Ennio Morricone (Praha 15.7.2011)

Morriconen ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, ennen kuin ehdin saada tietoa koko tapahtumasta, mutta onneksi ylimääräiseen keikkaan sai lipun, ennen kuin siitäkin tuli pikavauhtia loppuunmyyty. Arvokkaan konserttipaikan, Obecní důmin (käännös 'kunnallistalo' ei tee oikeutta art nouveau -palatsille), ulkopuolella päivysti monia (myös suomalaisia), jotka yrittivät saada viime hetkellä lippua konserttiin. Praha oli Morriconen ainoa konserttipaikka Euroopassa ja harvoja koko maailmassa tänä vuonna. Tämän jälkeen herran konserttikalenteri näyttää tyhjää.

Toisin sanoen kyseessä oli ainutlaatuinen tapahtuma. 83-vuotiasta legendaa ei todennäköisesti nähdä Prahassa uudestaan.

Morriconen viidestäsadasta elokuvamusiikkityöstä minulle ovat luonnollisesti tärkeimpiä Sergio Leonen spagettiwesternit. Leonen mestariteokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Morriconen uusia uria luovia, mieleenpainuvia sävellyksiä, joista on tullut sittemmin osa länsimaisen populaarikulttuurin kollektiivitajuntaa. Morricone on kuitenkin konserteissaan esittänyt kuuluisinta tuotantoaan säästeliäästi. Yleensä on kuultu tunnusmusiikki elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat, Extacy Of Gold saman elokuvan lopusta sekä Huuliharppukostajan tunnari. Kun ennakkotiedot lupailivat molempia tunnareita, mutta Extasy Of Goldia ei niissä mainittu, menin konserttiin hieman pahaa aavistaen. Olisin milloin tahansa valmis jättämään myöhemmät ja itselleni mitäänsanomattomamat (ja ikuisesti länkkäritunnarien varjoon jäävät) Hollywood-sävellykset vähemmälle, joten pelkäsin, jäisikö kovasti odottamani spagettipotpuri tyngäksi?

Pahat aavistukset jatkuivat, kun käsiohjelman ensimmäiseksi kappaleeksi oli merkitty Vuoto d'anima piena, kantaatti kuorolle ja orkesterille, jonka jälkeen seuraavana olisi vuorossa väliaika. Aiempina vuosina konsertit ovat tietojeni mukaan omistettu kokonaan elokuvamusiikille.

Kantaatti oli ihan kelpo kamaa, ei siinä mitään. Nykytaidesävellyksenä se oli säveltäjänsä näköinen, perinnetietoinen ja dramaattinen, vastakohtana tyylippiselle nykymusiikin atonaaliselle riitasointihablaukselle, josta vain muutama ihminen maailmassa saa mitään tolkkua. Kantaatti kesti reilun puoli tuntia.

Elokuvamusiikki oli jaettu neljään sektioon. Ensimäisenä tuli "sosiaalisen elokuvan", eli lähinnä italialaisen 1960- ja 70-lukujen vasemmistoelokuvien kavalkaadi. Taistelu Algeriasta aloitti väliajan jälkeen iskevästi. Sektion muita kohokohtia olivat samantyyliset Epäilyksen yläpuolella -tunnari sekä Queimada, jonka Abolission-kappale on suorastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmen soinnun Louie Louie -tyylisenä renkutuksena alkava biisi kasvaa ja kasvaa, kunnes se muistuttaa kuoron tultua mukaan ekstaattista gospel-hehkutusta. Morricone käyttää monissa parhaissa kappaleissaan yksinkertaista kiertoa, jonka päälle hän lataa muunnelmia tarpeen mukaan.

Seuraava osuus, tribuutti ohjaaja Mauro Bologninille, oli parin kappaleen verran odotusta ennen Sergio Leone -osuutta. Hyvät, pahat ja rumat -tunnuskappale on tietenkin loistava, mutta kestää alle kolme minuuttia. Tässä kohtaa pitää mainita, että jostain syystä käsiohjelmaan (ja esimerkiksi konserttitallenteisiin) on laitettu maininta, että orkestraatiot ovat samat kuin alkuperäisissä elokuvissa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa juuri näiden länkkärimusiikkien kohdalla, joissa käytettiin muun muassa vihellystä, piiskaniskuja ja esimerkiksi sähkökitaraa. Nyt mukana ei ollut edes kitaraa. Huuliharppukostajan sinänsä epätyypillisessä, hitaassa ja jumalaisen kauniissa tunnusmusiikissa paikallinen sopraano suoriutui tehtävästä kunniallisesti.

Sitten huonot uutiset. Juuri, kun kyynel oli vierähtää useammallakin katsojalla, Huuliharppukostaja loppui ensimmäiseen osaan kestettyään vain pari minuuttia. Yleensä siitä on soitettu pidempi versio (1. osa - 2. osa ja saman toisto), mutta nyt se lopahti ennen kuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ja sitten siirryttiinkin kiireesti seuraavaan osaan. Extasy Of Goldia ei kuultu. Kun yleensä Sergio Leone -osuus on kestänyt (vaivaiset) 15 minuuttia, nyt osuus kesti mitättömät viitisen minuuttia. Asia lähentelee mielestäni skandaalia.

Viimeinen osuus, "traaginen, lyyrinen ja eeppinen elokuva", ei olisi tässä vaiheessa voinut vähempää kiinnostaa. Nimensä mukaisesti se oli sävelmaalailua, ja vaikka viimeiseksi kuultu Mission kuuluu monen suosikkeihin, minulle tämä osuus oli lähinnä hollywood-tyylistä sävelmattoa, jonka tarkoitus ei ole olla varsinaista musiikkia, vaan manipuloida katsojan tunteita.

Suosionosoitukset olivat kaikesta huolimatta myrskyisät, ja mikäpä siinä pettymyksistä huolimatta. Ehkäpä legendalle voi suoda sen, että hän saa esittää vanhoilla päivillään mitä huvittaa. Seisten taputettiin varmaan kymmenen minuuttia, ja vielä oli pieni toivo, että encoressa tulisi uupumaan jäänyt länkkäriklassikko.

Ensimmäinen encore on ollut tyypillisesti Cinema Paradiso. Nyt ei ollut, vaan vasta myöhemmin tajusin, että se oli yksi jo esitetyistä sävelmattokappaleista.

Sitten taas taputettiin. Toinen encore oli myös jo esitetty, aiemmin kehuttu Abolission. Tässä vaiheessa tajusin, ettei orkesterilla ollut ollut aikaa harjoitella encoreita. Mitä ilmeisemmin kantaatti oli syönyt aikaa ja resursseja paitsi Leone-osuudelta, myös encoreilta, joissa on kuultu yleensä myös yksi suosikki, alun perin Joan Baezin laulama Sacco & Vancetti. Kolmas encore vahvisti asian, kun kuultiin uudestaan yksi Mission-kappale.

Kunnianarvoisan Smetana-salin yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuvasivat (kiellosta huolimatta) konserttia kännykkä(video)kameroillaan sen sijaan, että olisivat nauttineet siitä. Täällä on video edellisillan Abolissionista: http://youtu.be/eblKUMjedDA

Deep Purple 26.10.2010 (O2 areena, Praha)

Näin neljännen Purple-konserttini vaihteeksi lähimpänä lavaa. Settilista oli uudistettu kuukauden keikkatauon aikana, eikä Highway Staria kuultukaan tavalliseen tapaan ensimmäisenä kappaleena, vaan aloitusbiisi oli In Rock -levyn harvoin livenä kuultu kappale Hard Lovin' Man. Itse asiassa Highway Staria ei kuultu koko setissä, mikä on lähes historiallista. Satuin keikan jälkeen näkemään illan settilistan ja siihen biisi oli merkitty ensimmäiseksi encoreksi, mutta herrat jättivät sen sitten kuitenkin soittamatta.

Settilistassa oli vuoden aikaisempiin konsertteihin verrattuna enemmän tuntemattomia uusia ja vähän soitettuja vanhoja kappaleita. Machine Headilta ja Fireballilta kuultiin paljon biisejä, enkä edes tunnistanut paria ilmeisen uutta kappaletta, vaikka olin kuunnellut viimeisen viikon aikana uudetkin Purple-levyt läpi.

Settilista olikin jo netissä:
Hard Lovin' Man
Things I Never Said
Maybe I'm a Leo
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
Silver Tongue
Contact Lost
Guitar Solo
When a Blind Man Cries
The Well Dressed Guitar
Almost Human
Keyboard Solo
Lazy
No One Came
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke on the Water

Encore:
Hush
Black Night

O2-areena, joka on Prahan suurin ja vastaa Lontoon samannimistä (jolla Michael Jacksonin piti heittää toissakesän konserttinsa), ei ollut aivan täynnä, mutta tyhjiä istuimia ei ollut hälyyttävän paljon. Viime vuoden toukokuussa paljon pienemmässä Tesla-areenassa täyttösuhde oli varmaan sama. Olinkin ennen keikkaa vähän huolissani, miten Purple onnistuu täyttämään tämän jättihallin, mutta hyvin varsinkin vanhempi miesyleisö oli paikalle saapunut.

Kuten viime vuonna, soittajat näyttivät silminnähden nauttivan työstään. Varsinkin Steve Morse näytti leveän kestohymynsä kanssa kuin olisi ollut appilassa kylässä. Sen sijaan Ian Gillan vaikutti ainakin minun silmissäni vähän kummalliselta. Hän sekoili sanoissaan pariin kertaan kuin Elvis vuonna 1977, eikä pysynyt mielestäni Space Trucking -kappaleessa temmossa varsin yksinkertaisissa kohdissa. Hän kävi jatkuvasti lavan takana (joka on sinänsä ymmärrettävää, kun soittajilla on niin paljon sooloja), käveleskeli kaiuttimien takana levottomana ympäriinsä ja vaikutti välillä yksinkertaisesti hengästyneeltä. Toisinaan olin näkevinäni miehellä samanlaisen ilmeen, joka jollain kavereillani tarkoittaa sitä, että he ovat kovassa humalassa. Miehellä on jonkinlaista historiaa juomisen kanssa, ja 1980-luvun lopullahan lauluun piti ottaa vähäksi aikaa Joe Lynn "pop-Rainbow" Turner tällaisten juttujen takia. Toivottavasti olen väärässä.

Nettisivuillaan Deep Purple kiistää huhut, että tämä olisi yhtyeen viimeinen kiertue.

Scorpions (Praha 15.3.2010)

Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.

Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua "postmodernin ironisesti", naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista - minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa - asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.

Billy Talent (Tesla-areena Praha 21.11.2009)

Aina välillä tulee yhtye, joka näyttää, että rockin tutut palaset voi laittaa uuteen järjestykseen nerokkaalla tavalla. Vuosituhannen alussa tällainen yhtye oli The Darkness. Nyt sellainen näyttäisi olevan Billy Talent.
Vähän hölmösti nimetty bändi (tsekiksi "valkoinen lahjakkuus") on tehnyt kolme leyä, joista jokainen on ollut edeltäjäänsä parempi. Tänä vuonna ilmestynyt Billy Talent III sisältää tiukan paketin kappaleita, joista mikään ei ole huono ja useimmat aivan loistavia. Kuvittelin levyjen voimasoittoa kuunnelleena, että bändissä täytyisi olla kaksi kitaristia, mutta lavalla oli vain yksi kitara, basso, rummut ja laulaja. Valtava tasoero lämmittelijänä esiintyneeseen, myös kanadalaiseen Silverteiniin tuli ilmi heti ensimmäisessä kappaleessa, joka lähti liikkeelle kuin raketti. (Silverstein olisi voinut muuttaa nimekseen Goldstein ja julistaa ylpeästi soittavansa juutalaista skeittipunkkia).

Billy Talent soitti todella tiukan setin ja vaikka jäähalli oli vain puolillaan, katsomon etuosa oli hurmoksessa. Keskinkertaisiksi luokiteltavia biisejä oli vain muutama, mutta bändin parhaat biisit ovatkin sitten klassikkoainesta - ja niitä on paljon. Livenä bändi on timmissä kunnossa ja kaikki nuotit menivät nopeasta soitosta huolimatta täydellisesti. Toisin kuin monet muut tänä vuonna näkemäni isot bändit (Deep Purple, Motley Crue, Radiohead, Jerry Lee Lewis, Madonna jne.), Billy Talent elää kukoistuskauttaan, joten keikka oli tämän vuoden parhaita.

Jerry Lee Lewis (Tesla areena, Praha 9.11.2009)

Harvemmin sitä näkee rockkeikkaa, jonka esiintyjän ura on kestänyt yli 50 vuotta. Tämä myös takasi sen, ettei kukaan odottanutkaan mitään räiskyvää, hengästyttävää tai energistä showta. Jos vuoden 1964 Live at the Star Club, Hamburg on yksi kaikkien aikojen livelevyistä ja rockin äärimmäisen energisyyden ja hurmahenkisyyden kiteytymä, niin tänne tultiin katsomaan viimeistä elossa olevaa klassikkoa. Sparta Prahan kotijäähalli oli järjestetty konserttiin niin, että vain reilu kolmannes katsomotilasta oli käytössä, ja tapahtuma oli luonnollisesti istumakeikka, vaikka Jerry Leen viimeisimmän - ja yllättäen kaikkien aikojen myydyimmän - albumin nimi onkin Last Man Standing.

Kiertueella on oikeastaan perheyritys, sillä 74-vuotiaan Jerry Leen lämmittelijänä on tämän 12 vuotta nuorempi Linda Gail Lewis -sisko. Vain 62-vuotiaana Linda Gail oli monellakin tavalla paremmassa vireessä kuin Jerry Lee, ja veti bändinsä kanssa rockabillyklassikoista koostuvan keikan. Mukana oli pystybasso ja kitarassa niin perustavanlaatuiset rockkliseet, että olisin itsekin pystynyt hyppäämään mukaan soittoon. Biisejä olisi tuskin erottanut toisitaan elleivät ne olisi olleet suurimmaksi osaksi rokin perusklassikoita 50-luvulta. Tuntui melkein liikuttavalta ajatella, että joskus elinaikanani niiden soittamisen Prahassa oli katsottu merkinneen vakavaa uhkaa yhteiskunnalle.

Jerry Leen bändi soitti itsekseen 4 biisiä, mikä oli jo hermostuttaa osaa yleisöstä. Lopulta kankea Killer kiipesi lavalle ja alkoi heittää keikkaa, osaksi autopilotilla. Kävi ilmi, että Linda Gail soitti pianoakin nykyään Jerry Leemmin kuin Jerry Lee itse. Kuuluisat kosketinpyyhkäisyt tulivat mukaan vasta viimeisissä kappaleissa, kun taas Linda Gail käytti niitä lähes koko ajan ja tämän jalkakin nousi kerran koskettimistolle. 45-minuuttinen setti koostui rohkeasti (tai sitten vähän typerästi) lähes täysin aivan tuntemattoista kappaleista. Harvempi rockin klassikoita tehnyt - ja myös muiden perusbiisejä levyttänyt - artisti uskaltaisi uransa viimeisinä vuosina jättää pois kahta lukuunottamatta kaikki klassikkonsa. Tunnistin vain 3 kappaletta. CC Rider oli laiska blues ja vastakohta Elviksen versiolle.

Soitto oli samantapaista kuin 1964: Jerry Lee aloitti pianolla ja muu bändi yritti lähteä mukaan. Lopuksi kuultiin luonnollisesti Whole Lotta Shaking Going On ja Great Balls Of Fire, mitkä saivat ansaitsemansa aplodit. Jerry Lee poistui edelleen kankeana lavalta bändin jatkaessa soittoa. Encorea oli turha odottaa.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Radiohead (Praha 23.8.2009)

Radiohead on taiderokkia pahimmillaan, mutta silti paitsi kriitikoiden, myös yleisön suosima. Prahassa se veti ison ulkoilmakonsertin ja yleisö oli innokkaampaa kuin vaikkapa Madonnan tai Motley Cruen konserteissa. Silti en voi oikein ymmärtää, mikä bändin kokeellisessa, mutta silti hyvin yksinkertaisessa soitossa oikein viehättää. Monet kappaleet - muun muassa lopussa soitettu uusi kappale - eivät sisällä kuin yhden osan. Thom Yorken laulua voisi kuvailla falsettiseksi valitusvirreksi, joka aiheuttaa isompina annoksina päänsärkyä.

Poissa olivat hitit Creep, Street Spirit ja Karma Police. Tilalla oli jungle-rummuilla höystettyä melua. Vaikka olin kuunnellut ja katsellut Radioheadia ennen keikkaa, en tunnistanut keikalla kuin pari biisiä etäisesti. Kun bändi soitti encoren aluksi yhden oikean rokkibiisin, oli kuin aivan eri yhtye olisi palannut lavalle.

Radiohead on tietenkin edellä aikaansa musiikin julkaisussa. Netistä ladattava ja omantunnon mukaan maksettava (Homer Simpsonin mukaan siis ilmainen!) uusin levy on tuottanut levy-yhtiöiden harmiksi bändille miljoonia. Lavashow oli hieno - tosin ei bändin vaan valojen ja videoiden takia. Kun levymyynti vähitellen loppuu, bändit joutuvat ansaitsemaan rahansa keikoilla, ja siksi on hyvä, että tällaiset yhtyeet ovat näin suosittuja.

Madonna (Praha 13.8.2009)

Prahan liikennelaitos tarjosi ystävällisesti matkat Přírodnín "luonnon amfiteatteriin", jonka sisäänajokonsertti Madonnan show oli. Järjestelyt ja paikka toimivat hyvin lukuunottamatta ennalta-arvattavaa pullonkaulaa ennen sisääntuloa. Luulisi järjestäjien tajunneen, että kun kymmenettuhannet ihmiset pyrkivät samaan aikaan paikalle, vajaa kymmenen henkeä kerralla vetävä lipputarkastus aiheuttaa ruuhkaa.

Lämmittelijänä toimi DJ Paul Oakenfold. Jotain ajasta kertoo, että poptähteyteen riittää se, että soittaa muiden tekemiä levyjä.

Madonnan konsertti alkoi auringon laskeuduttua. Oikeastaan konsertti on väärä sana, pitäisi puhua showsta. Musiikkikin - ja välillä jopa Madonnan laulu - tuli useimmiten nauhalta. Esimerkiksi Die Another Day tuli kokonaan nauhalta, kun lavalla oli vain kaksi "nyrkkeilijää". (Samana kesänä tuli siis nähtyä kaksi Bond-tunnarin esittäjää).

Show oli kyllä näyttävä. Tämä oli ensimmäinen näkemäni pyllynpyörityskeikka tanssijoineen. Jättiscreenien videot olivat erinomaisia, ja niissä oli jopa "hyvää sanomaa", mutta livevideossa oli pieni viive, joten se oli käsittämättömästi epäsynkassa musiikin kanssa. Settilista on ollut sama kiertueen ajan, joten se oli etukäteen tiedossa. Poissa olivat Like A Virgin, Material Girl ja myös muualla soitettu Hung Up abbatuksineen. Kappaleet olivat suurelta osin aika mitäänsanomatonta pop-dadaa, mutta koko setti oli vedetty dance-suodattimen läpi ja eeppinen discojytä toimi lopulta yllättävän hyvin, ainakin paljon paremmin kuin levyllä. Välillä soitettiin ihan musiikkiakin mustalaisorkesterin kanssa.

Madonna ei ole kaksinen laulaja, vai onko kukaan koskaan edes puhunut Madonnan mitäänsanomattomasta lauluäänestä? Heikkoa laulua tukivat sekä taustalaulajat, että nauhalta tulleet Madonnan omat laulut. Kun kyseessä oli joka tapauksessa taustanauhakeikka, tämä ei haitannut.

Viisikymppinen Madonna ratsastaa edelleen sillä, millä hän on pysynyt kuuluisana. Haarat ovat levällään jatkuvasti ja niukkaa vaatetusta vaihdetaan tiuhaan. Fyysinen show osoittaa kovaa kuntoa, mutta Kike Elomaata pelottavasti muistuttava habitus on mielestäni seksikkyyden antiteesi.

U23D (2008)

Tässäpä taas yksi kokemus, jonka jälkeen todellisuus tuntuu ikävältä ja yksiulotteiselta. Imax-teatterin jättikankaalla U2-yhtyeen kolmiulotteinen konserttielokuva on kotonaan. Vaikken ole koskaan innostunut yhtyeestä, toimii bändi näköjään parhaiten livenä ja tällaisessa uraauurtavassa kontekstissa. Livenä U2:n tukijalka on sen komppiryhmä, joka antaa The Edgen ja Bonon sooloilla omiaan. Ja kyllä: ilmastoidun Imax-teatterin mukavassa penkissä konsertti on paljon antoisampi elämys kuin hikisiä ihmisiä täynnä olevalla stadionilla.

Kolmiulotteisuudesta on povattu seuraavaa isoa juttua elokuvissa, ja tänä vuonna 3D:n pitäisi lyödä läpi. Ice Age 3 ja uusin Harry Potter ovat 3D-leffoja, mutta valitettavasti ne on Prahassa dubattu tsekiksi. U23D:n perusteella myös tekniikka näyttää kehittyneen niin, etteivät silmät väsy edes vajaan 90-minuuttisen katsomisen aikana. Aikaisemmin kolmiulotteisuus ei ole toiminut aina kunnolla, mikä on häirinnyt katsomista, ja myös silmät ovat väsyneet pian. Imax-teatterin käyttämässä tekniikassa kuva tosiaan näyttää kelluvan katsojan edessä.

U23D ei onneksi kikkaile liikoja kolmiulotteisuudellaan. 3D on monesti toteutettu limittäiskuvilla, joista toinen kuva on kirjaimellisesti etualalla. Joskus tämä aiheuttaa kummallisia perspektiivejä, kun etualalla olevat ihmiset ovat pienempiä kuin kauempana olevat. U2:n lavaratkaisu kahden pitkän rampin kanssa antaa myös mahdollisuuksia kolmannelle ulottuvuudelle. Loppupuolella mukaan otetaan teksti, joka kelluu katsojan edessä.

Mitäpä olisi U2:n keikka ilman Bonon jeesustelua, mutta suotakoon se hänelle. Tajusin nyt, että Bonon on pakko käyttää aurinkolaseja, koska häntä ei muuten tunnistaisi Bonoksi - itse asiassa hän näyttää hieman Bruce Springsteeniltä! Setissä on lähes kaikki hitit, ja muutamaan kertaan näytetään hellyttäviä kuvia yleisöstä laulamassa kappaleiden mukana. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä klassikko, kuin vaikkapa Elviksen 1968 comeback-keikasta. DVD:lle tai Blu-raylle elokuvaa on turha vähään aikaan odottaa, koska U2 ei halua julkaista leffaa ennen kuin tekniikka on kehittynyt niin, että kotona pästäisiin samanlaiseen kokemukseen kuin teatterissa.

Chris Cornell (Roxy, Praha 21.6.2009)

Tämä ei ollut mahdollista Suomessa: astua rock-legendan konserttijonoon suoraan alaoveltani. Jyväskylässä isolle keikalle lähtiessä piti yleensä varata aikaa vähintään 24 tuntia ja satoja euroja. Keikasta jäivät silti päällimmäisenä mieleen trooppinen kuumuus - ja soittajien jalat.

Chris Cornell soitti sadan metrin päässä olevalla Roxy-klubilla, jossa en ollut ennen käynyt. Toivottavasti helvetillinen kuumuus ei ole tavallista. Ainakaan en ollut ennen nähnyt sadan metrin jonoa klubiin, joten paikka oli aivan täynnä. Ainoa hapen lähde oli ulko-ovi, ja kaksi kerrosta alemmas saliin astuessa ilma muuttui leikkaamalla trooppiseksi. Ei ollut vaikea arvata, että ennalta yli kaksituntiseksi tiedetyn keikan aikana ihmisiä alkoi kaatuilla, ja niin kävikin. Näin itse vain kaksi-kolme naista, jotka talutettiin salista pyörtyneinä, mutta heitä täytyi olla kymmeniä. Jotkut kuulemma myös oksentelivat.

Jalat jäivät mieleen keikasta siksi, koska alakerran salin takaosasta, missä saattoi juuri ja juuri olla kuukahtamatta, näki seisoessa vain Cornellin ja bändin jalat.

Mutta itse keikka? Cornell soitti aiempien bändiensä Soundgardenin ja Audioslaven hittejä, kuten parin sooloalbuminsa kappaleita reilusti yli kaksi tuntia. Mukaan mahtui myös viiden kappaleen akustinen osuus ja Michael Jackson cover Billie Jean (valssina!) ja Led Zeppelinin Good Times, Bad Times. Cornell ei ollut lippua pari kuukautta sitten ostaessani mikään kovin tuttu artisti, ja ostinkin lipun keikalle ajatuksella, että jos naapuriin tulee James Bond -tunnarin tehnyt mies, niin pakkohan keikkaa on mennä katsomaan. Olen sen jälkeen kuunnellut miehen kahta soololevyä ja pitänyt erityisesti tämänvuotisesta Scream-levystä. Sillä CC tekee Let's Dancet tai ainakin Earthlingit - käyttääkseni musiikkitieteellisiä bowie-termejä. Scream on ollut yllätysveto ja yllättävän onnistunutta tanssibiittiä laulajalta, joka on rankattu maailman 12. parhaaksi Ääneksi.

Lopussa kuultiin Casino Royale -tunnari You Know My Name sekä Soundgardenin Black Hole Sun. Niiden jälkeen oli mukava kävellä sata metriä kotiin ja suihkuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.