Arthur C. Clarke: Marsin aamunkoitto (1951)

Clarke on sen verran klassikko alallaan, että epäilen luetaanko häntä enää nykyään. Marsin aamunkoitto on kuitenkin hyvää, sujuvaa tekstiä eikä lähes 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen tunnu vanhentuneen lainkaan - toisin kuin vaikkapa Solaris, jonka tietokoneet toimivat reikäkorteilla vaikka se sijoittui kauemmaksi tulevaisuuteen.

Tarina on simppeli. Marsiin on asutettu siirtokunta, jonne päähenkilö (scifikirjailija!) saapuu vierailemaan. Mukana on luontevia ihmissuhteita ja lievää salamyhkäisyyttä, joka johtaa lopussa uudenlaisen maailman luomiseen tavalla, joka ei tunnu täysin mahdottomalta. Clarke ei jumiudu luennoimaan eikä ihmettelemään suu ammolleen luomaansa maailmaa, vaan Marsin maailma on "luonnollinen". Tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei tarvita.

Terminator 2: Judgment Day (1991)

Kävin katsomassa T2:n tuoreeltaan elokuvateatterissa Torniossa. Muistan, että jo silloin ihmettelin, miten tuolloin maailman kalleimmassa elokuvassa oli kamera-ajoja, joissa kamera heilui kökösti - olin tuolloin nuori elokuva-alan opiskelija ja kamppailin saman pulman kanssa.

Uusintakatsominen paljastaa lisää kökköyksiä. Vaikka Arska sekä pahis-termari Robert Patrick näyttelevätkin robotteja, heidän näyttelemisensä on turhankin ylimenevää patsastelua. Musiikki on suuren budjetin elokuvaksi kummallisen kasari-syntsaa, ja oma lukunsa on Linda Hamiltonin 1980-luvulle jämähtänyt olemus karseine pehkoineen ja muskeleineen, josta kaikki feminiinisyys on karsiutunut pois. Lapsinäyttelijä Edward Furlongin tehtävänä on edustaa laskelmoidusti teiniyleisöä: ihmetellä, huutaa ja juosta karkuun. Tehosteetkaan eivät enää vakuuta, vaikka olivat aikansa avantgardea.

Oma lukunsa ovat Arskan kuolemattomiksi tarkoitetut one-linerit. Joidenkin mielestä ne ovat edelleen cooleja, mutta minusta vain kökköjä. Cameronin ohjauksessa Arskan tehtävä on usein astua tiettyyn kohtaan, jolloin kamera alkaa tiltata ylöspäin kohti tämän naamaa, jolla ei ole mitään ilmettä. Sen jälkeen Arska joko kääntää katseensa jonnekin tai murahtaa pari sanaa. Samanlaista ohjausta harrastetaan videokoulujen ensimmäisissä töissä ympäri maailmaa.

Juoneen en nyt jaksa puuttua. Mutta miten ihmeessä robotti voi sanoa olevansa loman tarpeessa?

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?