"24" (ensimmäinen tuotantokausi 2001)

Jos vastaus on "42", mikä on kysymys?

Vinkki: "tydyt-TI-dyy."

Kysymys on "montako minuuttia on kapitalistin tunti?" Näin monta minuuttia nimittäin mahtuu "24"-sarjan "reaaliaikaiseen" tuntiin, kun siitä otetaan pois mainoskatkot. Kun alku- ja lopputekstit poistetaan, voidaan sanoa, että tunnista jää puuttumaan kolmasosa. Vuorokaudessa on näin 17 tuntia.

Huvittavaa on, että vaikka sarja tapahtuu reaaliajassa, amerikkalaisittain pitkien mainoskatkojen aikana ei tapahdu tietenkään koskaan mitään merkittävää. Ehkäpä henkilöt käyvät tänä aikana vessassa tai syövät ja juovat, koska itse sarjassa he eivät sitä tee. Ensimmäisessä tuotantokaudessa päähenkilö Jack Bauer nähdään syömässä kerran, ja kun pahat terroristit tunteja myöhemmin tarjoavat vankina olevalle Bauerille ruokaa, tämä kieltäytyy. Sarjassa ei myöskään nukuta eikä kukaan ole koskaan väsynyt. Ainoana poikkeuksena on Jackin tytär Kim, jonka äiti herättää, kun tämä on niin väsynyt, että torkkuu. "Et saa nukkua Kim, meidän täytyy olla varuillaan, jotta voimme paeta vankeudesta", äiti sanoo! Kun sarja alkaa ja päättyy keskiyöllä, voidaan laskea, että lopussa kaikki ovat valvoneet nelisenkymmentä tuntia putkeen. Tämän taisivat huomata myös sarjan tekijät, sillä toinen kausi alkaa sopivammin aamukahdeksalta.

"24" korostaa amerikkalaisten Pyhää Perhettä huvittavuuteen asti. Kaikki muu ovat toissijaista - myös "kansallinen turvallisuus" - kun Jack Bauer yrittää pelastaa jatkuvasti pulaan joutuvaa vaimoaan ja tytärtään. Sarjan edetessä perhesiteet venyvät ja paukkuvat, kunnes kärjistyivät viimeisimmässä tuotantokaudessa hyperoidipaalisiin mittoihin, kun Jackin isä osoittautuu pahikseksi ja tämä joutuu kiduttamaan omaa veljeään - joka joutuu lopulta oman isänsä tappamaksi. Samalla panokset kohoavat kausi kaudelta, kunnes ydinpommin räjäytys on vain yksi monista juonikuvioista.

"24":n merkittävyydestä 2000-luvun americanalle todistaa se, että sitä ovat parodioineet sekä South Park että Simpsons. Soittoäänestä on tullut tunnistettava ikoni. Sarjan yhteen jaksoon mahtuu enemmän juonenkäänteitä kuin keskiverron suomalaisen kirjailijan koko tuotantoon.

Samalla "24" on aika kliseistä toimintasarjaa ja kuvastaa amerikkalaisten tuntoja 2000-luvulla. Kidutuksesta tulee sarjan edetessä yhä hyväksyttävämpää ja päähenkilö turvautuu siihen yhä hanakammin. Keskimäärin joka toisessa jaksossa kidutetaan jotakuta. Tahaton osoitus jenkkien järjestelmästä on, että sen eri byroot - fiktionaalinen Ciitiijuu ym. - joutuvat tappelemaan jatkuvasti keskenään. Vaikka tämä on tietenkin draamallisesti oivallista, sillä on taustansa todellisuudessa, kuten Looming Tower -kirjan yhteydessä kirjoitin. Tarinankerronta on vauhdikasta, ja vauhti ja mutkikkaat juonenkäänteet ovatkin monesti pääasia, niin ettei katsoja huomaisi tapahtumien logiikan ontumista. Vaikka kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, likaa tai hikeä ei näy missään. Hyviksillä on tausta ja tunteet, pahikset ovat tunteettomia ja fanaattisia juonittelijoita tai tappokoneita - ja jos päähenkilöinä on naisia, he ovat aina nuoria, hoikkia ja hyvännäköisiä. Kaikki ovat ehdottoman varmoja asiastaan. Pahikset tulevat yhä useammin ulkomailta, vaikka kaiken takana saattaakin olla draamallisten keinojen takia kuka tahansa.

Sarjassa toiset ovat tasa-arvoisempia ja arvokkaampia kuin toiset ja siksi uhrattavissa. Ihmiset ovat välineitä tietyn asian saavuttamiseksi. Kun Jack Bauerin vaimo paljastuu olevansa raskaana ja raiskattu - tässä järjestyksessä - olin varma, että hänen täytyy kuolla, kuten kävikin toistakymmentä jaksoa myöhemmin. Useassa kohdin juonenkäänteet ja varsinkin henkilöiden motiivit, jotka aiheuttavat nämä käänteet saivat aikaan epäuskoisia naurahduksia ja pään pudistelua.

Ensimmäisellä kaudella ehdoton auktoriteetti ei ole vielä pyhä "Mr. President", vaan vasta presidenttiehdokkaaksi pyrkivä, musta senaattori David Palmer. Niinpä Jack ei pääse vielä alussa laukomaan "Jees, mistö president" -lausettaan, mutta jatkossa sitäkin enemmän. Senaattori Palmer on tietenkin kaiken yläpuolella oleva, leuka pystyssä ja ryhdikkäänä kaiken selvittävä oikeamielinen suurmies, jonka ympärillä juonitellaan jatkuvasti. Jatkossa presidentti Palmer tietenkin salamurhataan.

Pulmuset (kaikki jaksot 1987-1997)

Sain päätökseen kuukausia kestäneen Married... with Children -maratonin. Al Bundy kumppaneineen naurattaa edelleen eikä aika ole syönyt sarjan nerokkuutta. Sarjan taso - 260 jaksoa - myös pysyi suunnilleen samana loppuun asti, vaikka siinä oli joitakin harhalaukauksia, kuten Bundeille muuttanut sukulaispoika 7. kaudella ja Peggy Bundyn mihinkään johtamaton raskaus vuotta aikaisemmin. Jälkimmäinen johtui tietenkin näyttelijä Katey Sagalin oikeasta raskaudesta (joka päättyi keskenmenoon). Edellinen kirjoitettiin sarjasta ulos sekä katsojien että tekijöiden helpotukseksi.

Työnimi Not the Cosbys kertoo sarjan ideasta. Bundyt ovat epämiellyttävä perhe, joka ei pidä toisistaan. He ovat kiiltokuvaperhe Cosbyjen täydellinen vastakohta - ja samalla parempi samaistumisen kohde koko maailman albundeille.

Al Bundy on tietenkin jo Homer Simpsonin tapainen käsite. ja heissä on aika lailla samaa - paitsi että Pulmuset alkoi ennen Simpsoneita. Al on misantrooppi, joka inhoaa perhettään ja työtään naisten kenkäkaupassa. Hän palvoo kauniita naisia mutta häntä etoo ajatuskin seksistä vaimonsa kanssa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat tissilehdet ja nakubaari sekä No Ma'am -kerho, jossa hän luuserikavereidensa kanssa juonii naissukupuolta vastaan. Hänen lempitv-sarjansa on Psycho-Dad ja tähtihetkensä vuonna 1966, kun hän teki high schoolissa yhdessä pelissä neljä touchdownia. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä alamäkeä. Hänen elämänohjeensa on "älä koskaan mene naimisiin". Vaikka hänelle tulee välillä tilaisuus päästä viheliäisestä perheestään eroon, hän kumminkin aina palaa sen luokse. Muille perheenjäsenille hän on kävelevä - tai paremminkin sohvalla löhöävä - lompakko ja naurunaihe.

Peggy Bundy on kotiäiti, joka ei tee kotitöitä. Hän ei osaa kokata tai siivota vaan katsoo mieluummin päivät pitkät televisiota. Hänellä ei ole shoppailun lisäksi muita harrastuksia. Hänen tyttönimensä on kuvaavasti Wanker ja hän on kotoisin junttimaisesta punaniskaperheestä. Hän pakottaa usein vastentahtoisen Alin harrastamaan seksiä kanssaan.

Kelly Bundy on tyhmän blondin perikuva. Hän ei osaa sanoa miehille "ei" ja osaa hädin tuskin lukea. Kelly mm. luulee eläinaiheista piirrossarjaa luontodokumentiksi. Hänen veljensä Bud - joka on saanut nimensä Alin lempioluen mukaan - on taas takuuvarma luuseri, jolla ei onnista naisten kanssa kovasta yrittämisestä huolimatta. Hänellä on sängyn alla pumpattava barbara, joka tupsahtaa esiin kiusallisissa tilanteissa.

Pulmuset on sitcom-kirjoittamisen mallisarja. Kaikki tapahtuu tietyn kaavan mukaisesti. Ensin esitetään ongelma - joka voi olla tässä tapauksessa vaikka kuinka triviaali ja typerä - joka sitten ratkaistaan. Lopussa kaikki palaa ennalleen. (Tätä kaavaa parodioi tietenkin South Park, jossa Kenny kuolee joka jaksossa ja palaa seuraavassa jaksossa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut). Pulmusten huumori perustuu henkilökemian lisäksi usein "nuolaisee ennen kuin tipahtaa" -periaatteelle. Ilmaantuu tilaisuus saada jotakin - usein rahaa tai naisia - ja komedia syntyy siitä, että toimitaan kuin olisi jo saatu se ja hankkiuditaan siten vaikeuksiin. Tilaisuus osoittautuu tietenkin aina pettymykseksi.

Polittisesti epäkorrektia huumoria revitään myös sarjan naiskuvasta. Naiset ovat joko kauniita, auliita, vähäpukeisia seksiobjekteja tai lihavia ja rumia nipottajia ja ihmishirviöitä. Mitään välimuotoja ei ole. Ikimuistoisimpia jaksoja on se, kun Bundyjen perheestä tehdään televisiosarja, joka saa Alin nauramaan kippurassa, muttei totuudellisena huvita muita. Lopulta Bundyt kohtaavat "tv-Bundyt". Jaksossa Reverend Al tämän No Ma'am -kerho (National Organization of Men Against Amazonian Masterhood) kehittyy uskonnoksi ja saavuttaa suunnattoman suosion ukkomiesten keskuudessa. Al kuitenkin "paljastuu" huijariksi, kun Alin arkivihollinen, naapurin Marcy, pystyy osoittamaan, että Al on harrastanut seksiä vaimonsa kanssa.


Pulmusten näyttelijät ovat jatkaneet uriaan menestyksekkäästi. Ed O'Neill on tietenkin leimautunut junttimaiseksi Al Bundyksi loppuiäkseen, mutta hän on näytellyt elokuvien ja tv-sarjojen (mm. Dragnet) lisäksi myös teatterissa. Bob Dylanin taustalaulajanakin toiminut Katey Sagal (Peggy) on parhaiten tunnettu Futuraman ääninäyttelijänä. Christina Applegate (Kelly) on näytellyt komedioissa, David Faustino (Bud) lähinnä tuntemattomammissa televisiosarjoissa. Naapurin tiukkapipoista Marcy Rhodesia näytellyt Amanda Bearce - kyllä, hän ON oikeasti lesbo! - taas ohjasi kymmeniä Pulmusten jaksoja ja on sen jälkeen ohjannut paljon muita televisiosarjoja.

John Waters -tähti Divinen piti olla mukana Pulmusissa näyttelemässsä vakituista hahmoa, Otto-setää. Rooli olisi ollut Divinen lopullinen mainstream-läpimurto. Hän kuitenkin kuoli samana päivänä, jolloin hänen piti aloittaa sarjan harjoitukset maaliskuussa 1988.