Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani (2004)

Odotukset olivat hieman ristiriitaiset, kun ryhdyin tätä lukemaan. Kirjaa oli hehkutettu "suurena aikalaiskuvauksena". Toisaalta sen idea oli tiedossa: kolme jätkää juo kaljaa ja puhuu paskaa yhden päivän aikana. Olisiko tässä vihdoin se pitkään odotettu "nuoren miehen tiukka odysseia", jonka kirjoittamisesta olin itsekin uhonnut baarinpöydässä monen muun vastaavan wannabekirjailijan kanssa vuosien ajan.

Valitettavasti ei. Pussikaljaromaanin pääosassa ei ole kaljaa juova kolmikko, vaan runoilija-Rimmisen mukanokkela kieli. Tämä on siis ennen kaikkea romaanitaidetta ja tyhjänpäiväistä yldyyriä. Yhden päivän tapahtumat (joita ei ole paljon) on vyörytetty 330 sivulle, joissa lause voi jatkua ikuisuuksiin. Kuten eräs kriitikko sanoi, "Pussikaljaromaanin hauskuus syntyy kielestä, joutavasta jaarittelusta". Minusta joutava jaarittelu ei ole hauskaa, ainakaan tässä. Mielenkiinto ei säily eikä ala ja lukemisesta tuli pakkopullaa, kun kirjan halusi nopeasti loppuun. Booring.

Tex and the Lord of the Deep (1985)

Tex Willerhän on yksi maailman parhaista sarjakuvista. Tämä spagettiwestern/fantasiapätkä on toistaiseksi ainoa yritys siirtää Tex valkokankaalle. Elokuva nauttii mainetta kamalana kalkkuna ja se on todella vaikea saada käsiinsä.

Tex-elokuva on kuitenkin mainettaan parempi, tosin kauhea sekamatelisoppahan tämä on. Mukana ovat tutut Tex, Kit Carson, Tiger, paljon italoinkkareita ja jopa El Morisco. Vain Texin poika puuttuu. Mukana on tuttuja Tex-kliseitä fantasiaelementeistä kuolevan roiston viimeiseen savukkeeseen ja muumioituvista ruumiista Kit Carsonin valitusvirsiin. Vain luodin hipaisu ohimoon puuttui, mistä toooodella pitkä miinus. Kumma kyllä, että elokuva on niin sekava, kun sarjis-Texin tarinat ovat parhaimmillaan pitkiä ja hyvin kirjoitettuja. Texin luoja Bonelli on ollut kirjoittamassa tätäkin.

Hassua on kuulla Texin puhuvan dubattua englantia. Espanjavaikutteista suomehan se aina on puhunut! Muy bien!

Klass (2007)

Virolainen Oscar-ehdokkuutta tavoitellut Klass on tiukka ja tyly elokuva koulukiusaamisesta, joka johtaa verilöylyyn. Sattumoisin elokuvaa ei tuotu Suomeen viime syksyn Jokelan tapahtumien jälkiseurauksena.

Koko luokka kiusaa Joosepia aika ikävillä tavoilla. Turpaan tulee joka päivä ja tytötkin ovat mukana juonessa. Ruotsalainen Jan Guilloun omaelämäkerralliseen tekstiin perustuva Pahuus tulee monesti mielleen, mutta virolaiset koulukiusaajat ovat, jos mahdollista, vieläkin kamalampia. Luokkasota on valmis, kun yksi kiusaajista asettuu puolustamaan kiusattua. Asiat eivät kuitenkaan parane, vaan nyt molemmat saavat turpiinsa päivittäin. Luokkakaverit kuvataan niin paskamaisiksi, että kun loppukohtauksessa kaverukset hyökkäävät koulun ruokalaan ja ampuvat kiusaajansa, katsoja on ampujien puolella.

Tuotantoarvot ovat kohdallaan, eikä elokuva synkästä aiheestaan sorru raskassoutuisuuteen. Elokuvasta on suunniteltu Virossa televisiosarjaakin.

Lassi ja Leevi 10-vuotisjuhlakirja (Juhlakirja 4 ) 1996

Lassi ja Leevi oli yksinkertaisesti maailman parhaita sarjakuvia. Tämä kovakantinen juhlakirja on erityinen tapaus, koska siinä Bill Watterson kertoo itse sarjakuvastaan. Harvoin lukee näin hyvää sarjakuvaa ja näin hyvää kommentaaria samalla kertaa.

Watterson kirjoittaa vaikeuksistaan sarjakuvasyndikkaantinsa kanssa.
Syndikaatit ovat yhtiöitä, jotka levittävät sarjakuvia. Niiden tehtävä on saada sarjakuvat mahdollisimman moneen lehteen ja tehdä mahdollisimman paljon rahaa. Ne ovat vastuussa siitä, että sarjakuvat standarsisoidaan. Watterson joutui vaikeuksiin syndikaattiinsa kanssa, kun hän halusi taiteellisia vapauksia ja taisteli sunnuntaisarjakuvien rajoituksia vastaan. Jopa muut sarjakuvapiirtäjät ajautuivat häntä vastaan kun hän halusi muuttaa formaattia. Häntä syytettiin kuva-alan varastamisesta muiden piirtäjien kustannuksella.

Lopulta Watterson sai tahtonsa läpi, mutta se maksoi hänelle paljon tuloja. Kun häntä pyydettiin lisensoimaan Lassin ja Leevin, hän kieltäytyi, vaikka yhdellä allekirjoituksella hän olisi saanut miljoonia dollareita. Siksi Lassia ja Leeviä ei edelleenkään nähdä nukkeina tai t-paitoina, kuten mitä tahansa muuta huippusuosittua sarjakuvaa. Lisäksi hän lopetti sarjakuvansa tekemisen kun sen aika oli hänen mielestään ohi.

Kun tein väitöskirjaani, leikkelin (en kirjaimellisesti) kymmeniä strippejä, jotka havainnollistivat kapitalismin kritiikkiäni Lassista ja Leevistä, mutten tietenkään voinut käyttää niitä kirjassani. Jos Bill Watterson olisi osannut suomea ja ollut vapaa sopimuksistaan, hän olisi ehkä voinut hyväksyä ne kirjani kuvituksiksi.

Lassi ja Leevi 1985-1995. We will miss you but you will always be with us.

The Oxford Murders (2008)

Alussa ollaan 1. maailmansodan taistelukentällä, jossa Ludwig Wittgenstein kirjoittaa tractatustaan luotisuihkun keskellä. Sitten leikataan vuoteen 1993, kun John Hurtin esittämä - maailman suurimmat silmäpussit omistava - Oxford-professori lainaa mahtipontisesti tractatuksen kuuluisaa lausetta "mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta".

Espanjalaisen ohjaajan täytyy olla entinen yliopisto-opiskelija, sillä Markon pudotti penkiltä, kun professori 10 minuuttia myöhemmin käytti samaa lausetta samalla äänenpainolla ilmeisesti n:ttä kertaa uransa aikana. Tällä kertaa vain teiniopiskelijoista koostuva sali oli täysin hiljaa eikä edes (epäsopivasti) hurrannut. Myös Oxfordin tasoisessa laitoksessa on siis ikäloppuja professoreita, jotka pitävät samat ultratylsät luennot vuodesta toiseen.

Tähän älyllinen hauskuus sitten loppuukin, vaikka - tai koska - elokuva perustuu argentiinalaisen matemaatikon kirjaan. Kyseessä ei ole komedia vaan murhamysteeri, johon on sekoitettu matemaattisia kuvioita, joista en osaa sanoa mitään. Ja kun pääosassa on nahkatakkinen Elijah Wood, niin pitäähän matematiikanopiskelijankin päästä nussimaankin! Touche!

Elokuvan älyllinen neronleimaus tulee reilussa puolessa välissä: "anything is better than nothing". Siinä sinulle, Wittgenstein (senkin homo)! Elijah Wood - Ludwig Wittgenstein: 2-0! Touche!

Elokuvassa näytetään, miten Squashiakin voi pelata matemaattisesti. Ja saada samalla naista: 3-0! Pitäisiköhän alkaa matemaatikoksi?

Knoppitietoa, joka ei edes liity tähän elokuvaan: Wittgenstein oli Hitlerin ikäkaveri Linzin Realschulessa. On epäselvää, olivatko he luokkakavereita, mutta molemmat vihasivat koulunkäyntiä.

The Adventures Of Buckaroo Banzai Across The 8th Dimension (1984)

Buckaroo Banzai (Peter Weller) on seikkailija, rockmuusikko, sarjakuvasankari ja tiedemies. Vähän siis kuin Marko. Hänen yhtyeensä/taisteluryhmänsä on nimeltään Hong Kong Cavaliers. Buckaroo keksii tavan päästä kahdeksanteen ulottuvuuteen, mutta ulkoavaruuden ilkiöt - joiden kaikkien nimi on John - haluavat keksinnön omiin pahoihin tarkoituksiinsa.

Kulttileffaa siis ollaan tavoiteltu ja siinä jossain mielessä onnistuttu. Mukana on tähtinäyttelijöitä: Wellerin lisäksi John Lithgow, Jeff Goldblum, Ellen Barkin ja muita tuon ajan jenkkileffoista tuttuja naamoja. Tukat, vaatteet ja lavasteet ovat hurmaavaa sarjakuvahenkistä 80-lukulaista retrofuturismia. Kun maailman kohtalo on vaakalaudalla, mukana on tietenkin myös hullu tiedemies ja Yhdysvaltain presidentti. Hupainen on kohtaus, jossa Orson Wellesin kuuluisa Maailmojen sota -kuunnelma paljastetaan todeksi marsilaisten hyökkäykseksi, jonka peruututtua radiolähetys piti selittää kuunnelmaksi.

Jatko-osan käsikirjoitus oli jo valmis ja sitä mainostetaan elokuvan lopputeksteissä. Leffan piti olla alku kokonaiselle sarjalle, mutta tuotantoyhtiö meni konkurssiin, kun elokuva oli floppi lippuluukuilla. Kun elokuvasta tuli video- ja kaapelitelevisiojulkaisun jälkeen kulttihitti ja jatko-osa olisi voitu kuvata, lakitekniset asiat estivät sen. Aika amerikkalaista.

Reijo Mäki: Hard Luck Cafe (2006)

Tällä kertaa Vares on jo vanha mies ja maailma hyvin erilainen paikka. Eletään noin 2020-lukua. Euroopan Unioni on romahtanut, Turustakin on tullut kaikenlaisten pakolaisten sekä hämärämiesten villi länsi ja kaupungin kaduilla partioivat tanskalaiset valvontajoukot. Meno on synkkää eikä päähenkilölläkään mene hyvin drive-in bordellin portsarina. Uusi Apteekki sen sijaan on edelleen tutulla paikallaan Kaskenkadulla.

Kirja on siis hyvin erilainen verrattuna Vares-sarjan muihin osiin. Karuksi viety tulevaisuudenkuvaus ei osu täysin nappiin eikä Vareksen vanheneminen tunnu oikein missään. Huvittavia ovat lähinnä sadanviidenkymmenen tuhannen euron tipit taksinkuljettajille.

Kun kuvioon tulee Vatikaanin salaliitto, homma repsahtaa täysin remekseksi tai danbrowniksi. Vaikka asiat ovat muutenkin päin helvettiä, ei huumorintajuton ilkkaremeily sovi Vares-kirjaan mitenkään. Loppuakin venytetään esikuvien malliin ja äitelä viimeinen lause voisi olla Die Hard kutosesta.

Jos olisin turkulainen, Hard Luck Cafe olisi varmaan ollut kiinnostavampi kirja.

Lawrence Wright: The Looming Tower - Al-Qaeda's Road To 9/11 (2006)

Lähes kaikilla mahdollisilla palkinnoilla juhlittu Looming Tower on sujuvasti kirjoitettu ja perusteellinen nykyaikaisen ääri-islamilaisen terrorismin historiikki. Samalla se on kertomus uskonnollisesta hölmöydestä ja fanatismista. Osama bin Laden oli surkea liikemies, joka menetti omaisuutensa toistuvissa huonoissa liiketoimissa, joissa hän lähinnä levitteli rahaa ympäriinsä. Lisäksi hän halusi matkia profeettaansa kaikilla tavoin ja rikkaudestaan huolimatta eli niin ankeasti, että hänen kolmea vaimoaan ja kymmeniä lapsiaan käy sääliksi. Afrikan tai Afganistanin kuumuudessa hän ei halunnut pitää tuuletusta päällä, mistä hänen vieraansa saivat syyn kysyä, miksi hän ylipäätään asui ilmastoidussa asunnossa.

Al-Qaida aloitti harmittomana poppoona, jolla oli alussa jopa oma jalkapallojoukkue. Ensimmäisenä kymmenenä vuotenaan ryhmä ei saanut aikaiseksi mitään muuta kuin Osaman rahojen tuhlaamisen, ja muutaman katastrofaalisen epäonnisen yrityksen päästä Afganistaniin sotimaan jumalattomia neukkuja vastaan. Terrorismikoulutuksessa Arnold Schwarzeneggerin elokuvat ja myöhemmin tietokoneella pelattavat lentokonepelit näyttelivät osaansa.

Osama onnistui ärsyttämään kotimaansa Saudi-Arabian vanhoillista tyranniaa niin, että häneltä vietiin kansalaisuus ja hänet potkittiin Afganistaniin. Siellä hän joutui kyräilemään Taleban-nimisen liikkeen kanssa, joka oli ottamassa valtaa tässä takapajulassa. Kun Osama joutui Talebanien haltuun, he olivat valmiit luovuttamaan hänet Saudi-Arabian hallitukselle, joka oli nostanut Pakistanin kanssa Talebanit valtaan. Saudit pitivät Osamaa harmittomana eivätkä halunneet häntä.

Monet uskonnolliset ristiriidat selitettiin omia tarkoitusperiä vastaaviksi, kuten aina uskontojen historiassa on tehty. Tällä kertaa kuminauha kyllä venytettiin ennätysmittoihin. Näitä ristiriitoja olivat muun muassa islamin kieltämät itsemurha(pommitukse)t, viattomien siviilien tappamiset, vihollisruumiiden häpäisemiset ja niin edelleen. Koraani esimerkiksi kieltää naisten ja lasten tappamisen, mutta terroristit filosofoivat, etteivät he yksinkertaisesti tappaneet (viattomia) naisia ja lapsia. Näistä kielellisistä taikatempuista voisivat lännen sosiologitkin ottaa opikseen. Kerrankin niin muodikkaalla kieliakrobatialla on ollut jotain (surullisen) konkreettisia seurauksia.

Talebanit veivät (uskonnollisen) hölmöyden omiin sfääreihinsä. Nämä opiskelijanuoret (taleban tarkoittaa opiskelijaa), jotka eivät olleet koskaan olleet missään tekemisissä naisten kanssa romahduttivat Afganistanin terveydenhuollon, koulutuksen ja siviilihallinnon kieltämällä naisilta työnteon ja koulutuksen. Talebanit kielsivät paitsi naisilta lähes kaiken, myös mm. biljardipöydät, shakin ja joulukortit ”siivottomina”. Huumekauppa sen sijaan oli ok. Millä logiikalla? No, kai siksi, koska siitä sai rahaa. Raiskaaminen ja naisten pakottaminen seksiorjiksikin oli ok, mutta tätä logiikkaa ei edes yritelty perustella. Shakki huono – raiskaus hyvä. Biljardi huono – julkiset teloitukset hyvä. Ja niin edelleen. Afganistanin kulttuuriaarteiden tuhoaminen sai julkisuutta ulkomaillakin.

Osama alkoi vaikuttaa täysin tärähtäneeltä, kun hän 1996 julisti sodan USAlle luolastaan Tora Borasta. Hän halusi kirjaimellisesti kääntää kelloa tuhat vuotta taaksepäin – uusinta tekniikkaa apunaan käyttäen. Kun rahat olivat loppumassa, Osama alkoi käyttää julkisuutta hyväkseen. Kun hänellä ei ollut tarpeeksi omia kannattajia, hän vuokrasi heitä tehdäkseen näyttäviä entreitä haastatteluihinsa. Televisioesiintymisissään hän saattoi lavastaa mielestään pilalleen menneen ”spontaanin” esiintymisensä uudelleen seuraavana päivänä. Osamakin ymmärsi, että tärkeintä nykymaailmassa on, miltä asiat näyttävät. Ja voila: kun julkisuutta tuli, alkoi rahaa taas virrata Osaman kirstuun.

Tässä maailmassa (liian) suvaitsevaiset (miehet) olivat sellaisia, jotka sallivat musiikin, nintendon ja piirustukset lapsilleen. Osaman isä puolestaan oli ollut menestyvä liikemies, jolla oli ollut tapana ottaa uusia nuorikkoja vaimokseen aamulla ja erota heistä illalla.

Toisessa näytöksessä komediaan liittyi jenkkien tiedustelupalvelu, joka vei tiedusteluhölmöyden omaan huippuunsa. CIA ei antanut FBI:lle tiedustelutietojaan. Näin kun salainen tieto olisi muuttunut todisteaineistoksi, jota olisi voitu käyttää hyväksi, eikä se sitten olisi ollut enää salaista. NSA:lla oli satellittitiedot, mutta se ei antanut niitä muille. Näin jenkkien eri organisaatiot joutuivat hukkaamaan aikaansa vakoilemalla toisiaan. Kun jenkit pommittivat Osaman oletettua olinpaikkaa Afganistanissa, osa huipputeknologista ohjuksista jäi suutareiksi, ja samaan aikaan aivan muualla oleskellut Osama tienasi kymmenen miljoonaa taalaa myymällä sotasalaisuuksia sisältäneet suutarit Kiinaan.

Huhuja massiivisesta terrorihyökkäyksestä USA:han tuli pitkin vuotta 2001. Jopa Talebanin ulkoministeri varoitti jenkkejä pelosta, että mahdollinen kostoisku tuhoaisi Afganistanin. Kaikki varoitukset menivät kuuroille korville. Osama halusikin alusta asti vetää jenkit Afganistaniin, joka oli jo osoittautunut Neuvostoliiton kohtaloksi. Hänen mukaansa USA hajoaisi kuten neukkula, kun se hyökkäisi tähän imperiumien hautausmaahan.

FBI:n pätevin mies potkittiin ulos virastaan ja hän aloitti WTC:n turvallisuuspäällikkönä muutama viikko ennen iskuja hautautuakseen muiden mukana raunioihin. Kirja loppuu syyskuun 11. päivään 2001, jonka jälkeinen tragedia jatkuu yhä.

Osama muuten täyttää tänä vuonna vasta 51 vuotta.

Sex Trek: Where No Man has Cum B4 (2007)

Star Wreckin... siis Trekin pornoversio ei tarjoa kovin kummallisia. Ehkä tämä voisi olla jonkin trekkerinörtin salaisten toiveiden täyttymys. Avaruusalus Intercourse tarpoo neitseellisiä korpimaita mukanaan mm. Mr. Sperma, jonka mälli on vihreää ja jolla on korvat kuin Spockilla. Näyttelijäsuoritukset ovat todella huonoja, tehosteet häviävät 6-0 Star Wreckille, käsikirjoitusta ei olla taatusti mietitty tuntia kauempaa. Mutta mitäpä niistä, pääasia on pääasia ja sitä tehdään edestä ja takaa ja kaikkiin reikiin. Panotkin ovat rutiinia. Täytyy tunnustaa, että mielenkiinto herpaantui kahden minuutin kohdalla.

Tälle on tehty jatko-osakin, joka julkaistiin vain muutama kuukausi tämän ensimmäisen osan jälkeen. Se kertoo jotain siitä, miten paljon näiden leffojen laatuun edelleen panostetaan.

Zombie Strippers! (2008)

Silikonitissien taistelu! Jos Jenna Jamesonin pitää yrittää päästä mainstream-leffoihin, miksi hänet pitää maalata zombieksi? Naiset ovat tässä tahallisen b-luokan elokuvassa suoraan a-luokan strippiluolasta, miesnäyttelijät... öh, oliko niitä, no on Robert Englund. Mutta suurin ongelma on tosiaan se, että stripperit ovat zombieta, eli kauniit silikonit on kätketty verimaskeihin. Hyvikset ovat täysissä pukeissa, kun asian pitäisi olla (tässä elokuvassa) toisin päin.

Olen lukenut Jenna Jamesonin omaelämäkerran, joten tiedän, että hän oli ennen pornouraansa strippari. Kyllähän ihan hyvin strippaakin, mutta kun juonta ei ole tissien takaa miksikään, huono kalkkuna on valmis.

War, Inc. (2008)

John Cusack on jonkinasteinen pikkukapo kuvitteellisessa lähitulevaisuuden Turaqistanissa, jota johtaa yksityinen amerikkalainen firma. Jenkit ovat Turaqistanissa kuin kotonaan ammuskellen baareissa ja jyräten kaduilla panssareillaan miten lystäävät. Hilary Duffilla on mainio rooli häikäisevänä ja vähäpukeisena bollywood-tyylisenä tähtenä, joka laulaa biiseissään mm. "haluan ottaa sinulta suihin", ja "he yrittävät päästä takapuolelleni, saada sydämeni ja mieleni". Samalla kun käydään dialogia toimistossa, ulkona kadulla räjähtää ja ihmiset lentävät kappaleiksi. Siis poliittinen satiiri, periaatteessa. Tuotantoarvot ihmetyttävät: välillä ollaan kummallisissa tinapaperikulisseissa, välillä ajetaan oikeilla panssariajoneuvoilla. Hauska nimikyltti kadulla on "Underground parking in Hades".

Hersyvästä aihevalinnastaan huolimatta juttu kääntyy ikäväksi ihmissuhdejankkaukseksi samalla tavoin kuin Juha Jokelan näytelmä Mobile Horror. Klassikon ainekset olisivat olemassa, mutta juttu lässähtää jonkinlaiseksi komediaksi. Eikä edes hauskaksi.

Kokemukseni mukaan vaikeinta kirjoittamisessa on luoda mielenkiintoinen, omaperäinen maailma. Se on tässäkin tehty, mutta miksi kirjoittaa mielenkiintoiseen maailmaan mielenkiinnoton tarina, joka voisi tapahtua missä tahansa?

Irvine Welsh: Mestarikokkien sänkykamarisalaisuudet (2007)

Irvine Welshin kirjan kuvio on seuraava: Kun Danny Skinner ryyppää, hänen vihamiehensä Brian Kibby saa kärsiä seuraukset. Ja päinvastoin. Turhaan kirjassa ei mainita Oscar Wilden Dorian Greyn muotokuvaa. Welsh kuvaa alkoholismia, sen nousuhumalaa ja krapula-aamuja hersyvästi. Suomalaisessa kirjallisuudessa tuskin on kuvattu juoppoutta yhtä hauskasti, mutta silti realistisesti ja romantisoimatta.

Mestarikokeissa on pari puutetta. Kirja on aivan liian pitkä. Lähes 500-sivuisen opuksen loppuratkaisun arvaa jo monta sataa sivua ennen loppua. Lisäksi nörtti-Kibbyn masturbaatioahdistus ei oikein sovi Welshin kauhugalleriaan. Ehkä tällainen henkilö sopisi parhaiten jonkun suomalaisen runopojan kirjaan, mutta Irvine "Trainspotting" Welshin romaanissa hahmo ei ole kotonaan. Parisataasivuisena kirja olisi ollut huomattavasti parempi, nyt naurunhörähdykset vähenivät loppua kohti loistavan aloituksen jälkeen. Aiemmat suomennokset Paska ja Porno - vaikka nekin olivat tiiliskiviä - olivat timmimpiä pakkauksia.

Sooloilua (2007)

Katja Kallion hömppäromaaniin perustuva Sooloilua tekee jo musiikkivalinnoissaan törkeitä virheitä. Kun elokuvan toinen päähenkilö on kansainvälinen huippukapelimestari, hän ei yksinkertaisesti voi johtaa ensimmäisessä musiikkikohtauksessaan Griegin puhkisoitettua aamunkoittoa. Myöskään uusimmat suomalaiset nasaalidiskohitit eivät sovi elokuvaan mitenkään.

Kristiina Elstelä esittää raivastuttavaa anoppia raivostuttavasti. Hänen kuolemattomat elämänohjeensa ovat tyyliä "kun kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku". Tavallisesti niin ihana Saija Lentonen näyttää ensimmäisessä elokuvapääroolissaan jotenkin kulahtaneelta. Elokuvan juoni on seuraava: Mies hässi naista ja saa tämän raskaaksi. Mies pettää naista, joka antaa jostain syystä anteeksi. Onnellinen loppu.

Lenny Bruce: Swear To Tell The Truth (1998)

Kaikki tietävät Lenny Brucen, mutta harva tietää hänestä mitään tai on nähnyt hänen esityksiään. Tämä Robert De Niron juontama dokumentti oli tuotannossa peräti 12 vuotta, ja se sisältää Brucen harvoja televisioesiintymisiä ja muuta harvinaista materiaalia. Elokuvassa haastatellaan Brucen äitiä, vaimoa, työkavereita, lakimiehiä ja muita tuttuja.

Lennyn ura muuttui 1960-luvun alussa absurdiksi ajojahdiksi. Katolinen kirkko ja poliisi jahtasivat koomikkoa, koska tämä uskalsi arvostella kirkkoa ja uhmasi poliisien usein laittomia pidätyksiä. Jahti muuttui kafkamaiseksi painajaiseksi, kun Brucea syytettiin säädyttömistä esiintymisistä. Hän halusi esittää tuomareille shownsa todisteeksi, mutta siitä kieltäydyttiin. Samalla esiintymistilaisuudet harvenivat ja terveys alkoi pettää huumeidenkäytön myötävaikutuksella. Lennyn piti puolustaa oikeudessa omaa showtaan, joka ei ollut edes hänen omansa, vaan perustui poliisien esiintymisissä kirjaamiin, hyvin luoviin ja valheellisiinkin muistiinpanoihin. Englantikin käännytti Brucen lentokentällä eikä päästänyt häntä maahan.

Dokumentissa esiintyy myös oikeudenkäynnin pääsyyttäjä, joka toteaa lakonisesti, ettei 1960-luvun alun New Yorkissa kerta kaikkiaan vain passannut se, että lavalla käytettiin tuhmia sanoja. Ajojahti vei Brucen ennenaikaiseen hautaan 1966.

Female Trouble (1974)

"Pelkään, että työskentelisit toimistossa, saisit lapsia ja juhilisit hääpäiviäsi. Heteroseksualisten elämä on sairasta ja tylsää." Tämä on dialogia John Watersin leffasta, joka saa minut haluamaan homoksi enemmän kuin haluni kirjoittaa taas yksi musikaali. Harmi vain että olen pesunkestävä hetero, valitettavasti. Se ei kuitenkaan estä minua nauttimasta Watersin hurmaavasta kauhugalleriasta. Ikimuistettavan Pink Flamingosin jälkeen tehty leffa on Watersin ja monen fanin suosikki.

Lisää dialogia: Mahdollinen deitti: "Oletko varma, että hän on homo?". Deitin äiti: "Käytä järkeäsi. Jos he ovat fiksuja, he ovat homoja. Ja jos he ovat tyhmiä, he ovat heteroja." Elokuva sisältää myös ikimuistettavan kohtauksen, jossa Divine raiskaa itsensä tuplaroolissa. Pakollista katsottava kaikille, myös heteroille.

Youth Without Youth (2007)

Francis Ford Coppolan ensimmäinen elokuva vuosikymmeneen on tietenkin jo periaatteessa kiinnostava tapaus. Francis on ihastunut Perikato-elokuvaan, koska on värvännyt siitä kaksikin päänäyttelijää omaansa. Iso-Aatu Bruno Ganz ja hänen sihteerinsä Alexandra Maria Lara ovat pääosissa Tim Rothin kanssa. 46-vuotias Roth esittää yli kahdeksankymppistä (!) tiedemiestä. Ilmeisesti Francis ei saanut pääosaan Al Pacinoa?

Alussa liikutaan nazien kanssa kumman mysteerin äärellä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään intiaani-jones, vaan kumman tekotaiteellinen mysteeri-mysteeri. Jää vähän epäselväksi, mikä mysteeri oikeastaan on. Mennään melkein yliluonnollisen puolella, mikä on pettymys. Kielen ja nuoruuden lähteillä haahuillaan. Välillä puhutaan kielillä ja herätään aamulla kuin Kauniissa ja rohkeissa naama ja ikä muuttuneina. Jos tämä olisi suomalainen näytelmä, kaikkia ahistaisi ihan perkeleesti. Onneksi se ei ole.

Ehkäpä homman sekavuus johtuu siitä, että elokuva on leikattu alkuperäisestä kolmesta tunnista kahteen. Kokonainen alkuperäisessä kirjassa ollut sivujuoni on leikattu pois. Francisin oma käsikirjoitus siis pettää pahiten. Loppu on kummallinen sekoitus David Lynchia ja 2001: arvausseikkailua.

Steve Martin: Shopgirl (2001)

Koomikko Steve Martinin ensimmäinen pienoisromaani kuvattiin 2005 elokuvaksikin, jossa Martin esitti itse yhtä pääroolia. Niinpä kirjailija-koomikko pääsi pelehtimään itseään 35 vuotta nuoremman Claire Danesin kanssa. Näppärää, eikö mitä? Pitäisiköhän ottaa oppia?

Shopgirl on kevyttä - ja kerrankin - lyhyttä luettavaa. Vaikka olin nähnyt elokuvankin joskus, oikein mitään ei jäänyt mieleen. Martin kirjoittaa sujuvaa ja lukijaystävällistä tekstiä. Tällaisia sanotaan lukuromaaneiksi tai viihdekirjallisuudeksi. Jos pitäisi valita Martinin ja toisen täällä arvioidun näyttelijän tekstiä, lukisin ziljoona kertaa mieluummin Steveä.

Yksinen (Jyväskylän kaupunginteatteri 3.5.2008)

Laura Ruohosen Yksinen on tyypillinen kamarinäytelmä. Niissä muutama henkilö on suljetussa tilassa - tässä tapauksessa saarella - jossa he selvittelevät välejään. Tunne tulee volyymia korottamalla tai itkut tirauttamalla, mitään ei koskaan tapahdu ja muutenkin on hemmetin tylsää. Taidetta ja uh niin yldyyriä. Niin myös tässä.

Ilmeisesti jossain on joku formaatti tai generaattori, joilla tällaisia näytelmiä kirjoitetaan. Ne ovat aina samanlaisia, ja joidenkin kirjoittajien ura perustuu tähän genreen. Itse en osaisi tällaista haukotusmaratonia kirjoittaa, ja tätäkin katsellessa tuli mieleen, että vastaavan kynäilisi nopeasti ns. Ed Wood -metodilla: yhteen kyytiin samalla viskiä naukkien. Kun pullo on tyhjä ja kirjailija sammumispisteessä, myös näytelmä on valmis. Syntyisi samanlaista huuruista, epäloogista ja -kiinnostavaa replikointia kuin tässä.

Näytelmän kaksi naista puhuvat ensimmäisen puoliajan lähinnä arkkitehtuurista. Vaikka naiset puhuvat koko ajan, heistä ei loppujen lopuksi saa tietää mitään tärkeää. Paljon vaan ahistaa kumpaakin. Puoliajan lopulla paukut ovat niin tyhjät, että lavalle pitää tuoda kolmas henkilö, jolla ei ole mitään funktiota koko hommassa kuin näytelmän piinallinen pitkittäminen yli kahteen tuntiin. Kaikki hahmot tietenkin esittelevät itsensä monologilla. Henkilöillä ei ole mitään muuta yhteistä, kuin että he ovat raivostuttavia idiootteja, koko ajan suuna päänä ja puhuvat jatkuvasti toistensa ohi. Yhdessä repliikissä näytelmässä kysytään, jaksaisiko kauan tuollaista henkilöä. Minä en jaksaisi. Erehdyin myös istumaan kuiskaajan taakse, jolloin saatoin nähdä, milloin pitkiä monologeja oli taas tulossa. Ja oh my lord, niitä piisasi.

Yksinen ei ollut kaksinen. Mutta tämä onkin Taidetta!