Kuka tämä pelle on?
tiistai 16. kesäkuuta 2020
lauantai 30. toukokuuta 2020
Keijo Kangen kirjallisuusblogi #4
Keijo Kanki (?!) jatkaa romaanini "Kadonneen mestarin tapaus" käsittelyä. Kertokaa joku, jos tiedätte tästä miehestä enemmän!
torstai 28. toukokuuta 2020
Keijo Kangen kirjallisuusblogi #3
Kuka on Keijo Kanki? Hän on itselleni täysin uusi tuttavuus ja lievästi sanottuna arvoitus. Laitan tämän videon kuitenkin blogiini, koska hän käsittelee siinä kirjaani "Kadonneen mestarin tapaus" - tosin aika valikoivasta näkökulmasta ja aika valikoivilla tekstinäytteillä. Kertokaa joku, jo tiedätte tästä enemmän!
perjantai 22. toukokuuta 2020
The Painted Bird -elokuva (Tsekki 2019)
Viime vuosien odotetuin tsekkielokuva The Painted Bird (alkuperäisnimi Nabarvené ptáče) ei ole elokuva kaikille. Jerzy Kosińskin samannimiseen, osin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva lähes kolmituntinen elokuva sijoittuu epämääräiseen paikkaan Keski- ja Itä-Euroopassa, jossa yksin jäävä nuori poika vaeltelee kylästä ja kovasta kohtalosta toiseen. Poikaa syytetään muun muassa noidaksi, mustalaiseksi ja juutalaiseksi ja häntä kohdellaan sen mukaisesti. Toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva on täynnä vihaa ja väkivaltaa vaikkei sodasta ole välillä tietoakaan, ja vain harvoin kukaan vaivautuu kohtelemaan vaeltavaa orpoa ihmisenä. Poikaa käytetään seksuaalisesti hyväksi kummankin sukupuolen toimesta, hänet heitetään paskalammikkoon, hän todistaa perheväkivaltaa, eläimiin sekaantumista ja insestiä ja lopulta hän oppii myös tappamaan päästäkseen eroon hyväksikäyttäjistään.
Tsekkiläisen Petr Kotlárin uskottavan vähäeleisesti esittämän orpopojan kohtaamille ihmisille käy harvoin hyvin. Heitä ammutaan, heidän silmiään kaivetaan päästä, erään "vapaamielisen" naisen vaginaan työnnetään pullo ja potkaistaan perään, tämän miesystävä hirttää itsensä ja niin edelleen. Kun poika löytää ikäisensä, kuolemaisillaan olevan pojan ryömimässä maassa, mitä hän tekee? Ottaa pojan kengät. Samoin hän etsii ammuttujen juutalaisten matkalaukuista syötävää välittämättä ympärillään makaavista ruumiista. Elokuva ei sorru taide-elokuvamaiseen symbolismiin tai teennäisyyteen, vaan kaikki esitetään brutaalin graafisesti ja nuoren pojan näkökulmasta. Ei ihme, että elokuvafestivaaleilla herkempiä katsojia on lähtenyt joukoittain esityksistä.
Lähin vertauskohta Painted Birdille on neuvostoliittolainen klassikko Tule ja katso. Tässäkin elokuvassa puhutaan vähän ja asiat nähdään nuoren pojan näkökulmasta. Kun itse päähenkilö sanoo jotain - hevoselle, ihmisille hän ei puhu sanaakaan - katsoja melkein hätkähtää.
Mustavalkoisen elokuvan maailma on rosoinen myös visuaalisesti. Joka paikka on täynnä likaa ja mutaa, ja ihmiset ovat ryppyisiä ja lihallisia. Tämä pätee myös kansainväliseen näyttelijäkaartiin. Mukana ovat muun muassa Harvey Keitel, Stellan Skarsgård, Udo Kier ja Julian Sands. Barry Pepper, joka esitti Pelastakaa sotamies Ryanissa tarkka-ampujaa, on tällä kertaa venäläinen tarkka-ampuja, joka kostaa toveriensa kuoleman tappamalla aamuun herääviä kyläläisiä orpopojan toimiessa hänen tähystäjänään.
Elokuvassa puhutaan tsekin lisäksi saksaa ja fiktiivistä yleisslaavia. Ainoa häiritsevä asia dialogissa oli minulle se, ettei Harvey Keitelin esittämä venäläinen pappi tuntunut kuulostavan Harvey Keitelilta. Vasta myöhemmin luin, että Keitelkin todella puhui "slaavilaisen esperantonsa" itse. Elokuvaa varten kehitettiin oma kieli, koska sitä ei haluttu paikantaa romaanin tapaan mihinkään tiettyyn maahan. Onneksi ohjaaja-tuottaja Václav Marhoul piti päänsä eikä kuvannut elokuvaansa englanniksi, kuten useimmat tuottajat - jopa ranskalaiset - olisivat halunneet. Elokuvan nähtyään on mahdotonta ajatella, että se olisi yhtä vaikuttava englanniksi puhuttuna. Todella vähäpuheisessa elokuvassa esimerkiksi Skasgårdin saksalainen sotilas ei puhu lainkaan ja Pepperin venäläissotilaskin sanoo vain yhden lauseen lopetettuaan siviilien ampumisen: "Silmä silmästä." Nämä kaksi eri puolen sotilasta kuuluvat niihin harvoihin ihmisiin, jotka suhtautuvat poikaan inhimillisesti.
Puolalaislähtöisen kirjailijan maailmankuuluun romaaniin perustuvan romaanin filmatisoinnille ei saatu rahaa populistien hallitsemasta Puolasta, jossa kirja on pitkään kuulunut kiellettyjen kirjojen listalle. Kiellon taustalla on se, ettei se perustu kokonaan kirjailijan omiin kokemuksiin ja toisaalta se "mustamaalaa" puolalaisia vaikkei edes sijoitu Puolaan. Puolalaispopulistien mielestä siis fiktiivinen, fiktiiviseen paikkaan sijoittuva tarina mustamaalaa puolalaisia.
Kirjan ja elokuvan nimi tulee maalaisten vanhasta tavasta maalata pyydystämänsä lintu ja päästää se vapaaksi. Maalattu lintu on erilainen, vieras elementti ja siis vihollinen, ja siksi parvi hylkii sitä ja lopulta nokkii sen kuoliaaksi.
The Painted Bird ei ole sotaelokuva tai tarina holokaustista, vaan valitettavan ajankohtainen kertomus ennakkoluuloista, vihasta ja tietämättömyydestä. Se on brutaali odysseia julmuudesta ja väkivallasta, johon tällainen typeryys johtaa.
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
Lee Child: Linnoitus (1998) ja Jack Reacher -sarja yleensä
Toinen Jack Reacher -kirja Linnoitus ei ole toinen lukemani Lee Childin romaani. Olen lukenut näitä epäjärjestyksessä vuosien ajan aina siitä lähtien, kun satuin löytämään suomenkielisen Childin (oikealta nimeltään Jim Grant) kirjan dubrovnikilaisen hotellin kirjahyllystä. Ensituttavuus teki vaikutuksen, mutta sittemmin Reachereiden lukutahti on harventunut pariin kolmeen vuodessa. Toisaalta kun olen nyt lukenut näitä reilut puoli tusinaa, voin julistautua Reacher-Preacheriksi ja kertoa, mitä teidän pitäisi ajatella sarjasta.
Lukujärjestys ei Reacherien kohdalla tosiaan ole tärkeä. Sarjassa ei ole suurta kaarta. Jack Reacher ei muutu, kuten ei James Bond tai Clint Eastwoodin Sergion Leonen spagettiwesterneissä esittämä The Man with No Name. Perinteisen draaman opin mukaan tarinan päähenkilön pitäisi olla eri ihminen kuin sen alussa, mutta sarjoissa muuttumattomuus on ymmärrettävää. Yksittäisissä tarinoissa päähenkilön olisi läpikäytävä muutos ja voitettava oma sisäinen esteensä, mutta sarjassa tällainen menisi helposti naurettavuuksiin, jos joka tarinaan pitäisi löytää uusi sisäinen este tai trauma. Reacher-sarjassa niitä olisi nyt jo 25. Jack Reacher saapuu näyttämölle ensimmäisen tarinansa Tappotahti alussa valmiina Jack Reacherina. Kaksikymmentäviisi kirjaa myöhemmin hän on sama Reacher. Hän ei kamppaile joka tarinassa jonkin sisäisen demoninsa kanssa, jonka hän sitten selättää. Reacherin mielipiteet eivät muutu eikä hän muutenkaan henkisty jokaisen tarinan lopussa ihmisenä. Itse asiassa Linnoituksessa Child yrittää jonkinlaista muutosta ihan oikeaoppisilla sanoillakin ("hän oli päässyt yli traumastaan" tai jotain vastaavaa), mutta minulta meni koko homman pointti ohi ja yritys oli kömpelö.
Jack Reacher on "mies tuli taloon" -tarinatyypin henkilöitymä. Hän on Yojimbo, joka saapuu pikkukylään ja sekaantuu sen valtakamppailuun. Hän on 1960-luvun Clint Eastwood, joka peri Yojimbon roolin sen jälkeen kun Sergio Leone kirjoitti siitä oman versionsa katsomalla Kurosawan elokuvaa non-stoppina italialaisessa elokuvateatterissa.
Tarinan alussa Jack Reacher saapuu uuteen paikkakuntaan eikä ehdi kulua kuin muutama sivu kun ongelmat löytävät hänet. Reacher ei tietenkään väistä konfliktia kuten kaikki järkevät ihmiset tekisivät, vaan syöksyy siihen kympillä. Ensimmäisessä kirjan Tappotahdin alussa Reacher saapuu kaupunkiin ja ehtii istahtaa kahville, kun paikallinen sheriffi päättää jo tehdä tästä syntipukin aiemmin sattuneeseen rikokseen. Linnoituksessa Reacher siepataan FBI:n naisagentin mukana, kun tämä sattuu auttamaan kompastuvaa naista väärällä sekunnilla. Aikamoisia sattumuksia, joista tarina alkaa.
Ei kulu aikaakaan, kun ongelmien aiheuttajat huomaavat tehneensä suuren virheen. Entinen sotilaspoliisi Reacher kun on maailman paras lähitaistelija, hänessä on enemmän kuin rahtunen Ihmemies MacGyveria ja hän on etevä amatööridekkarikin. Hän muun muassa pystyy sanomaan ajan kahdenkymmenen sekunnin tarkkuudella ilman kelloa. Siitä vähän aikaa, ja Reacher tapaa kauniin naisen, joka päätyy ennen pitkää hänen sänkyynsä. Eli sarja toteuttaa miehistä päiväunelmaa: Reacher on Harlekiinia äijille. Kuvio on aina sama. Periamerikkalaiseen tapaan englantilaisen kirjailijan tarinoissa väkivalta ratkaisee lopputuloksen: älykäs väkivalta, taas yksi selittäjä Reachereiden suosion taustalla. Miehillä, jotka osaavat väkivallan, on harvemmin Reacherin älyä, ja miehet, joilla on älyä, eivät ole väkivallan erikoisasiantuntijoita. Lopputulosta ei sentään ratkaista konetuliaseilla, kuten Americanaan kuuluisi, vaan useammin nyrkeillä.
Reacherin tapa analysoida salamannopeasti tilanne ja sitten ratkaista se, ovat myös syitä sarjan suosion taustalla. Lee Childin älykäs tilannetaju ei kuitenkaan vedä vertoja esimerkiksi Jan Guilloulle, joka kuvasi Pahuus-romaanissa sellaista äklöä asiaa kuin nyrkkitappelua suorastaan Nobel-tasoisesti. Childin teksti on niukkaa ja lyhyttä lausetta, joka kieltämättä toimii tällaisessa tarinoinnissa - toimihan se Hemingwaylla ja James Ellroyllakin. Huomasin jossain vaiheessa, että Linnoituksen joka toisella sivulla kohauteltiin olkapäitä. Child tekstissä huumori ei kuki. Hersyvin kohtaus Linnoituksessa oli, kun vallankumousta puuhaavien uusnatsien pikkukätyri luennoi Reacherille siitä, miten valtio haluaa riisua ihmiset aseista jotta voisi alistaa heidät. Tavanomaisen foliohattuilusaarnan jälkeen Reacher lähtee juoneen mukaan ja tunnustaa olevansa ranskalainen maailmanhallituksen supersotilas, jolla on lähes yliluonnollisia kykyjä ja että illuminati kuuntelee heitä silläkin hetkellä. Tämä sai tietenkin punaniskan paskomaan housuihinsa.
(seuraava Jack Reacher?)
Kirja-alalla Reacher-tehdas jatkaa toimintaansa, kun kirjailijan veli hyppää puikkoihin tänä vuonna ilmestyvän kirjan jälkeen. Tom Cruisen tähdittämät kaksi Reacher-elokuvaa eivät olleet mielestäni lainkaan huonoja, vaikka faneille Tompan pituus oli ongelma: Reacher kun on kirjoissa 195-senttinen. Amazonin pitäisi tuottaa Jack Reacherista TV-sarja, jossa pituusongelma olisi ratkaistu, mutta alkuvuoden 2020 uutisoinnin jälkeen tuotannosta ei ole kuulunut mitään. Yksi huhu povaili pääroliin Dwayne "The Rock" Johnsonia, jolla olisi - ehm - kieltämättä aivan erilainen habitus kuin Risteily-Tompalla. Johnson oli itse asiassa ehdolla alkuperäiseen elokuvaroolin, kunnes Tom Cruise nappasi sen.
Entä miten käy Reacherin iskemälle naiselle? Suhteesta ei tule tietenkään mitään, koska Reacherin täytyy jatkaa matkaa. Hän ei voi asettua aloilleen. Nainen ymmärtää tämän ja katsoo, kun Reacher ratsastaa auringonlaskuun ja uusiin seikkailuihin.
keskiviikko 6. toukokuuta 2020
Babylon Berlin (TV-sarjan 3. kausi 2020)
Saksalainen hittisarja jatkuu kolmannen kauden 12 jaksolla. Kausi päättyy suureen pörssiromahdukseen vuoden 1929 lopulla - eikä tämä ole juonipaljastus, koska asia tulee ilmi heti kauden ensimmäisen jakson alussa. Toinen pääteema jatkaa kakkoskauden pommi-iskun jälkiselvittelyä ja kolmas tuo sarjaan saksalaisen elokuvamaailman glamourin ja sitä rahoittavat gangsterit.
Kauden päähuomio pyörii elokuvan ympärillä, jonka kuvauksissa tapahtuu outoja murhia. Suurta spektaakkelia kuvataan valtavassa studiossa, ja kun kyseessä on tosiaan juuri keksitty äänielokuva ja vieläpä musikaali, mukana on orkesteri, joka soittaa "livenä" samalla kun avantgardistisia laulu- ja tanssikohtauksia kuvataan ekspressionistisissa lavasteissa, jotka tuovat mieleen Fritz Langin. Babylon Berlin on maailman kallein ei-englanninkielinen TV-sarja, mikä tulee ilmi paitsi näissä kohtauksissa, myös jokaisessa yksityiskohdissa. Edes suurella kankaalla ei kaupunkikuvista erota tietokone-efektejä, vaikka niitä on totta kai käytetty.
Babylon Berlinin kiehtovuutta lisäävät maailmanlopun meininki ja häröily, ja jälkimmäistä on mukana edelleenkin, vaikkei se vie onneksi päähuomiota realistisemmalta kerronnalta. On "telepaattista rikostutkimusta", salaseurojen rituaaleja ja muuten vain aivan tärähtäneitä tyyppejä. En vieläkään tajua, mitä esimerkiksi hämäräperäinen "hullutohtori" oikein tekee sarjassa, paitsi että hän saattaa olla päähenkilön Ensimmäisessä maailmansodassa kadonnut veli, joka häärää jonkinlaisen piraattiradio-ohjelman parissa silloin kun ei toimi psykiatrina tai kiduta ihmisiä gansgstereiden laskuun.
Natseja vuoteen 1929 sijoittuvassa tarinassa alkaa olla yhä enemmän. Natsien lisäksi muut konservatiiviset ryhmät, upseerit, kapitalistit ja heitä vastassa olevat kommunistit juonittelevat ja kamppailevat valtakunnan ylimmästä vallasta. Mukana on myös sellaisia ei-natseja, jotka suunnittelevat käyttävänsä kansallissosialistien katupartioiden huliganismia omien päämääriensä saavuttamiseen. Suuressa pelissä tavallisen kansalaisen tai liipasinta vetävän palkkatappajan hengillä ei ole paljoakaan arvoa.
Sarjan näyttelijät tuntuvat syntyneen rooleihinsa. Volker Bruchin esittää etsivä Gereon Rath joutuu moneen ristituleen ja henki on mennä tälläkin kaudella. Hänen kadonneen veljensä teini-ikäinen poika haluaa liittyä Hitler-Jugendiin, koska näillä meininki on paljon miehisempää kuin katolisen kirkon lehtiä lakaisevassa nuorisoryhmässä. Ihanaisen Liv Lisa Friesin esittämä Charlotte Ritter yrittää etsiväksi, mutta miehinen ammattikunta hylkii naista. Välillä rahapulassa kamppaileva Charlotte joutuu palaamaan maailman vanhimpaan ammattiin varsin kinkyssä kohtauksessa, mutta pian hänen ja Volkerin välillä taas leiskuu, vaikka suhdetta edelleen säästellään tulevaan. Sivuhenkilötkin ovat kaikki täydellisiä paitsi roolituksen osalta, myös siinä mielessä, että useimpiin pahis-tyyppeihinkin on saatu inhimillisyyttä ja jopa lämpöä. Sarjassa on niin glamouria ja henkeviä seurapiirejä kuin äärimmäistä köyhyyttä ja katujen rosoista väkivaltaa. Yksi kauden ikimuistoisimmista hetkistä tapahtuu, kun eräs naissivuhenkilö yrittää karistaa varjostajaa kannoiltaan vaihtelemalla kahden seisovan bussin välillä. Yksinkertaista mutta nerokasta elokuvatekoa.
En ole lukenut sarjan taustalla olevia Volker Kutscherin romaaneja, mutta kolmas kausi perustuu vasta sarjan toiseen kirjaan. Kun kirjasarjassa on ilmestynyt kahdeksan romaania, sarjasta voi toivoa pitkäikäistä. Babylon Berlinin neljättä kautta on IMDB:ssä luvattu jo vuoden 2020 lopuksi, mutta tämä taitaa olla toiveajattelua. Luin muualta, että neljännen kauden kuvausten piti alkaa kesäkuussa 2020, mutta tässä maailmantilanteessa se ei olisi mahdollista. Korona-aikana sarjassa korostuvat sellaiset asiat kuin sisätilojen tunkkaisuus tai väenpaljous: Rathkin syö lounasta baaritiskillä olkapäät kiinni muissa.
1930-luvun lähestyessä Babylon Berlin alkaa vertautua Philip Kerrin Berlin Noir - sarjana tunnettuihin Bernie Gunther -dekkareihin, joista kolme ensimmäistä on suomennettu. Dekkarina 1930-luvun Berliinissä aloittava Gunther joutuu luovimaan samanlaisten juonittelujen keskellä, tosin kun kommunistit ja kaikki muutkin ei-natsit on jo poistettu kuvioista, Kerrin kuviot liittyvät tavanomaiseen rikollisuuteen, joiden taustalta löytyy usein natsikihoja. Kerrin sarja etenee 1940-luvulle ja myöhemmin sodanjälkeiseen aikaan aina 1950-luvulle. Romaani Prague Fatale (2011) sijoittuu Prahaan, jota hallitsi salamurhaansa 1942 asti yksi häikäilemättömimmistä natseista, Richard Heydrich, jonka kanssa Gunther selvittää kirjassa suljetun huoneen mysteeriä. Kerr kirjoitti sarjan ensimmäiset kolme suomennettuakin romaania 1989-1991 ja jatkoi sarjaa pitkän tauon jälkeen 2006 aina 2018 kuolemaansa asti. Kolmen suomennetun lisäksi sarjassa on kymmenen suomentamatonta kirjaa. Voin suositella näitä Babylon Berlinin ystäville ja lukisin mielelläni uusia suomennoksia.
tiistai 7. huhtikuuta 2020
maanantai 30. maaliskuuta 2020
Kadonneen mestarin tapaus - virallinen traileri
ÄÄNET TÄYSILLE! Kadonneen mestarin tapaus - virallinen traileri.
torstai 26. maaliskuuta 2020
Vessapaperi-apokalypsi (osa 3: Wittujen kevät)
Seurasi
yleinen sekasorto. Oy Toimistotukku Ab:n työntekijät säntäsivät
pakoon. PolPon panttivankineuvottelija sotki
housunsa ja
sai
sydänkohtauksen – miekkoselle
myönnettiin postuumi Voihan
rähmä! -kunniamerkki.
Usko Höynänen,
joka
ei halunnut tälläkään kertaa poiketa lauman käytöksestä,
syöksyi
pakoon muiden mukana, mutta tavalliseen tapaan hänen
työtoverinsa
etuilivat ja tönivät hänet hysteerisen joukon hännille.
Konttorirotat
talloivat sihteereitä ja siivoojat vuoropäälliköitä.
Toimistotyöntekijät
pakenivat
sisäpihalta
takaisin
rakennukseen ja sen läpi ulos vapauteen. Usko kompastui ja kun hän
pääsi ylös, hän huomasi, että viimeinen rynnijä oli lukinnut
ovet. Usko oli loukussa
sisäpihalla.
Hän
etsi katseellaan pakoteitä, mutta ainoa
ulospääsy
oli vastapäisen puolen portti,
josta vessapaperizombiet löntystelivät
karmean
hidasta, mutta
tappavaa
kävelyvauhtia.
Usko laski päässään, että hänellä
olisi vaivaiset kaksi minuuttia aikaa päästä pakoon, ennen kuin
elävät kuolleet saavuttaisivat ja
repisivät hänet kappaleeksi.
”Kännissä
ja läpällä”, vessapaperizombiet mumisivat, kun Usko Höynänen
jähmettyi
sikiöasentoon ja valmistautui
vääjäämättömään
kuolemaan.
7
Kalijakaranteenissa
isänmaallisia
kalsarikännejä vetäneet turanialaiset heräsivät
iltapäiväkrapulan aamunnousuun. Tapahtui
lisää
ihmishengen
menetyksiä,
kun liian monet jättivät kotikaranteenin ja lähtivät
rutiininomaisesti hakemaan ulkoa krapulapizzaa ja -kebabia. Useat
kotinsa
jättäneistä
krapulaisista
eivät
palanneet koskaan,
joten
Turanian kansa sai sinä päivänä kymmenentuhatta sankarivainajaa
lisää. Tosin
kuukausi kriisin jälkeen sataseitsemäntoista
sankarivainajamitalilla
palkittua
löytyi hengissä,
vaikkakin heikossa
hapessa
eräästä
pontikkatehtaasta aivan Turania Cityn ulkopuolella. Puliukkoutuneet
patriootit kertoivat paenneensa zombielaumoja pontikkatehtaaseen,
missä he olivat selvinneet kuukauden
hengissä
syömällä pelkkiä
tehtaan lattioilta löytyneitä raakoja pottuja, joita he olivat
maustaneet sokerilla ja hiivalla. Salaperäistä
kyllä
kaikki tehtaan pontikka – satatuhatta litraa 90-prosenttista
alkomahoolia – oli kadonnut jonnekin, mutta kukaan henkiinjäänyt
ei tiennyt asiasta mitään.
Naamakontakteen
ilmestyi useampikin päivitys, jonka
mukaan maan johtavat
nojatuoliasiantuntijat olivat laskeneet maan kalijavarastojen
riittävän enää viikon mittaiseen kalsarikännäilyyn,
minkä jälkeen vessapaperizombien olisi pakko poistua tappion
kärsineinä
maasta. Esitettiin arvioita, että jos talkoisiin otettaisiin mukaan
myös 15-17-vuotiaat, urakasta saatettaisiin selvitä puolessa
viikossa, eli turanialaisittain viidessä päivässä. Jos
taistoon otettaisiin mukaan
vielä
yksityisiin
”hoivakoteihin” suljetut vanhukset,
jotka
nykyisellään tuottivat sänkyihinsä sidottuina suuren osan maan
bioenergiasta (ja
maksoivat täten hoitopaikkansa),
edessä saattaisi olla enää kolme päivää isänmaallista
kalsarikännäystä. Krapulaiset
patriootit kautta maan päättivät tarttua
kalijapullojensa kutsuun ja joivat itsensä tainnoksiin isänmaan
hyväksi.
8
Usko
Höynänen peitti silmänsä, kun vessapaperizombiet olivat enää
muutaman askeleen päässä. Hänen elämänsä kulki hänen
silmissään
filminauhana: Ensimmäisenä
Usko
näki
sielunsa
elokuvanäytöksessä
Turania-Jugend-kesäleirit,
joinne
hänen vanhempansa olivat dumpanneet hänet joka kesä ja joissa
isommat
natsit olivat kiusanneet häntä;
sitten peruskoulu, jossa hän oli loistanut sellaisissa aineissa,
kuten propaganda
(entinen
historia), trollaus
(äidinkieli)
ja
isäm maam
tieto
(ex-yhteiskuntaoppi)
ja
jonka takia häntä oli taas kiusattu; tapaaminen parhaan kaverin
Voiton kanssa, joka oli mukiloinut
ja kiusannut
häntä läpi hänen lapsuutensa; teini-iän kalijoitteluyritys,
jolloin hän oli oksentanut juotuaan puoli pulloa Turanian
Tiikeriä
– ja taas häntä oli kiusattu; tapaaminen tulevan Helena-vaimon
kanssa, joka oli nauranut
hänelle päin naamaa
kunnes oli suostunut menemään Uskon kanssa naimisiin tämän
voitettua kymmenentuhatta markkaa television tietokilpailussa aiheena
”elintarvikkeiden hinta Turanian
ruokakaupoissa
2030-luvulla”. Ensimmäinen
ja ainoa, nolosti päättynyt kokeilu hääyönä harrastaa isojen
poikien juttuja, ja josta
Helena
muistutti
miestään aina kun oli huonolla tuulella eli vähintään joka
toinen päivä;
kohta kaksikymmentä vuotta jatkunut ura Oy Toimistotukku Ab:ssa,
työpaikassa jossa häntä oli tuupittu, tönitty ja hänelle
oli määrätty aina kaikki paskahommat.
Elämänsä
kelat nähtyään Usko Höynänen tuli
siihen lopputulokseen, etteivät asiat oikeastaan voineet mennä enää
tämän
pahemmiksi
ja että muutaman sekunnin päästä koko paska saisikin jo luvan
loppua.
Mutta
kohtalo oli määrännyt toisin.
Usko
odotti zombiehyökkäystä silmät kiinni. Kun mitään ei tapahtunut
kokonaiseen minuuttiin, hän uskaltautui raottamaan silmiään ja
näki Veke Väinämöisen vessapaperilla ja kalijalla lastatun
pakoauton polttavan kumia ja kaahaavan ulos sisäpihalta. Hän oli
näkevinään takapenkillä kolme
vessapapereita yltään kiskovaa hahmoa, joista yksi
näytti aivan sairaaksi ilmoittautuneelta Asseri Mäkäräiseltä ja
toinen muistutti erehdyttävästi toimiston mustan pörssin
asiantuntijaa, jo monta päivää kotikaranteenissa viettänyttä
Sebastian Kukkoa. Kolmatta
zombia Usko ei tuntenut, mutta tämä käytti täsmälleen
samanlaista Ale-Kalijan
-räkäravintolan
lippalakkia kuin
Pentti Happonen,
joka
muodosti
Asserin, Sebastianin ja Veken kanssa erottamattoman vekkulinelikon.
Näytti
aivan siltä, kuin takapenkin zombiet olisivat näyttäneet peukkuja
Uskolle juuri ennen kuin auto katosi näkyvistä.
9
Sinnikkäät
turanialaiset pysyttelivät kotikaranteenissa vielä
viikkoja. Kun kalijavarastot alkoivat loppua, maan tunnetuin
kyläkauppias ja Turapanimua-panimon
omistaja Riku Rikas keksi
bisnesidean, jota pidettiin myöhemmässä historiankirjoituksessa
ikiliikkujan kaltaisena keksintönä. Hän toi
markkinoille
viiden litran kalijapullon, jota myytiin kotiinkuljetuksella ja
reilulla kriisialella. Kun
lantulle maistuva Turapanimua-kalijakin
uhkasi parin
viikon päästä
loppua, Riku Rikas hankki maanalaisilla kontakteillaan läntisen
Swealandian islamilaisesta kalifaatista tankkilasteittain
folkööliä. Kakkosolut
salakuljetettiin maahan
naamioituna
Punaisen Ristin hätäapukuljetuksiksi, jotka
voidellut viranomaiset sallivat pitkin hampain, olihan kyseinen
järjestö julistettu Turaniassa ulkomaiseksi
terroristitoimijaksi.
Bisnesmogulin
operaatio
pitkitti kalijakaranteenia toista kuukautta, jonka
aikana
Riku Rikkaasta tuli Turanian äveriäin mies. On laskettu, että
keskimääräinen ruokakunta käytti jopa kahdeksankymmentä
kahdeksan
prosenttia käytettävissä olevista varoistaan tuona aikana
kalijaan, viisi
prosenttia
pizzataksipalveluihin
ja kolme
prosenttia kebablähetyksiin.
Lopuilla
rahoilla ostettiin sipsejä, irtokarkkeja ja krapulalimpparia.
Myöhempi
historiankirjoitus kutsui kalijakaranteenia Wittujen
kevääksi.
Kun
kakkoskalijavarastotkin
alkoivat
ehtyä
ja
ihmiset alkoivat kyllästyä pirtulla
lantratun homo-oluen
litkimiseen
eivätkä
pizzataksitkaan enää kyenneet
toimittamaan välttämättömiä
elintarvikkeita, kuten
kinkku-aurajuusto-ananas-pizzoja,
kroonisesti
krapulaiset
patriootit alkoivat
pohtia, olisiko
jo sopivaa
palata normaalielämään.
Maan Rakastettu
Johtaja Urban van Dyke, joka
oli lymyillyt koko kriisin ajan ydinbunkkerissaan katsomassa
Kauniit ja rohkeat
-maratonia,
kuunteli
Naamakontakten
äänekkäimpiä nojatuoliasiantuntijoita, julisti
invaasion olevan ohi ja sankarillisen taistelun päättyneen
turanialaisten riemuvoittoon. Eristyksen
aikana kaikkien
muiden tapaan mahtavan kalijamahan kasvattanut van
Dyke
julisti kansallisen vapaapäivän ja kehotti kansalaisia palaamaan
takaisin arkeen. Aluksi
vain
harvat vastasivat kutsuun ja Turania Cityn kadut pysyivät
enimmäkseen tyhjinä. Tilannetta ei helpottanut se, että televisio
näytti loputtomina
uusintoina suosittuja televisiovisailuja tai se, että maan
hallitsevan
– ja
ainoan
–
Kantaturanialaiset-puolueen
alemman tason piirijohtajat levittivät edelleen
huhuja
vessapaperizombie-havainnoista ympäri maata. Sortuipa
valeuutisointiin muutama hallituksen
jäsenkin
–
mutta mitäpä saattoi odottaa puolueelta, joka oli äänestetty
valtaan kännissä ja läpällä.
10
Usko
Höynänen ja muut Oy Toimistotukku Ab:n työntekijät olivat ainoat
ihmiset koko Turaniassa, jotka saivat
todistaa
omin silmin vessapaperizombit lähietäisyydeltä.
Uskollekin
myönnettiin muiden tavoin maan kirjaimellisesti
suurin
kunniamerkki, kolme kilogrammaa painava Wittujen
kevään ’Datsunin
pölykapseli’ -mitali.
Maanlaajuisiksi
tappioiksi laskettiin lopulta kolmekymmentä seitsemän tuhatta
kalsarikännissä kaatunutta, viisitoistatuhatta vessapaperizombien
tuliaseilla surmaamaa sekä viisisataa
kadonnutta, joita
kylläkin kömpi
kevään
mittaan esiin
ojista ja siltojen alta lähes kaksi sataa.
Oy
Toimistotukku Ab:n toimistopäällikkö
Voitto Putkonen
tuli koko kansalle tutuksi lukuisista televisio-ohjelmista, joissa
hän vieraili kertomassa karmaisevia tarinoitaan
vessapaperizombeista. Myöhemmin Putkosen jutuista koottiin kirjanen
ja niistä tehtiin menestyselokuva,
jossa maan legendaarisin elokuvanäyttelijä Timo Tähti esitti
sankarillista esimiestä, joka päihitti
ylivoimaisilla kungfu-taidoillaan päälle käyvät zombit. Vain Usko
Höynänen tiesi, ettei Putkonen ollut tullut edes töihin tuona
kohtalokkaana päivänä, mutta häntäpä ei koskaan haastateltukaan
minnekään.
Veke
Väinämöinen palasi kolmen muun toverinsa kanssa töihin vasta
kolmen kuukauden kuluttua, kun heidän vessapaperitrokauksella
tienaamansa
rahat olivat loppuneet. Kotona
heitä odottivat Voihan
rähmä! -sankarivainamitalit,
joita he kantoivat ylpeinä elämänsä loppuun asti.
Lopulta
Turania Cityn sankarilliset asukkaat palasivat arkeen ja tungeksivat
sen kaduille. Syykin oli selvä: Maankuulu kyläkauppias Riku Rikas
avasi uusimman kauppakeskuksensa Turania
Cityn laitamilla
ja jakoi sen
pihalla
henkilökohtaisesti
kaikille
ilmaisia ämpäreitä. Ryysis
oli niin kova, että sen jalkoihin jäi kaksikymmentäyksi tuoretta
ämpärinomistajaa, joille
myönnettiin postuumit Kultainen
ämpäri -kunniamerkit.
[Konec]
tiistai 24. maaliskuuta 2020
The English Game (TV-minisarja 2020)
Netflixin viime perjantaina julkaistu kuusiosainen minisarja tarjoaa sukupuolirajoja ainutlaatuisesti rikkovan menestyskonseptin: Miehille se tarjoaa jalkapallon alkuhistoriaa, naisille se tuo Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin kirjoittamaa kahden kerroksen historiallista saippuadraamaa. Käytän saippua-sanaa, koska etenkin sarjan musiikki alleviivaa draamaa turhankin siirappisesti ja jalkapallon sijaan sarja keskittyy enemmän ihmissuhde- ja luokkadraamaan. Silti voin suositella The English Gamea.
Tarinassa seurataan kahta 1800-luvun jalkapalloklubia, yläluokkaista Old Etoniasia ja työväenluokkaista Darwenia. Ensimmäinen hallitsee niin mestaruutta kuin maan jalkapalloklubia ja sen pelaajien mielestä olisi pöyristyttävää, jos työväki pääsisi pilaamaan herrasmiesten pelin. Darwen on yhden puuvillatehtaan ympärillä elävä paikkakunta, jonka tehtailija palkkaa ennenkuulumattomasti ja täysin sääntöjen vastaisesti kaksi walesilaista mestaripelaajaa joukkueeseensa. Tämä aiheutta kränää myös paikallisissa pelaajissa, jotka eivät saa mitään korvausta ja joille uusi, syöttelyyn perustuva pelitapa on täysin käsittämätön. Etonialaisetkin ovat tottuneet voittamaan pelinsä puskemalla joukkovoimalla vastustajan rintaman läpi, joten uusi, voittoisaksi osoittautuva pelitapa tulee heillekin yllätyksenä. Kun ensimmäinen peli päättyy tasapeliin, yllätetyt etonialaiset kieltäytyvät jatkoajasta ja vetoavat jalkapalloklubiin, jonka johto löytyy saman klubin pelaajista. Se niistä gentlemanneista.
Seuraa monipuolista draamaa, jossa jalkapallo jää välillä sivuosaan. Pelitilanteissakin strategia ja pelipaikat neuvotellaan kirjaimellisesti kymmenen sekuntia ennen pelin alkamista. On orpolapsia, yläluokkaista ylimielisyyttä, työväenluokkaista jääräpäisyyttä, petoksia, maailman ensimmäinen jalkapallomellakka, vaikeita valintoja, loukkaantumisia, juoppoutta, ja lopulta luokkarajojen yli ymmärtämistä. Aivan kuin Downton Abbeyssa, tosin tällä kertaa minikoossa. Julian Fellowesilla - joka toisin kuin Downton Abbeyssa ei ole tällä kertaa sarjan ainoa käsikirjoittaja - on ilmiömäinen kyky luoda katsojassa odotuksia ja sitten palkita ne. Sarjan pahiksetkaan eivät ole parantumattomasti pahoja, vaan myös heistä kuoriutuu - enimmäkseen - ihmislapsia, jotka kykenevät ymmärtämään jopa luokkarajojen ylitse. Suureksi kysymykseksi nousee, että kun joutilaat yläluokan snobit pystyvät treenaamaan ja syömään kunnolla joka päivä, onko reilua, että tehdaspaikkakuntien pelaajat eivät pysty samaan vaan joutuvat tekemään aamuvarhaisesta iltamyöhään kuusipäiväisiä työviikkoja ja muutenkin keskittymään enemmän eloonjäämiseen kuin potkupallon pelaamiseen.
Kaikki näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia ja he suoriutuvat rooleistaan hyvin. Ajankuva on brittituotannolle ensiluokkaista, vaikka yläluokan päivällishuone tai työväen kokoontumispubi käyvät välillä yksitoikkoisen klaustrofobisiksi.
perjantai 20. maaliskuuta 2020
Anne Frank: Päiväkirja
Korona-karanteenin aikana on hyvä muistaa, mitä todellinen eristys merkitsee. Kun nyt puhutaan muutaman viikon tai ehkä useamman kuukaudenkin mittaisesta hiljaiselosta ja arjen epämukavuuksista, Anne Frank piileskeli natseja pienessä ullakkohuoneistossa yhdessä seitsemän muun ihmisen kanssa yli kaksi vuotta.
Päivisin ei saanut päästää ääntäkään, koska alakerrassa pyöri edelleen Annen isän firma, jonka työntekijät eivät tienneet perheen piileskelevän yläpuolellaan. Kuka tahansa saattaisi ilmiantaa heidät, etenkin kun natsit palkitsivat vasikoinnista ja juutalaisten auttajia odotti kuolemantuomio. Kun firmaan tunkeutui murtovaras, piileskelijät pelkäsivät, että tämä voisi kiinni jäätyään kertoa oman nahkansa pelastamiseksi kuulleensa yläkerrasta outoja ääniä. Yksikin liian kovaääninen askel tai äännähdys olisi voinut koitua kaikkien kohtaloksi. Hermoilu, jota tapahtui väistämättä kahden vuoden eristyksen aikana, vaaransi kaikkien hengen. Kaikki olivat vastuussa paitsi omasta, myös kaikkien muiden hengistä.
Ainoa yhteys ulkomaailmaan olivat radio ja Annen isän kollegat, jotka auttoivat piileskelijöitä omien henkiensä uhalla. Ruokaa saatiin näiltä auttajilta epäsäännöllisesti jo muutenkin säännöstellyssä Hollannissa. Välillä jouduttiin jakamaan perunoita osiin, että kaikille riitti edes jotain. Vuoden 1959 elokuvaversiossa näytetään konkreettisesti, miten alussa isomahainen toisen perheen isä kuihtuu normaalivartaloiseksi hermoheikiksi, joka sortuu varastamaan kaikkien yhteisestä ruokajemmasta.
Ainoa viihde olivat radio ja kirjat, joiden tuloa Anne odotti aina kiihkeästi. Opiskelu ja päiväkirjaan kirjoittaminen olivat harvoja ilonaiheita, vaikkei ullakolla välillä riittänyt tilaa niihinkään.
Kaiken tämä hiljaiselon ja piileskelyn keskellä Anne Frank oli myös aivan tavallinen teini-ikäinen tyttö, joka kadehti siskoaan, ei aina ymmärtänyt vanhempiensa mielenliikkeitä ja oli myös heräämässä omaan seksualisuuteensa. Tuttavaperheen poika herätti Annessa väistämättä kiinnostusta, vaikka poika olikin aluksi tietty aivan ällö. Tietenkin Anne myös pohti, mikä hänestä voisi tulla isona - ehkä kirjailija? - ja nämä aivan arkipäiväiset mietteet tuntuvat karmaisevilta, kun lukija tietää, miten Annen ja muiden piileskelijöiden lopulta kävi. Pohdinnat ovat samanlaisia, joita nytkin moni teinityttö miettii karanteeniasunnossaan tai jollain maailman pakolaisleireistä.
Anne Frankin päiväkirjoista on olemassa neljä erilaista versiota. Anne ehti aloittaa päiväkirjansa kirjoittamisen (A-versio), kun hän kuuli radiosta, että Hollannin valtio olisi kiinnostunut julkaisemaan sodan jälkeen tarinoita sota-ajalta. Siksi hän alkoi kirjoittaa sen rinnalla erillistä B-versiota, toivoen, että se voitaisiin julkaista. Tästä hän jätti pois liian henkilökohtaisia asioita, kuten seksuaalisuuten liittyvät jutut. Kun Annen isä, ainoa eloonjäänyt, löysi palattuaan päiväkirjat, hän toimitti niistä C-version, josta tuli maailmanmaineeseen noussut kirja. Tämä uusin, neljäs versio on laajin ja perusteellisin.
Kaikkien hermot pitivät kahden vuoden eristyksissä. Uusimpien tietojen mukaan Anne Frank ja muut piileskelijät löytyivät satunnaisen ratsian yhteydessä eikä kukaan esimerkiksi ilmiantanut heitä. Anne kuoli ilmeisesti Bergen-Belsenin keskitysleirillä vain vähän ennen sen vapauttamista 75 vuotta sitten.
Päivisin ei saanut päästää ääntäkään, koska alakerrassa pyöri edelleen Annen isän firma, jonka työntekijät eivät tienneet perheen piileskelevän yläpuolellaan. Kuka tahansa saattaisi ilmiantaa heidät, etenkin kun natsit palkitsivat vasikoinnista ja juutalaisten auttajia odotti kuolemantuomio. Kun firmaan tunkeutui murtovaras, piileskelijät pelkäsivät, että tämä voisi kiinni jäätyään kertoa oman nahkansa pelastamiseksi kuulleensa yläkerrasta outoja ääniä. Yksikin liian kovaääninen askel tai äännähdys olisi voinut koitua kaikkien kohtaloksi. Hermoilu, jota tapahtui väistämättä kahden vuoden eristyksen aikana, vaaransi kaikkien hengen. Kaikki olivat vastuussa paitsi omasta, myös kaikkien muiden hengistä.
Ainoa yhteys ulkomaailmaan olivat radio ja Annen isän kollegat, jotka auttoivat piileskelijöitä omien henkiensä uhalla. Ruokaa saatiin näiltä auttajilta epäsäännöllisesti jo muutenkin säännöstellyssä Hollannissa. Välillä jouduttiin jakamaan perunoita osiin, että kaikille riitti edes jotain. Vuoden 1959 elokuvaversiossa näytetään konkreettisesti, miten alussa isomahainen toisen perheen isä kuihtuu normaalivartaloiseksi hermoheikiksi, joka sortuu varastamaan kaikkien yhteisestä ruokajemmasta.
Ainoa viihde olivat radio ja kirjat, joiden tuloa Anne odotti aina kiihkeästi. Opiskelu ja päiväkirjaan kirjoittaminen olivat harvoja ilonaiheita, vaikkei ullakolla välillä riittänyt tilaa niihinkään.
Kaiken tämä hiljaiselon ja piileskelyn keskellä Anne Frank oli myös aivan tavallinen teini-ikäinen tyttö, joka kadehti siskoaan, ei aina ymmärtänyt vanhempiensa mielenliikkeitä ja oli myös heräämässä omaan seksualisuuteensa. Tuttavaperheen poika herätti Annessa väistämättä kiinnostusta, vaikka poika olikin aluksi tietty aivan ällö. Tietenkin Anne myös pohti, mikä hänestä voisi tulla isona - ehkä kirjailija? - ja nämä aivan arkipäiväiset mietteet tuntuvat karmaisevilta, kun lukija tietää, miten Annen ja muiden piileskelijöiden lopulta kävi. Pohdinnat ovat samanlaisia, joita nytkin moni teinityttö miettii karanteeniasunnossaan tai jollain maailman pakolaisleireistä.
Anne Frankin päiväkirjoista on olemassa neljä erilaista versiota. Anne ehti aloittaa päiväkirjansa kirjoittamisen (A-versio), kun hän kuuli radiosta, että Hollannin valtio olisi kiinnostunut julkaisemaan sodan jälkeen tarinoita sota-ajalta. Siksi hän alkoi kirjoittaa sen rinnalla erillistä B-versiota, toivoen, että se voitaisiin julkaista. Tästä hän jätti pois liian henkilökohtaisia asioita, kuten seksuaalisuuten liittyvät jutut. Kun Annen isä, ainoa eloonjäänyt, löysi palattuaan päiväkirjat, hän toimitti niistä C-version, josta tuli maailmanmaineeseen noussut kirja. Tämä uusin, neljäs versio on laajin ja perusteellisin.
Kaikkien hermot pitivät kahden vuoden eristyksissä. Uusimpien tietojen mukaan Anne Frank ja muut piileskelijät löytyivät satunnaisen ratsian yhteydessä eikä kukaan esimerkiksi ilmiantanut heitä. Anne kuoli ilmeisesti Bergen-Belsenin keskitysleirillä vain vähän ennen sen vapauttamista 75 vuotta sitten.
tiistai 17. maaliskuuta 2020
Vessapaperi-apokalypsi (osa 2: Hätätila)
4
Usko Höynänen oli vessapaperizombien vastaisen sodan etulinjassa, sillä Oy Toimistotukku Ab:n toimistotarvikevastaavana hän vastasi myös konttorin vessapapereista. Jo kohta kahdenkymmenen vuoden ajan Usko oli tilannut toimistoon vessapaperit, huolehtinut niiden jakelusta ja riittävyydestä ja joka ikinen päivä hän oli tarkistanut, että jokaisessa kopissa oli paitsi käyttökelpoinen rulla telineessä, myös vähintään kaksi rullaa reservinä. Voisi sanoa, että Usko Höynänen oli vessapaperialan huippuosaaja.
Tämä päivä oli kuitenkin erilainen. Aamulla Usko kuittasi tapansa mukaan uusimman vessapaperilähetyksen ja teki huolestuttavan havainnon. Toimitus oli vain puolet tavanomaisesta. Kun hän kysyi lähetiltä syytä, tämä selitti sen johtuvan kansallisesta hätätilasta. Sosiaalisessa mediassa oli tultu yön aikana siihen lopputulokseen, että nyt kannatti panikoida. Vessapaperin hinta oli kaksinkertaistunut jälleen yön aikana ja Turania-TV:n pörssiasiantuntijoiden mukaan hinnan odotettiin vähintään kaksikymmenkertaistuvan kuluvan päivän mittaan. Lähetti iski silmää Uskolle ja onnitteli tätä oivallisesta sijoituksesta. Uskon ojentaessa lähetille tavanomaista kahdenkymmenen pennin juomarahaa tämä sanoi haluavansa tipiksi mieluummin viisi arkkia vessapaperia.
Kun Usko aloitti tavanomaisen tarkistuskierroksensa, hän teki tyrmistyttävän havainnon. Ensimmäisessä kopissa ei ollut kuin tyhjä hylsy jäljellä, vaikka hän oli eilen asentanut sinne korkkaamattoman rullan ja jättänyt tavalliseen tapaan kaksi neitseellistä vessapaperikääröä hätävaraksi pöntön yläpuolelle. Sama juttu seuraavassa ja sitä seuraavassa kopissa. Ja kaikissa toimiston kopeissa. Naistenvessoissa sentään oltiin aseteltu satunnainen valikoima käsipyyhkeitä koppeihin, mutta varsinaiset vessapaperit oli sieltäkin rosmottu. Usko raportoi asiasta toimistopäällikölle, joka teki suurhälytyksen. Joko talossa oli varkaita tai – mikä pahempaa – kommunistiset vessapaperizombit olivat soluttautuneet Oy Toimistotukku Ab:n tiloihin.
Kaikki työntekijät komennettiin ulos rakennuksesta ja heidät tarkistettiin ulko-ovella, mutta kenenkään hallusta ei löytynyt yhtään vessapaperirullaa. Myöskään yhtään vessapaperizombieta ei tullut ulos, mitä pidettiin huolestuttavana merkkinä. Seuraavaksi tehtiin nimenhuuto ja havaittiin, että Veke Väinämöinen, toimiston iloinen huulenheittäjä, puuttui joukosta. Joko Väinämöinen oli vessapaperivaras tai sitten hän oli joutunut kommunistizombien uhriksi.
Paikalle kutsuttu PolPon nopean toiminnan yksikkö, joka koostui kahdesta Thorin taistelijoiden haulikolla varustetusta katupartiomiehestä – myös Turaniassa ulkoistettiin asioita ammattitaitoisille alihankkijoille – otti Uskon mukaansa ja lähti etsimään Väinämöistä tyhjästä rakennuksesta. Pyssyt ojossa etenevät katupartiolaiset lähestyivät Väinämöisen huonetta, ja kun Usko kertoi heille, että huoneeseen oli kaksi sisäänkäyntiä, päättivät he käyttää ikivanhaa ja hyväksi havaittua taktiikkaa ja iskeä molemmat ovet sisään yhtä aikaa.
Katupartiolaiset, joista toinen oli punakka keski-ikäinen mies, jolla oli niin valtava vatsakumpu, että hän saattoi pidellä haulikkoa sen päällä ja toinen nuorempi, tukevasti kalijalle haiseva ja vain hieman horjahteleva kaljupäinen patriootti, asettuivat asemiin vastakkaisille sisäänkäynneille. Katupartiolaiset rysäyttivät ovet sisään samanaikaisesti. Kuului kaksi kauhistunutta huutoa, jota seurasi kaksi haulikon huumaavaa paukahdusta. Kun pöly oli laskeutunut ja hiljaisuutta oli kestänyt puoli minuuttia, Usko uskaltautui katsomaan, mitä oli tapahtunut. Molemmat erikoismiehet makasivat toistensa haulien lävistäminä maassa. Kriisin jälkeen molemmat saatettaisiin kymmenentuhannen muun sankarivainajan kanssa haudan lepoon Vuoden 2067 Vessapaperizombien vastaisen sodan uhrien hautausmaalle ja heille myönnettiinTuranian korkein postuumi arvonimi, Ruskean Reiän Ritarikunnan myöntämä Vuoristoneuvos Tuuran ’Voihan Rähmä’ -kunniamerkki. Kuten arvata saattaa, ritarikunnan nimi saati sen myöntämä arvonimi eivät olleet aina tunnettuja kyseisillä titteleillä, mutta koska kansalaisvaikuttaja Matutvituun666 oli ehdottanut Naamakontaktessa kännissä ja läpällä nimien muuttamista ja ehdotus oli saanut tarpeeksi hyväksyvää mölinää, entinen Valtioneuvoston herrakerho oli joutunut muuttamaan nimensä.
5
Samaan aikaan Interwebissä tavalliset turanialaiset päättivät määrätä itsensä kotikaranteeniin ja isänmaalliseen taisteluun: kaikkien kynnelle kykenevien tuli pukeutua kalsareihin ja juoda kalijaa niin paljon kuin kykenivät. Tämä ovela taktiikka perustui siihen yksinkertaiseen oivallukseen, että jos Turaniasta juotaisiin kaikki kalija pois, sitä kittaavilta vessapaperizombeilta loppuisi polttoaine ja elävien kuolleiden täytyisi vetäytyä julistamaan homokommunismipropagandaansa johonkin vähemmän sisukkaaseen ja itsekuriseen maahan, kuten itäiseen, Tsaari Vladimir Toisen johtamaan Vähärussijan keisarikuntaan tai lahden eteläpuolelle Virumaan Suvakkilandiaan.
Tämä merkitsi sitä, että Turania Cityn kadut autioituivat. Vain muutamat isänmaallisuuden puuskan saaneet mattimyöhäiset yrittivät epätoivoisesti löytää jostain kalijaa, useimmiten turhaan. Seurasi tappeluita ja ryöstöjä, kun myös viime hetken vessapaperin hamstraajat jalkautuivat kaduille ja ostoskeskuksiin. Throrin taistelijoiden katupartiolaiset yrittivät pitää järjestystä yllä, mutta ammuttuaan aseensa tyhjiksi ja kirjattuaan riveistään satakaksikymmentä kuollutta, viisisataaviisikymmentä haavoittunutta, kolme kadonnutta ja kolmekymmentäkolme vessapaperizombietartunnan saanutta, myös thorilaiset vetäytyivät sisätiloihin nuolemaan haavojaan ja juomaan kalijaa. Myöhempi historiankirjoitus piti sitä ”kunniakkaana kansannousun päivänä, jolloin turanialaiset nousivat yhteiseen rintamaan vessapaperizombeja vastaan. Tuo päivä oli vasta alku, mutta se ei ollut alun loppu vaan lopun alku taistelussa homokommunismin ja juutalaisen islamilaisuuden tyranniaa vastaan” (historioitsija Teemu Saarikoski teoksessaan Oi Turania – kunnian vuodet 2065-2075, kustannusosakeyhtiö Pinkopellet 2079).
6
Usko Höynänen löysi työtoverinsa Veke Väinämöisen pohjakerroksen varastohuoneesta, jota ei oltu käytetty sen jälkeen kun Usko oli löytänyt sieltä työtoverinsa Seppo Mäkäräisen heikossa kunnossa kaksitoista vuotta aikaisemmin. Turania Cityn parhaat erikoislääkärit ja kirurgit olivat työskennelleet Mäkäräisen pelastamiseksi kellon ympäri, mutta muumioituneessa tilassa olleen työtoverin pelastamiseksi ei ollut auttanut edes tuolloin kovassa huudossa ollut pääamputointi.
Väinämöinen oli rakentanut itselleen linnakkeen vessapapereista raskaasti kalmanhajuiseen kopperoon ja kieltäytyi itsepintaisesti tulemasta ulos. Piiritystilannetta jatkui toista tuntia, ja vasta kun PolPon pahanhajuinen panttivankineuvottelija tarjosi Väinämöiselle pakoauton, jossa oli kymmenen koppaa Turanian Tiikeri -kalijaa, ja hänen hamstraamilleen vessapapereille taattiin diplomaattinen koskemattomuus, Väinämöinen suostui tulemaan ulos.
Juuri kun Veke Väinämöinen oli tulossa rakennuksesta sen edessä odottavaan, vessapaperirullilla ja kalijalla lastattuun pakoautoon, kuului kimakka kirkaisu. Huudon päästäjä oli mainittu panttivankineuvottelija, joka osoitti epäuskoisena hitaasti lähestyviä, vessapapereihin kietoutuneita olioita. Hirviöiden ojennetut kädet osoittivat eteenpäin ja heidän suustaan kuului muminaa:
”Kännissä ja läpällä”, vessapaperizombiet, joita oli kaikkiaan kolme kappaletta, kämisivät kuin hare krisnat. ”Kännissä ja läpällä.”
(jatkuu seuraavassa numerossa)
sunnuntai 15. maaliskuuta 2020
Vessapaperi-apokalypsi (osa 1)
1
Maailman
parhaan maan
Turanian parhaan kaupungin Turania Cityn kolmanneksi parhaassa
nukkumalähiössä
eli keski-ikäinen
mies,
jolle luonto oli antanut mitä lauhkeimman mielenladun. Hänen viaton
sielunsa kuvastui hänen lapsenkasvoiltaan ja
hänen nimestään, joka oli
Usko Höynänen. Kaikkien
muiden turanialaisten tapaan Usko oli vakaasti sitä mieltä, että
Turania oli paras valtio maan päällä. Tosin turanialaiset eivät
olleet useaan vuosikymmeneen päässeet käymään ulkomailla, mutta
koska Uskolle oli näin lapsesta asti kerrottu, asian täytyi olla
niin eikä Usko halunnut yleensäkään erottua joukosta olemalla eri
mieltä asioista, joita muut pitivät itsestään selvyyksinä.
Turania
vuonna 2067 oli todellakin
ihmeellinen maa
ja
täysin erilainen kuin mikään muu valtio maailmassa. Tasan kymmenen
vuotta sitten pohjoinen
Turania
oli
eristäytynyt
muusta maailmasta eroamalla Euroopan maanosasta, laittamalla rajansa
kiinni ja rakentamalla muurit ympärilleen. Turanian ihmiskasvoinen
kansallissosialismi toteutui parhaiten sen omassa,
muusta maailmasta eristetyssä Interwebissä, jonka
suositussa
Naamakontakte-sovelluksessa
kuka
tahansa saattoi ehdottaa mitä tahansa ja kovaäänisin mölinä
ratkaisi lopputuloksen. Koska kaiken täytyi olla Turaniassa
suurempaa kuin muualla, oli esimerkiksi
päätetty,
että yksi Turanian kilometri vastasi kymmentä muun maailman
kilometriä. Niin ikään oli päätetty siirtyä sataminuuttiseen
tuntiin, kaksikymmentuntiseen päivään, viisikymmenpäiväiseen
kuukauteen ja kymmenkuukautiseen vuoteen. Sisukkaat
turanialaiset eivät antaneet sen häiritä,
että aamu saattoi valjeta täydellisessä pimeydessä tai että
aurinko nousi vasta iltakalijan aikaan. Kun
asiasta oli kerran äänestetty, niin pulinat pois ja
sillä selvä!
Harvat
soraäänet tukahdutettiin joukkovoimalla
somessa, jossa vallitsi vanhojen hyvien aikojen yhtenäiskulttuuri.
Usko
Höynänen myönsi siksi ainoastaan itselleen, että välillä huhut
ja niiden aiheuttamat villitykset saattoivat ehkä
lyödä
hieman yli Turanian maanpäällisessä paratiisissa. Ensimmäisenä
Uskolle tuli mieleen
vuoden 2055 suuri fillarikommunistijahti, jolloin kansalaiset olivat
yltyneet tehtailemaan
ilmoituksia Poliittiselle Poliisille eli
PolPolle
kanssaihmisistään
pelkästään sen
vuoksi,
että jotkut
turanialaiset
olivat edelleen
pakotettuja
käyttämään polkupyörää.
Tai toissavuoden
Isänmaallinen
taistelu
kasvissyöntiä vastaan,
kuten
sitä
oli nimitetty televisiossa,
ja
jossa
myös
Usko Höynänen oli joutunut PolPon kuulusteluihin, koska Oy
Toimistotukku Ab:n ruokalassa tietyt henkilöt aina etuilivat häntä
ja
ottivat sianpotkaa enemmän kuin säännöt sallivat, jolloin
Uskolle jäi usein pelkkää lanttusosetta syötäväksi. Toisaalta
kun
kaikki tiesivät polkupyöräilyn
ja kasvissyönnin
johtavan kommunismiin, ei tällaisia asioita voinut painaa
villaisellakaan.
2
Viime
viikkoina sosiaalisessa mediassa oli esiintynyt taas
huolestuttavia
huhuja, joiden todenperäisyydestä
oli vaikea saada
selkoa.
Koska turanialaisilla ei ollut pääsyä muun maailman tietoverkkoon
tai
uutislähteisiin,
jotka
olivat
joka
tapauksessa
täynnä juutalaisneekerien sinne syöttämää väärää
informaatiota, jonka
ainoana tarkoituksena oli tuhota Turanian valtio,
maan ylin johtokin joutui turvautumaan Interwebissä esitettyihin
spekulaatioihin. Sosiaalisen
median tärkeimmässä kanavassa
Naamakontaktessa oli
raportoitu ensin, miten käyttäjän Tauno
Murhapuro
serkku
oli kuullut sairaanhoitajana työskentelevältä kaimaltaan
tapauksen, jossa eräs sairaalaan maksavaurion takia saapunut potilas
oli kertonut kuulleensa tenututultaan tarinan siitä, miten eräs
naapurin ryyppyporukan ikäneuvos oli erään pitkän
kalijoitteluputken aikana nähnyt, miten vaaleanpunainen elefantti
oli paennut vessapaperiin kääriytynyttä zombieta, jolla oli ollut
kädessään pullo Turanian
Kulta -kalijaa
ja joka
oli samalla
huudellut säädyttömiä
kommunistisia
iskulauseita kyseiselle
silminnäkijälle.
Vaikka juttu oli äänestetty somessa ”kännissä ja läpällä”
-osastoon, oli seuraavaksi käyttäjä
TeroVaara
kertonut varmana totuutena, että hänen Pohjois-Turaniassa asuva
kälynsä oli
kuullut
rajavartijatuttunsa kertoneen juttua siitä, miten tämän kollega
oli eräänä aamuyönä vahtivuorossaan nähnyt muurin yli, miten
rajan toisella puolella Swealandian islamilaisessa kalifaatissa oli
parveillut
samanlaisia vessapapereihin
kietoutuneita olioita, joilla oli käsissään pullolliset
kakkosolutta. Mies ei tiennyt tarkalleen, mitä zombiet olivat
huudelleet, koska kukaan Turaniassa ei enää osannut Swealandian
kieltä, mutta arveli, että kun kerran
kyse
oli tunnettujen
homoterroristien
maasta, sen täytyi liittyä kommunistisiin tai
joka tapauksessa Turanian vastaisiin
iskulauseisiin.
Tämä
kertomus oli jo niin vakava, että Naamakontaktessa
päätettiin korottaa maan valmiustilaa ja Turanian
Super Mahtavien
Hyökkäys Voimien
– jo parikymmentä vuotta aiemmin oli äänestetty,
että vain nillittäjävaltioilla
oli akkamaisesti
nimetyt
”puolustusvoimat”
– huippumodernit
T34-panssarivaunut
ja Mig21-suihkuhävittäjät määrättiin
maan pohjoisrajalle.
Tämän
jälkeen havainnot vessapaperiin kääriytyneistä, kalijaa
litkittävistä kommunistizombeista räjähtivät käsiin. Yhtenä
päivänä vessapaperizombie oli nähty kansallisoopperan raunioilla
jakamassa kommunistipropagandaa tai
kyselemässä vieraalla kielellä tietä turistineuvontaan,
seuraavana eläviä kuolleita oli havaittu jo lauma veljeilemässä
kasvissyöjähippien kanssa pahamaineisen
Suvakkisuon lähiössä.
Vaikka havainnoista ei kumma kyllä löytynyt
yhtä ainoaa
valokuvatodistetta, katupartio Thorin
taistelijat jalkautti
patrioottinsa
kerhotilojen lämpimästä Turania Cityn kaduille, mikä
aiheutti kränää tietyissä katupartiolaisissa, joilla
oli vaikeuksia kävellä runsaan kalijoittelun ja kakkostyypin
diabeteksen takia.
Usko
Höynästä hätkähdytti eniten varma havainto siitä, että
vessapaperizombilauma oli nähty rakkaan kotilähiön liepeillä
aivan
Turania III
-ostoskeskuksen
takana.
3
Turanialaisten
vastaisku tapahtui 2020-luvun somesotien yhteishengessä. Nyt
alettiin puhaltaa yhteen hiileen ja maalittaa kovalla kädellä
vastustajaa.
Jos
kerran vastassa olivat kalijaa juovat vessapaperizombiet, looginen
vastaisku oli alkaa hamstrata vessapaperia
ja kalijaa kaupoista ja kioskeista. Kaikki
eri
alojen erikoisasiantuntijat
nojatuolipatriooteista somekommentoijiin nousivat tietokoneidensa
ääriltä
ja ryntäsivät kauppoihin. Jo
samana iltana
kauppojen
hyllyt olivat tyhjiä ja vessapaperirullan hinta oli noussut
tähtitieteelliseksi Turanian
mustassa pörssissä, jossa myytiin laittomasti kaikenlaisia
ulkomaailman ylellisyystuotteita, kuten sukkahousuja, pornolehtiä
ja USB-tikuille
ladattua jazzmusiikkia.
Kun
Kaikenmaailman
Dosentti
-niminen
viranomainen (epäsuositun
virkamiehen nimi oli vaihdettu
kuukausi sitten Naamakontaktessa)
yritti hillitä hamstrausta ja väitti sen olevan
turhaa, somevaikuttaja Nakkikioskin
Arska
lisäsi löylyä pesään kertomalla varmana tietona, että hänen
kummipoikansa setä oli kuullut Swealandin homoterroristien invaasion
alkavan jo
seuraavana
päivänä.
Sosiaalisessa
mediassa kiellettiin ihmisiä pukeutumasta vessapaperiin
kuolemanrangaistuksen uhalla, mikä selkiytti tilannetta, sillä nyt
kuka tahansa sai luvan ampua vapaasti vihollista. Jo
samana iltana taistelu vaati ensimmäiset kuolonuhrinsa.
Turanialaisia kaatui seuraavana
päivinä kymmenittäin, sitten sadoittain, mutta yhtään
vessapaperizombieta ei saatu tapettua. Turanialaiset
pitivät tätä
selkeänä
todisteena
vihollisen petollisuudesta ja raukkamaisuudesta, kun se iski
salakavalasti,
katosi varjoihin eikä tapellut reilusti kuten vihermädättäjät
vuoden
2039 Sometalvisodassa. Lisäksi
vihollisella
oli selvästikin tuliaseita käytössään, mikä aiheutti
hämmennystä Naamakontakten nojatuoliasiantuntijoissa, koska jopa
suljetussa Turaniassa
tiedettiin zombien käyttävän ensisijaisesti
purukalustoaan
vihollisen nujertamiseen. Käyttäjä Mannerheim_Uuno
päätteli,
että
vessapaperizombien täytyi olla erityisen oppivaa lajia, koska nämä
olivat onnistuneet ampumaan satoja patriootteja ja samalla väistämään
kaikki turanialaisten heitä kohti ampumat luodit
ja latingit,
joita oli viimeisimpien tilastojen mukaan jo lähes puoli miljoonaa.
Käyttäjä Jaska
Turhapuro lisäsi,
että kommunistizombeilla täytyi olla maan
rajojen sisällä kätyreitä,
jotka toimittivat näille
konetuliaseita, ja kertoi varmana tietona, että hänen hermoille
käyvän
anoppinsa täytyi olla yksi näistä isänmaanpettureista. Molemmat
väittämät hyväksyttiin suurella mölinällä ja jo samana yönä
PolPo kävi toimittamassa Jaskan anopin vankileirille.
Näistä
edistysaskelista huolimatta ongelma säilyi muuttumattomana.
Mitä
tehdä, kun
vihollinen käytti epäsymmetristä sodankäyntiä, tappeli
ihan oikeassa maailmassa
eikä suostunut lainkaan
kirjautumaan Interwebbiin?
Tätä
vihollista
ei voinut maalittaa, sitä ei voinut trollata, sen kimppuun ei voinut
osoittaa tuhansia somesotureita eikä se piitannut muutenkaan yhä
kovemmaksi yltyvästä someulinasta.
4
Usko
Höynänen oli vessapaperizombien
vastaisen sodan
etulinjassa, sillä...
(Jatkuu...)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










