Gilbert Sheldon: The Fabulous Furry Freak Brothers (2008)

Hankin tämän yli 600-sivuisen tiiliskiven reilu kuukausi sitten, kun Gilbert Sheldon oli läheisessä kirjakaupassa ystävänsä Robert Crumbin sekä tämän piirtäjävaimon kanssa signeeraamassa sarjakuviaan. Painava ja iso kirja sisältää joka ikisen Friikkilän veljesten sekä Läski-Freddyn kissan seikkailut. Friikkiveljekset ovat pilveä ja kaikkea muutakin mahdollista huumetta vetävä poppoo, jonka Sheldon kehitti suurena hippikautena 1967-8. Kun kollega Crumb teki levynkannen Janis Joplinille, Sheldon piirsi kannen Grateful Deadille. Mainittakoon, että jo korkeassa iässä olevat taiteilijat vaikuttivat Prahassa erittäin hyväkuntoisilta. Huumeet eivät ole siis vieneet näitä underground-miehiä, joiden sarjakuvissa päihteet ovat aika lailla pääosassa. Molemmat asuvat nykyään Ranskassa.

Friikkilän veljesten sarjakuvat ovat parhaimmillaan täysin hillittömiä, heikoimmillaan suorastaan tylsiä. Taso ja tarinoiden pituus vaihtelevat suuresti. Vähän paradoksaalisesti pitkät värilliset seikkailut ovat mielestäni huonoimpia. Parhaimmillaan sarjakuvat ovat yhden tai muutaman sivun mittaisia, heikoimmat ovat mielestäni ylipitkiä monen sarjakuvalehden pituisia päämäärättömiä odysseoita. Myös piirustusjälki vaihtelee paljon; joissain on ollut mukana muita tekijöitä ja joitain piti suorastaan tihrustella nenä kiinni kirjassa, kun toiset olivat hyvin selkeitä. Tason vaihtelu on tietenkin ymmärrettävää ja sallittuakin, kun kyseessä on underground, jonka ei tarvitse välittää standardisoinneista.

Vaikka Friikkilän veljekset ovat myyneet yli 40 miljoonaa sarjakuvaa, vuodesta 2006 tekeillä ollut pitkä stop-motion -elokuva ei ole kiinnostanut suuria studioita. Rahaa hankkeelle kerätään muun muassa faneilta, jotka saavat nimensä esiin elokuvan teksteihin - mikäli se siis joskus valmistuu.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!

Lassi ja Leevi 10-vuotisjuhlakirja (Juhlakirja 4 ) 1996

Lassi ja Leevi oli yksinkertaisesti maailman parhaita sarjakuvia. Tämä kovakantinen juhlakirja on erityinen tapaus, koska siinä Bill Watterson kertoo itse sarjakuvastaan. Harvoin lukee näin hyvää sarjakuvaa ja näin hyvää kommentaaria samalla kertaa.

Watterson kirjoittaa vaikeuksistaan sarjakuvasyndikkaantinsa kanssa.
Syndikaatit ovat yhtiöitä, jotka levittävät sarjakuvia. Niiden tehtävä on saada sarjakuvat mahdollisimman moneen lehteen ja tehdä mahdollisimman paljon rahaa. Ne ovat vastuussa siitä, että sarjakuvat standarsisoidaan. Watterson joutui vaikeuksiin syndikaattiinsa kanssa, kun hän halusi taiteellisia vapauksia ja taisteli sunnuntaisarjakuvien rajoituksia vastaan. Jopa muut sarjakuvapiirtäjät ajautuivat häntä vastaan kun hän halusi muuttaa formaattia. Häntä syytettiin kuva-alan varastamisesta muiden piirtäjien kustannuksella.

Lopulta Watterson sai tahtonsa läpi, mutta se maksoi hänelle paljon tuloja. Kun häntä pyydettiin lisensoimaan Lassin ja Leevin, hän kieltäytyi, vaikka yhdellä allekirjoituksella hän olisi saanut miljoonia dollareita. Siksi Lassia ja Leeviä ei edelleenkään nähdä nukkeina tai t-paitoina, kuten mitä tahansa muuta huippusuosittua sarjakuvaa. Lisäksi hän lopetti sarjakuvansa tekemisen kun sen aika oli hänen mielestään ohi.

Kun tein väitöskirjaani, leikkelin (en kirjaimellisesti) kymmeniä strippejä, jotka havainnollistivat kapitalismin kritiikkiäni Lassista ja Leevistä, mutten tietenkään voinut käyttää niitä kirjassani. Jos Bill Watterson olisi osannut suomea ja ollut vapaa sopimuksistaan, hän olisi ehkä voinut hyväksyä ne kirjani kuvituksiksi.

Lassi ja Leevi 1985-1995. We will miss you but you will always be with us.