Rob Sears: Donald Trumpin kauneimmat runot (2017)

Donald Trumpin kauneimmat runot on koostettu Trumpin puheista ja twiiteistä. Niitä onkin maailma ihmetellyt jo reilun kolmen vuoden ajan. Valkoisen talon on vallannut South Parkin Cartmanin tapainen piirroshahmo, joka huseeraa Ali G:n itsevarmuudella ja tietämyksellä ympäri virtuaalista ja tosimaailmaa. Todellisuus on ohittanut fiktion ja parodia siitä tuntuu olevan mahdotonta.

"Paljon parempaa kuin käydä psykiatrilla - enkä ole koskaan käynyt."

Kuten tunnettua, Donald J. Trump on kaikkien alojen maailman paras erikoisasiantuntija. Hän on maailman paras kaikessa. Hän on maailman paras 140 merkin kirjoittaja, hänellä on maailman paras muisti ja puhuupa hän ihan mistä asiasta tahansa, hän tietää siitä kaiken.

Hän on myös vakaa nero.

Trump on myös maailman paras koulukiusaaja, maailman paras narsisti, maapallon paras alapäätarttuja, maailman paras Venäjän asioiden edistäjä, maailman paras sammakko, maailman paras sarjakuvafilmatisointi ja maailman paras tätimies.

"Minulla on maailman paras muisti. Maamme unohdetut miehet ja naiset eivät enää jää unohduksiin."

Naurattaisi silmät kippurassa ellei tämä olisi todellisuutta. Kirjanen on julkaistu jo vuonna 2017, mutta meno on sen jälkeen vain yltynyt. Kun uusi pohja on saavutettu eikä kukaan enää uskoisi Trumpin pystyvän alittamaan itseään, hän tekee sen yhä uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Ja uudelleen.

Vesa Vierikko lukee vain 40 minuuttia kestävän äänikirjaversion karismalla, joka tuo siihen lisäarvoa.

Lyhyeksi lopuksi sitaatti Trumpin tunnetusti maailman parhaasta kirjallisuuden tietämyksestä:

"Rakastan lukemista. Olen lukenut John Updikea, olen lukenut Orhan Pamukia, olen lukenut Philip Rothia. Uskoakseni monet tarinoista ovat silkkaa fiktiota. He vain keksivät sen tyhjästä. Valepukkien sakkia!"

Peter James: Kiistaton todiste (2019)

Woohoo! Dekkari, jossa keissinä on todistaa Jumalan olemassaolo! Kirjoittajana miljoonia myynyt menestyskirjailija, joka ei ole Dan "kökkö" Brown! Kuinka pirteää, omaperäistä ja filosofista! "Parasta mitä Da Vinci -koodin jälkeen on julkaistu", hehkuttaa etukannessa Lee Child.

Paitsi ettei ole. Mitä ihmettä Jack Reachereiden kirjoittaja Lee Child oikein horisee? Toivottavasti kommenti oli sarkasmia. KAIKKI mikä on kirjoitettu Da Vinci -koodin jälkeen on parempaa kuin Da Vinci -koodi, mukaan lukien kaikkien maailman pöytälaatikkokirjailijoiden hengentuotokset. KAIKKI.

"Ross tuijotti pastoria ja yritti ymmärtää kuulemaansa."

Suuryritys haluaa tahkota Jeesuksen DNA:lla miljardibisnestä. En ole kyllä ihan varma, mietitäänkö tällaisia asioita kovin aktiivisesti eri lääkeyhtiöiden hallituksissa, mutta kirjassa näin tehdään, vaikka samalla pitää suunnitelman tieltä murhata muutamia henkilöitä. Tietysti päähenkilö, toimittaja Ross Hunter on sen verran pätevä mies, että välttää ammattitappajien väijytykset useammallakin mantereella ihan tuosta vaan. Samalla hän löytää sekä Graalin maljan että Jeesuksen hampaan.

Toinen pahis on tietenkin - tietenkin! - saarnaaja, joka pitää "kiiltävistä autoista". yksityislentokoneista ja uskonsisarista vuoteessaan. Todisteet Jeesuksesta kun tietenkin uhkaavat uskonnon varjolla tehtävää halleluja-bisnestä. Ja arvatkaapa minne Jeesus palaa? Holy-woodiin tietenkin, jossa Jeesuksen jälkeläinen tekee uraa kolmannen luokan silmänkääntäjänä! Hoh hoijaa.

"Ross siemaisi oluttaan. Hän ei voinut vieläkään käsittää, että meneillään oleva keskustelu tapahtui oikeasti."

Ross on todella pätevä kaveri välttämään toistuvat murhayritykset, mutta taantuu suorastaan pikkulapsen tasolle, kun puhe kääntyy "isoihin" asioihin, joista luennoidaan mukafilosofisesti - eli uskonnollisesti - kuin lukijakin olisi vähä-älyinen. Vaikka hänen pitäisi olla huipputoimittaja, hän ei osaa kyseenalaistaa mitään satuja, joita hänelle syötetään. Kuka tai mikä pisti kaksi atomia törmäämään ja aiheuttamaan alkuräjähdyksen? Miten tiede selittää tämän? Ja jos tiede ei voi selittää tätä, sehän tarkoittaa, että Jumalan täytyi tehdä se! Kirjan ytimessä on täysin virheellinen ajatuskulku, että jos tiede ei voi selittää jotain, niin se muka todistaisi Jumalan olemassaolon. Hoh hoijaa ja hallelujaa.

Samoin Ross on täysin käsi naisten kanssa.

Olen muistaakseni lukenut pari Peter Jamesin kirjaa aikaisemmin, yhden vieläpä tässä kuussa, mutten muista niistä yhtään mitään. Sinänsä mies on siis oikein ammattitaitoinen, persoonaton dekkarikirjailija, jollaiset ovat nykyään kovassa muodissa. Mielestäni jumalatonta tässä kirjassa ei ollut mikään muu kuin että joku julkaisee tällaista roskaa ja vieläpä tiiliskiven laajuisena. Miksi ihmeessä tällaista kioskikirjallisuutta pitää venyttää Dostojevskin mittoihin? Onko maailma täynnä masokisteja? Ja olenko minä yksi heistä, koska juuri suoritin tämän?

"Elämä oli tosi ihmeellistä, hän totesi kyynisesti."

Ani Kellomäki: Tiedostavan siemailun taito (2019)

Tiedostavan siemailun taito on käytännössä sama kirja kuin Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa.  Kummatkin puhuvat alkoholista niin, että näkevät sitä kaikkialla, ja kun viinapirua ja juomista nähdään kaikkialla, joka ikisellä ihmisellä on vähintään potentiaalinen alkoholiongelma, ja aiheesta puhuminen on moralistista ja itseään loputtomasti toistavaa. Kirjoittajan omat kokemukset yleistetään koskemaan kaikkia.

Samoin kuin Seppäsen kirja, tämäkin toimii varmaan niille, jotka yrittävät lopettaa juomisensa. Se saarnaa uskoontulleille ja listaa loputtomia tilanteita, missä alkoholia nähdään tai "tuputetaan": lehtien viiniarvosteluissa, lentokentän Oak Barrel -pubissa, mökillä, juhlissa, ruokapöydässä ja jopa pulkkamäessä(!). 

Kirjan nimi on harhaanjohtava. Sen pitäisi olla jotain tämäntapaista: Sinulla on alkoholiongelma, koska tykkäsit juuri Facebookissa tuttavasi jakamasta kippistelykuvasta. 

Viina on toki suuri yhteiskunnallinen ongelma ja monen elämän henkilökohtainen ja lähipiirin tragedia, ja ehkä tällaiset kirjat voivat avata amatöörijuojien silmiä ja auttaakin monia. Me ammattilaiset toki olemme tietoisia kaikesta ilman kirjojakin eikä niissä ole meille mitään uutta. Itse asiassa voisimme tehdä kovapalkkaista uraa konsultoimalla amatöörejä ja kirjoittamalla tällaisia kirjoja, ellemme olisi omistautuneet itse asialle.

Suomessa asuessani inhosin kesiä, kun amatöörijuoppojen sekoilusesonki täytti baarit ja terassit, ja satunnaistissuttelijat veivät istumapaikat meidän ammattilaisten tiistai-iltapäivän lonkerosessioilta. Lomakauden loppuessa Helsingin Sanomat julkaisi joka ikinen elokuu samat artikkelit, joissa neuvottiin, miten kesälomalla alkanut juomaputki oli mahdollista lopettaa ja miten hoitoon pääsyyn oli taas kerran jonoa. Syksyn tullen saattoi huohahtaa helpotuksesta, kun amatöörit olivat palanneet takaisin liukuhihnoilleen ja vakiopöytämme olivat taas vapaina keskipäivän kippistelylle.

Näkökulma Prahasta

Tsekissä juodaan nykyään enää maailman neljänneksi eniten alkoholia (sijoitus putosi juuri pari pykälää), ja tässä kaupungissa varmasti eniten tässä maassa, kiitos myös miljoonien turistien, jotka eivät todellakaan kuljeskele ottamassa selfietään täällä kuivin suin. Siitä huolimatta kaupunkikuvassa ei näy selvästi juovuksissa olevia henkilöitä edes iltaisin (en kylläkään kuljeskele iltaisin keskustan turistialueilla, joilla varsinkin brittituristit ovat huonossa maineessa). Baareissa ei kuule öykkäröintiä, ja jos joskus todella harvoin näkyy joku, joka on juonut liikaa, hän yleensä vain nukkuu - ennen kuin tarjoilija tulee herättämään hänet ja kysyy, mitä prinssi ruusunen haluasi seuraavaksi juoda (nukkuvaan suhtaudutaan vain huonona asiakkaana, koska tämä ei kuluta ravintolan antimia. Nukkuvaa ei myöskään heitetä ulos kuten Suomessa). Täällä ei tunneta esimerkiksi sellaista termiä kuin anniskelualue, olut on ravintoloissa yleensä halvempaa kuin vesi ja kaikenlainen holhous on minimissään. Siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - homma yleensä toimii. Ihmisen täytyy ottaa itse vastuu juomisestaan. En tiedä liittyykö tämä edelliseen, mutta jopa pultsarit ovat kohteliaita Prahassa.

Muistan, kun palasin joskus toistakymmentä vuotta sitten Suomeen parin viikon Prahan-matkan jälkeen. Olimme istuneet illan jos toisenkin täällä baarissa ja kukkuneet välillä aamuunkin asti, mutta paluu kotimaahan oli järkytys. Silloisen kotikaupunkini Jyväskylän kävelykatu oli jo perjantain alkuiltana kuin Raatteen tie, jolla örvelsivät niin teinit kuin papparaisetkin. Oksennusta ja lasinsiruja joka puolella, mökää yökerhon jonossa ja kuseskelijoita nurkissa. Hot dogit siirtyivät liukkaasti myyjiltä ostajiensa rinnuksille. Kun viimein pääsin tapaamaan täpötäyteen baariin akateemisia kavereitani, nämä olivat jo niin maistissa, että alkoivat melkein tapella keskenään. (Puhumattakaan siitä, että puolet illasta meni tiskille jonottaessa ja ärsyttävien örveltäjien varastaessa puolet huutaen käytävistä keskusteluista. Näitä ongelmia ei Prahassa ole.).

Nykyteinit ovat viinan suhteen kuulemma hyvinkin pidättyväisiä. Kun ennen liioiteltiin viikonlopun pussikaljoittelua mahdollisimman legendaarisiin mittoihin, nykynuorella ei ole varaa tulla nolatuksi sillä, että kaverit postaavat naamakirjaan kuvia, joissa Teemu-Petteri tai Millamaria poseeraa oksennuslammikossa. Samoin suosikkiartisti ei voi enää örveltää keikallaan ilman, että koko maailma saa tietää siitä reaaliajassa. Mokaileminen kännissä ei ole yksinkertaisesti enää siistiä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä kiitollisempi olen siitä, ettei Facebookia ollut olemassa hurjassa nuoruudessani.

Känniörveltelyn vähentäminen saattaa olla sosiaalisen median suurin saavutus, ainakin meille suomalaisille. Kiitos, Mark Zuckenberg! 

Kellomäen kirjassa kuitenkin myös sosiaalista mediaa syyllistetään siitä, miten alkoholia tuputetaan "kaikkialla". Onnitteleva samppanjapullo-emoji on kaiken pahan alku ja juuri, koska se antaa ymmärtää, että onnellisuus ja alkoholi ovat sama asia. Kovin opettavaiseksi kirja lipeää viimeistään siinä vaiheessa, kun muistutetaan, että limppareitakin on monenlaisia (ja alkoholiton salmiakkikossu!) ja luetellaan pitkä litania erilaisia vaaratilanteita tyyliin "ei ole haitallista ottaa joskus lasi punaviiniä, kunhan muistaa ettei siitä tule tapa".

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (2017)

Vasta luettuani virolaisen Harglan keskiaikaisen dekkarin huomasin, että tämä on jo sarjan kuudes osa. Se sitten selittikin viittaukset tallinnalaisen apteekkarin aikaisempiin juttuihin ja varmaankin sen, että Lyypekissä asuva Melchiorin poika alkaa nousta tarinan edetessä sen toiseksi päähenkilöksi.

Gotlannin piru on sujuvasti kirjoitettu, mutta jumalattoman pitkä (siis standardimittainen) rikosromaani. Parasta siinä on keskiaikaisen elämänmenon ja etenkin ajattelutavan kuvaus: se, miten kristinusko oli juurtunut jokaisen kunnon eurooppalaisen (ei-juutalaisen) aivoihin. Kristinuskoa ei voinut kyseenalaistaa, koska se olisi ollut elämän itsensä ja universumin joka ikisen atomin kyseenalaistamista. Siksi meidän näkökulmastamme kaikenlainen järjettömyys oli keskiaikaiselle ihmiselle aivan itsestäänselvää, aivan kuten meidän aikamme itsestäänselvyydet näyttäytyvät käsittämättömänä typeryytenä tulevaisuuden ihmisille.

Keskiaikaisen ajattelun kuvauksessa Gotlannin piru muistuttaa Mika Waltarin Mikael Karvajalan vastaavaa, tosin Waltari painelee edelleen ihan omassa sarjassaan. Uskonasioissa toki tapahtuu myös kuohuntaa, kun Böömin (siis nykyisen Tsekin) Hussilaiset ovat haastaneet katolisen kirkon mahtia jo toistasataa vuotta ennen Martti Lutheria, tarinan taustapiruna häärii itsensä nimittänyt renegade-inkvisiittori ja mukana on myös säädyttömyyksiin kannustava kerettiläinen salaseura. Kaikki pyörii kristinuskon ympärillä.

Apteekkarin ammatti on keskiaikaiselle dekkarille luonteva, koska sen kautta päähenkilö on oppinut erilaisia tapoja myrkyttää (ja pelastaa vastamyrkyillä) ihmisiä. Junior puolestaan toimii Lyypekissä kristillisessä salamurhaseurassa (mielenkiintoista millä ilveellä juniorista saataisiin jatkossa isänsä salapoliisiuran jatkaja) ja apteekkarin neuvonantaja-tytär on tietenkin nunna.

Lopussa selostetaan Sherlock Holmes -tyylisesti turhankin pitkään loppuratkaisua ja mitä tarinan tapahtumat merkitsivät. Näitä voisi lukea kyllä enemmänkin, kunhan tässä olisi ollut sarjan pisin keissi. Se on kyllä varmaan turha toivo.

George Orwell: Vuonna 1984

Orwell on säilynyt muodissa; onhan hänestä vähän kaikkeen. Oikeistopopulistit narisevat, että "isoveli valvoo", kun heidän mölinöitään kritisoidaan "eikä mitään voi sanoa". Kun romaaniin perustuva elokuva arvosteltiin hiljattain Hesarissa, kommenttipalstalla väitettiin, että 1984 on täydellinen kuvaus nyky-Suomesta. Äärioikeistolaiset trollit ovat jopa väärentäneet vasemmistolaisen Orwellin sitaatteja omiin tarkoituksiinsa ja hänen nimensä on käyttökelpoinen salaliittoteoreetikoille.

Lukemani pokkariversion takakannessa mainostetaan, että kyseessä on "kenties kaikkien aikojen luetuin poliittinen trilleri". Ihan oikeasti: Poliittinen trilleri?

Tuntuu että monet, jotka Orwellista tai isoveljestä puhuvat eivät ole koskaan lukeneet kirjaa tai katsoneet edes elokuvaa, mukaan lukien WSOY:n takakansitekstin kynäilijä. Romaanissa kun ei ole mitään jännittävää, vaan päähenkilö Winston Smith tietää tarinan aluista asti, että kaikki tulee päättymään erittäin huonosti. Jos 1984 on trilleri, niin sen on samalla kenties kaikkien aikojen masentavin trilleri.

Kun romaanin 1984 lukee vasta bloggaamani Eläinten vallankumouksen (1945) jälkeen, tuntuu selvältä, että Vuonna 1984 (1949) on edeltäjänsä jatko-osa. Eläinten vallankumous kertoo pieleen menneestä vallankumouksesta, ja 1984 jatkaa tarinaa, mihin siitä syntynyt totalitarismi on kehittynyt. Molemmat romaanit tietysti kertoivat alun perin stalinismista, vaikka niiden esitystapa on aivan erilainen. Siinä missä Eläinten vallankumous piilotteli sanomaansa eläinfaabeliin (niin että siitä voitiin tehdä lastenelokuva josta poliittisen viitteet oli poistettu), Vuonna 1984:n maailma on rujo ja ankea aina äärimmäisyyteen asti. Elokuvaversio näyttää tuon ankeuden hyvin.

Pithiputaan mummokin osaa yhdistää Big Brother -televisiosarjan jotenkin hämärästi Orwellin nimeen, ja siinä kai on yksi syy sille, miksi Orwellin nimestä on niin moneen. Mutta mitä itse romaani kuvaa, kun unohdetaan nämä banaalit viittaukset ja tahallisetkin pintapuoliset väärinymmärrykset?

Ensimmäinen assosiaatio on Pohjois-Korea. Orwell kertoo selkeästikin valtiosta, joka ei ollut kirjoittamisajankohdallaan vielä syntynyt ja jonka muotoutumiseen menisi aikaa pidemmälle kuin vuoteen 1984. Pohjois-Korea on täydellisen eristäytynyt totalitarismi, joka väittää asukkailleen olevansa maanpäällinen paratiisi samalla, kun kaikesta on pulaa ja urkintakoneisto tarkkailee kaikkia. Ihmisiä katoaa vankileireille ja puolueen pomoporraskaan ei ole turvassa. Pohjoiskorealaisissa kodeissa on radiovastaanotin, jota ei voi kytkeä päältä, vaikkei sentään kaksisuuntaista teleruutua, kuten Orwellin kirjassa. Orwell kuvaa hyvin elämää tällaisessa skitsofrenisessä yhteiskunnassa:

Edellisvuoteen verrattuna nyt oli enemmän ruokaa, enemmän vaatteita, enemmän taloja, enemmän huonekaluja, enemmän kattiloita, enemmän polttoainetta, enemmän laivoja, enemmän helikoptereita, enemmän kirjoja, enemmän vauvoja - enemmän kaikkea paitsi sairautta, rikollisuutta ja mielenvikaisuutta. Vuosi vuodelta ja minuutti minuutilta kaikki nousi kohisten kovaa vauhtia ylöspäin. Kuten Syme hetkeä aikaisemmin, Winstonkin tarttui lusikkaansa ja uitti sitä pöydälle levinneessä haileassa litkussa, johon hän yritti saada jonkinlaista kuviota. Hän mietti apeana elämän aineellista puolta. Tällainenko se oli aina ollut? Oliko ruoka aina maistunut tältä? Hän silmäili kanttiinia. Matala, tungoksen täyttämä huone, jonka seinät olivat töhryiset lukemattomien vartaloiden kosketuksesta; kolhiintuneita metallipöytiä ja -tuoleja niin lähekkäin, että niissä istui kyynärpäät toisissa kiinni; vääntyneitä lusikoita, lommoisia tarjottimia, kolhoja valkoisia mukeja; kaikki pinnat rasvassa, likaa joka raossa ja kaiken yllä huonon ginin ja kehnon kahvin sekä metallinmakuisen muhennoksen ja likaisten vaatteiden hapan yhteishaju.

Toinen huomio on juuri ankeus, nuhruisuus ja puute, joka hyökyy varsikin alussa joka sivulta lukijan päälle. Kaikesta on puutetta, onpa se sitten kengännauhat, tee, maito, suklaa tai partaterät. Kaikki on likaista ja kulunutta ja ainoa asia, josta ei ole puutetta, on halpa gini. Niinpä mikä tahansa pieni etuoikeus (vaikka edes kengännauhoihin) tarkoittaa sitä, että henkilö on kohonnut totalitarismin hierarkiatikkailla yhden askeleen muihin verrattuna. Toisaalta ihmisiä katoaa: heidän yksinkertaisesti "haihdutetaan" ja kaikki todisteet heidän olemassaolostaan poistetaan niin kuin he eivät olisi koskaan eläneet. Kukaan ei voi koskaan tietää, milloin ja miksi kuka tahansa voi joutua epäsuosioon, joten kaikki puolueen jäsenet elävät jatkuvat epävarmuuden ja syyllisyyden vallassa.

Miten piti tietää ja olla tietämättä, olla selvillä asiain todellisesta tilasta ja ladella huolella sepitettyjä valheita, olla yhtäaikaa kahdella eri kannalla, tietää että ne poissulkivat toisensa ja uskoa silti kumpaiseenkiin; käyttää logiikkaa logiikkaa vastaan, kieltää moraali ja vaatia sitä silti, uskoa demokratia mahdottomaksi ja pitää silti puoluetta demokratian suojelijana.

Kaksoisajattelu on totalitarismin ytimessä. Todellinen johtaja voi luottaa täysin vain sellaisiin alaisiinsa, jotka uskovat, kun hän sanoo "2+2=5". Diktaattori sen sijaan ei voi luottaa tai sitouttaa sellaisia ihmisiä, jotka vain toteavat 2+2=4. Niinpä ihmiskunta on kautta historiansa antanut kohtalonsa yliluonnollisten satuolentojen (ja mikä tärkeintä heitä edustavien maanpäällisten johtajien) käsiin ja nyttemmin tehnyt totuudestakin mielipidekysymyksen. "Älkää uskoko silmiänne, uskokaa mitä minä sanon" on totalitaarisen ideologian tunnuslause.

Lopulta puolue julistaisi, että kaksi ynnä kaksi on viisi, ja se olisi pakko uskoa. Niin he vääjäämättä ennen pitkää väittäisivätkin: heidän asemassaan logiikka vaati sitä. Eikä puolueen filosofia epäsuorasti kiistänyt vain kokemuksen pätevyyttä, vaan itse ulkoisen todellisuuden olemassaolon. Terve järki oli harhaoppien harhaoppi.

Vapaus on vapautta sanoa 2+2=4. Vapaus on vastata valheisiin totuudella.

On ehdottoman välttämätöntä esittää tahallisia valheita ja samalla vilpittömästi uskoa niihin, unohtaa tosiasiat kun niistä alkaa olla haittaa, ja sitten, kun siihen on taas aihetta, vetää ne esiin unohduksesta juuri niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen, kieltää objektiivisen todellisuuden olemassaolo ja samalla koko ajan ottaa huomioon tämä todellisuus, joka halutaan kieltää. Kaksoisajattelu-sanaa käytettäessäkin on harjoitettava kaksoisajattelua. Sitä sanaa käyttämällä näet tunnustetaan todellisuuden peukalointi; uudella kaksoisajatteluaktilla tämä tieto pyyhitään pois, ja niin edelleen loputtomiin, siten että valhe on aina askeleen edellä totuutta.

Esimerkiksi populistinen liike on sisäistänyt kaksoisajattelun juuriaan myöten. Vapaata lehdistöä kutsutaan valemediaksi samalla, kun itse lainataan todellisia valheita tehtailevaa valemediaa. Aina välillä taas valtamediankin jutut kelpaavat, kun ne sattuvat sopimaan omaan agendaan, mutta sitten taas syytetään samaa mediaa järjestelmällisestä valehtelusta.

Isoveli

Kun arkikielessä puhutaan "isoveljestä joka valvoo", tarkoitetaan kai yleensä joka paikassa olevia valvontakameroita, ylipäätään valvontayhteiskuntaa tai vaikka sääntö-Suomen älyttömyyksiä, joilla torpataan kaikenlaisia terveen järjen kannalta hyviä ideoita. Orwellille isoveli oli kuitenkin enemmän kuin kaksisuuntainen teleruutu. Isoveli oli puolueen kasvot, jotka olivat läsnä kaikkialla. Jos diktatuurissa on puutetta vähän kaikesta, sillä ei ole koskaan puutetta vallanpitäjien kuvista. Katsokaa vaikka Pohjois-Koreaa, Stalinin Neuvostoliittoa, Hitlerin Saksaa tai:

Isoveli on erehtymätön ja kaikkivaltias. Jokaisen menestyksen, jokaisen saavutuksen, jokaisen voiton, jokaisen tieteellisen keksinnön, kaiken tiedon, kaiken viisauden, kaiken onnen, kaiken hyvän nähdään lähtevän suoraan hänen johtajuudestaan ja innoittavasta esimerkistään. Kukaan ei ole koskaan nähnyt Isoaveljeä. Hän on kasvot lankkuaidassa, ääni teleruudussa. Voimme olla kuitenkin varmoja, ettei hän tule koskaan kuolemaan, ja on melkoisen epävarmaa milloin hän on syntynytkään. Isoveli on valehahmo jossa puolue on päättänyt näyttäytyä maailmalle. 

Orwell jatkaa, että isoveljen tehtävä on toimia tunteiden kiintopisteenä. Hänen alapuolellaan on puolueen sisäpiiri (valtion aivot), sen jälkeen ulkopiiri (valtion kädet, joihin myös Winston Smith kuuluu) ja sen jälkeen mykät massat eli prolet, joita on 85% väestöstä. Puolueen jäsenet ovat 24/7 tarkkailussa, ja heidän oletetaan toimivan ja ajattelevan lukuisten kirjoittamattomien sääntöjen mukaan; heidän vaistojensa oletetaan toimivan puolueen hyväksi. Hitlerin Saksassa natsipuolueen jäsenten kerrottiin toimivan "Johtajaa kohti" niin, että nämä toimivat virkaintoisina siten kuin odottivat johtajan heidän haluavan toimia. Siksi juutalaisten murhaaminen (tai Putinin Venäjällä toimittajien salamurhat) saattoivat tapahtua ilman, että Johtajan täytyi antaa niihin erillisiä suoria käskyjä.

Puolueen jäsenten vihaa "kansanvihollisia" kohtaan lietsotaan kahdenminuutin vihalla, ja heidän omaa itsekuriaan säädellään kaksoisajattelulla. Ensimmäinen askel kaksoisajattelussa on rikosstoppi.

Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut jos ne sopivat Engsosia vastaan, ja kyllästyy ja kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis turvallista typeryyttä.

Kuulostaako tutulta? Tietämättömyys on voimaa. Kaikenmaailman dosentit. Lehtien kommenttipalstat. Trump. Putinistit. Populismi. Mutta Orwell lisää pökköä pesään:

Avainsana tässä on mustavalkoinen. Kuten niin monilla uudiskielen sanoilla on tälläkin sanalla kaksi keskenään sotivaa merkitystä. Jos sitä käytetään vastustajasta, se tarkoittaa että hänellä on röyhkeä tapa väittää mustaa valkoiseksi, vaikka tosiasiat selkeästi puhuvat muuta. Jos sitä käytetään puolueen jäsenestä, se merkitsee nöyrää auliutta sanoa mustaa valkoiseksi, kun puoluekuri sitä vaatii. Mutta se merkitsee myös kykyä uskoa että musta on valkoista, ja vielä enemmän, kykyä tietää että musta on valkoista ja unohtaa että mikään muu on koskaan edes pälkähtänyt päähän.


Entä Matt Damon?

Robert Ludlumin kirjoihin perustuvissa Bourne-elokuvissa Matt Damonin esittämä päähenkilö pakoilee suurta ja  mahtavaa vakoilukoneistoa, joka pystyy selvittämään kenen tahansa liikkeet missä tahansa päin maailmaa. Koneisto pystyy hetkessä selvittämään kenen tahansa liikkeet reaaliajassa ja myös vuosien varrelta, keiden kanssa joku on ollut tekemisissä ja ketkä ovat olleet näiden kontaktien kanssa tekemisissä. Koneistoa ei yksinkertaisesti voi paeta etenkin, kun sen käytössä on palkkatappajien verkosto ympäri maailmaa ja sen johdossa on häikäilemättömiä konnia, jotka esittävät toimivansa demokratian ja isänmaan puolesta. Eikö pelkästään se, että tällainen vakoilukoneisto voisi olla totta riitä todistamaan, että elämme myös länsimaissa isoveljen valvomissa yhteiskunnissa? Edward Snowdenin ja muiden paljastusten jälkeen emme voi enää kieltää, etteikö massiivinen vakoilukoneisto todella olisi olemassa.

Todellisessa totalitarismissa ei kuitenkaan voisi olla Jason Bourne -elokuvia. Vai oletteko kuulleet vastaavista agenttitarinoista vaikkapa nyky-Venäjältä? Eikö olisi makea nähdä suurtuontanto muistinsa menettäneestä FSB-agentista, joka yrittää selvittää, miksi hänen maanmiehensä yrittävät tappaa hänet samaan aikaan kun kaikki tärkeät todistajat murhataan juuri kun päähenkilö on pääsemässä näiden puheille. Tiedustelupalvelu murhaa ihmisiä keskellä kirkasta päivää väkijoukossa. Sen johtajat keräävät omaisuuksia hämäriltä tahoilta, joiden kanssa ne murhaavat kaikkia toimittajista viattomiin sivullisiin. Lopulta sankarillinen agentti päihittää koko massiivisen systeemin ja panee kierot esimiehet joko hautaan tai vastuuseen teoistaan.

Aivan oikein. Sellaista tarinaa ei ole nähty eikä nähdä. Väitöskirjassani tein eron keskitetyn ja hajautetun spektaakkeliyhteiskunnan välillä. Hajautettu spektaakkeli vastasi toisen maailmansodan jälkeistä länsimaista kapitalistista hyvinyhteiskuntaa, keskitetty spektaakkeli niin kutsuttua sosialistista blokkia johtajinaan Neuvostoliitto ja Kiina. Orwellin Oseania on äärimmilleen keskitetty spektaakkeliyhteiskunta, jossa tuotanto on keskitetty valtion valvontaan, kaikenlainen yksityinen innovaatio on kielletty ja väärin ajatteleminen on kuolemaantuomioon riittävä rikos. Vastaavasti hajautettu spektaakkeli kannustaa kilpailua, oma-aloitteisuutta ja tietyllä tapaa jopa "väärin" ajattelemista, jonka avulla se pystyy korjaamaan itseään: tämän takia se myös on ylivoimainen keskitettyyn spektaakkeliin verrattuna.

Neuvostoliittolainen propagandajuliste 1930-luvulta:

"2+2+työläisten innokkuus=5"

Historiallisesti hajautettu ja keskitetty spektaakkeliyhteiskunta yhdistyivät eräänlaiseksi integroiduksi spektaakkeliksi, joka sulauttaa itseensä aiempien kilpailevien spektaakkeliyhteiskuntien puolia. Integroidussa spektaakkelissa vaikkapa Kiina voi olla käytännössä yltiökapitalistinen, mutta edelleen kommunistisen puolueen johtama valvontayhteiskunta, ja vastaavasti länsimaat ovat USAn johdolla siirtyneet kohti valvontayhteiskuntaa ja kaventaneet kansalaisten vapauksia näiden "turvallisuuden" nimissä.

Itse kirjan tarina on pelkistetty ja romaani on muutenkin aika raskasta ja masentavaa luettavaa. Siksi varmaan kovin moni ei ole jaksanut lukea sitä vaan tyytynyt noukkimaan rusinat pullasta. Kirjassa luennoidaan kymmeniä sivuja Oseanian yhteiskuntajärjestyksestä ja Puolueen ideologiasta. Tarinan tasolla se alkaa, kun päähenkilö Winston Smith alkaa kirjoittaa salaa päiväkirjaa (hmm., kuulostaa näin sanottuna teinimeiningiltä), jonka päivittäminen jää, kun hän tapaa Julia-nimisen tytön, jota hän on ennen vihannut (lisää teinimeininkiä). Romeo ja Julia -tarina on valmis, kun nuoripari joutuu sopimaan tapaamisia salaisiin paikkoihin kaikkivoipan ajatuspoliisin ulottumattomiin. He jopa yrittävät liittyä salajuoneen Puoluetta vastaan, mutta sitten tapahtuu petos: lopun neljännes romaanista on omistettu pidätyksen jälkeiselle ajalle, jolloin Winstonia kidutetaan. Hänelle luoennoidaan lisää, kunnes hän oppii paitsi sanomaan, myös uskomaan, että 2+2=5, jos puolue niin sanoo. Ja lopulta henkisesti ja fyysisesti lannistettu Winston oppii rakastamaan isoaveljeä.

Silti Oseanian diktatuuri ei ole vielä vuonna 1984 täydellinen. Lopullinen tavoite on tämä:

Ei tule olemaan muuta uskollisuutta kuin puolueuskollisuus, ei muuta rakkautta kuin rakkaus Isoaveljeä kohtaan, ei muuta naurua kuin voitonriemuinen nauru vihollisen joutuessa häviölle. Ei tule olemaan taidetta, ei kirjallisuutta, ei tiedettä. Kauniilla ja rumalla ei tule olemaan eroa. Ei tule olemaan uteliaisuutta, ei elämäniloa. Kaikki kilpailevat nautinnonaiheet tullaan hävittämään.[...] Jos haluat kuvan tulevaisuudesta, voit kuvitella saappaan, joka polkee ikuisesti ihmiskasvoja.

Vuonna 1984 -kirjasta olisi voinut kirjoittaa paljon enemmänkin. Muun muassa prolatariaatin vähän oudosta asemasta (heitä ei tarkkailla, koska heitä ei pidetä vaarallisena aineksena), tai miten kirjat ja musiikki valmistetaan Oseaniassa koneilla samalla tavoin kuin kaikki muutkin kulutushyödykkeet. Mutta ehkä tähän määritelmään on hyvä lopettaa:

"Prolerehu" = Massoille tarkoitettu roskaviihde ja valeuutisaineisto.

Markus Selin - Perustuu tositapahtumiin (Veli-Pekka Lehtonen)

Markus lentää helikopterilla Renny Harlinin kanssa ja kopterin lattialla kolisevat tyhjät lonkeropullot. Markus testaa näyttelijät, ohjaajat ja yhteistyökumppanit "Nummela-testillä", eli juottamalla nämä känniin, koska "vasta kännissä ihmisen todellinen luonne paljastuu". Juomana ovat lonkero ja kossu. Toki jos kännikumppanina sattuu olemaan Bruce Willis tai Kiefer Sutherland, juodaan cocktaileja ja shotteja, koska silloin kyse ei ole työhaastattelusta eikä lonkeroa ole edes saatavilla. Jos joku sattuu sammumaan, Markus värittää tusseilla sammuneen naaman ja erityisesti korvien sisäpuolet, koska ne on vaikea puhdistaa. Tussit kulkevat edelleen Markuksen mukana.

Parhaat juomakaverit ovat ne, joiden kanssa Markus on tehnyt töitä vuosikymmeniä. Muutaman kanssa välit menevät välillä poikki, mutta kun Markus tulee vuosien päästä tapaamaan viskipullon kanssa, hommat sovitaan ja show jatkuu. Sikaillaan mannertenvälisillä lennoilla, sinfoniaorkesterin elokuvamusiikkisessiossa ja jopa DVD:n kommenttiraidan äänityksissä. Hollywood-bileissä katkotaan DJ:ltä piuhat, että Markus pääsee soittamaan Mestarit Areenalla -levyä. Uima-altaalla revitään jäynänä ihmisten lomakirjoista viimeiset sivut. Paitsi jos kirja kuuluu Francis Ford Coppolalle.

Kivointa on, kun voi ryypätä julkkiskavereiden kanssa yökerhon VIP-tiloissa. Jos tavallisessa baarissa joku tavis tunkee pöytään, tämä juotetaan tainnoksiin ja sitten on taas tusseilla töitä.

Välillä kehutaan, miten Markus reiluna miehenä on "ilman omaneduntavoittelua" ohjannut lukuisia ystäviä ja työtovereita alkoholistihoitoon. Markuksen mukaan kun kännäämisessä ei ole mitään pahaa, mutta töitä se ei saa haitata. Eikä sammua saa missään tapauksessa.

Kirja on ihan liian pitkä. Samoja asioita toistetaan jatkuvasti, ikään kuin ei luotettaisi siihen, että lukija ei muistaisi mitä pari sivua sitten on sanottu. Kirjassa kerrotaan juurta jaksain Markuksen Nintendo-bisneksestä, tikanheitosta ja siitä juopottelusta. Elokuvien tekemisestä kerrotaan turhan vähän, ja nekin keskittyvät lähinnä raha-asioihin. Miljoonia tulee ja menee. Sopimuksia tehdään taksissa matkalla yökerhosta jatkoille. Naisjutut on jätetty kokonaan pois, joten jatkuva känniraportointi saavuttaa lähes homoeroottiset mittasuhteet. Kustannustoimittaja olisi voinut lyhentää kirjaa reilusti etenkin toistojen ja vähän toistarvoisempien juttujen suhteen. Kyllä lukija muistaa, että Selinin työpisteessä ei lue "Johtaja" vaan "Rehtori" - nyt sama vitsi kerrotaan monen sadan sivun jälkeen uudestaan lähes samoilla sanoilla.

Kun puhe on Markus Selinistä, ei tule yllätyksenä, että hänen mukaansa elokuvan pitää viihdyttää. Ikävä tunnelma ja negatiiviset päähenkilöt eivät kuulu kaupalliseen elokuvaan. Näinhän asia tietenkin on. Joskus jätän itsekin elokuvan sikseen, jos haluan vain viihtyä ja se tuntuu tunkkaiselta, kuten aiemmin kirjoittamani Mother!-elokuvan kanssa kävi ensimmäisellä kerralla. Toisella kerralla, kun jaksoin katsoa elokuvan loppuun, se sitten räjäytti tajunnan.

Koiraa ei saa missään nimessä tappaa elokuvassa. Paitsi että Pahat pojat -elokuvassa niin tehtiin (kukaan ei muistuta Seliniä tilanteessa jossa tämä kertoo tämän kultaisen säännön). "Hyvä meininki" -filosofian mukaan tulossa olevasta Kari Tapio -elokuvasta on kirjan mukaan jätetty päähenkilön negatiivisempia puolia pois. Sliipataan vähän, että katsoja ostaisi lipun ja viihtyisi. Särmät pois, vaikka kyseessä olisi todellinen henkilö. Epäonnistuneen Mannerheim-elokuvan rahoitussotkuista puhutaan paljon, mutta oikeastaan ei yhtään itse Mannerheimista.

Kun itse opiskelin elokuvantekoa ja luokkamme kävi elokuvissa, muut menivät katsomaan jotain eurooppalaista taide-elokuvaa (en enää edes muista mitä). Minä menin yksikseni katsomaan kolmannen Indiana Jones -elokuvan. Pidän kyllä myös Kuolleiden runoilijoiden seurastakin, joka ikävystytti ja traumatisoi Selinin. Ja pidän myös Selinin suosikkileffasta, Delta-jengistä. Seliniin henkilöityy se, miten suomalaisen elokuvan tekeminen on muuttunut noista 1980-luvun lopun päivistä. Olin 1990-luvun alussa harjoittelijana tekemässä pitkää elokuvaa, jota kävi katsomassa 300 maksanutta katsojaa. Kirjassa kiroillaan 2010-luvun flopista, jota kävi katsomassa 60 000 katsojaa. 

Jessikka Aro: Putinin trollit

2014

Kun Venäjä miehitti Krimin 2014, jotain heräsi - tai herätettiin - ympäri maailmaa. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat olivat täynnä Venäjää puolustavia mielipiteitä. Usein nämä mielipiteet esitettiin aggressiivisesti ja usein niiden faktapohja oli vähintäänkin hatara. Puhetapa oli jotain uutta. "Uskooko joku Hesariin?" kysyttiin samaan aikaan, kun putinistit itse linkittivät artikkeleita nettisivuilta, jotka saattoi yksinkertaisella nettihaulla huomata vähintäänkin epäilyttäviksi. Jos valtamedian uutinen kertoi Venäjän rikkoneen kansainvälistä lakia, putinistien mukaan saman uutisen olisi pitänyt "tasapuolisuuden nimissä" listata kaikki USA:n vastaavat teot viime vuosikymmenten ajoilta.

Koko homma oli niin tökeröä, että seurasin sitä lähinnä viihteenä. Sain monet hyvät naurut, koska nämä tahot olivat niin fanaattisia kritisoidessaan länsimaita ja etenkin USA:ta samalla kun ylistivät kritiikittömästi Venäjän diktatuurin laittomuuksia.

Kriittiset äänet vaiennettiin nettikeskusteluissa hyökkäämällä sen esittäjän henkilöä vastaan. Sen sijaan, että putinistit olisivat kyenneet järkevään keskusteluun, he blokkasivat ja pyrkivät vaientamaan vastustajansa. Vanha kunnon oppi Neuvostoliitosta kaivettiin naftaliinoista: syytä vastustajaasi siitä, mitä itse olet. Niinpä länsimaat ja Ukraina esitettiin fasistisina, kun taas Venäjä...

Korkeintaan se Pihtiputaan mummo saattoi vähän miettiä, että "mitenkähän tämä asia nyt oikeastaan on, kun siitä on niin monelaista versiota?" Tämä oli tietenkin trollien yksi tavoite: hämmentää keskustelua. Samoin kuin se, että huomasin itse vältteleväni kirjoittamasta edes omaan naamakirjaani sitä, mitä asioista ajattelin.

Nauru tukehtui kyllä kurkkuun viimeistään MH17-lennon alasampumisen jälkeen, kun tökeröiden valheiden järjestelmällinen tehtailu jatkui uudella, valtiollisella tasolla.

Kuten Aron kirjassa todetaan, Venäjän trollien toiminta kääntyi kuitenkin itseään vastaan. Viiteen vuoteen kukaan ei ole oikein voinut ottaa Venäjän valtion tai sen länsimaisten kannattajien väitteitä vakavasti. Nauroin usein, että kyseessä täytyi olla CIA:n kaikkien aikojen menestyksekkäin operaatio ja erään desantin sen menestyksekkäin agentti.

2015

Kun pakolaisaalto pyyhkäisi Eurooppaan 2015, jotain heräsi taas. Yhtäkkiä sosiaalinen media ja lehtien kommenttipalstat huusivat suoranaista vihaa tai huonosti peiteltyä rasistista "kritiikkiä" "maahantunkeutujia" vastaan. Puheessa oli jotain tuttua: se esitettiin hyvin aggressiivisesti ja usein ne linkittyivät valemediaan, joka tehtaili tökeröitä "uutisia" kannattajiensa kiimaiseen vihannälkään. Esimerkiksi eilen levitettiin tällaista väärennettyä kuvaa:

Anonyymit nojatuoliaktivistit usutettiin kaikkien niiden kimppuun, jotka uskalsivat olla heidän kanssaan eri mieltä. "Suvakkeja" vastaan hyökättiin henkilökohtaisuuksilla, lokakampanjoilla ja suoranaisilla valheilla.

Monimutkaiset asiat yksinkertaistettiin muutamiksi iskulauseiksi samaan aikaan, kun uhrauduttiin  siitä, miten "mitään ei voi sanoa". Mutta kaikki kyllä sanottiin, useimmiten vain niin hyökkäävän törkeästi, että sillat järkevälle keskustelulle oli poltettu heti kättelyssä. Monessa maassa kannatusta sai puolue, joiden piirissä huonosta käytöksestä, tietämättömyydestä ja suoranaisesta junttiudesta tehtiin hyveitä.

2016

"Vaihtoehtoinen todellisuus" näytti pääsevän niskan päälle vuonna 2016, kun ensin Brexit ja sitten Trump kulkivat voitoista voittoihin. Putinistit ja populistit ympäri maailmaa hurrasivat sille, miten maailmanmahdit halusivat pistää päänsä pensaaseen. Neuvostoliitosta tuttu periaate sai Trumpin hyökkäämään "valemediaa" vastaan ja vaatimaan poliittisten vastustajien panemisesta telkien taakse. Valehtelusta alkoi tulla valtavirtaa. Suosittu ajatuskulku väitti, että jos jokin asia koetaan tietyllä tavalla, siitä tuli "vaihtoehtoinen fakta". Totuudesta tuli mielipidekysymys.

Viimeistään tässä vaiheessa alkoi olla selvää, kuka populismin aiheuttamasta maailmanlaajuisesta kaaoksesta hyötyi. Kuka puhui enää MH17-lennosta, Ukrainan sodasta tai Krimin valtauksesta, kun kaikki seurasivat Valkoisen talon tositelevisiota ja entisten maailmanvaltojen vajoamista kaoottisiksi banaanivaltioiksi?

Samalla valkeni, miten koko populismi alkoi olla samaa kaikkialla: Patrioottien internationaali, jossa käytettiin samaa muottia. Jos joku "mestari" olikin joskus esittänyt jonkun omaperäisen idean, nyt kaikki tuli samasta maailmanlaajuisesta isänmaallisten käsikirjasta ja oma ajattelu oli kielletty. Jos olit "kansallismielinen", sinun piti hyväksyä Putin (vähintään hiljaa), fanittaa Trumpia (kovaäänisesti) ja hurrata Brexitiä. Sinun piti vastustaa tiedettä, feminismiä ja "ilmastohöpötystä".

Fanaattisimmat julistivat sisällissotaa (kuten Trump teki pari päivää sitten), jos vastapuoli uskaltaisi estää "kansan tahdon" toteutumisen. Ja niin edelleen, koska kaikki muu oli kommunismia ja koska eri mieltä ei voi olla. Jos et ole sataprosenttisesti meidän puolella, olet meitä vastaan. Ja koska populismi poissulkeva liike, suurin osa ihmisistä on rajattu pois heidän "todellisen kansan" määritelmästään. Ulkomaalaistaustaiset, maahanmuuttajat, homot tai muuten vain väärän oloiset, poliittiset vastustajat ja ylipäätään kaikki paitsi oman liikkeen uskolliset jäsenet eivät kuulu populistin populaatioon. Tässä piilee sitten myös populismin tuhon siemen.

Yksi paradoksi populismissa ja äärioikeistossa on se, miten konservatiivit haluavat kiihdyttää ympäristön tuhoa. Kaiken muunhan he haluavatkin palauttaa "luonnon tilaan", eli aatteensa mukaisesti konservoida "hyvät vanhat ajat" takaisin, jolloin etuoikeutettu valkoinen mies hallitsi maailmaan preerioita, laaksoja ja kukkuloita. Mutta kun "vihervasemmisto" on puhunut jo vuosikymmeniä luonnon puolesta, äärioikeiston täytyy heidän vastustajanaan vastustaa fanaattisesti kaikkea sen agendaan liittyvää, vaikka sitten maapallon tuhoutumisen uhalla. Uhmastahan populismissa on usein kyse: siitä miten "äijä" laittaa hapatuksen ruotuun ja kuivaa suon.

Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Jessikka Aron kirja kuvaa, miten yllä mainitut asiat tapahtuivat ruohonjuuritasolla. Oikeastaan sen nimeksi olisi sopinut jokin muu kuin Putinin trollit, koska se käsittelee monia muitakin asioita kuin trolleja. Kirjassa ei ole sen laajuudesta huolimatta kauheasti sellaista uutta, mitä asioita seuraavalle ei ehkä jo vuosien varrella olisi tullut tutuksi. Tutut nimet häärivät loanheiton takapiruina ja saavat ällistyttävän monet hyödylliset idiootit komppaamaan itseään.

Uutta itselleni oli jossain määrin se, että niin kutsuttu MV-lehti olisi ollut jo Janitskin aikana jonkun muun tahon masinoimaa ja että hänen jälkeensä vetovuoro on siirretty "Donitsin mielikuvitustasavaltaan" eli jo suoraan venäläisten alaiseksi. Nyt MV kierrättää Suomessa epäonnistuneen venäläisen Sputnik Newsin juttuja menestyksekkäästi Suomen patriooteille.

Että sellaisia isänmaanystäviä ovat MV-lehden lukijat.

Kirja ei valitettavasti käännytä yhtään nettihäirikköä tai putinistia, vaikka sen todistusaineisto on murskaava. Päin vastoin, se vain yllyttää hyökkäämään putinistien vihaamaa "pirihuoraa" ja "CIA:n kätyriä" vastaan tutuilla instrumenteilla. Hyökätään henkilöä vastaan, once more, ja keksitään lisää valheita.

Koska työkalupakissa ei ole muuta.

George Orwell: Eläinten vallankumous

Vallankumoukselliset olivat saavuttaneet voiton pitkässä ja uuvuttavassa kamppailussa, jossa oli menetetty valtavasti ihmishenkiä. Vihdoin koitti Voiton päivä. Vastavallankumoukselliset ja taantumukselliset oli pyyhkäisty tieltä ja valta olisi vihdoin sillä, jolle se kuului: kansalla.

Samalla, kun kansa riemuitsi kaduilla, vallankumouksen johtajat saapuivat suurenmoiseen palatsiin, jossa keisarit ja kuninkaat olivat hallinneet despootteina vuosisatojen ajan. Palatsi huokui loistoa; timantteja, kultaa ja rubiineja, jotka oli ryöstetty samalla, kun tavallinen kansa oli nähnyt nälkää sukupolvesta toiseen. Mutta nyt olisi kaikki toisin. Kaikki tämä loisto ja kansakunnan luonnonrikkaudet käytettäisiin tästä lähtien kaikkien hyväksi. Ihmisten ei tarvitsisi enää koskaan raataa leipänsä eteen.

Kansan valitsemat johtajat tekivät yksityiskohtaisia suunnitelmia, mihin tämä kaikki rikkaus käytettäisiin. Kadut päällystettäisiin kullalla. Joka päivä olisi juhlapäivä, ja pöydät kaikkialla maan kolkassa notkuisivat tästä lähtien juhla-aterioista. Taideaarteet vietäisiin kapakoihin ja palatseista tehtäisiin kansalaisten olohuoneita. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan kumartaa tai palvella ketään, eikä kukaan olisi toista parempi. Kaikki tämä vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Vallankumousjohtajat menivät nukkumaan tietoisina siitä, että kaikki tulisi tästä lähtien olemaan paremmin.

Sitten koitti vallankumouksen toinen päivä.


Kirjoitin yllä olevan tekstin toiseen blogiini kymmenen vuotta sitten. Orwellin kirja kertoo, mitä sitten tapahtui.

Kuten tunnettua, Eläinten vallankumous kertoo stalinismista. Orwellilla oli vaikeuksia löytää kirjalle julkaisijaa 1944, jolloin Englanti, USA ja Neuvostoliitto olivat yhä liittolaisia sodassa Hitleriä vastaan. Kirja oli tietysti kielletty Neuvostoliitossa, kun taas Yhdysvalloissa jotkut pitivät sitä kommunistimyönteisenä. 1950-luvulla CIA lennätti miljoonia kappaleita kirjaa rautaesiripun yli Unkariin, Puolaan ja Tsekkoslovakiaan ilmapalloissa, joita vastapuoli yritti ampua alas.

Tarinassa vallankumousta johtaneet siat ottavat Eläintilan (kirjan alkuperäinen nimi) komennon. Toveri Napoleon (Stalin) syrjäyttää toveri Lumipallon (Trotski), joka joutuu pakenemaan tilalta. Kaikkia tilan vastoinkäymisiä aletaan pitää Lumipallon syynä, ja jotkut eläimet jopa myöntävät vehkeilleensä tämän kanssa, jonka jälkeen nämä teloitetaan vallankumouksen alkuperäisihanteiden vastaisesti. Lumipallon saavutukset vallankumouksessa kiistetään, tämän maine tahrataan ja alkuperäinen vallankumouslaulukin kielletään. Sen sijaan Napoleonia aletaan nimittää "Suureksi Johtajaksi", joka on "aina oikeassa" ja josta sepitetään ylistysrunoja samalla, kun vallankumouksen ideaalit murenevat pala palalta sikojen vallanhimon yltyessä. Vinku-niminen propagandaporsas selittää kaiken parhain päin, ylistää kyynelsilmin Napoleonin nerokkuutta ja syyttää Lumipalloa kaikesta pahasta. Napoleonhan ei tee koskaan virheitä. Kun eläinten ruoka-annoksia jatkuvasti pienennetään, sitä kutsutaan "uudelleenjärjestelyksi". Vingun selitykset erkaantuvat niin paljon todellisuudesta, että eläinten on välillä vaikea hyväksyä uutta virallista totuutta. Mutta aina ne lopulta hyväksyvät ne eikä muuta vaihtoehtoa olisikaan. Eläimistä varsinkin lampaat ovat erityisen innokkaita huutamaan Vingun syöttämiä iskulauseita, kuten "neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha". Kirjan lopussa, kun siat ovat muuttuneet vihattujen ihmisten kaltaisiksi ja oppineet kävelemään kahdella jalalla, iskulause onkin muuttunut muotoon "neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa parempi".

Yhtä hyvin Orwellin kirjaa voisi tulkita fasismia vasten. Olihan Hitler stalinismin ihailija ainakin siinä mielessä, että natsit ottivat käyttöön samanlaisia menetelmiä (puhdistukset, urkintajärjestelmä, näytösoikeudenkäynnit jne.) ja Hitler usein harmitteli, miksei voinut toimia yhtä häikäilemättömästi kuin verivihollisensa.

Entä nykyään?

Keitä voisivat olla nykyajan siat, jotka pyrkivät erottelemaan kaikki meihin ja muihin, poistamaan tietyiltä ryhmiltä perustavia oikeuksia, mustamaalaamaan ja poissulkemaan kaikkia eri tavalla ajattelevia ja joiden kannattajalampaat toistelevat muutamia iskulauseita loputtomasti? Ketkä luottavat länsimaissakin "Suuriin Johtajiin", jotka usein syyttävät vastustajiaan siitä, mitä he itse ovat (kuten Neuvostoliitossa oli tapana)? Ketkä tarvitsevat viholliskuvia, ketkä kehittelevät sievisteleviä kiertoilmaisuja karmaiseville ajatuksille, rakentavat olkiukkoja, levittävät valeuutisia ja masinoivat lokakampanjoita lisätäkseen kannatustaan ja vaientaakseen arvostelijansa? Samaan aikaan näiden sikojen taustalla häärii epämääräisiä kainalontuulettajakoiria, jotka "turvallisuuteen" vedoten ovat valmiita väkivaltaan.

Tarvitseeko vastata?

Entä kun nämä pinokkiot pääsevät valtaan, kuten muutamassa maassa on tapahtunut? Vähemmistöt, oikeuslaitos ja tiede joutuvat tulilinjalle, toisinajattelijoita vainotaan tai ainakin demonisoidaan suoranaisilla valheilla, demokratiaa rapautetaan, kansainvälisistä perussäännöistä irtaudutaan, epänormaalista tulee uusi normaali kun uudet vallanpitäjät hylkäävät sovitut demokratian pelisäännöt ja alkavat käyttäytyä röyhkeämmin kuin he, jotka he lupasivat korvata. Joskus he jopa lainaavat George Orwellia tai pikemminkin keksivät uusia "Orwell-sitaatteja" ja käyttävät tämän nimeä tavalla, joka saisi vanhan anarkistin pyörimään haudassaan.

Kuulostaako tutulta?

The Good Fight (TV-sarja)

The Good Fight on lakisarja, joka sijoittuu Donald Trumpin Amerikkaan. "Äänestitkö Trumpia?" on kysymys, joka esitetään usein, ja vastaus kysymykseen ratkaisee sekä ammatillisia kysymyksiä että ihmissuhteita. Kun todellisuus on muuttunut parodiaksi ja maailman johtaja laskettelee luikuria päivittäin, on hauskaa nähdä fiktiota, joka ottaa kantaa tähän hulluuteen. Toinen ajankohtainen ja suositeltava sarja Years and Years sijoittui Brexitin jälkeiseen lähitulevaisuuden Englantiin, joka muuttui vuosi vuodelta aina vain hurjemmaksi.

Sarjan alussa perinteikäs "musta" lakitoimisto ottaa palvelukseensa kolme naista, joista kaksi on valkoisia ja yksi musta. Sarja seuraa pääasiassa tämän kolmikon edesottamuksia. Hyvin tehdyissä lakisarjoissa on jotain perverssin kiehtovaa. Amerikkalaisten tapa venyttää lakia, käyttää hyväkseen porsaanreikiä ja ennen kaikkea se, miten tärkeintä ei ole se, mitä tapahtui tai edes se, miltä asiat näyttävät - vaan se, miten se oikeussalissa esitetään ja tulkitaan - tarjoavat loputtomat mahdollisuudet draamalliseen kikkailuun. Tämän päivän parhaat oraattorit eivät ole poliitikkoja vaan lakimiehiä. Likaisen pelin mestarit taas ovat edelleenkin poliitikkoja, ja viime vuodet ovat olleet heidän kulta-aikaansa.

Tässä pelissä oikeuslaitoskin on helisemässä. Sarjan alussa lakimiehiä tapetaan epidemiaksi asti, muun muassa poliisin suureksi riemuksi. Trumpin nimittämä tuomari on täysin pihalla tehtävistään. Toinen tuomari puolestaan selostaa koko ajan valamiehistölle, miten oikea oikeudenkäynti ei muistuta yhtään televisiosarjojen oikeudenkäyntejä. Kolmannella kaudella sarjaan saapuu walesiläisen Michael Sheenin esittämä täysin pidäkkeetön lakimies Ronald Blum, joka työntää huumeita peräaukkoonsa pysyäkseen psykoottisena itsenään. Jos joku voisi syöstä Trumpin vallasta, se olisi juuri Sheenin esittämä Blum, joka osaa myös likaiset temput eikä teeskentele olevansa muuta kuin on. Blumin tosielämän esikuva oli 1986 kuollut konservatiivinen asianajaja Roy Cohn, joka toimi myös nuoren Donald Trumpin oppi-isänä (Al Pacino esitti Cohnia sarjassa Angels in America). Ehkä sarjan luvattu neljäs tuotantokausi voisi kääntyä tähän suuntaan? Sarjan poliittisin ja hulvattomin kolmas kausi on saanut muuten paljon yhden tähden arvioita internet movie databasessa. Ehkä se ei ole lainkaan sattumaa.

Välillä mennään psykedelian puolelle. Radiossa kerrotaan, että presidentti Trump on allekirjoittanut lain, joka sallii räjähteiden sijoittamisen karhujen peräaukkoihin. Sattumoisin samana päivänä todellisessa maailmassa uutisoitiin, että Trump sallii hupimetsästäjien tuoda leijonan osia Afrikasta matkamuistoina. Sarjassa yhden päähenkilön aviomies päätyy Trumpin jälkikasvun metsästyskaveriksi, saa tältä harhaluodin vartaloonsa ja joutuu odottamaan tuntikausia, että junior saa metsästysreissunsa ja matkamuistovalokuvansa hoidettua ennen kuin pääsee hoitoon sairaalaan. Yksi sarjan "värikkäimmistä" hahmoista on alt-oikeiston propagandisti, oikeussalissa lauluun purskahtava julkihomo (vrt. Milo Yiannopoulos), jota John Cameron Mitchell esittää riemastuttavasti.

Toisaalta Christine Baranskin esittämä päähenkilö selviytyy häntä uhkaavasta konkurssista, koska Trump on lieventänyt rikkaiden verotusta! Hän liittyy Trumpin uudelleenvalintaa vastustavaan feministiseen salaseuraan, joka päätyy pelaamaan Trumpia vastaan tämän omilla, yhä likaisimmiksi käyvillä keinoilla. "Kirjaklubin" menetelmät kumuloituvat aina vain radikaaleimmiksi ja laittomimmiksi, ja  pian tulee jo ruumiitakin. Kysymys kuuluukin: voiko valehtelijan ja likaisen pelin mestarin voittaa totuudella, lailla ja oikeudella? Jo aikaisemmin sarjassa demokraattinen puolue yritti saada lakitoimistolta ehdotuksia, miten Trump voitaisiin asettaa syytteeseen, ja ainoa realistiselta tuntunut ehdotus oli pelata vieläkin likaisempaa peliä kuin Trump itse. Mutta mitä tekee ihmisille, yhteiskunnalle ja oikeudelle, kun reilulla pelillä ei voi voittaa? Kysymykseen viittaa sarjan nimikin, hyvä taistelu.

Tosimaailman painajaismaista tositelevisiota on kestänyt kohta kolme vuotta eikä sille näy loppua. Onkin ällistyttävää, että The Good Fight on saanut jo kolmannen tuotantokautensa, ikään kuin se olisi kiinni reaaliajassa ja -maailmassa. Bongasin sarjan Hesarin artikkelista ja katsoin reilussa viikossa sen kaikki 33 jaksoa. 

Downton Abbey -elokuva (2019)

Suosituista, jo lopetetuista TV-sarjoista tehdään isoja elokuvia: Deadwood-elokuva tuli tänä vuonna peräti 13 vuotta sarjan päättymisen jälkeen ja Breaking Bad palaa myöhemmin tänä vuonna 6 vuotta viimeisen jakson jälkeen. Puhumattakaan jostain Star Trekistä, eihän ilmiö ole mitenkään uusi. Downton Abbey the Movie on viimeaikaisista varmasti odotetuin. Ja tietysti Downton Abbey tarjoaa juuri sitä, mitä sarjan fanit odottavat.

TV-sarjan paras ominaisuus oli mielestäni siinä, että se oli ennalta-arvattava jännällä tavalla: katsojalle asetettiin syöttejä, jotka sitten - usein pitkän odotuksen jälkeen - palkittiin. Katsoja halusi, että vaikkapa toisiaan inhoava nokkapokkapari tajuaisi rakastavansa toisiaan ja bingo: niin myös tapahtui, toki draaman lakien mukaisesti mahdollisimman monen esteen, väärinymmärryksen, juonittelun ja jakson jälkeen. Palkitsemisjärjestelmä toimi, ja koko ajan oli tusinan verran tällaisia porkkanoita ilmassa. Tämä ei ole mitenkään mullistava, vaan pikemminkin hyvin perinteinen tapa tehdä draamaa, mutta jotenkin Downton Abbey onnistui tekemään sen söpön sympaattisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on ärsyttävää, kun katsoja huomaa tulleensa manipuloiduksi tai huomaa seuraavansa Hollywood-sabluunalla tehtyä yllätyksetöntä saippuaa.

Downton Abbey -elokuvan lähtökohta on, että kuningas ja kuningatar ovat tulossa vierailulle Downtoniin. Siinä on lähtökohta sopalle, joka muuttuu välillä sirkukseksi. Kaksituntinen elokuva punoo yhteen monta minidraamaa, jotka pitää sitten myös ratkaista saman kahden tunnin sisällä. Samalla useimmille tutuille hahmoille saadaan funktio sen sijaan, että he patsastelisivat kaksituntisen vain katsojan ihailtavana. Kun tärkeitä henkilöhahmoja sarjassa oli toista tusinaa, jää moni suosikkihahmo silti ilman draamallista tekemistä. Materiaalia on siitä huolimatta liiaksikin asti yhteen kahden tunnin elokuvaan: TV:ssä samoista aineksista olisi saatu aikaan kokonainen tuotantokausi, tai ainakin puolikas. Varsinkin lopussa, kun kuninkaallisten vierailu on jo päättynyt, elokuva pitkittyy, koska vielä pitää selvittää monta pähkinää. Ja nehän toki ratkaistaan, koska muu olisi katsojan pettämistä, eikä Downton Abbey petä. Pari kertaa ratkaisut ovat aika helppoja enkä ymmärtänyt ainakaan yhtä fiktiohenkilön ahaa-elämystä, jonka perusteella yksi iso ongelma saatiin purettua.

Toisin kuin lähes kaikilla muilla TV-sarjoilla, Downton Abbeylla oli vain yksi kirjoittaja Julian Fellowes (myös konservatiivinen ylähuoneen edustaja!), joka yksin kirjoitti sarjan joka ikisen jakson. Tavallista on, että televisiosarjoja kirjoittaa tiimi, josta joku kirjoittaa yhden jakson ja joku toinen toisen. Tiimiä johtaa tarinan isoista kaarista vastaava, yleensä sarjan luonut henkilö, joka saattaa kirjoittaa sen "tärkeät" jaksot, kuten pari ensimmäistä jaksoa. Fellowes sen sijaan jonglöörasi porkkanoidensa kanssa yksin.

TV-sarjasta muistuttavat varsinkin elokuvan alussa turhan monet ilmakuvat itse kartanosta, jotka ovat kuin mainoskatkon jälkeen tulevia muistutuksia, mitä sarjaa ollaan kotisohvalla katsomassa. Isolla kankaalla kartano näyttää melkeinpä pieneltä ja täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalta. Elokuvan maailmakin on eristyksissä historiasta ja muusta yhteiskunnasta siinä mielessä, että pöyhkeimmät hahmot ovat kuninkaallisten palvelijoita, eivät kuninkaallisia tai muita etuoikeutettuja (yhtä pakollista poikkeusta lukuunottamatta). Aateliset taas ovat omien rajojensa puitteissa hyviä ja oikeamielisiä, joiden puolesta uskolliset palvelijat ovat valmiita tekemään mitä tahansa.

Downtonissa kyläläisten tehtävä on hurrata ja olla tohkeissaan kuninkaallisten vierailusta. Tällainen yhteiskunnallinen kuva sopii hyvin niille, jotka haikailevat Britannian "vanhojen hyvien aikojen" perään.

Arto Salminen: Paskateoria

REVISITED: lukaisin Paskateorian jo kolmannen kerran. Kirja on nopealukuinen, parissa tunnissa läpikäyty opus. Kirja on tykistystä, ja siksi siitä on helppo pitää; jos pitää kakantuoksuisesta seksistä tai julkisuudenkipeistä tyrkyistä, jotka ovat valmiita mihin vain. Siis kirjan sivuilla. Tosielämässähän tässä maailmassa viihtyisi ihan yhtä huonosti kuin Aku Louhimiehen Paha maa -elokuvassa. Se ja Louhimiehen Vuosaari ovat tavallaan samaa universumia Arto Salmisen fiktiomaailman kanssa.

Edellisestä lukukerrasta oli ainakin vuosikymmen. Siksi huomasin joitakin häiritseviä tekijöitä, joihin en muista aiemmin kiinnittäneeni huomiota. Kirjan kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla. He heittävät samaa paskahenkevää läppää, kuten filosofikerjäläinen tai päähenkilön huoraksi paljastuva Jasmin-salarakas: "Ei palavassa talossa ole muuta pelastettavaa kuin tuli. Sen mä olisin halunnut mukaan."

Ainoa henkilö, jolla on jonkinlaista moraalista selkärankaa, on kertoja itse. Hän on toimittaja iltapäivälehdessä ja torjuu pahimmat lööppiehdotukset, joilla kilpailija sitten pääsee nostamaan levikkiään. Varmaan ihan hyvä ratkaisu ettei päähenkilö ole samanlainen ketku kuten kaikki muut, mutta siitäkään ei sitten kehity mitään. Potkut meinataan saada, mutta potkut saakin potkuilla uhannut esimies.

Minkäänlaista tarinaa tai juonta kirjassa ei ole. Vähän melskataan siellä sun täällä. Vähän joku meinaa tehdä aseellista vallankumousta, mutta mitään ei siitäkään tule. Eivätkä ne edes tiedä miksi sitä tekevät, eikä kapinan johtaja edes tiedä olevansa johtaja. Sen sijaan on selvää, miksi suuri ja mahtava WSOY julkaisi Arto Halosen tapaista inhorealistia. Lause on korkeakirjallista, kuten naapurien tappelua kuvaava:

"Ahtautta lisäsi sekin, että naapurien sananvaihto ei sopinut niiden asuntoon. Isoimmat riidat syöksyivät kuumina kekäleinä seinän läpi ja hehkuivat lattialla liian kauan."

Tässä toinen, aikalaisarvio samasta kirjasta:
https://megafoni.kulma.net/index.php?art=112

Elokuva Mother!

Yritin katsoa tätä elokuvaa jo kerran, pari, mutta se jäi kesken ensimmäisten kymmenien minuuttien jälkeen. Jotenkin oudolta vaikuttava alku oudosta pariskunnasta oudossa yksinäisessä talossa, jolle saapuu outo vieras, ei iskenyt. Outous ei ollut ongelma, vaan elokuvan tunkkainen alkutunnelma ja hitaus. Mies on runoilija (Javier Bardem) , nainen (Jennifer Lawrence) remppaa taloa. Outo vieras on haudan partaalla oleva Ed Harris (joka loisti Copying Beethoven -leffassa). Eilen illalla kuitenkin sain aikaiseksi katsoa elokuvan, kun ensin yritin yhtä toista elokuvaa, jonka jouduin jättämään kesken. Elokuvien katsomatta jättäminen ei ole ollenkaan tapaistani.

Nimittäin Mother! kasvaa, kirjaimellisesti. Kun ovikello soi, oudon vieraan outo vaimo (Michelle Pfeiffer) saapuu. Ovikello soi. Pariskunnan pojat. Ja sitten sattuu ja tapahtuu. Tapahtumat eskaloituvat toiseen ja sitten kymmenenteen potenssiin. Yhtäkkiä talo on täynnä porukkaa ja meni heittäytyy ihan mahdottomaksi. Kun nauroin vatsa kippurassa ja ajattelin, että olipa mahtavan outo David Lynch -tyylinen leffa, huomasin, että sitä on vielä puoli tuntia jäljellä.

Sitten meno yltyy ihan oudoksi. Parempi paljastaa liikaa, mutta itselleni tuli mieleen jo katsoessa, että tässä on kyse pelastaja-Jeesuksesta, jonka käsistä homma lähtee, tai maailmanlopusta tai sodasta ylipäätään. Minulla on usemmiten vaikeuksia tulkita elokuvaa sitä katsoessa, mutta tämä oli erikoinen siitä, että jo sen kuluessa ajatusnystyrät poukkoilivat ja nauroin kuin Aleksis Kiven elämää katsoessa.

The Interview -elokuva (2014)

Kohuttu elokuva The Interview voisi olla aikamme Diktaattori, mutta Seth Rogenin eväillä ei astuta Charlie Chaplinin saappaisiin. Rogenin idioottihuumori sopii paremmin krapulapäivien viihdykkeeksi kuin syvälliseksi poliittiseksi satiiriksi. Jos puikoissa olisi ollut vaikkapa Woody Allen tai Sasha Baron Cohen, tulos olisi voinut olla aivan toista luokkaa - vaikken kovin paljon pitänytkään jälkimmäisen omasta Diktaattorista.

Lähtökohta on mainio. Talk-show'n tekijäkaksikko (Rogen ja James Franco) saavat orgasminsa siitä, kun Eminem paljastaa olevansa homo tai kun Rob Lowe näyttää kaljunsa. Pian kaksikko kuitenkin haluaa raportoida tärkeitä, 'oikeita' uutisia. Ja mikäpä parempi kuin haastatella kaikkien huulilla olevaa, ydinaseilla uhittelevaa Pohjois-Korean diktaattorinalkua, vielä kun tämä sattuu olemaan talkshown suuri fani. Kun CIA saa kuulla haastattelusta, nuija ja tosinuija nakitetaan salamurhaamaan Cartman.

Kaikki menee tietenkin niin pieleen, että koko salamurhajuoni unohtuu pian. Pohjois-Koreaan siirryttäessä elokuvan viimeisetkin 'realismin' rippeet karisevat. Kun me 'kaikki' tiedämme tämän toisessa todellisuudessa elävän maan kurjuudesta ja kulisseista, elokuva ottaa ensimmäisenä mieleen tulevan asian ja esittelee sen suurena sensaationa. Vain amerikkalaiselle tosinuijalle pohjoiskorealaisen ruokakaupan tekohedelmät voivat tulla yllätyksenä; tässä tapauksessa jopa tarinan suurena käännekohtana.

Diktaattori-Kim on ensin yllättävän mukava mies, joka manipuloi Francon esittämän haastattelijan puolelleen juuri samoilla keinoilla kuin media manipuloi haastateltaviaan. Francon hahmoa viedään moneenkin kertaan ja lopulta tietenkin tämä antaa samalla mitalla takaisin. Diktaattori paskoo housuihinsa suorassa lähetyksessä.

Elokuva on tietenkin hyvällä asialla. Hirmuhallitsijat pitää tehdä naurunalaisiksi, samoin kuin tämän maailman uskonnolliset ja muut fanaatikot. Kannattaa muuten katsoa aivan mainio, muslimi'terroristeista' kertova brittikomedia Four Lions, jos se on  sattunut jäämään väliin. Kun jopa tällainen Seth Rogen -komedia saa kokonaisen valtion hermostumaan, voisi toivoa että kovemmat tekijät uskaltaisivat tarttua vastaaviin aiheisiin.

Noah (2014)

Joskus tulee niin pöljä juttu, ettei voi olla hiljaa ihmiskunnan takia. En muista nauraneeni ensimmäisen minuutin aikana millekään komedialle kuin tämän elokuvan vanhan testamentin alun tiivistelmälle. Samalla ymmärsin tuhannet netin 'not so biblical' -kommentit, jotka on lähetetty tosissaan. Toisaalta halusin lopettaa katselun, mutta toisaalta 'raamatun Nooa taistelee pahiksia vastaan kivikautisten transformersien avustuksella' -konsepti on niin älytön, että joku aivoni osa yritti löytää selitystä sille, miksi juttu on mennyt Hollywoodin bisneskoneiston läpi. Jos jokin on anti-isistä, niin tämä.

Mutta ei tämä olisi mennyt läpi edes Venäjällä, vaikka Nooa olisi korvattu Putinilla. Missään kohtaa en löytänyt mitään ns draamaa tai muutakaan mielenkiintoa ylläpitävää elementtiä. Katsojaa piinataan pelkästään sillä, milloin se kirottu vedenpaisumus alkaa ja piina loppuu. Ja kun se vihdoin alkaa, sama scheisse jatkuu.

Tai miten transformerit kuuluvat juttuun? Tai Gandalf Lecter? Samalla kun Nooa pelastaa ihmiskunnan, hän tappaa paljain käsin satoja syntisiä. Mieleen tulisi myötähäpeä, ellei muistaisi parin viikon takaista uutista, että Gazan pommituksia kritisoineita espànjalaisnäyttelijöitä pitäisi ilmeisen saman tekijäporukan toimesta boikotoida.

Katsoin leffan 3d:nä, valitettavasti. Jumalauta mitä paskaa.

1. Suosittelen välttämään elokuvaa kuin vedenpaisumusta.

Colours of Ostrava -festivaali 17.-20.7.2014

Tsekin suurin musiikkifestivaali pidetään maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Lähellä Puolan rajaa sijaitseva Ostrava on aika ankeassa maineessa oleva teollisuuskaupunki, minkä festivaalin järjestäjät ovat kääntäneet edukseen pitämällä festivaalin lopetetun tehtaan ympärillä. Laajalla festivaalialueella oli 14 esiintymispaikkaa; neljän ison lavan lisäksi muun muassa runo-, keskustelu- ja lastenlavat, elokuvateatteri ja useita näyttelyrakennuksia. Festivaaleilla saattoi bongata teatteriesityksiä ja Andy Warholin Marilyneitä. Alueella oli kiertokäyntejä tehdasrakennuksiin ja kaivoksiin. Festivaalin viimeisenä päivänä yli 65-vuotiaat pääsivät paikalle ilmaiseksi.

Ympäristön takia tunnelma on ainutlaatuinen. Missä muualla yhtyeet esiintyvät metallinsulattamon vieressä tai yleisö voi syödä ruokaa keskellä tehdasaluetta?

Yleisöä festivaali veti reilut neljäkymmentätuhatta ja esiintyjiä oli toistasataa. Paikallisten esiintyjien lisäksi mukana oli kymmeniä ulkomaisia nimiä. Colours of Ostrava on Keski-Euroopan suurimpia festivaaleja.

Kävelimme festivaaleille Ostravan kuuluisan Stodolní-baarikadun läpi. Sen varrella oli kebabkioskeja ja juottoloita vieri vieressä. Itse festivaaleilla tukevasti humalaisia ei liiemmin näkynyt, vaikka ”tsekkien leipä” eli olut maksoi vain reilun euron. Täällähän ei tunneta 'anniskelualueen' käsitettä, vaan juomien kanssa voi vaeltaa minne haluaa ja oluen lisäksi tarjolla oli viiniä ja väkevämpiäkin. Festivaalin portilla käteen työnnettiin kartta, ja vasta vähän ajan kuluttua tajusin, että kyseessä oli alueen olutkartta – itse festivaaliohjelmaa piti sitten vähän metsästää. First things first.

Tsekkiläisestä musiikista sanottakoon se, ettei se auennut tälläkään kertaa vaikka paikalla olivat maan eppunormaalit ja popedat. Muusikot ovat taitavia, mutta heidän käsityksensä popista tai rokista painottuu jazzahtavaan progemeininkiin, jonka päälle karheakurkkuiset mieslaulajat vetävät joskus niin paljon sanoja, etteivät nuotit ja tavut tahdo riittää. Saksofoni ja syntetisaattori ovat tyypillisiä instrumentteja siinä kun muualla maailmassa suositaan kitaroita ja mutkattomampaa lähestymistapaa. Pink Floyd, Frank Zappa ja Velvet Underground ovat edelleen kovia nimiä ja suosittua on myös tsekkiläinen country-musiikki, jolle on oma radiokanavakin. Eipä tule nyt mieleen ”Prahan kultakurkku” Karel Gottin lisäksi ketään artistia, joka olisi menestynyt Tsekin (tai Slovakian) rajojen ulkopuolella. 

 

Ulkomaisiin pääesiintyjiin kuuluivat tänä vuonna Robert Plant sekä ranskalainen Zaz. Ranskalaislaulajattaren pirteä chanson-foxtrot valloitti perjantaina päälavan jättiyleisön. Zaz puhui lunttilapuista moneen otteeseen tsekkiä ja sai valtavat suosionosoitukset. Lauantaina Led Zeppelin -laulaja Plant vetosi iäkkäämpään yleisöön, joka ei pitänyt yhtä kovaa ääntä. Plantin setti koostui uuden, vielä julkaisemattoman soololevyn kappaleista ja Zeppelin-klassikoista. 65-vuotiaan laulajan ääni kuulosti edelleen parikymppiseltä. Uudet biisit kuulostivat ihan hyviltä voimakkaine rytmeineen, ja muutamat Black Dogin kaltaiset klassikot oli sovitettu lähes tunnistamattomiksi. Zeppelin-biiseistä parhaiten toimivat akustiset kappaleet, kuten Babe, I'm Gonna Leave You tai Going to California, jotka iso bändi soitti hienosti.

Colours of Ostrava järjestetään heinäkuun toisena tai kolmantena viikonloppuna. Ympäristö on niin ainutlaatuinen, että sitä kierrellessä ja ihmetellessä menee tuntikausia. Suurten lavojen tuntumassa oli istumakatsomoita ja päälavan sivulla oli tusinoittain tuoleja ja pöytiä. Yleisö oli rauhallista, mukana oli paljon lapsia ja ruokaa ja juomaa oli tarjolla sadoissa pisteissä. Poliisia työllisti uutisten mukaan muutama kadonnut lompakko. Sääkin suosi festivaaleja ja paikat pysyivät erittäin siisteinä. Kerran juotavaa piti jonottaa ehkä kymmenen minuuttia, mutta muuten kaikki sujui jouhevasti. Ja jos festivaaliväsymys iski, aina saattoi vaikka istahtaa katsomaan leffaa sisätiloissa olevaan elokuvateatteriin. Suosittelemme.

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Nimimerkki, brändi ja kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa edelleen kömpelöä lausetta. Lauseenvastikkeet ja kielikuvat herättävät lähes myötähäpeää: miten tällaista läppää voi päästä ison kustantamon seulasta läpi? Vimma rikkoo monia kirjoittamisen perussääntöjä niin hellyttävän viattomasti, ettei se voi olla suunnitelmallista kapinaa vaan yksinkertaisesti heikkoa kirjoittamista. Kuka tahansa kustannustoimittaja voisi tehdä Vimman tekstistä muutaman päivän työllä huomattavasti luettavampaa. Kysymys kuuluu, miksei Gummeruksella ole tehty niin? Vai voiko olla, että kaikki mahdollinen on jo tehty ja että alkuperäinen teksti on ollut aivan luokatonta?

Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että Vimman kirjoja on mukava ja hauska lukea. Raksankin lukaisin kolmessa-neljässä illassa, vaikka monessa samanpituisessa romaanissa menee helposti viikkokausia. Miten tämän paradoksin voi selittää?

Mennään ensin heikkouksiin. Kömpelöiden lauseiden lisäksi Vimma esimerkiksi hyppää ajassa eteenpäin, mutta kertoo sitten saman tien takaumana, mitä välissä tapahtui. Hän selittää asioita turhaan: dialogia saatetaan selittää, vaikka asia on jo tullut puheessa selväksi. Draamaa ei ole paljon juuri tämän selittelyn takia: juuri kun Raksassa avautuu kirjan herkullisin draamallinen tilanne, Vimma vääntää vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, että nyt tuli 'paha paikka'. Kuitenkaan tämäkään draamallinen mahdollisuus – päähenkilö pöräyttää parhaan kaverinsa vaimon paksuksi – ei sitten johda yhtään mihinkään muuhun kuin päähenkilön lievään päänsisäiseen skitsoiluun.

Vimma rikkoo klassista 'näytä, älä kerro' -sääntöä johdonmukaisesti. Sivulla 261 Raksan pokkariversiossa on tyypillinen lause:

”Ruoka oli hyvää, viini vielä parempaa eikä seurastakaan voinut oikein valittaa.”

Tuskin edes Viisikko-kirjoissa on yhtä mukavoo, kun Polly-täti on pakannut piknik-korin! Tätä yleisemmällä tasolla kirjailija tuskin voi liikkua. Lauseesta tulee ilmi Vimman diggaama 'mukava meininki'. Se on vähän kuin MTV3:n lauantai-ilta: vailla muuta kriisiä ja draamaa kuin että kalja loppuu tai että saunamakkarat pääsevät palamaan. Paitsi että saunakaljan sijaan Vimman henkilöt lipittävät konjakkia tai viskiä. Pullo on auki koko ajan, joten herkempi lukija saattaisi huolestua romaanihenkilöiden maksojen kunnosta. No, onneksi ne ovat sentään fiktiivisiä maksoja.

Vimman elitistisyys on ulkomailta nähtynä hellyttävää hiekkalaatikkobrassailua. Sivistyskodin tunnusmerkki on päähenkilön mielestä se, että sisällä poltetaan tupakkaa eikä eteisessä oteta kenkiä pois. Kun päähenkilö juo olutta, se on tietenkin tsekkiolutta. Kukaan vain ei ole kertonut hänelle, että täällä Tsekissä paikalliset kuolevat mieluummin janoon kuin ryystävät Vimman diggaamaa, Heinekenin omistamaa ja laimentamaa Krusovicea. Helsingin 'parhaat' paikat käydään läpi taas kerran ja välillä päähenkilö tuijottelee suu auki stadin ihmeitä kuin velhokouluun päässyt Harry Potter.

Henkilöhahmot ovat kaikki samasta puusta veistettyjä Tuomas Vimman sivupersoonia. He puhuvat samalla tavalla ja heillä on samanlainen maku (tässä lähinnä kulutetaan kalliita viinoja ja tupakkaa). Naisetkin ovat suomalaiskansalliseen tapaan äijiä, jotka vetävät viinaa kaksin käsin, mutta ovat silti seksiobjekteja. Päähenkilö on jälleen kerran (nimimerkki) Tuomas Vimman fantasia itsestään, vaikka hänellä onkin tässä eri nimi. Hän on alleviivatun 'mukava ja rehti suomalainen tyyppi', joka sopisi sinne MTV3:n lauantai-illan keskusteluohjelmaan Jorma Pulkkisen ja Juha Miedon kanssa.

Jotenkin tuntuu, että Vimma on onnistunut bluffaamaan itsensä kirjailijaksi samalla tavalla kuin hänen esikoisromaaninsa päähenkilö bluffasi itsensä mainosalalle.

Mieleeni tuli termi, jota eräs tuttava käytti yhdestä omasta tekstistäni: pikkupoikafantasiaa. Voisiko tässä sitten olla syy siihen, miksi Vimmaa on kuitenkin hauska lukea? Joskus nuorena vimmaisena miehenä puhuimme toisen kaverin kanssa, että jos joskus kirjoitamme romaanin, sille pitää antaa nimeksi 'Nuoren miehen tiukka odysseia'. Ehkä Vimma on rakentanut kirjailijanuransa samanlaisen ajatuksen ympärille. Jos ammattikoululaiselle (myös henkisellä tasolla olevalle) on mahtava katsoa, kun raaka-Arska räjäyttää tuhannen nuuskaksi pahiksia, niin voisiko meille (henkisesti) nuorille elitisteille (vaikka sitten ironisessakin mielessä) olla mahtavaa lukea tyypeistä, jotka juovat puku päällä kallista konjakkia ja bylsivät korkeakorkoisia kenkiä käyttäviä pimatsuja?

Entä mitä tapahtuu itse romaanissa? Päähenkilö seikkailee korruptoituneen rakennusbisneksen maailmassa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikki kusettavat kaikkia. Juonentynkä ei realisoidu missään vaiheessa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka millaiseen soppaan. Lopun mahtipontiseksi tarkoitettu saaga verohallinnon (!) parissa lässähtää ja tuntuu pakkolopetukselta. Parhaiten sekasotkua kuvaa takakannen teksti, jossa kirjaa kuvataan niin ”työläisromaaniksi” kuin ”toimintajännäriksi” (se ei todellakaan ole kumpaakaan), tai ”veijaritarinaksi” (okei, mutta tarina puuttui ja ehkä se veijarikin), ”slapstick-komediaksi” (en tiedä voiko romaania, jossa kaatuu yksi maalipurkki, kutsua slapstickiksi?) tai ”romanttiseksi komediaksi” (paitsi että romantiikka ja komedia puuttuivat). Eli kustantamossakaan ei ollut selvinnyt, mistä Raksassa on kysymys.

Jos kirjassa on jokin sanoma, se on 'älä koskaan teetä remonttia'.