life on Mars? ja Heroes sekä harvinaisemmat namupalat It's no Game ja Always Crashing in the Same Car.

Entäpä sitten itse esitys ja tarina?

Lavan minimalistinen, mutta toimiva lavastus tuo mieleen Bowien viimeisten vuosikymmenten musiikkivideot, joiden tunnelmaa ja kuvastoa voi kuvata sanoilla "surrealistinen" tai "outo". Savukonetta käytetään paljon ja lavalla on kaikkiaan kymmenkunta näyttelijää, vaikka osa heistä on luomassa lähinnä sitä "outoa" tunnelmaa.

Ja sitten esityksen heikoimpaan osuuteen: Esitys perustuu jotenkuten romaaniin "The Man Who Fell to Earth" (1963), josta tehdyssä elokuvassa (1976) Bowie itse esitti ulkoavaruuden olentoa, joka on jäänyt jumiin maahan. En pitänyt elokuvasta, kun näin sen joskus 30 vuotta sitten enkä ole lukenut romaania - siitä on näköjään suunnitteilla televisiosarja - ja tämä näytelmä jotenkin kiteyttää tarinan sekavuuden tai pikemminkin sen puutteen. En pysynyt yhtään kärryillä, mitä näytelmässä tapahtui tai mistä siinä ylipäätään oli kyse. Tokihan alkoholisoitunut päähenkilö Newton on siis väärällä planeetalla, mutten tajunnut, mitä muut henkilöt näytelmässä tekivät. Mukana oli mainion näköisiä hahmoja, kuten hieman Andy McCoylta näyttävä viiksivallu Valentin (joka lauloi tietenkin Valentine's Day -kappaleen), mutta välillä näyttelijöiden sanailu ja asioiden käsittämätön jankkaaminen muistuttivat huonosti kirjoitettua kesäteatteria. Suuria, äänekkäitä sanoja ja elämää suurempia tunteita, mutta miksi, oi miksi? Tiesin esityksen loppuvan Heroes-kappaleeseen ja olin ällistynyt, kun se alkoi, sillä en ollut ymmärtänyt että olin ilmeisesti juuri todistanut jonkinlaista loppuratkaisua. Tässä mielessä Lazarus on tiatteritaidetta pahimmillaan.

Silti voin suositella Lazarusta kaikille Bowie-musiikin ystäville. Lippu ei ole kallis, musiikki on kultaa ja onhan tuo outo tarinantynkäkin ehtaa Bowieta. On itse asiassa mielenkiintoista verrata tätä "Bowie-musikaalia" muihin vastaaviin artistimusikaaleihin, joista osa, kuten Mamma Mia tai We Will Rock You ovat saaneet maailmanlaajuisen supersuosion. Itse olen nähnyt musikaalit myös Buddy Hollysta, Kinksistä sekä The Four Seasonista (josta Clint Eastwood ohjasi elokuvan) ja esimerkiksi lyhytikäiseksi jääneen musikaalin, joka perustui Boney M:n musiikkiin, puhumattakaan Rock of Agesista, jonka idea oli käyttää kasariheviä. Kaikki mainitut olivat häpeämättömän kaupallisia, musiikkinostalgiaan perustuvia, helposti purtavaksi muotoiltuja simppeleitä tarinoita, joissa katsoja viihtyi ja sai hyvän mielen. Lazarus on näiden täysi vastakohta.

Lopuksi täytyy mainita Bowien vuonna 1974 suunnittelema "1984"-musikaali. George Orwellin perikunta ei loppujen lopuksi antanut Bowielle oikeuksia, joten hänen musikaalia varten jo tekemänsä biisit päätyivät Diamond Dogs -LP:n kakkospuolelle. Biiseillä on sellaisia nimiä, kuten 1984, Big Brother ja We Are the Dead, ja ne ovat parasta Bowieta ikinä.

Minä yksin: Donald Trump ja valkoisen talon hullut päivät (2020)

Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirjan alkuperäisnimi A Very Stable Genius tulee Trumpin lausahduksesta, että hän on 'niinku, tosi vakaa nero'. Toisenkinlaisia mielipiteitä tiettävästi maailmassa on, eikä kenenkään tarvitse lukea edes tätä kirjaa kyetäkseen muodostamaan uutta mielipidettä maailman mahtavimman herran neroudesta. Uusien paljastuksien sijaan Minä yksin kokoaa kuvan Trumpin tähänastisesta presidenttikronikasta eikä se kuva ole kaunis.

Kenellekään ei ole varmasti jäänyt harhakuvia Donald Trumpin luonteenlaadusta. Hän on narsistinen koulukiusaaja, jolla on lyhyempi pinna ja keskittymiskyky kuin 7-vuotiaalla. Hän möläyttelee mitä sattuu, ei tiedä perusasioita eikä ole niistä edes kiinnostunut. Hänen avustajansa yrittävät saada Trumpia oppimaan perusjuttuja havainnollistamalla niitä kuin pikkulapselle, mutta siitä huolimatta asiat eivät mene jakeluun. Kun hän soitti Venäjän vaalien jälkeen Putinille ja avustajat olivat kirjoittaneet hänen muistiinpanoihinsa varmuuden vuoksi tikkukirjaimilla ÄLÄ ONNITTELE VAALIVOITOSTA, mitä Trump teki ensimmäiseksi? Arvasitte oikein.

Alaisilla on kauhea kiire korjata jälkiä ja keksiä selityksiä, kun tämä elefantti tepastelee posliinikaupassa. Kun avustajat joutuvat selittämään, ettei presidenttikään saa rikkoa lakia, he voivat odottaa raivokohtausta. "Miksi en voi tehdä sitä, minähän olen presidentti!" Kuka tahansa voi joutua erotetuksi milloin tahansa, mutta mitäpä voisi odottaa mieheltä, joka tuli tunnetuksi lausahduksesta "olet erotettu"? Presidenttinä Trump on jo halunnut myöntää itselleen presidentin kunniamitalin ja armahtaa itsensä presidentin määräyksellä.

Trumpille tärkeintä on, että hänestä puhutaan ja että hänen ympärillään on pelkkiä uskollisia jees-miehiä tai verisiteiden kautta takuu-uskollisia sukulaisia. Siksi niin sanotut aikuiset Trumpin hallinnossa ovat saaneet potkut yksi kerrallaan. Trump ihailee diktaattoreita, halveksuu demokratiaa ja on tehnyt kaikkensa purkaakseen USA:n ja maailmanpolitiikan instituutioita. Laki on hänelle turhauttava este, jonka hän haluaisi kiertää kuten kiinteistökaupoissaan: tekemällä päänsä mukaan ja hoitamalla asian myöhemmin oikeudessa. Hän nöyryyttää ja pilkkaa avoimesti alaisiaan olivatpa nämä ministereitä tai kenraaleita, usein matkien näiden puhetyyliä, haukkumalla ulkonäköä tai soittamalla näille keskellä yötä. Potkut twitterissä ovat tulleet jo tavaksi. Toinen tapa on kiusata epäsuosioon joutunutta alaista, kunnes tämä eroaa itse. Jälkeenpäin Trump käyttäytyy kuin kaikki olisi normaalisti. "Tule käymään Valkoisessa talossa niin otetaan yhteiskuva". Toisin sanoen tällä "vuosisadan diilintekijällä" ei ole minkäänlaista sosiaalista älykkyyttä tai tilannetajua. Kun hän esimerkiksi itse päätti jättäytyä pois toisen maailmansodan muistojuhlasta (koska ei jaksanut lähteä sadesäällä ulos) ja sai siitä maailmanlaajuista arvostelua, hän raivosi alaisilleen, miksei yksikään kenraali ollut puhunut häntä ympäri. Pian hän uskoi itsekin, että huonon päätöksen olikin tehnyt joku muu kuin hän itse. Toisin sanoen hän on täysin parantumaton, pidäkkeetön ja kuten kaikki ovat jo vuosia nähneet, hän ei yksinkertaisesti kykene käyttäytymään "presidentillisesti". Trump ei opi, muutu eikä kehity. Onhan hän omasta mielestään vakaa nero, hänellä on maailman paras muisti ja hän on kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Siis mitä asiantuntijat ja neuvonantajat voivat kertoa miehelle, joka jo tietää kaiken kaikesta? Miksi maailman täydellisimmän ihmisen pitäisi muuttua?

Trumpin turhamaisuudella ei ole rajoja. Parhaiten hänen suosioonsa pääsee matelemalla hänen edessään, kehumalla häntä ja antamalla hänelle kalliin lahjan. Jos häntä kohtelee sellaisena kuin hän on - lapsen tasolle jääneenä uhmaikäisenä kakarana - hän käyttäytyy vastaavasti. Jos Trumpin suosikkikavana Fox arvostelee häntä, hän voi jopa muuttaa mieltään, mutta riippumaton media, kuten CNN ja muut "kansanviholliset" saavat hänet raivoihinsa. Trumpin poliittisilla vastustajilla demokraateilla ei ole ollut välillä lainkaan vaikeuksia saada Trump ansaan. Riittää, kun ärsyttää Trumpia sanomalla "et uskalla" - ja Trump tekee juuri niin, usein avustajiensa kauhuksi ja päinvastoin kuin he ovat juuri varoittaneet.

Trumpin turvaselvitykseksi riittää, että tsekataan onko kyseinen henkilö arvostellut häntä sosiaalisessa mediassa. Pätevyys ratkaistaan paitsi ehdottomalla uskollisuudella, myös sillä, näyttääkö henkilö sopivalta kyseiseen tehtävään televisioruudulla. Jos tällä on cool lempinimi kuten "Mad Dog", se on suuri suositus (Tosin myöhemmin Trump haukkui "Mad Dogia" siitä, ettei hän ollut käyttäytynyt lempinimensä arvoiseksi ja tämä sai potkut). Itse asiassa leuhkan kiusaajan ja itsevarman tositelevisio-Trumpin takana on epävarma pikkupoika, joka haluaisi vain käpertyä sänkyyn, katsoa televisiota ja syödä hampurilaisia. Toisaalta hän elää julkisuudesta ja vuotaa itsekin tietoja Valkoisesta talosta toimittajille - samaan aikaan kun raivoaa tietovuodoista. Trump on ennennäkemätön presidentti myös siinä, että hän julkaisee joka ikinen päivä tuntemuksiaan ja tuohtumustaan kaikkien nähtäville.

"Minä olen ypöyksin, voi minua raukkaa Valkoisessa talossa"

Trump soitteli maailman päämiehille ja aneli, että nämä ehdottaisivat häntä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi - saihan Obamakin Nobelin oltuaan virassa alle vuoden eikä se ole yhtään reilua. Hän purkaa järjestelmällisesti Obaman perintöä kykenemättä tarjoamaan mitään positiivista tilalle. Purkaminen ja hävittäminen ovat avainsanoja. Kansainvälisen oikeistopopulismin vaikutusvaltaisin mies toimii kuten kollegansa kaikkialla: repimällä, jakamalla ihmisiä, hävittämällä, rikkomalla ja kylvämällä epäsopua, epäluottamusta ja riitaa. Muurin rakentaminen on tämän prosessin täydellinen vertauskuva. Samoin uhma: Trumpin kannattaja antaisi tämän viedä vaikka talonsa, jos se vain ärsyttäisi demokraatteja.

Vaikka Trump yrittää parhaansa mukaan hävittää amerikkalaisia demokratian instituutioita, ollaan onneksi vielä kaukana tilanteesta, jossa hänen seuraajansa pääsisivät toimimaan vapaasti ja "toimimaan johtajaa kohti", kuten Saksassa tapahtui 1930-luvulla tai kuten näyttää tapahtuvan Venäjällä nykyään. Tällä tarkoitetaan sitä, miten Hitlerin ei tarvinnut antaa itse käskyjä esimerkiksi juutalaisten tuhoamisesta, koska hänen alaisensa suorastaan kilpailivat siitä, kuka osaisi hoitaa "ongelman" tehokkaimmin. Ruohonjuuritason pikkufuhrerit toimivat vuosia niin kuin kuvittelivat johtajan haluavan heidän toimivan samalla kun heidän oman toimintansa tuloksena asiat kehittyivät vuosi vuodelta yhä järkyttävimmiksi. Samoin luulen, ettei vaikka Putinin tarvitse välttämättä jaella itse tappokäskyjä, vaan innokkaat jeesmiehet toimivat "häntä kohti" ja järjestelevät niin, että tämän vihollisia kuolee hämärissä olosuhteissa. Nähtäväksi jää millaiseen alennustilaan Trump jättää amerikkalaisen yhteiskunnan, etenkin jos hänet valittaisiin vielä toiselle kaudelle, jolloin mitkään pidäkkeet eivät kahlitsisi häntä.

Kun Muller sössi itse Venäjä-tutkintansa epäselvään loppuraporttiin ja varovaisiin johtopäätöksiin - hänellä oli harhaluulo, että ihmiset saisivat ja osaisivat lukea raportin itse ja tehdä siitä omat, oikeat johtopäätöksensä - Trump alkoi uskoa olevansa lain yläpuolella. Viime kesän Ukraina-puhelussa hän jo käytti selkeästi väärin asemaansa, ja kun virkarikossyyte kumottiin uskollisten republikaanien tuella, se vain vahvisti Trumpin uskoa, ettei mikään laki enää pidättele häntä. Tiukoissa paikoissa Trump näkee itsensä uhrina ja ajojahdin kohteena samoin kuin kotoiset perussuomalaisemme. Pelkään, että saamme nähdä vielä paljon järkyttävämpää käytöstä ja loputtomia skandaaleita. Trumpin aikakaudella olemme tottuneet siihen, että mikä tuntui viime viikolla täysin pöyristyttävältä, on jo tällä viikolla normaalia, ja mikä tuntuu tällä viikolla pöyristyttävältä, on ensi viikon uusi normaali. Sama kehitys tapahtui Saksassa 1930-luvulla.

Toivoa sopii, että Trumpin presidenttiys toimisi havahduttajana siitä, miten oikeistopopulismi pyrkii romuttamaan demokratiaa ja miten mitään ei voi oikein ottaa itsestäänselvyytenä. Kun Trump möläytteli täydellistä tietämättömyyttään Intiassa, maa alkoi suhtautua USA:han entistä varovaisemmin. Samaa on tapahtunut kaikkialla muuallakin, ja Trumpin presidenttikaudesta ovat hyötyneet etenkin Kiina ja Venäjä. 

Minä itse ei paljasta kovinkaan paljon sellaista uutta, jota uutisia seuraamalla ei olisi tullut tutuksi. Kun Trumpista joskus tulevaisuudessa tehdään vieläkin kattavampia elämäkertoja, elokuvia ja televisiosarjoja, pelkäänpä että kokonaiskuva on vielä tätäkin järkyttävämpi.

Euny Hong: Nunchi (2019)

Nunchi on korealainen supervoima, jonka avulla ihminen oppii lukemaan muiden ajatuksia. Hongin kirjassa käytetään nunchista myös sellaisia ilmaisuja, kuten "huoneeseen astuminen" tai "tilan lukeminen". Kirjan suomenkielisen version alaotsikko on "Intuitiota ja tilannetajua korealaisittain", kun taas englanninkielisen painoksen alaotsikko puhuu onnesta ja menestyksestä. Kirjan erikieliset markkinointiosastot ovat keksineet, että kyseessä on vähän kaikkea kaikille -supervoima, toki bisnesajattelu edellä.

Ensin hieman taustaa nunchin taustalla olevasta korealaisesta kulttuurista, toki hyvin yksinkertaistetusti ja hieman kärjistetystikin. Korea on erittäin hierarkinen yhteiskunta, mikä näkyy esimerkiksi kielessä. Edes sisarukset eivät voi käyttää toisistaan etunimiä vaan sisaria puhutellaan tyyliin "vanhempi sisar", "ikäjärjestyksessä kolmas sisar" tai "nuorempi veli".

Toinen esimerkki työelämän hierarkkisuudesta: Jos pomo sanoo työpäivän päätteeksi, että nyt lähdetään baariin, sinne on pakko lähteä. Kun pomo kertoo kello kolme aamuyöllä karaokebaarissa, että seuraavaksi lähdetään teille jatkoille, soitat vaimollesi ja pyydät häntä valmistamaan pikkupurtavaa. Kun pomo on valmis nukkumaan, viet hänet kotiin, vaikka esimerkiksi Seoulissa se saattaa tarkoittaa pari tuntia kestävää taksimatkaa ennen kuin sinun täytyy olla taas skarppina töissä aamukahdeksalta.

Kun toisilleen tuntemattomat korealaiset kohtaavat, heidän täytyy välittömästi selvittää itselleen, kuka on hierarkiassa korkein, mihin siinä itse sijoittuu ja mikä kenenkin asema ryhmässä on - ennen kuin he voivat aukaista suunsa. Tähän tarvitan nunchia. 

Nunchi on myös rivien välistä lukemista, ilmeiden ja eleiden tulkintaa. Kun ihminen "astuu huoneeseen", jossa on muita ihmisiä, hän muuttaa huonetta ja hänen täytyy lukea sitä ja huoneessa olevia ihmisiä. Hong suosittelee tällaisessa tilanteessa tulijalle hetken hiljaisuutta, jonka aikana tulija arvioi tilanteen, skannaa huoneen ja käsittelee datan. Näin hän ei mene möläyttelemään mitä sattuu ja nolaamaan itseään.

Miten sitten nunchi toimii käytännössä?

Hassua, että kysytte, sillä minulla sattuu olemaan jo vuosikymmenen henkilökohtainen kokemus korealaisista ja etenkin eräästä ajatustenlukijasta. Nimittäin ajatustenluvun kohteena oleminen on osoittautunut lähinnä kiusalliseksi kokemukseksi. Olen turhan usein ollut tilanteessa, jossa olen sanonut suoraan, mitä ajattelen jostain asiasta, mutta ajatustenlukijani on alkanut inttämään, että ajattelen kuitenkin päinvastaista. Nunchi on useimmiten epäonnistunut, ehkä omassa tapauksessani siksi, koska korealaiset "lukevat" ulkomaalaisiakin liikaa oman kulttuurinsa mukaan. Jos suomalainen kehuu toiselle suomalaiselle, että olipa hyvä ostos, kun et maksanut liikaa, keskustelua seurannut korealainen voi suuttua ja väittää, että toista suomalaista on loukattu verisesti, koska "halpa" tarkoittaa korealaisessa kontekstissa jotain muuta kuin suomalaisessa.

Korealainen läheiseni vertailee joskus, miten hankala kanssani on kommunikoida, kun taas korealaisten kanssa hänen ei tarvitse ponnistella, koska he ymmärtävät toisiaan ilman että asioista täytyy erikseen keskustella. Korea on edelleen yhtenäiskulttuuri, jossa sosiaalinen paine ja "mitä muut minusta ajattelevat" -pelko on kova. Jos Koreassa jokin asia - vaikkapa elokuva tai uusi nettivideovillitys - on hip, niin sen haluavat kokea kirjaimellisesti "kaikki".

Korealaiset pyrkivät koko ajan "ennakoimaan" toistensa ajatuksia, tarpeita ja haluja - ja omasta näkökulmastani siis istuttamaan omia projektioitaan muihin. Kun suomalainen kysyy, mitä muut haluaisivat tehdä illalla, korealainen ei kysy vaan ehdottaa sitä, mitä nunchinsa mukaan kuvittelee muiden haluavan tehdä. Olen huomannut, että joskus nunchi toimii kuin Facebook-mainonta: sinun ei tarvitse kuin mainita sana "piirakka" keskustelussa, kun jo seuraavana päivänä korealainen tuttusi tarjoaa sinulle piirakkaa. Ellei sitten kyseinen korealainen satu inhoamaan piirakkaa.

Hieman uskottavuutta Hongin kirjalta vie tämän mainitsema tositarina "Itä-Euroopasta", kun sireenit alkoivat ulvoa ja Hong kysyy lukijalta, mitä pitäisi tehdä, kun ei ymmärrä kaiuttimista tulevaa hätäsanomaa. Hongin neuvo on paeta välittömästi maasta, missä hän onnistuikin "viimeisellä lennolla" ennen kuin kaupunki "jäi veden alle". Tokihan Prahan tulva 2002 oli vuosisadan pahin, mutta on täysin mahdotonta, että koko kaupunki olisi jäänyt veden alle tai että lennot Prahan lentokentälle olisivat loppuneet, kuten Hong väittää.

Ehkä välillä olisi hyvä käyttää nunchin sijaan maalaisjärkeä ja vaikka kysyä hotellin respasta, mitä on tekeillä ennen kuin pakenee suin päin maasta.

Vaikka Hongin kirja ei tarjoa minulle paljoakaan uutta, mitä en olisi yrityksen ja erehdyksen kautta jo tiennyt, se voi olla muille ihan hyvä johdatus aiheeseen, vaikkei siinä itämaan mystiikkaa paljon raotetakaan. Hong itse muutti Etelä-Koreaan vasta teini-ikäisenä osaamatta koreaa ja kirjan lukuisat esimerkit käyttävät Jane Austenia, Shakespearea ja muita länsimaisia lainoja. Siitä olen yhtä mieltä, että nykymaailman suuri este nunchille on älypuhelin. Ruutuaika kun estää paitsi ihmisten välisen vuorovaikutuksen, myös ympäristön lukemisen.

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki (2019)

Remeksen vuosittainen jännäri alkaa hyytävästi. Venäjä hyökkää Suomen infrastruktuuriin ja kommunikaatiojärjestelmiin ja miehittää Ahvenanmaan. Hyökkäyksen kuvaus rullaa hyvin, ellei suomalaisten kädettömyyttä venäläisten edessä ala pohtia. Remeksen työkalupakkiin kuuluu loputtomien yksityiskohtien ja teknisten nimikkeiden luettelointi, jotka teknojännärisabluunan mukaan luovat uskottavuutta tarinaan. Metodia kutsutaan myös asepornoksi.

Mitä sen jälkeen, kun Ahvenanmaa on nopeasti miehitetty? Miehitetäänkö myös manner-Suomi? Miten tarina jatkuu ja millainen on loppuratkaisu? Eihän Venäjä voi tätä tarinaa voittaa?

Remes hellittää otettaan ja heittää soppaan Viron venäläisenemmistöisen kaupungin Narvan miehittämisen, globaalit toimijat kiinalaisia myöten ja jopa natsien toisen maailmansodan aikaiset asetutkimukset. Eli koko homma leviää iloisesti paitsi maailmanlaajuiseksi juoksemiseksi, myös menneisyyttä tulee mukaan melkein sadan vuoden takaa. Remeksen tuttuun tyyliin kuulu täydellinen huumorintajuttomuus ja epäeroottisuus - hänen tyylinsä on täysin vastakkainen vaikkapa maanläheiseen ja rentoon Stephen Kingiin verrattuna - ja pääasia on vauhti, jossa juonen epäuskottavuuksia ei jäädä pohtimaan.

En oikein pysynyt sekametelisopan kyydissä. Esimerkiksi se natsien superasehanke ei liittynyt loppujen lopuksi oikein mihinkään. Sitä paitsi olen aika varma, että olen lukenut Remekseltä tämän kirjan aikaisemminkin. Ehkä useampaankin kertaan.

Kirjoitettuani yllä olevan löysin netistä arvostelun, joka oikeastaan kertoo aika hyvästä näkökulmasta, mistä tässä oli kyse.

Jan Guillou: Tapetut unelmat (2019)

Jan Guillousta olen kirjoittanut pariin kertaan aikaisemminkin. 1900-luvusta kertova Suuri vuosisata -sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa ja päässyt 1970-luvun alkuun. Kun jokaisessa kirjassa on ollut puolentuhatta sivua, on luettavaa kertynyt tähän mennessä jopa 4000 sivua. Olen lukenut sarjaa sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen näin tehnyt minkään kirjasarjan kohdalla. Täytyy tunnustaa, että välillä on ollut hieman hakusessa, mihin vuosi sitten jäätiin, mutta saatuani juuri tämän loppuun odotan taas sarjan seuraavaa osaa vajaan vuoden päästä.

Suuri vuosisata alkoi norjalaisista veljeksistä, joista tuli insinöörejä ja sillanrakentajia. Sukukronikka jatkui maailmansotien läpi. Guilloun näkökulma esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan oli se, että Saksan häviö oli suuri tragedia, etenkin barbaaristen britti-imperialistien kustannuksella.

Kuten Guilloun aiemmassa tuotannossa, sarjan edetessä mukaan tuli tuttuja nimiä: Guilloun muista kirjoista tuttu lehtimies Erik Ponti on jo suuressa osassa ja tämän kirjan viimeisellä sivulla esittäytyy herra nimeltä Carl Hamilton. Päähenkilö on jo kolmannen kerran tässä sarjassa Eric Letang, vasemmisto- ja palestiinalaisaktivisti, ja kirjan teemana on terrorismi. Sivusin omassa väitöskirjassani lyhyesti 1970-luvun eurooppalaista vasemmistoterrorismia, jonka totesin olleen valtiovallan sponsoroimaa - ja tässä kirjassa on kyse nimenomaan siitä. Letang yrittää pitää ruotsalaiset aktivistit kaikin keinoin irti väkivallasta, jota valtiovalta provosoi soluttautumalla aktivistiryhmiin. Länsi-Saksassa ollaan jo pidemmällä: Baader ja Meinhof ovat ajaneet saksalaisen aktivismin maan alle, ja viranomaiset heittävät bensaa liekkeihin parhaansa mukaan. Jopa Ruotsissa aktivisteja salakuunnellaan - laittomasti - eivätkä salaisen palvelun provokaattorit ("heitetään käsikranaatteja synagoogaan") tietenkään edusta minkäänlaista laillisuutta.

Eric Letangilla on aitiopaikka nähdä, mihin Länsi-Saksan kehitys johtaa, koska hänen rakastettunsa ja lapsensa äiti on Hampurissa asuva asianajaja, joka puolustaa terrorismiksi epäiltyjä ja saa siinä samalla itsekin terroristileiman. Viaton puhelinsoitto etäsuhteisen pariskunnan välillä tulkitaan valtiollisten salakuuntelijoiden toimesta väärin ja lopputulos on traaginen. Ja kun tämä ei vielä riittäisi, Letang itse leimataan lehdistössä "terroristiprinssiksi", ja lopulta naisen kämppäkaverit ja jopa tämän asianajajatuttu saavat potkut töistään ja ajetaan lain toiselle puolelle, siis terroristeiksi.

Apulaisasianajajana julkkistoimistossa työskentelevä Letang joutuu myös ruotsalaisen skandaalin kohteeksi, kun roskalehti Ekspressen kopioi pahimman saksalaisen lehden valheet, ja keksii vielä itse liudan lisää. Asianajotoimisto haastaa lehden oikeuteen ilmiselvien valheiden takia, mutta häviää jutun kaiken järjen vastaisesti. Erik Ponti puolestaan paljastaa Ruotsin hallituksen hyväksymän, lainvastaisen vakoilun ja joutuu siitä hyvästä kaltereiden taakse. Kirjassa käydään siis paljon oikeutta sekä siihen liittyvää mediapeliä ja Guillou vanhana kettuna osaa kuvata sen uskomattomiakin käänteitä erinomaisesti. Itse pääministeri Olof Palme häärii kaiken taustapiruna rikkoen samalla härskisti oikeuslaitoksen riippumattomuutta.

Guillou oli itse osallisena juuri kirjan kuvaamassa vakoojaskandaalissa 1970-luvulla ja joutui siitä hyvästä 10 kuukaudeksi linnaan. Hän on siis kirjan Erik Ponti.

Kenties siksi, että kirjan teema on niin synkkä ja omakohtainen, minua alkoi häiritä Guilloun huumorintajuttomuus. Välillä henkilöillä on kyllä hauskaakin, mutta se ei välity lukijalle. Laatuviinejä juodaan paljon, kuten Guilloun kirjoissa yleensäkin, ja vasemmistolaisten vapaata rakkauttakin päästään maistamaan. Ruotsalaiset ilmaisut, kuten "äsh" eivät toimi oikein käännöksessä, vaikkei niitä paljon olekaan. Tuttuun tapaan Guillou kirjoittaa älykkäästi ja analyyttisesti, mitä olen pitänyt hänen vahvimpana puolenaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vieläkin tiukempaa otetta, etenkin kun Guillou on itse elänyt kirjan kuvaamat tapahtumat. Tai ehkä juuri siksi ote on vähän varovaisempi.

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa myös sarjan aiempia osia lukemattomillekin, ja etenkin niille, joita kiinnostaa tuo valtiovallan ja terrorismin hyytävä kytkös.

John Waters: Polyester - The Odorama Experience

Roskan kuninkaan John Watersin ensimmäinen ammattilaisbudjetilla tehty mainstream-elokuva sisälsi Odorama-kortin, jonka avulla elokuvissa kävijä saattoi haistaa kymmenen elokuvassa mukana olevaa hajua. Kikka oli niin suosittu, että muistaakseni elokuva nähtiin tuoreeltaan 1981 myös Suomen teattereissa hajujen kanssa. Tätä ennen Waters oli tehnyt elokuviaan kengännauhabudjetilla eivätkä ne todellakaan olleet päässeet maailmanlaajuiseen levitykseen. Watersin leffoista kuuluisin on edelleenkin Pink Flamingos (1972), jossa ovat mukana muun muassa rokkaava peräreikä sekä tietenkin ikoninen kohtaus, jossa Watersin muusa Divine syö aitoa koiranpaskaa. Mainstream-yleisölle hän on tuttu alkuperäisestä Hairspraysta tai sitä seuranneesta Cry Babysta,  joka veti teinityttöjä teattereihin nuoren Johnny Deppin perässä.

Nyt Odorama-kokemus on mahdollista myös kotona, kiitos tuoreen Criterion Collection -julkaisun, joka sisältää tuoreen Odorama-kortin. Olen joskus ostanut netistä uudelleenjulkaistuja Odorama-kortteja, mutta säilyttänyt niitä koriste-esineinä, koska tuskin niissä on ollut hajuja jäljellä eikä aiemmissa dvd-julkaisuissa ole ollut mukana ohjenumeroita, joiden mukaan korttia pystyisi käyttämään. Criterionin julkaisujen tapaan blu-rayn mukana tulee paljon ekstraa, muun muassa 2019 kuvattu Watersin haastattelu, sekä yläkuvassakin näkyvä elokuvajuliste.

Nämä tuoreet Odorama-kortit sen sijaan toimivat. Ne haisevat (tai tuoksuvat) jo suoraan pakasta, ja kun elokuvan alussa "professori" selittää niiden toimintaperiaatteen ja numero yksi alkaa välkkyä kuvassa, on aika raaputtaa kyseistä numeroa ja haistaa. Kyseessä on tietenkin ruusun haju. Mutta arvatkaapa mikä haju tulee seuraavaksi? Onko se ehkä toinen kukkanen, raikas parfyymi vai jotain lihallisempaa? Vastaus paljastaa John Waters -tietämyksesi alkulevelin.

Odorama on tietenkin vain kikka (englanniksi "gimmick"), vaikka se on alustettu itse elokuvassa hyvin: kun Divine alkaa nuuhkia ympärilleen, katsoja kurkottaa vaistomaisesti hajukorttiaan, ja pian seuraava numero ilmestyykin kuvaan. Itse huomasin, että jo parin raaputuksen jälkeen koko kortti tuoksui niin voimakkaasti, että seuraava haju alkoi peittyä edellisten hajusinfoniaan. Lisäksi molempien käsien sormiin tarttui kortista haju, vaikka käytin raaputukseen kolikkoa. Ei paljon huvittaisi syödä samoilla sormilla popkornia. Joka tapauksessa oli hieno lopultakin "haistaa" elokuva, niin kuin se oli alun perin tarkoitettu.

Itse Polyester-elokuva on Watersille tyypillinen ultrakoominen ja täysin epärealistinen saippuamelodraama, jossa ei tunteita säästellä vaan näytellään yli kuin näyttelijöitä olisi kuvauksissa uhattu aseella. Divinen esittämä Francine Fishpaw saa kokea puolessatoista tunnissa kaikki mahdolliset nöyryytykset, mitä keskiluokkainen perheenäiti voi kokea: nistipunkkari panee tyttären paksuksi, poika osoittautuu kieroutuneeksi seksuaalirikolliseksi ja pornoteatterin omistava aviomies lähtee sihteerinsä mukaan ja alkaa häpäistä ex-vaimoaan julkisesti. Jopa oma äiti varastaa Francinen lompakosta ja ainoa ystävä on entinen siivooja, Edith Masseyn esittämä puoli-idiootti ja nykyinen miljonääri. Sitten kuvaan astuu (oikean filmitähden) Tab Hunterin esittämä Todd Tomorrow ja Francine saa vihdoin kokea, miltä tuntuu olla rakastettu. Vai saako?

Sanottakoon vain, että Polyester oli Watersin siihen asti positiivisin elokuva. Se ei vielä kuitenkaan taannut päähenkilölleen onnellista loppua.