Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Agora (2009)

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958)

Lehväslaihon ensimäinen kirja on samanlaista tavaraa, kuin toissa vuonna ilmestynyt Seesjärven sissit. Tosin 1950-luvulla piereskelyä ei vielä voinut kuvata suomalaisessa kirjallisuudessa. Onneksi kehitys on korjannut asian ja 40 kirjaa myöhemmin Lehväslaiho saattoi kertoa, mistä sodasta todella oli kyse. No joo, Panssarisotaa kertoo nimensä mukaisesti suomalaisten panssarimiesten taisteluista itärintamalla ja raapaisee lopuksi Lapin sotaa. Kuolema korjaa miehiä ja panssarit pörisevät. Suositeltavaa kotimaista kirjallisuutta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin (1998)

Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.

Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!

Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä - juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.

Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.