Pornohvezdy (Roxy NoD, Praha 26.9.2010)

Kun viereiseen klubiin tuli pornomusikaali, niin pitihän käydä lopulta katsomassa, miten se pärjäsi omaan, jo kohta kolmen vuoden takaiseen 'Pornomusikaaliini' verrattuna. Paikka, Roxy-klubi, on remontoitu. Reilu vuosi sitten kävin katsomassa siellä Chris Cornellin keikan, jolloin sali muistutti trooppista helvettiä. Nyt siellä pystyi hengittämään ja uusien ilmastointilaitteiden hurina osoitti, että joku muukin oli kärsinyt aiemmasta sietämättömästä kuumuudesta. Tilat ovat hulppeat, kaksi metriä korkeaa lavaa ja tasokasta äänentoistoa riittää isollekin maailmanbändille - joita paikassa käy säännöllisesti soittamassa - katossa on kymmeniä vilkkuvia ja kääntyviä valoja, videota voidaan heijastaa kolmelle seinälle kymmenien metrien leveydeltä, kaikkea voidaan ohjata usealla tietokoneella ja katossa on paikan puolesta kolme diskopalloakin. Mitään näistä ei kylläkään sitten hyödynnetty 'Pornotähdet'-musikaalissa.

Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti oman esitykseni kohdalla näin ei ymmärretty menetellä.

Esityksen alussa luulin muistaneeni väärin, että näytelmä todella oli musikaali. Esitys alkaa ilman alkusoittoa ja ensimmäinen biisi tupsahtaa ilmoille vasta viiden minuutin jälkeen. Välillä mennään kuitenkin jopa kymmenen minuuttia laulellen. Musiikki on mitäänsanomatonta ja yksinkertaisesti vääränlaista. Jos ja kun tekee musikaalin pornomaailmasta, musiikin pitää olla enimmäkseen 70-luvun funkkia ja 80-luvun hard rockia. Tällä kertaa musiikki oli sekasotku popp-räppiä, jazzia (!) ja tsekkiläistä progea (!!). Diskopallojakaan ei käytetty. Musiikki ei svengannut; se ei saanut lantioita liikkeelle eikä ollut kovaa kuin kyrpä. En usko, että tsekkiläinen käsitys panemisen taustamusiikista on valssi tai progressiivinen jazz-rock, joten tekijät yksinkertaisesti menettivät yhden perustavanlaatuisen mahdollisuuden.

Sitten suurin valitus: nimestään huolimatta musikaali nimeltä 'Pornotähdet' ei kertonut pornotähdistä, pornosta tai pornomaailmasta. Muutama kohtaus, jossa pornon tekemistä harjoiteltiin (siinäkin harjoiteltiin dialogia ja sen taiteellisuutta - ketä dialogi kiinnostaa oikeassa pornossakaan?) ja kuvattiin (ilman kameraa), saivat yleisön hytkymään naurusta. Tätä se oli tullut katsomaan, tätä nimi lupasi ja tämän takia liputkin olivat tuotantoarvoihin verrattuna hävyttömän kalliit. Sen sijaan näytelmä keskittyi henkilöhahmojen menneisyyteen ja vaikken kielen takia kaikkea ymmärtänytkään, en lopulta osaa sanoa, mistä näytelmässä oli kyse. Mukaan mahtui pornopomon lapsuudentrauma rikotun leikkilentokoneen takia (!) ja olipa mukaan saatu Jeesuskin. Enimmäkseen homma oli iänikuista ihmissuhdejankkaamista. Onneksi esitys oli lyhyt.

Henkilöhahmoina olivat yksi pornonäyttelijätär, yksi pornonäyttelijä, ohjaaja, äänittäjä, mysteerinen pomo ja sivuosiin aivan turhan takia paikalle roudatut vanhempi naisnäyttelijä ja nuorempi naisnäyttelijä. Lavalla oli siis suurimman osan aikaa kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat selvästi näyttelijöitä, jotka esittivät henkilöitä tässä näytelmässä. Laulutaito oli kaikilla suht moitteeton, mutta en voi edelleenkään olla kummastelematta tsekkiläisen pop-progen tapaa tuputtaa lauluihin liian paljon sanoituksia. Yhdellä 'rivillä' laulajan siis täytyy ehtiä laulaa enemmän sanoja kuin rytmi tai melodia sallisivat.

Kaikessa oli menty aika lailla helpoimman kautta. Tilan mahdollisuuksia ei hyödynnetty. Koreografia oli askellusta samaan tahtiin. Lavasteena oli yksi tuoli, tarpeistona mikkiteline ja lastenvaunut. Käsiohjelman virkaa toimitti yksipuolinen moniste. Musiikki tuli taustanauhalta (!). Paljasta pintaa ei tietenkään kukaan edes odottanut, mutta kun "asiaan" päästiin, näyttelijöille pantiin päälle hassut ja "ironiset" nakupuvut. Siinä sitten tehtiin hassusti "pornoa" kangaskikkelillä ja tupsutussulla.

Kirjoittaja ei selvästi ollut tehnyt taustatutkimusta aiheestaan eikä saanut siitä siten irti paljon mitään. Ollaanhan herranen aika sentään pornon suurmaassa! Itsekin olen bongannut kadulla paikallisia pornotähtiä aloittamassa kuvaussessioita ennen privaattitiloihin siirtymistä.

Näyttelijät olivat tyypillistä harrastelijateatterikamaa; väärissä rooleissa, väärässä näytelmässä ja oikeastaan väärässä harrastuksessakin. Tekijät eivät rakastaneet henkilöhahmojaan tai olleet kiinnostuneita aiheesta, joka on edelleen mitä herkullisin. Nyt se oli keino vetää yleisöä ja vitsailla halvasti 'tabu'-aiheella.

Miksi ihmisestä tulee pornoTÄHTI heti, kun hän alkaa tehdä pornoa? Siksi, koska hän tekee jotain, johon 99,99% ihmisistä ei koskaan pystyisi tai edes kykenisi - ja joka silti kutkuttaa heitä. He ovat jonkin sovinnaisen rajan ulkopuolella - paitsi että he ovat useimpien mielestä (mutteivat omasta mielestään) prostituoituja, he tekevät "sitä" myös julkisesti ja aivan häpeilemättä. He ovat poikkeus evoluutiossa, joten he ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä. Se on perhanan kiinnostavaa.

Yleisö kuitenkin antoi huikeat aplodit esityksen päätyttyä, vaikka selvästi haukotteli monissa tylsissä kohtauksissa. Myös lukemani arvostelut ovat olleet yllättävän myönteisiä. Niissä ei ollut samanlaista negatiivisuutta ja piruilua kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa tai oman Pornomusikaalini saamissa arvosteluissa. Joko siis minussa on jotain vikaa tai maailma on perseestä.

Alla olevasta linkistä löytyy potpuri musikaalin parhaista hetkistä:
http://www.youtube.com/watch?v=4ronkPrNzX8&feature=related

Carmen (Musiikkiteatteri Karlin, Praha 15.9.2010)

Odotin tästä taas yhtä pohjattoman tylsää tsekkiläistä teatteri'kokemusta', jollaisia tsekinkielinen teatteri on tähän asti valitettavasti järjestään ollut. Vaikka tunnettuun tarinaan perustuva musikaali on amerikkalaista tuotantoa, sen maailmanensi-ilta on ollut täällä Prahassa ja tässä teatterissa. Se ei luvannut paljoa.

Kerrankin sai yllättyä iloisesti. Pop-tähti Lucie Bílán tähdittämä musikaali ei tarinallaan pääse yllättämään, mutta toteutus on paljon parempi kuin mihin olen tsekkimusikaalien kohdalla tottunut. Kun Hybernia-teatterin musikaalihirvitykset (mm. Golem ja väärällä tavalla aivan kauhea Dracula) olivat kammottavaa kökköyden läpijuoksutusta, Karlinissa oli osattu pitää palikat kohdallaan ja jopa yllättää useasti. Täälläkin lavasteet toki pyörivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mutta draama ei syntynyt siitä, pysyvätkö näyttelijät pyörivien osien perässä. Mustalaisten kiertävässä sirkuksessa täytyi olla useita sirkusammattilaisia, sillä sellaisia temppuja eivät näyttelijät yksinkertaisesti osaa vaikka miten harjoittelisivat. Mukana oli jopa aito leijona! Karlin on musikaaliteatteri, jonka uudelta ja karulta näyttävän ulkorakennuksen sisältä löytyy aivan fantastinen 1800-luvulta peräisin oleva klassinen iso sali. Olen käynyt paikassa vuosia sitten pari kertaa, kun englanninkielisiä tekstityksiä ei vielä ollut, ja klassiseen 1960-luvun tsekkileffaan perustuvassa Limonaati-Joe -lännentarinassa päähenkilö ratsasti sisään oikealla hevosella - jota ei käytetty muuten lainkaan. Tuotannoissa ei siis olla säästelty eikä hommaa juosta helpoimman kautta läpi, kuten suomalaisissa kaupunginteattereissa tuntuu olevan tapana.

Lucie Bílá on näyttävä täti, mutta 44-vuotiaana ehkä hieman vanha kohtalokkaaksi tytönheitukaksi. Ei ulkomuodossa kyllä mitään valittamista ole, muttei tämä laulu- tai näyttelijäntaidoillaan erityisesti häikäisekään - tosin mitään valittamista ei ole sillä sarallakaan. Koko näyttelijäkaartissa on nelisenkymmentä (!) jäsentä sekä tietenkin live-orkesteri (huomautettakoon, että Hybernia-teatterissa musiikki on tullut nauhalta ja vaikuttanut syntikalla tehdyltä). Yhdessä hienoimmista kohtauksista Carmen juoksee pakoon rakastajaansa - kohtaus on toteutettu monella näyttelijättärellä, jolloin tulee vaikutelma, että yksi ja sama näyttelijä juoksee vaikkapa ensin vasemmalle ja tulee välittömästi taas näkyviin oikealta. Hieno teatteris-taiteellinen kikka.

Musiikkikin oli yllättävän tarttuvaa ja toimivaa. Tietenkin esityksessä oli paljon puutteitakin, kuten ohuet hahmot, kummalliset motiivit ja jopa tsekkimusikaaleille niin turhan tyypillinen kertojahahmo, jolla ei ollut muuta virkaa kuin kommentoida kohtalokkailla sanankäänteillä tapahtumia. Tämän Carmen-version teema on sinänsä kiinnostava: millaisia kauheuksia tapahtuu, kun tyttö ei ns. anna. Tätä teemaa voisi tutkia perusteellisemminkin, jolloin voitaisiin ehkä tulla siihen johtopäätökseen, että monia sotia olisi toisenlaisella toiminnalla voitu estää. Toisaalta huora on joka miehen unelma, mutta toisaalta kukaan ei haluaisi asua sellaisen kanssa. Mielenkiintoista. Kuten Carmenin hahmo alussa laulaa "Mona Lisan hymystä" vilauttaen samalla haarovälejään - ikään kuin kertoakseen, mikä se miestä loppujen lopuksi naisessa niin suunnattomasti kiehtoo.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Kuusi West End -musikaalia (Lontoo 10-2008)

Kun lähtee Lontooseen, kannattaa unohtaa kaupungin järjetön kalleus; muuten menee järki. Toisaalta kalleuden takia siellä ei voi oleskella pitkiä aikoja, joten aika kannattaa käyttää hyväksi. Olin Lontoossa matkustuspäivät poislukien kolme kokonaista päivää ja buukkasin niille etukäteen kuusi näytöstä; yksi päivä- ja yksi iltanäytös jokaiselle päivälle. Vaikka aikataulu voi kuulostaa hurjalta, jäi myös muuhunkin aikaa, etenkin kun West Endin teatterit ovat hyvin lähelä toisiaan.

Buddy Holly Story oli ensimmäinen päivänäytös. Näytelmä pyörii 19. vuotta Duchess Theaterissa, joka on yksi West Endin pienimpiä alle 500 hengen katsomoineen. Itse asiassa kaikki teatterit ovat suhteellisen pieniä tilaihmeitä. Niissä ei ole tilaa vieviä narikoita ja yleisöä voidaan sijoittaa neljäänkin kerrokseen. Tämä johtuu tietenkin mainitusta Lontoon tolkuttomasta kalleudesta.

Buddy Holly Story on nimensä mukaisesti tarina Buddy Hollysta. Itse asiassa tarinaa tai draamakaan ei ole mukana kuin nimeksi, sillä tärkeimpänä on musiikki ja eräänlainen nuorena kuolleen Hollyn henkiinherättäminen. Siinä esitys onnistuu erinomaisesti, sillä musiikki herää henkiin parempana kuin esikuvansa 1950-luvun levytyksissä, ja katsoja pääsee aikamatkalle katsomaan Buddyn hittibiisejä livenä. Näyttelijät soittavat itse instrumenttinsa ja osoittautuvat varsinaisiksi moni-instrumentaali-ihmeiksi. Jopa "vähäiset" taustalaulajatytöt soittavat saksofoneja. Lopun hittipotpurissa seurasin erästä näyttelijää, joka oli aikaisemmin soittanut kitaraa. Nyt hän oli pystybassossa, johon tuli toinen näyttelijä lennosta, ja alkoi soittaa trumpettia. Taustalaulun lisäksi hän soitti vielä lopuksi viulua.

Richie Havens ja Big Popper olivat tietenkin mukana lopun hittipotpurissa ennen kohtalokasta lentoa. Varsinkin ensimmäisestä oli tehty riemastuttava häntäheikki. Esityksestä paistoi muutenkin ilo, ja pääosan esittäjä tietenkin sekä kuulosti että näytti esikuvaltaan.

Näytöksessä käytetty grafiikka oli aika kömpelöä; ehkäpä se oli tehty 19 vuotta sitten. Esityksessä käytettiin taitavasti yleisöä kohtauksessa, jossa Crickets esiintyy Harlemissa. Kun mustaksi luultu bändi osoittautuu vitivalkoisiksi ja puhtoisen näköisiksi etelän pojiksi, yleisö toimii täsmälleen, kuten tekijät ovat halunneet - ja yleisö nauttii siitä, että sitä "soitetaan".

Kun nautti Buddy Hollyn henkiinherättämisestä ja upeasti soitetusta rock'n'rollista, tuli mieleen, mitä ihmiset menettävät luullessaan bumptsibumia ja idolsia maailman parhaaksi viihteeksi!

Hairspray oli ensimäinen iltanäytös. Olin nähnyt musikaalin Helsingin kaupunginteatterissa 2005, jolloin se oli Euroopan ensiesityksessä. Tuo esitys oli paras koskaan näkemäni teatteriesitys ja sitä se taitaa olla vielä parinkymmenen West End -esityksen jälkeenkin. Viime vuonna tehty elokuva taas kuuluu kaikkien aikojen suosikkileffoihini, ja molempien perustana oleva alkuperäinen elokuva on suosikkiohjaajani John Watersin viihdyttävimpiä tuotoksia. Tämä musikaali oli napsinut myös kokonaiset 27 näytelmäpalkintoa. Odotukset eivät siis olisi voineet olla korkeammalla.

Valitettavasti paikkani oli todella huono, halvin paikka ylimmän parvekkeen vihoviimeisimpänä, josta esitystä joutui katsomaan lähes 45 asteen kulmasta alaspäin. Näyttelijöiden kasvoja ei erottanut - tukkalaitteet kylläkin - ja näkyvissä oli enimmäkseen esityslavan lautalattiaa. Helsingin esityksessä oli hienommat liikkuvat lavasteet ja ainakin miespääosien esittäjät olivat lintuperspektiivistä katsoen paljon laimeammat kuin mainiossa elokuvassa. Tietenkin yksi miesnäyttelijä oli ylitse muiden: päähenkilön äitiä näyttelee jokaisessa versiossa Divine-vainaan muistoa kunnioittaen isokokoinen naiseksi puettu mies. Uudessa elokuvassa roolin veti yllättävän hyvin John Travolta, Helsingissä Mikko Kivinen ja täällä kehunsa ansainnut Michael Ball. Mies naisen koltussa on maailman vanhimpia edelleen toimivia vitsejä.

Vanhempia näyttelevät miehet repesivät romanttisen duettonsa lopuksi tavalla, joka riemastutti katsojia. Yksittäiset ylinäyttelemiset/revittelyt paransivat muuten väljähtäneeksi jäänyttä kokemusta. Istumapaikalla oli oma osansa ja ehkä myös sillä, että tunsin näytelmän jo läpikotaisin.

Seuraava päivä alkoi Chicagolla. Sain maksamaani paremman paikan permannolta, mikä tarkoitti sitä, että katsojia ei ollut tarpeeksi, jotta halvimmat ylärivin katsomonosat olisi kannattanut pitää auki. Tämä tietenkin sopi minulle, vaikka halvin lippunikin maksoi yli 50 euroa. Chicago on myös elokuvasta tuttu musikaali, mutta tässä esityksessä oli panostettu elokuvaa enemmän dekadenssiin ja "seksikkyyteen". Näyttämöratkaisu oli yllättävä: lähes koko lavan täytti big band -orkesterin lava, ja kapellimestari myös osallistui näytelmän tapahtumiin omalta paikaltaan. Näyttelijät, jotka eivät olleet mukana kohtauksissa, eivät menneet pois lavalta, vaan jäivät istumaan lavan sivustoihin.

Analysoin joskus Chicago-elokuvan rakenteen ja se osoittautui täsmälleen musikaali-kaavan mukaiseksi. Paitsi (homo)eroottista viritystä, myös komediallisuutta oli korostettu tässä esityksessä. Löyhä juonihan loppujen lopuksi satirisoi USAn oikeuslaitosta ja spektaakkeliyhteiskunnan huomiotaloutta. Kun rakastajansa ampunut päähenkilö julistetaan lopussa syyttömäksi, hän pettyy, kun reportterit lähtevätkin oikeustalon ulkopuolella sattuneen ampumajutun jäljille eikä hän saakaan unelmoimaansa julkisuutta.

Monty Pythonin Spamalotin näin ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, kun pääosaa esitti Tim Curry. Nyt kuningas Arthuriksi oli vaihtunut intialaisperäinen näyttelijä. Monty Python -henkeen olisi sopinut loistavasti, jos nykyään monikulttuurisen Britannian legendaarinen kuningas olisi puhunut Simpsonien Apun tapaan intialaismurteella, mutta tätä mahdollisuutta ei käytetty hyväksi. Spamalot oli alusta lähtien varma hitti: Monty Pythonin Holy Grail -elokuvaan löyhästi perustuva hulluttelu Eric Idlen käsikirjoittamana, Oscar-ohjaaja Mike Nicholsin ohjaamana ja höystettynä Pythonien hittibiiseillä.

Tässä näytöksessä istumapaikkani oli suorastaan surkea ylimällä neljännen kerroksen rivillä niin pienissä penkeissä, että istuminen teki lähes kipeää. En ollut yksin, sillä sadat katsojat näkivät tapaani vain osan näyttämöstä. Tein pyhän päätöksen sijoittaa tästä lähtien kympin tai parikin enemmän parempiin (permanto)paikkoihin, varsinkin kun saman rahan saa helposti kulumaan teatterin baarissa. Ellen olisi nähnyt näytelmää aikaisemmin, olisin ollut varsin pettynyt.

Spamalot alkaa suomalaisittain: kertoja sijoittaa tapahtumat 900-luvun "Inglantiin". Tämän jälkeen lavalle rävähtää Pythonien Finland, Finland -kappale, jonka tahtiin (ei-suomalaisiin) kansallispukuihin väkijoukko tanssahtelee. Kuusipuut on koristeltu Suomen lipuilla. Kappaleen loputtua kertoja toteaa: "I meant England!", ja palataan synkkään keskiaikaiseen Englantiin, joka on iloisen Suomen täydellinen vastakohta. Löyhässä juonessa etsitään Graalin maljaa ja saadaan tehtävä mennä Lontoon West Endille, jossa on niin lahjakkaita ihmisiä, että he osaavat sekä laulaa että tanssia - ja monet vieläpä yhtä aikaa. Lopuksi Graalin malja löytyy yleisön joukosta ja onnekas yleisön jäsen pääsee lavalle. Spamalot on komediallista musiikkiteatteria, joka yllättää ällistyttää ja riemastuttaa jatkuvasti, mutta on täysin turha toivoa, että joku Jyväskylän kaupunginteatteri uskaltaisi ottaa sitä koskaan ohjelmistoonsa.

Jersey Boys aloitti kolmannen päivän matinealla. Uudehko musikaali on alaotsikonsa mukaisesti "tarina Four Seasons -yhtyeestä ja Frank Vallista" - siis bändistoori jälleen. Yhtyeen nimi ei välttämättä sano paljoa, mutta heiltä löytyy teatteriesityksen verran ikivihreitä klassikoita, pääosin 1960-luvun sävelmiä, kuten Cherry Baby, Walk Like A Man, Can't Take My Eyes Off You ja paljon muita. Frankie Vallia esittävä näyttelijä osaa tietenkin loistavasti tälle ominnaisen falsettilaulun, ja koko bändi stemmaa laulut erinomaisesti. Näyttelijät ovat soittavinaan, mutta mykkää rumpalia lukuunottamatta soitto tulee orkesterimontusta. Suurehko Prince Edward Theatre oli aika täynnä yleisöä, joka nautti hyvästä musiikista ja sitä ympäröivästä kehystarinasta. Kun ollaan Sopraanojen kaupungissa, myös mafiayhteydet ovat mukana. En tiennyt Vallin historiasta oikeastaan mitään, joten näytelmä valisti minua siinä suhteessa hieman.

Olin taas aika ylhäällä ja kaukana ja tällä kertaa vuokrasin puoli puntaa maksavat teatterikiikarit. Ne eivät tosin tuoneet esitystä paljoakaan lähemmäksi.

Grease oli viimeinen musikaali ja myös viimeinen valintani paremman puutteessa, mutta yllätyin positiivisesti esityksestä. Yleisö oli mukana meiningissä ja naiset kirkuivat, kun nahkatakkiset ja rasvalettiset nuoret pojat ilmestyivät lavalle. Ilmeisesti näytelmän castingista oli tehty tositeeveetä, joten lavalla oli tusinan verran "kaikille tuttuja" anttituiskuja. Musiikki toimi huomattavan paremmin livenä kuin pliisussa John Travoltan tähdittämässä 30 vuoden takaisessa elokuvassa ja meininki oli muutenkin roisimpaa. Kun elokuvan musiikkiesitykset oli sovitettu pop-soundisiksi, Grease rokkasi Lontoossa täysillä, ja laulajat olivat virtuoosimaisia verrattuna Travoltaan ja kumppaneihin. Näytökseen oli uskallettu ottaa mukaan huonoakin makua, mikä sai en muistuttamaan hieman John Watersin Cry Baby -elokuvaa (josta ollaan muuten ilmeisesti tekemässä näyttämömusikaalia), mikä oli aivan erinomainen asia. 1950-luvulle sijoittuvassa tarinassa on tietenkin legendaarinen nimikappale - joka on discoa! - ja jonka lauloi alunperin muuan Frank Valli.

Lontoossa teatterinkävijät ovat aika laillla Suomen vastakohta: mukana on tietenkin paljon keski-ikäisiä naisia ja kaikenikäisiä, mutta ennen kaikkea myös nuoria. Meno on muutenkin rennompaa, tarjolla on kaikenlaista oheistuote-tilpehööriä, juomat voi viedä katsomoon ja pukeutuminen on "casualia". Tajusin muuten jossain vaiheessa, että viisi näistä kuudesta musikaalista sijoittuu USAan, ja se ainoa ei- jenkkitarinakin sijoittuu keskiajan Britanniaan.

Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Sugar (Teatteri Vanemuine, Tartto 11.6.2008)

Tarton suurimman teatterin suuren näyttämön musikaali Sugar perustuu tuttuun Marilyn Monroe -elokuvaklassikkoon Piukat paikat. Hyvää on turha muuttaa eikä tarinaan ole tehty kuin pienen pieniä lisäyksiä. Vuonna 1972 Broadwaylla ensiesityksensä saanut musikaali ei voi tietenkään välttää vertailua alkuperäisen elokuvan kanssa, jota on todella vaikea ylittää - eikä siihen pystykään. Musikaali on pyörinyt New Yorkissa ja Lontoossa, mutta molemmissa vain vähän aikaa, mikä on aika raadollinen osoitus siitä, että näytelmässä on ongelmia.

Näytelmä on tekstitetty englanniksi. Musiikki on tyhjänpäiväistä, mutta menevää 1930-luvun tyylistä iskelmää, johon on sekoitettu nauhalta tulevaa Tarantino-tyylistä rokkia. Musiikki ei vie tarinaa eteenpäin, ja vaikka tarinan keskellä on yhtye, sen esityksiä ei ole kuin muutama. Sugar Kanen esittäjä, kuten eivät muutkaan näyttelijät yllä tietenkään Marilyn Monroen, Jack Lemmonin tai Tony Curtisin valovoimaan. Tämä epäreilu vertailu taitaa olla musikaalin suurimpia ongelmia. Vain mafiapomon esittäjä on mainio hahmo Marlon Brando -tyylisen muminansa kanssa. Koreografia on olematonta; vain yhdessä kohtauksessa on jotain ideaa, mutta sekin kaatuu kömpelöön toteutukseen. Usein lavalla on kymmeniä näyttelijöitä, joilla ei ole oikein mitään tekemistä. Vähän niin kuin huonossa kesäteatterissa.

Erityinen kiitos maltillisesta pituudesta. Väliaika alkoi jo 50 minuutin kohdalla, mutta toinen puoliaika olikin epätavallisesti pidempi kuin ensimmäinen. Silti tarina saatiin loppuun kahdessa tunnissa, kun musikaalien tavallinen pituus on kahdesta ja puolesta tunnista uuvuttavaan yli kolmeen tuntiin.

Vanemuine-teatterin ohjelmistopolitiikka on aika erikoinen: Yksittäisiä näytelmiä esitetään viikko putkeen ja sitten voi olla parin kuukauden tauko ja taas viikko esityksiä. Tällä metodilla näyttää saavan katsomot täyteen, kuten tässäkin tapauksessa. Tartossa teatterissakävijät ovat aika lailla samanlaisia kuin Suomessa tai vaikkapa Prahassa. Paljon keski-ikäisiä naisia ja hyvinpukeutuneita miehiä. Toisin on Lontoossa, jossa teatterikäyntiin ei tarvitse erikseen pukeutua ja jossa kävijäkunta on keskimääräisesti jopa kymmeniä vuosia nuorempaa. Siellä Markonkaan ei tarvitse tuntea alemmuudentunnetta "huonon" pukeutumisensa takia.