Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (2009)

TV-persoona Ozzy vääntää haamukirjoittajansa Chris Ayresin kanssa jälleen yhden huumehouruisen rockmuistelman. Näitä lukiessa tulee deja vu (vai pitäisikö sano bon voyage) -olo, koska kaikki tämä on luettu, kuultu ja nähty jo tuhanteen kertaan. Tosin Ozzy on tietenkin rock-sekoilemisen pioneereja. Kun Elvis vielä peitteli mahaansa ja lääkeongelmaansa (ja oli ylipäätään hengissä), Ozzy oli jo tunnettu rockpelle. Kuten kirjasta ja lukemattomista vastaavista opuksista voi todeta, keskeistä rock-sekoilussa on, ettei mistään koskaan oteta opiksi. Kaikki virheet tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaimolle voidaan vannoa, että päihteiden vetäminen loppuu, mutta se jatkuu kuitenkin lyhyen tauon jälkeen. Ennen kuin ollaan päästy kotiin Betty Ford -klinikalta, ollaan vedetty lärvit ja sammuttu. Elämäkerrassa kaikki tämä tuo tietenkin vain glooriaa päähenkilölleen.

Koska Ozzy ei voi mitenkään puolustella sekoiluitaan, hän voi siis vetää homman lekkeriksi ja kirjoituttaa viihdyttävän omaelämäkerran. Jälkiviisautta ja (teko)nöyryyttä on runsaasti mukana ja matkan varrella tavatut ihmiset jaetaan rehellisesti itsensä kaltaisiin ja kusipäihin. Loputtomat sekoilut on haamukirjoittajan avustuksella saatu kokoon koomiseksi mestariteokseksi, jonka sujuvuutta suomennoskin tukee. Luki- ja keskittymishäiriöinen herra Osbourne ei olisi saanut yksin tätä kasaan, minkä hän itse myöntääkin. Ayresin panos kirjan onnistumisessa on ollut ilman muuta erittäin ratkaiseva: hän on onnistunut säilyttämään Ozzyn oman äänen ja saanut sekoiluun jonkinlaisen järjen - tai siis ainakin kronologian - ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.

Viinanjuonnin Ozzy päättelee olevan brittien kansallispiirre. Mitähän tuohon suomalaisena sanoisi? Vähän ihmetyttää myös se, että tapaamistaan maailman johtajista Ozzy ei halua millään arvostella George W. Bushia, mutta lataa sitten murskakritiikkiä tämän buudelia Tony Blairia vastaan.

Tämä kirja sopisi vaikkapa Mötley Cruen Törkytehtaan ja Sid Viciousin viimeisimpien, surullisten TV-haastattelujen kanssa koulujen päihdevalistukseen. Todennäköisemmin koko juttu päätyy kuitenkin Hollywood-tehtaaseen, jossa Ozzysta tehdään rakastettava sekopää, joka veti viinaa ja huumeita puolestamme ja huutaa "rock and roll" viimeisellä ehtoollisella. Aamen.

Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.