Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata (2006)

Moshe Lewinin kirja oli pieni pettymys. Kun yli 500-sivuinen teos on nimetty noin suurisuuntaisesti (kirjaimellinen käännös aluperäisestä), odottaisi todellakin jotain kattavaa katsausta Neuvostoliiton vuosisadasta. Sen sijaan Lewin vyöryttää lukijalle hirvittävän määrän pikkutarkkaa numerotietoa fragmentaarisiin ja epäkronologisiin lukihin jaettuna. Kyse tuntuu olevan ennemminkin esseekokoelmasta, josta puuttuu punainen lanka. Kirjan takakansitekstikin hehkuttaa ihan muuta kuin mitä kirja lopulta on.

Kun ensipettymyksestä ja pahimmista numerosarjoista on päässyt yli, löytyy kirjasta mielenkiintoistakin. Tunneituimpiin Neuvostoliiton tutkijoihin kuuluva Lewin (s. 1921) esittää uusia tulkintoja, jotka ovat usein päinvastaisia kuin tunnetut kliseet neukkulasta. Nämä kliseet ovat Lewinin mukaan älyllistä tyhmyyttä, kun taas Neuvostoliitonkin historiasta pitäisi ottaa oppia. Tätä älyllistä tyhmyyttä joka maalaa yksiselitteisesti ja yksinkertaistaen kuvan Neuvostoliitosta esim. "tyhmänä kokeena, joka kesti liian kauan" (Jeltsin on sanonut tämänsuuntaista), ovat usein tarkoituksellista politikointia.

Herkullisimpia - muttei itselleni täysin outoja - tulkintoja ovat väitteet siitä, ettei Neuvostoliittoa hallinnut lopulta puolue eikä sen johtajisto, vaan järjettömäksi kasvanut byrokratia, joka eli omaa elämäänsä ja johon johdollakaan ei ollut kykyä vaikuttaa. Korruptio ja luontaisedut soivat byrokratialle etuoikeudet, joille "tuhlaamisen lopettavat komiteat" eivät mahtaneet mitään.

Toinen väite on se, ettei "kommunistinen puolue" hallinnut Neuvostoliittoa. Puolue ei tehnyt enää politiikkaa, kun sen harvat kokoukset olivat supistuneet valtaviksi kättentaputustilaisuuksiksi. Sen sijaan byrokratia - joka oli ottanut mallinsa suoraan tsaarin ajan Venäjältä - eli hirviönä omaa elämäänsä ja vei koneistoa ja maata omalla painollaan.

Nämä ovat tietenkin yksinkertaistettuja referaatteja Leweiniltä, mutta riittänevät tähän. Hän myös kiittelee aika paljon Leniniä ja kaikkien muiden tapaan vihaa Stalinia, joka tämän jälkeen "pilasi kaiken". Uutta näissä tulkinnoissa ei ollut siksikään minulle mitään, että situationistit esittivät jo 1960-luvulla vastaavia analyyseja itäbokin tilasta; ja vieläpä ilman Lewinin laajoja arkistotietoja. Maailman suurin "kommunistinen" maa ei ollut sosialistinen, vaan jotain aivan muuta. Eikä näin ole asia nykyään sen toisenkaan jätin kanssa.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö on niin tuotteistettu länsimaisen populaarikulttuurin tuote, että jopa hämmästyttää, miten vähän tästä alkuteoksesta on "legendaan" jäänyt. Frankenstein on kirjana niin romanttisen aikansa tuote, että se useammin huvituttaa kuin kauhistuttaa. Itse hirviökin - jolla ei ole nimeä - lukee liikuttuneena Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä. Wertherhän oli aikansa Kurt Cobain, jonka fiktiiviseen elämään, kärsimyksiin ja kuolemaan aikansa (yläluokkainen) nuoriso samaistui, ja joka sai romaanina aikaan suoranaisen itsemurha-aallon. On söpöä ajatella, että hirviö lukee tätä pop-romaania yksinäisyydessään tippa silmäkulmassa. Muutenkin romaanissa tunteet vellovat valloimenaan aiheuttaen fyysisiä oireita aina kuolemaan saakka ja luonto kuohuu majesteetillisena kunnon romantiikan tapaan.

Yksinäisyys on tosiaan yksi romaanin teema. Sekä Victor Frankenstein että hänen luomansa hirviö ovat yksinäisiä. Hirviö haluaa itselleen puolison, mutta kun nimihenkilö ei suostu sitä toimittamaan, tämä alkaa tappaa Victorin harvoja läheisiä. Yksinäisyyttä korostaa myös romaanin kerrontatapa; epäsuora kertoja kertoo aina kohdanneensa jonkun, joka kertoo sitten pitkästi omaa tarinaansa - ja saattaa myös kertoa oman tarinansa sisällä jonkun kolmannen henkilön tarinan. Kertojat ovat osallisina tarinoihinsa, mutta he kertovat sen omasta näkökulmastaan ja tietäen, miten tarina päättyy - ja se päättyy useimmiten kohtalokkaasti. Lopuksi luojansa surmannut hirviö feidaa itsensä jäälautalle ja varmaan yksinäiseen kuolemaansa.

Kun miehet synnyttävät, hirviöt heräävät. Siinä kai romaanille annettu profeetallinen sanoma. Mutta Victor ei ole hullu tiedemies, vaan hän tekee mikä on vääjäämätöntä vaikka tietää, että seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Olisiko tämä syvällisempi sanoma?

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)

Ruutukasvo Rönkä jatkaa palkittujen suomalaisromaanien sarjaani. Tällä kertaa palkinto on mennyt perille, sillä Rönkä kirjoittaa sujuvaa ja tiivistä tekstiä, joka on dekkarisarjassa mukava vaihtoehto perinteisille Vareksille ja Maria Kallioille. Juonta ei ole paljoakaan, mutta kun teksti on sujuvaa, uskottavaa ja huumorintajuistakin, sitä lukee mielikseen, varsinkin kun sivumäärä on maltillinen. Oikeastaan muuta ei jäänyt mieleen.

Shine A Light (2008)

Ensimmäiset 10 minuuttia tästä Martin Scorsesen ohjaamasta Rolling Stones -dokumentista suorastaan tyrmäävät: miten nämä vanhat papat ja maestrot ovat lähteneet mukaan tällaiseen tositeeveen irvikuvaan? Draamaa yritetään vääntää siitä, mikä tulee olemaan Rollareiden illan settilista ikään kuin se olisi maailman tarkoimmin varjeltu salaisuus, johon edes bändin jäsenillä ei ole sanomista. Sitten kätellään Bill Clintonia ja otetaan valokuvia. Herrajestas, miten rokkenrollia!

Keikka alkaa - "yllätys" - Jumpin' Jack Flashilla. Ainakin siinä versiossa, jonka katsoin, musiikin miksaus oli tehty häiritsevästi niin, että kun joku rollareista oli kuvassa, hänen instrumenttinsa nousi muiden yli. Siksi musiikki veivaa pahasti koko ajan eikä siihen pysty keskittymään tai varsinkaan käyttämään sitä taustamusiikkina, johon se parhaimmillaan sopisi. Onneksi tämä kummallinen miksaus talttuu jatkossa.

Rollarit ovat kuin rollattoreilla liikkuvat papat. Vaikka tupakkaa edelleen kuluu ja nautittu päivittäinen kalorimäärä on edelleen hälyyttävän alhainen, papat vaan veivaa ja varsinkin Jagger veivaa pyllyään kuin pahimmat teinibeibit MTV:llä. Ja apua!: kyllähän siellä näyttäytyy Jaggerin nykyinen esikuva Christina Aquilera. Välillä väkeä on kuin Elviksen lopun aikojen keikalla pitämässä mädäntynyttä raatoa yllä. Ainoan kerran kun tunnelma todella sähköistyy on, kun Buddy Guy näyttää, mistä blues on tehty - vaikka soittaakin koko ajan suunnilleen kahta nuottia! Kuvaavaa on, että molemmat rollarikitaristit lahjoittavat omat kitaransa bluesveikolle biisin jälkeen.

Charlie Watts sanoo kuolemattomat sanat, kun valoja testataan ennen keikkaa: "Ihan kuin elokuvissa... Tykkään katsoa elokuvia." Samoin tokaisee Keith Richards: "On kiva nähdä... On kiva nähdä mitään." Vahinko vaan, etteivät tämä ole niitä vanhoja arkistopätkiä, joita esitetään "ironisesti" kappaleiden välissä teiniposkisilta rollareilta, vaan ihan uusia kommentteja.

Joskus kun näkisi vastaavan spektaakkelin Hanoi Rocksista! Sen voisi ohjata 80-vuotias Renny Harlin, Oscar-voittaja maailmankuulusta Mannerheim-elokuvastaan!

Voi tätä maailman turhuutta! Voi populaarikulttuurin naurettavuutta!

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Tämäkin kirja on palkittu, Tähtivaeltaja-palkinnolla, eli scifiä pitäisi olla luvassa. Kyseessä on kuitenkin jännitteetön teknotrilleriyritys, joka kaatuu draaman puutteeseen. Toisaalta on hyvä, ettei tarinaan ole yritetty ympätä väkisin "pahista" a la Dan Brownin salaseurat, koska eivät sellaiset tähän sopisi. Kuitenkin kun tällä kertaa luonto on "pahis", ihmisillä ei ole paljoakaan tekemistä. He vain toteavat, mitä on tapahtumaisillaan ja sitten se tapahtuu. Henkilöt ovat ehkä hieman uskottavampia kuin Remeksen super-ihmiset, mutteivat kovin paljon kiinnostavampia tai varsinkaan huumorintajuisempia.

Teemana on "muodikas" ilmastonmuutos. Nyt ollaan vedenpaisumuksen eli suuren tsunamin jäljillä. Kovin on vedetty lankoja yhteen, jotta saadaan suunnilleen koko ihmiskunnan historia ja kulttuuri taas yhden suuren "salaisuuden" taakse. Isomäki vakuuttaa jälkisanoissaan että oli saanut käsikirjoituksensa valmiiksi jo ennen tapaninpäivän hyökyaaltoa, ja että hänen maalaamansa kauhuskenario on mahdollinen.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Westön sukukronikka saa olla epäkiitollisessa asemassa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen luettuna romaanina. Valitsin kirjan sen saamien hyvien arvosteluiden vuoksi, ja koska se käsittelee samoja tapahtumia kuin Linna. Väistämättä mieleen tuleva vertailu on Westölle erittäin epäreilu.

Westön iso romaani kuvaa suomenruotsalaisten helsinkiläisten menoa 1910-40-luvuilla. Henkilöt ovat (pikku)porvareita, monet dekadentteja ja heillä on hienot nimet, mikä korostaa eroa koskeloihin ja halmeisiin. Jotkut heistä myös matkustelevat maailmalla ja yksi henkilöistä käy oppimassa saksipotkun Etelä-Amerikasta. Välillä puhutaan vieraita kieliä, pelataan jalkapalloa ja innostutaan jazzista, jota soitetaan oikeiden neekerienkin kanssa. Tämän kauemmaksi Linnasta ei taida päästä.

Sisällissodan ja sen jälkipuinnin kuvauksessa Westö myös häviää 6-0 Linnalle. Vaikka Westö kertoo punavankinaisten Linnaakin karmeammasta teloituksesta, ei lukija vakuutu eikä voi samaistua teloitettaviin. Sama pätee muidenkin henkilöiden kohdalla: tarttumapintaa ei synny ja henkilöiden kohtalot jäävät yhdentekeviksi. Toinen vastaava kohta on romaanin kyyditys, jossa punainen sanomalehtimies kaapataan saarihuvilasta ja jätetään toiselle saarelle. Westön tyyli on tyypillistä nykyproosaa: tapahtumat ovat vähäisiä, kielellä "peitellään" tiettyjä asioita, jotka voisi sanoa suoraan (tämä on ilmeisesti nykyinen käsitys "sanataiteesta") ja kokonaisideaa ei löydä kirjallisuuden maisterikaan. Koko kirjalla ei ole muita ansioita kuin Helsingin kuvaus, mutta kai sentään taustatutkimusten pitääkin olla kunnossa, kun historiallista romaania tehdään.

En ole lukenut vielä yhtään hyvää Finlandia-palkittua romaania!

Täällä Pohjantähden alla, osa 3 (1962)

Ensimmäinen huomio oli kirjan lopetus Akseli ja Elina -elokuvaan nähden. Elokuvahan loppuu Akselin tyttären Kaarinan häihin, joissa lauletaan ikimuistoinen Akselin ja Elinan häälaulu. Kirjassa Akseli ehtii kuolla ennen häitä. Muutenkin elokuvan lopetus on paljon aurinkoisempi: koko saaga loppuu häihin, jossa Akselikin on mukana ja uusi sukupolvi menee naimisiin jättäen tulevaisuuden auki sodan loputtua. Kirja sen sijaan jatkaa vielä muutaman vuoden paljastaen nuorenparin avioliiton onnettomuuden, kun mies Aulis Kivioja matkustelee hämärienkin bisneksiensä perässä, ryyppää ja pettää vaimoaan.

Akselin kuolema on kuvattu vähäeleisesti ja lyhyesti ollakseen trilogian yksi päähahmoista. Hänen hautajaisiakaan ei kuvata, toisin kuin vanhan Koskelan 25 vuotta aikaisemmin.

Kirjan lopussa kohtaavat myös trilogian kaksi suurta selviytyjää: Janne Kivivuori, kansanedustaja ja kunnallisneuvos, joka on pysynyt aina syrjässä "äärimmäisyysliikkeistä" (ollen siten demarin perikuva) ja Elias Kankaanpää; juoppo, jota kukaan ei ota vakavasti ja joka siksi selviytyy tuulisistakin ajoista. Ellu on kieltolain aikana viinatrokari, ja hän luonnollisesti äänestää kieltolain jatkamisen puolesta, jotta ei menettäisi bisnestään. Voisin veikata, että Linna symppasi ainakin jälkimmäistä koska tämä on harvoja henkiinjääneitä.

1930-luvulla Lapuan liike pääsee rettelöimään fascistisilla toimillaan ja ajatuksillaan tietyllä tavalla vastaavasti kuin punaiset 1910-luvulla. Tosin Linna kuvaa historiallisistakin syistä nämä valkokiihkoilijat huomattavasti negatiivisemmin ja koomisemmin kuin punaiset toisessa osassa. Lapualaisissa ei ole aste-eroja, kuten punaisissa aikoinaan, ja he ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, mitä "tarttis tehrä". Näinhän on ollut aina muuallakin. Valkoisille maailma on valmis paikka jossa on vain "liikaa" "vääränlaisia" ihmisiä, kun taas punaisille maailma ei ole valmis, ja siitä, mihin sen pitäisi kehittyä, ollaan aina valmis riitelemään. Siksi ryhmäkuriin ja tottelevaisuuteen taipuvat valkoiset ovat olleet perinteisesti voimakkaimpia hajanaisia punaisia vastaan (vrt. vaikka Espanjan sisällissota).

Pohjantähti on nyt purkissa. Kiitos VL. On aika siirtyä eteenpäin.

Akseli ja Elina (1970)

Pohjantähti-trilogian lukuprosessiin (ks. muut kirjoitukset) liittyen olen katsonut myös molemmat elokuvat jo ännännen kerran. Akseli ja Elina perustuu trilogian viimeiseen osaan, joka alkaa, kun Akseli palaa punavankeudesta armahduksen saaneena. Elokuva ei aikoinaan saanut yhtä suurta menestystä kuin kahteen ensimmäisen kirjaan perustuva Täällä Pohjantähden alla.

Elokuvallisesti Akselin ja Elinan pitäisi olla paremmissa kantimissa kuin edeltäjänsä: kahteen ensimmäiseen kirjaan pohjautuva ensimmäinen elokuva oli ehkä opettanut jotain, näyttelijät olivat (Elinaa lukuunottamatta) samoja ja minuuttejakin oli käytettävissä enemmän per sivu. Ei ole tarvinnut juosta tapahtumia läpi niin paljon kuin ehkä ensimmäisessä elokuvassa piti, jossa pituus pysyi "vain" kolmessa tunnissa. Nyt yhteen kolmasosaan on saatu käyttää 131 minuuttia. Hauskimpia elokuvallisia oivalluksia ovat sukuvalokuvan otto, josta isoisä-Jussi yrittää paeta, sekä repliikki, jossa puutarhassaan kahvia juova herrasväki paheskelee juopunutta Eliasta, joka "ryyppää, kun muut tekevät rehellistä työtä". Kohtauksen esillepanossa tuodaan herkullisesti esille, ettei tämä herrasväki ole itse tehnyt koskaan "rehellistä" työtä.

Kirjan herkullinen repliikki "ihan kamalaksi on [maailma] mennyt sen jälkeen, kun radio saatiin", menee aika lailla painottamatta ohi. Saattaisin ottaa siitä itselleni mukaellun tunnuslauseen nyt, kun olen sanonut irti sekä Hesarin että TV-luvan. Kirjaa lukevana elokuvat ovat kyllä vain tosi vähän mitään uutta tuovaa, sarjassa kuvitettuja klassikoita, mutta onnistunutta sellaista. Se, että kirjoista saa niin "helposti" hyvät elokuvat, jotka eivät ole ristiriidassa kirjan luomien mielikuvien kanssa, on tietenkin ohjaaja Laineen ja ennen kaikkea elokuvatkin kirjoittaneen Linnan ansiota. Elokuvan sotakohtaukset ovat sen heikointa antia, vaikka Laine ja Linna olivat tehneet Tuntemattoman sotilaan elokvaksi jo 1956.

DVD:llä on harvinaisesti paljon ekstraa: Jatkoaika-talkshowta (mukana Jörkka Donner, Lenita Airisto sekä tekijät Edvin Laine ja tietenkin Väinö Linna) ja muuta harvinaista herkkua. Palaan kirjan teemoihin pian, kun olen lukenut trilogian viimeisen osan loppuun.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (1960)

Kansalliseepoksen toinen osa keskittyy sisällissodan tapahtumiin, ja vaikka kaikki trilogian osat ovat hämmästyttävän samankokoisia sivumäärältään, tämä osa kattaa ajallisesti lyhyimmän jakson. Kun osat yksi ja kolme kattavat vuosikymmeniä, kakkososan aikajana rajoittuu muutamaan vuoteen.

Toinen osa tuntuu käyvän aluksi jopa tyhjäkäynnillä, kun sisällissotaan johtavia tapahtumia pohjustetaan perusteellisesti. Itse sotatapahtumia - jotka sijoittuvat koko trilogian keskipisteeseen - kuvataan lyhyemmin kuin Pentinkulman tapahtumia ja punaista terroria sodan aikana tai valkoista terroria sodan jälkeen. Vaikka punaisten hallitsemassa Pentinkulmassa tapahtuukin muutamien alusta alkaen mukana olleiden sivuhenkilöiden, erityisesti Paronin ja Töyryn isännän murhat punaisten toimesta, eivät nämä tapahtumat ole kovinkaan "tasapainossa" valkoisten myöhemmin suorittaman murha-aallon kanssa. Ensinnäkin Linna on kuvannut Paronin ja Töyryn alusta alkaen epäedullisessa valossa. Toiseksi jo pelkkä punakaartilaisten ja muiden kirjan tapettujen henkilöhahmojen lukumäärä on huomattava; tuntuu, että valkoiset tappavat noin puolet kirjan henkilöistä ja suuren osan heistä vieläpä täysin syyttöminä.

Neljän vuoden takainen erinomainen eteläkorealainen elokuva Taegukgi osoitti, että veljessodan raakuus on yleismaailmallista. Monet Pohjantähden kohtaukset tulivat silloin mieleen, kun elokuvassa näytettiin, miten tavalliset korealaiset ilmiantoivat ja antoivat tappaa väärinajattelevia naapureitaan.

Kirjan vaikuttavimpia kohtauksia ovat naisten teloitukset vankileirillä ja isäntien kusitauolla käymä kaupankäynti renkiensä hengillä. Toisaalta jossain vaiheessa alkaa tuntua jopa epäuskottavalta, että punapäällikkö Akseli Koskela säilyy hengissä vankileiriltä, josta lähes kaikki muut viedään kuopalle teloitettaviksi. Romaanisarjan jatkon kannaltahan tämä oli tietenkin välttämätöntä.

Mustaa valkoisella (1968)

Jörn Donnerin kuohuvana vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa on kaikki camp-elokuvan ainekset: Jörkka pokaa vähäeleisesti naisia puku päällä, musiikki on cha-cha-jazzia, dialogi on kökköä small talkia, tupakkaa poltetaan koko ajan ja vähäiset tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia. Musiikkipuolen kruunaa Ei saa uskaltaa -klassikko, joka esitetään asiaan sopivasti jäykän vakavasti. Elokuvan draama rajoittuu muutamaan keskusteluun, jossa Jörkka inttää pahantuulisena muita vastaan ilman mitään syytä.

Elokuvan "eroottinen lataus" on kökköä: ensin vähän näytetään suttuisesti kuvattua paljasta reittä tai selkää, jonka jälkeen poltetaan tupakkia. Yhdessä naintikohtauksessa vilahtaa puolikas tissi. Huvittavin on naimakohtaus, jonka taustamusiikkina on radion säätiedot eri rannikkoasemilla. Jörkan kekkoslovakialainen näyttelijäntyö on yhdellä naamalla ja äänensävyllä tehtyä töykeää "charmia", jonka purevuutta naisiin voi vain ihmetellä.

Mukana olevat julkkikset Lasse Mårtenson ja Jukka Virtanen korostavat camp-henkeä. Edellinen vielä laulaa luikauttaa englanninkielisen biisin.

Forgetting Sarah Marshall (2008)

Kuminaama Carreyn tähdittämä Valehelija, valehtelija esiteli mainion idean: mitä jos ihmiset alkaisivat kerrankin puhua totta pikkuvalehtelemisen ja small talkin sijaan? Tämä elokuva tekee saman paremmin, vaikkei se olekaan leffan varsinainen idea. Komedian paras idea on se, että henkilöt voivat sanoa toisille: "mitä oikeasti ajattelet, cut the bullshit". Sitten tulee oikeaa armotonta tekstiä. Lisää tällaista.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (1959)

Linnan kolminkertainen tiiliskivi tuli luettua ensimmäisen kerran viitisentoista vuotta sitten. Muistan tapauksen hyvin, koska se oli ensimmäinen kirja, jonka luin muutettuani lukemaan Jyväskylään kirjallisuutta - ja sitten ainoa vuosikausiin, joka ei ollut tenttikirja. Kirjallisuuden opiskelijana kun ei ollut aikaa lukea romaaneja, jotka eivät olleet tenttikirjoja (opiskelin yleistä kirjallisuutta). Lukukokemus jäi mieleen tietenkin myös mestarillisen kerronnan takia, jota Veikko Sinisalon eläytyvästi lukema äänikirja vielä korosti. Voin suosiella äänikirjaa kaikille (se on julkaistu nyt myös cd:llä), sillä Sinisalo on yksinään taatusti parempi kuin ensi vuonna ilmestyvä Radioteatterin suurtuotanto kuunnelmana voi koskaan olla.

Kauhulla ja pienellä toivonkipinälläkin odotan Teppo Aikamiespojan elokuvaversiota, sillä Edwin Laineen aliarvostettu kaksiosainen elokuva on tullut katsottua moneen kertaan vuosien varrella. Katsoin sen myös nyt, mutta kirjaan verrattunahan se vetää mutkat suoriksi jo pelkän pituutensa vuosi. Jos elokuvat kestävät yhteensä reilu viisi tuntia, kirjan lukemiseen menee aikaa kaksikymmentä kertaa enemmän. On siinä tietenkin ollut tiivistämistä, vaikka Linna itse oli mukana elokuvien kirjoittamisessa.

Ensimmäisen osan luettua ja trilogian elokuvana nähneenä tuntuu, että juuri ensimmäinen osa on kokonaisuudesta paras. Voi olla, että mieli muuttuu matkan varrella ja palaan muihin osiin myöhemmin. Ensimmäinen osa kestää ajallisesti pisimmän osuuden 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan alkuun. En aikaisemmin osannut ajatella edes kokonaisuutta erillisinä osina, mutta niinhän ne kirjoitettiin ja julkaistiin 1959, 1960 ja 1962.

Kirjoitin aikaisemmin Waltarin Sinuhen yhteydessä, että se kertoo ihmisyydestä ja maailmasta, kun taas Pohjantähti kertoo suomalaisuudesta. Tässä on myös jälkimmäisen voima ja heikkous. Se kertoo kansasta, jonka hyveitä ovat junttius, jurous ja puhumattomuus. Nämä alkoivat vaivata tällä uudella lukemisella, koska en näe niissä mitään glorifioimista, vaikka ne varsinkin "maakunnissa" ovat edelleen hyveiksi laskettuja ansioita. Miksi junttiuta pitäisi juhlistaa, kun MTV3 tekee sitä koko ajan?

Lukemisen aikana olen myös ottanut vähän selvää ihminen Väinö Linnasta. Tämä on ristiriitainen persoona. Hän julkaisi elämänsä aikana parin kokeiluversion jälkeen vain kaksi merkittävää romaania: Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähti-sarjan. Sen jälkeen hän vetäytyi vapaaehtoisesti kaunokirjallisuudesta Pohjantähden valmiiksi saatuaan 42-vuotiaana, iässä, jossa muut vasta aloittavat mestaruussarjassa. Mutta jos kahdella kirjalla saa (postuumisti) kuvansa 20 markan seteliin, niin mikäs siinä.

Tuntematon sotilas on noussut jo joutuvanpäiväiseksikin kansalliseksi ikoniksi eri teatteri- ja elokuvaversioineen, ehkä sen takia, että se on noin 30 kertaa Pohjantähteä lyhyempi ja siksi helpommin kanonisoitavissa koko kansalle. Pohjantähti on kuitenkin paljon parempi ja kypsempi kirja. Palaan kakkos- ja kolmososa merkeissä.

Son Of Ranbow (2008)

Jos Rambo-elokuvista on koskaan seurannut mitään hyvää, se on tämä brittielokuva. Kaksi koulupoikaa löytävät toisensa ensimmäisen Rambo-elokuvan kautta 1980-luvun alussa. Toinen heistä kuvittelee olevansa Ranbow'n (väärinymmärrys) poika. Seuraa kaikenlaista hulvatonta Rambo-aiheista koulupoikafantasiaa ja oman videon kuvausta.

Will Poulter (kuvassa etualalla), 14-v, tekee pitkän tulevan uransa ensimmäisen vakuuttavan esiintymisensä tässä elokuvassa. Hän varastaa 14-vuotiaan karismallaan koko elokuvan ilmiömäisellä esityksellään. Mieleeni tuli David Bowie tietynlaisessa ilkikurisessa brittikarismassa ja Traispottingin Begbien (Robert Carlyle) elkeet näyttelijänä. Seuraavaksi hänet nähdäänkin sitten superbudjetin Narnia-elokuvassa kahden vuoden päästä. Häntä on jo ehditty verrata River Phoenixiin, eikä syyttä.

Dark Floors - The Lordi Motion Picture (2008)

Lordi Putansuun ja vanhan kaverinsa Pete Riskin ideoima ja jälkimmäisen ohjaama kauhuleffa ei vetänyt kansaa teattereihin. Viesti siitä, ettei elokuvaa oltu tarkoitettu mummoille eikä junioreille meni turhankin hyvin läpi, joten kotimaan teatterikierroksella "Lordi-elokuvasta" tuli floppi. Ulkomailla elokuvasta on sen sijaan ollut kysyntää jo jonkin verran.

Pääsin näkemään joskus vuonna yksi ja kaksi Putansuun & Riskin varhaistuotantoa, kun he sattuivat kanssani samaan Tornion videokouluun. Jo alle parikymppisinä he olivat voittaneet kaikki mahdolliset videokilpailut kekseliäillä kauhuvideoillaan. Kenggännauhoilla tehdyt kekseliäät videot paljastivat kaksikon poikkeuksellisen lahjakkuuden ja toisin kuin muita parikymppisten poikien tekemiä amatöötiviritelmiä, heidän videoitaan oli oikeasti jännittävä katsoa. Parivaljakko osallistui myös joihinkin omiin videoprojekteihini; Pete yleensä kuvaajana ja Lordi taidokkaana erikoisefektien tekijänä.

Kun tiemme erosivat parin vuoden tuttavuuden jälkeen, mietin, mihin näiden erottamattomien kaverusten tiet ja kyvyt veisivät. Kun Pete alkoi niittää mainetta musiikkivideoillaan (mm. hulvaton Nylon Beatin lentoemäntävideo), mietin, mitä Tomi mahtoi puuhailla. Kun kuulin 2000-luvun alussa hirviöyhtyeestä nimeltä Lordi, oivalsin heti, kuka oli maskien takana. Diggasin musiikkia alusta asti ja nimesin sen ensi kuulemalta euroviisuheviksi.

Dark Floors on tietyllä lailla jatkoa Riski & Putaansuun nuoruusvideoille. Joukko ihmisiä on suljetussa paikassa, kun outoja alkaa tapahtua. Nyt sopassa vain on ollut parin koulukaverin lisäksi kymmenittäin elokuva-ammattilaisia ja läjäpäin rahaa. Jo Kin-elokuva oli toisen Lordi-levyn yhteydessä toteutettu kehno kauhulyhäri, jonka pilasivat "ulkopuoliset", mm. eri ohjaaja. Dark Floors kärsii pitkäksi elokuvaksi venyttämisestä, kun ideoita on saman verran kuin vanhoissa parinkymmenen minuutin nuoruusvideoissa. Lupaavan alun jälkeen elokuva jää junnaamaan paikalleen eikä juonesta voi paljoa puhua. Tarkoituksena on varmaan ollut tehdä klassinen kauhuelokuva, mutta ideat ovat jääneet vähiin, mikä on harmi, kun tekijöinä ovat olleet kauhufriikit. Elokuvassa ei ole kauhua eivätkä sen "pahiksiksi" oikein sovi Lordi-yhteyeen jäsenet, koska eihän heitä voi tappaa lopussa eivätkä he voi muuttua "hyviksi" hirviöiksikään. Päähenkilöillä taas ei ole mitään tavoitetta, mihin he voisivat pyrkiä. Kun kauhuelokuvalla on näin naurettavia ongelmia, ollaan vaarallisilla vesillä. Kun mukana on auto, joka ei käynnisty, pyörätuoli, joka juuttuu kiinni ja pikkutyttö, joka "tietää", ollaan perimmäisten kauhukliseiden äärillä.

Kielenä on englanti, missä ei ole sinänsä mitään ihmeteltävää. Johan kotimaan kierros osoitti, että kohdemaana ovat kansainväliset markkinat. Tietynikäisiin kauhu- ja Lordifaneihin leffa
saattaa iskeä kympilläkin. Onhan tämä ainakin parempi kuin Kivikasvojen draculashow, josta ikäluokkani sai elinikäiset traumat kymmenvuotiaana.

Putaansuu & Riski: seuraavalla kerralla soittakaa Selinin sijaan Markolle, kun alatte tehdä kauhuleffaa. Heh.