Veriveljet (Jyväskylän kaupunginteatteri 26.9.2008)

Näin Willy Russellin kirjoittaman ja säveltämän Veriveljet-musikaalin Lontoossa pari vuotta sitten. Mielestäni se oli aika mitätön sekä näytelmäksi että musikaaliksi ja olinkin yllättynyt, kun Jyväskylän kaupunginteatteri päätti ottaa sen ohjelmistoonsa vuoden musikaaliksi. Ihmetystä herätti myös se, että huippumusikaalien Lontoossa tällainen esitys on pyörinyt jo 20 vuotta putkeen. Jyväskylän kaupunginteatterille jokavuotinen musikaali on helppo rahasampo, jonka avulla intsituution taloutta pidetään pystyssä. Valinnat ovat olleet latteita esityksiä takuuvarmoista hiteistä. Tällä kertaa katsojat eivät ole kuitenkaan innostuneet esityksestä ja eilenkin sali oli lähes puolityhjä. Opiskelijoille mainostetaan kovasti viime hetken lippuja 10 eurolla, joka on hinta/laatusuhteeltaan oikeudenmukaisempi kuin täysi 30 euron lippu.

Veriveljet on eräänlainen Kauniit ja rohkeat -musikaaliversio, vaikkakin se on kirjoitettu vuonna 1983. Sen loppu on huvittava "Kauniit ja rohkeat meets Tarantino", vaikka sen pitäisi olla traaginen. "Älä ammu häntä, hän on veljesi" voisi olla suoraan saippuaoopperasta ja se, mitä tapahtuu sekunti sen jälkeen on sama kuin Reservoir Dogsin "Mexican standoff". Tarina kertoo kaksosista, jotka erotetaan syntymähetkellä ja jotka kasvavat eri yhteiskuntaluokissa. Ei mikään maailman omaperäisin idea eikä tekstikään loista omaperäisyydellä. Omaperäistä ei ole musiikkikaan, joka on jonkinlaista 1980-luvun alun syntsapopmeininkiä (Jyväskylän esityksessä syntikka oli onneksi jätetty pois), jonka pitäisi sijoittua 1950-70-luvuille. Muutamassa biisissä on tarttuvuutta, mutta muuten musiikki on aika yhdentekevää. Jotkut musiikkiteemat toistuvat ärsyttävyyteen asti, varsinkin aika käsittämätön Marilyn Monroe -connection.

Suomenkielisessä ja suomalaisessa esityksessä olisi pitänyt myös korostaa brittiyhteiskunnan luokkaeroja, varsinkin kun se on näytelmän jonkinlainen pääteema. Kun britti avaa suunsa, hän paljastaa samalla yhteiskuntaluokkansa, asuinpaikkansa, koulutuksensa ja taustansa. Suomalaisessa esityksessä "paremmat" ihmiset puhuivat kirjakieltä, mutta "duunareiden" olisi pitänyt murtaa huomattavasti vahvemmin vaikka stadin tai turuun slangia, jotta kaikki katsojat olisivat ymmärtäneet, miten merkittävästä asiasta on kyse. Nyt he sen sijaan puhuivat suomiteatterille tyypilliseen tapaan kirjakieltä (jota kukaan ei oikeasti puhu), johon oli sekoitettu muutama "mä" ja "sä". Uusi teatterinjohtaja Bragge on suomentanut ja ohjannut musikaalin, eikä tämä ole kovin hyvä avaus. Laulu oli aivan ok, mutta lavastus ja erityisesti koreografiat oli tehty kunnianhimottomasti.

Käsikirjoitukseen on sijoitetu myös täysin turha kertojahahamo, joka kommentoi muka-kohtalokkaaseen tyyliin tarinaa runomuodossa (!) ja laulaa luikauttaa välillä biisin jos toisenkin. Jopa ensimmäistä kertaa elämässään teatterissa käynyt äitinikin sanoi, että koko tyyppi oli täysin turha. Tällaisen kertojahahmon lisääminen kielii siitä, että Russellilla on ollut vakavia ongelmia yksinkertaisen tarinansa kanssa, mutta ratkaisu ongelmaan on ollut sekä helppo että huono. Myös kaikki henkilöhahmot jäivät etäisiksi, mikä on tragedian tapauksessa kohtalokasta.

Ainoa hyvä asia näytelmässä - ja erityisesti Lontoon versiossa - oli, kun aikuisnäyttelijät esittivät lapsia. Vaikka tätäkin on tehty maailman sivu, antoi Lontoon näytös itselleni idean yhteen parin vuoden takaiseen sketsiin.

Battlefield: Bad Company (2008)

Ajattelin lisätä blogiin pelit, koska vietän aikaani myös niiden kanssa. Ovathan tietokone- ja konsolipelit jo elokuvateollisuuttakin suurempi teollisuudenhaara ja siten lähes leipääkin merkittävämpää nykykapitalismille. Vain seksi-, ase- ja huumekauppa taitavat olla tärkeämpiä. Uutisen mukaan pelkästään USAssa pelit myyvät vuosittain lähes 10 miljardin dollarin edestä. Löysin artikkelin vuodelta 2002, jossa ennustettiin peliteollisuuden myynnin lisääntyvän 5000 prosentilla vuoteen 2006 mennessä. Viimeistään tänä vuonna tuo ennuste on toteutunut. Peliteollisuus on välttynyt myös elokuvateollisuutta paremmin tekeleidensä sosialisoinnilta, nimittäin nettipiratismin haamulta.

Battlefield on niin sanottu first person shooter (fps), jossa pelaaja ampuu omasta kuvakulmastaan erilaisilla aseilla vihollisia (ks. kuva). Realististen strategiapelien - kuten Civilization-sarja - lisäksi olen pitänyt aina juuri näistä peleistä, ja myös enimmäkseen realistisista, usein toiseen maaimansotaan sijoittuvista räiskinnöistä. Olen pelannut läpi kaikki Medal Of Honor, Call Of Duty ja Brothers In Arms -pelit. Örkki- ja zombieräiskinnät ovat jääneet vähemmälle. En yksinkertaisesti jaksa innostua epärealistisista vihollisista.

Battlefield on jo vanha pelisarja, jonka aiemmat pelit ovat olleet lähinnä verkossa pelattavia moninpelejä. Tällä kertaa yksinpeliin on panostettu ja tarina on jopa mainio. Nelihenkinen "bad company" on joukko hämäriä palkkasotureita, jotka pääsevät sotareissuillaan kulta-aarteen jäljille. Samanlainen tarina sijoitettiin ensimmäiseen Persianlahden sotaan elokuvassa Kolme kuningasta. Pelissä tarina on vauhdikkaampi ja laajemmalle alueelle sijoittuva. Mukana on polittista epäkorrektiutta, mitä ei koskaan Hollywood-elokuvissa voi olla, ja mikä sopii erinomaisesti juuri äijämäiseen sotapeliin. Ja mikäpä sopisi vuoden erääseen hittipeliin paremmin kuin päästä ampumaan ryssiä ja rättipäitä!

Yksinpeli kestää 3-4 päivää, kun vastaavantyyppisen Call Of Duty 4: Modern Warfaren pelasi läpi yhdessä illassa. Tärkein, eli pelaaminen, on hauskaa ja välianimaatiot vievät tarinantynkää eteenpäin sujuvasti. Peli on kuin poliittisesti ja moraalisesti epäkorrektia Korkeajännitystä tai Tex Willeriä. Pelaaja voi hypätä löytämiensä helikopterien, veneiden, tykkien, tankkien ja muiden ajoneuvojen kyytiin ja vaihtaa ajajasta ampujaksi koska tahansa. Kulkupelejä korjataan poraamalla hetki niitä vähän sinne suuntaan osoittaen. Osumia saadessaan voi tyrkätä itseensä "elämä 2" -piikin, joita on rajattomasti. Kuoleman sattuessa peli armollisesti palauttaa pelaajan läheiselle latauspisteelle, jossa jo tapetut viholliset pysyvät kuolleena eikä kaikkea tarvitse alkaa kaukaa alusta. Myös tavat, jolla asiat tekee eli lähinnä reitit kulkee, on tehty ainakin näennäisen vapaavalintaisiksi eikä muista peleistä liiankin tuttuja labyrinttimäisiä putkikenttiä ole. Halutessaan voi pitkittää peliä tappamalla kaikki vastaantulevat viholliset ja keräämällä taloista kultaharkkoja tai vain ajaa suorinta tietä nopeimmalla ajoneuvolla vihollispesäkkeiden ohi (tai käytännössä läpi). Kaiken perustana on viihtyvyys mahtavalta näyttävän kuoleman ja tuhon maustamana. Peli herättää alkukantaiset miehiset tunnot harmittomassa ja terapeuttisessa muodossa. Piru kun se (tuhoaminen) näyttää, kuulostaa ja tuntuu niin hyvältä! Olen varma, että jos George W ja Osama olisivat pelanneet tällaisia pelejä, he olisivat hylänneet sekä uskonnon että tosimaailmaan kohdistuvan sotakiihkonsa.

Pelihistoriallisesti Bad Company lisää rakennuksien tuhon. Tämä asiaa tietämättömille mitättömältä kuulostava seikka on oikea uudistus, vaikkei sitä ole viety täysin loppuun. Aiemmissa räiskintäpeleissä kun pelkkä pahvilaatikko saattoi toimia suojana vihollistulta vastaan. Kun tässä pelissä menee vaistomaisesti taloon suojaan panssarivaunua huomaa pian, että tankki on ampunut pian kaikki seinät reijiksi. Talot eivät kuitenkaan romahda kasaan, vaan pysyvät neljällä pilarillaan vaikka kaikki seinät olisivat poissa, mikä on uuden fysiikkamallin suurin puute ja korjattaneen parin vuoden sisään uusissa peleissä. Myös liikkuminen on sujuvaa, eikä jokuu pikku pahvilaatikko tai aidanpätkä jumita pelaajaa murhaavaan ristituleen.

En ole koskaan perustanut moninpeleistä, jotka ovat ymmärtääkseni useimmiten lipunryöstön tapaista pikasahausta. Niin tässäkin, vaikka oma viehätyksensä oikeita ihmis-virtuaaliramboja vastaan taistellessa onkin. Moninpelissä joko puolustetaan tai hyökätään, mutta käytännössä molemmat yrittävät hyökätä ja väijyttää toisia omia pojoja ja rankingiaan kasvattaakseen. Osa pelaajista on selvästi huomannut jonkin kikan, jolla he pystyvät tappamaan parissa sekunnissa omaan tukikohtaansa jälleensyntyvän vastapelaajan. Jälleensyntyvälle pelaajalle se on todella tylsää.

Peleissä voi tosiaan puhua jälleensyntymästä ja itsemurhista. Aihe, jota uskonnollisen hömpän lisäksi on käsitellyt Philip José Farmer Jokimaailma -sarjassaan, joka on tietenkin scifiä. Eihän näillä aiheilla muuten kannatakaan spekuloida. Kun vielä tulisi peli, joka tekisi itsemurhan todelliseksi vaihtoehdoksi päästä eteenpäin, kuten Farmerin kirjoissa...

Mika Waltari: Johannes Angelos (1952)

Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.

Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.

Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.

Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.

Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.

Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".

Aurinkomyrsky (Åsa Larssonin kirja 2005 ja siitä tehty elokuva 2007)

Heti perään toinen sarjassani "ruotsalainen dekkari ja siitä tehty elokuva", tällä kertaa molemmat reilun vuosikymmenen uudempaa tuotantoa kuin edellinen. Larssonin kirjaa lukiessa tuli mieleen mies- ja naisdekkariestien erot, joista useimmat on takuulla huomattu jo ennen minua.

Kun miesdekkarit (puhutaan siis henkilöhahmoista) ovat yleensä yksinäisiä susia, naisdekkareilla on monesti ellei kotona poikaystävä, ainakin erinäisiä flirttivirityksiä. Miesdekkareiden intiimit ihmissuhteet ovat usein yhden yön vetäisyjä (tyyliin Vares) ja muutenkin heidän ystäväpiirinsä löytyy useimmiten kapakasta. Vakavat viritykset osoittautuvat femme fataleiksi a la Chandler, kun taas en muista naisdekkarin menneen kohtalokkaasti halpaan (sellaisiakin taatusti on). Naisdekkareilla taas kodin lisäksi myös muu perhe - sisarukset ja vanhemmat - ovat tärkeitä, ja näihin voi liittyä joitain syvällisiä traumoja. Miesdekkareilla on harvoin vanhempia, tai kuten Wallanderilla, tämä on joku, jonka luona vain käydään turisemassa ja juomassa viinaa.

Naisdekkarit asuvat usein isoissa kaupungeissa, mutta joutuvat palaamaan välillä pikkukaupunkeihin ja nuoruutensa maisemiin (esim. tässä tai joissain Lehtolaisen dekkareissa). Miesdekkari voi asua missä tahansa ja aina hän löytää vaikeuksia tai rikoksia. Miesdekkareiden rikokset ovat useimmiten järeämpiä kuin naisdekkareiden. Esim. tässä on kyse pikkukaupungin uskonlahkossa tapahtuneesta murhasta, kun eilisessä Wallanderissa oli kyse itsenäistyvän Latvian kohtalosta ja suunnasta. Naisdekkarit ovat muutenkin maanläheisempiä, mikä ei aina mieslukijaa jaksa sytyttää.

Niin, entä Aurinkomyrsky? Ei jäänyt paljoa mieleen, ei kirjasta eikä elokuvasta, verrattuna eiliseen Wallanderiin. Larsson teki kuitenkin tällä esikoiskirjallaan kansainvälisen läpimurron, mitä en olisi tekstin pohjalta arvannut. Elokuvassa oli mukana paljon tunnettuja ruotsalaisia näyttelijöitä aina osa-aika-wallander Krister Hendrikssonista lähtien. Murhatusta saarnamiehestä oli tehty melkein Kurt Cobainin tapainen hahmo elokuvassa, jollaiseksi en tätä kirjassa hahmottanut. Muuten sekä kirja että elokuva olivat kliinistä ruotsalaista ammattityötä.

Hundarna i Riga (1995)

Katsoin heti romaanin (ks. alla) perään siihen perustuvan elokuvan, jonka pääosassa on Rolf Lassgård. Mielenkiintoista oli tietenkin nähdä, miten romaani on saatu tiivistettyä alle kahteen tuntiin, miltä lopun aikojen neuvosto-Riia näyttää ja miten muutenkin varsin onnistunut romaani on muutettu elokuvaksi.

Onneksi elokuvan latvialaisista ei ole tehty ruotsinkielentaitoisia, joten kommunikointi on yhtä kömpelöä kuin kirjassa - jossa taas kielivaikeuksia ei ole sinänsä, koska kertoja voi kääntää halutessaan kaiken puhutun romaanin kielelle. Yksi latvialaisista oli kuitenkin tehty tanskantaitoiseksi, johtuen siitä, että elokuvassa on ollut mukana tanskalainen tuottaja! Tällainen on aika yleistä leffoissa, vaikka se voi tuntua muuten käsittämättömältä. Elokuva ei ole mikään megabudjetin pläjäys, mutta kasarivärit ja nuhjuisuus sopivat varsinkin Latviassa tapahtuviin kohtauksiin.

Elokuvan loppu ei saavuta samanlaista surumielistä tunnelmaa kuin kirja, ja kun loppuratkaisunkin nyt tiesi, niin se ei tuonut mitään uutta. Keskittyminen herpaantui muihin asioihin.

Henning Mankell: Riian verikoirat (1992)

Komisario Kurt Wallander on tullut minulle aluksi tutuksi uutena 13-osaisena keskinkertaisena ruotsalaisena elokuvasarjana, jonka jaksoja olen katsonut toisella silmällä. Pääosaa siinä esitti vähän hampaaton Krister Hendriksson eikä sarjakaan ensimmäistä osaa lukuunottamatta perustunut Mankkellin romaaneihin. Wallanderista on tehty aikaisemminkin elokuvia ja sarjoja, joissa päähenkilöä on esittänyt monien mielestä ainoa oikea elokuva-Wallander Rolf Lassgård. Menin nyt ensi kertaa alkulähteille ja luin Mankellin kirjan. Riian verikoirat on toinen Wallander-tarina.

Yleensä komisario työskentelee pienessä Ystadin kylässä, jonne sijoittuvat lukuisat rikokset ja murhat ovat jo syöneet koko sarjan uskottavuutta: miten paljon pieneen ruotsalaiskaupunkiin voikaan mahtua rikollisuutta, varsinkin kun siellä vaikuttaa myös kyseinen mestarietsivä? Villin lännen kaupungeissa roistot ymmärsivät kiertää kuuluisan lainvalvojan asuttaman kaupngin kaukaa, mutteivät näköjään Ruotsissa.

Riian verikoirien piristävyys tuleekin siitä, ettei se tapahdu kokonaan Ystadissa, vaan nimensä mukaisesti myös Latvian pääkaupungissa. Toinen kiinnostava asia on kirjan tapahtuma-aika, 1990-luvun alku, jolloin Neuvostoliitto on kaatumassa ja Baltian maat itsenäistymässä. Tänä sekavana aikana monenlaiset tahot yrittävät päästä hyötymään tilanteessa, jossa kaikki on auki.

Tähän soppaan Wallander joutuu, kun Ystadiin rantautuu mereltä kaksi ruumista. Riialainen poliisi tulee avuksi, mutta heti kun tämä palaa kotiin, hänet murhataan. Nyt Wallander puolestaan joutuu matkustamaan Riiaan. Kaikki ei ole tietenkään miltä ensin näyttää. Riian verikoirat on välillä lähes surumielistä, mutta vetävää tarinankerrontaa. Kirja on kirjoitettu sinä aikana, johon se sijoittuu, joten jälkiviisastelua ei esiinny. Myös komisario Wallander on kirjassa paljon vetävämpi hahmo kuin uusimmassa elokuvasarjassa. Hän rakastuu riialaispoliisin leskeen ja palaa pähkähullulle maanalaismatkalle Riiaan, jossa hänellä on vastassaan koko poliisivoima urkkijoineen.

Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata (2006)

Moshe Lewinin kirja oli pieni pettymys. Kun yli 500-sivuinen teos on nimetty noin suurisuuntaisesti (kirjaimellinen käännös aluperäisestä), odottaisi todellakin jotain kattavaa katsausta Neuvostoliiton vuosisadasta. Sen sijaan Lewin vyöryttää lukijalle hirvittävän määrän pikkutarkkaa numerotietoa fragmentaarisiin ja epäkronologisiin lukihin jaettuna. Kyse tuntuu olevan ennemminkin esseekokoelmasta, josta puuttuu punainen lanka. Kirjan takakansitekstikin hehkuttaa ihan muuta kuin mitä kirja lopulta on.

Kun ensipettymyksestä ja pahimmista numerosarjoista on päässyt yli, löytyy kirjasta mielenkiintoistakin. Tunneituimpiin Neuvostoliiton tutkijoihin kuuluva Lewin (s. 1921) esittää uusia tulkintoja, jotka ovat usein päinvastaisia kuin tunnetut kliseet neukkulasta. Nämä kliseet ovat Lewinin mukaan älyllistä tyhmyyttä, kun taas Neuvostoliitonkin historiasta pitäisi ottaa oppia. Tätä älyllistä tyhmyyttä joka maalaa yksiselitteisesti ja yksinkertaistaen kuvan Neuvostoliitosta esim. "tyhmänä kokeena, joka kesti liian kauan" (Jeltsin on sanonut tämänsuuntaista), ovat usein tarkoituksellista politikointia.

Herkullisimpia - muttei itselleni täysin outoja - tulkintoja ovat väitteet siitä, ettei Neuvostoliittoa hallinnut lopulta puolue eikä sen johtajisto, vaan järjettömäksi kasvanut byrokratia, joka eli omaa elämäänsä ja johon johdollakaan ei ollut kykyä vaikuttaa. Korruptio ja luontaisedut soivat byrokratialle etuoikeudet, joille "tuhlaamisen lopettavat komiteat" eivät mahtaneet mitään.

Toinen väite on se, ettei "kommunistinen puolue" hallinnut Neuvostoliittoa. Puolue ei tehnyt enää politiikkaa, kun sen harvat kokoukset olivat supistuneet valtaviksi kättentaputustilaisuuksiksi. Sen sijaan byrokratia - joka oli ottanut mallinsa suoraan tsaarin ajan Venäjältä - eli hirviönä omaa elämäänsä ja vei koneistoa ja maata omalla painollaan.

Nämä ovat tietenkin yksinkertaistettuja referaatteja Leweiniltä, mutta riittänevät tähän. Hän myös kiittelee aika paljon Leniniä ja kaikkien muiden tapaan vihaa Stalinia, joka tämän jälkeen "pilasi kaiken". Uutta näissä tulkinnoissa ei ollut siksikään minulle mitään, että situationistit esittivät jo 1960-luvulla vastaavia analyyseja itäbokin tilasta; ja vieläpä ilman Lewinin laajoja arkistotietoja. Maailman suurin "kommunistinen" maa ei ollut sosialistinen, vaan jotain aivan muuta. Eikä näin ole asia nykyään sen toisenkaan jätin kanssa.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö on niin tuotteistettu länsimaisen populaarikulttuurin tuote, että jopa hämmästyttää, miten vähän tästä alkuteoksesta on "legendaan" jäänyt. Frankenstein on kirjana niin romanttisen aikansa tuote, että se useammin huvituttaa kuin kauhistuttaa. Itse hirviökin - jolla ei ole nimeä - lukee liikuttuneena Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä. Wertherhän oli aikansa Kurt Cobain, jonka fiktiiviseen elämään, kärsimyksiin ja kuolemaan aikansa (yläluokkainen) nuoriso samaistui, ja joka sai romaanina aikaan suoranaisen itsemurha-aallon. On söpöä ajatella, että hirviö lukee tätä pop-romaania yksinäisyydessään tippa silmäkulmassa. Muutenkin romaanissa tunteet vellovat valloimenaan aiheuttaen fyysisiä oireita aina kuolemaan saakka ja luonto kuohuu majesteetillisena kunnon romantiikan tapaan.

Yksinäisyys on tosiaan yksi romaanin teema. Sekä Victor Frankenstein että hänen luomansa hirviö ovat yksinäisiä. Hirviö haluaa itselleen puolison, mutta kun nimihenkilö ei suostu sitä toimittamaan, tämä alkaa tappaa Victorin harvoja läheisiä. Yksinäisyyttä korostaa myös romaanin kerrontatapa; epäsuora kertoja kertoo aina kohdanneensa jonkun, joka kertoo sitten pitkästi omaa tarinaansa - ja saattaa myös kertoa oman tarinansa sisällä jonkun kolmannen henkilön tarinan. Kertojat ovat osallisina tarinoihinsa, mutta he kertovat sen omasta näkökulmastaan ja tietäen, miten tarina päättyy - ja se päättyy useimmiten kohtalokkaasti. Lopuksi luojansa surmannut hirviö feidaa itsensä jäälautalle ja varmaan yksinäiseen kuolemaansa.

Kun miehet synnyttävät, hirviöt heräävät. Siinä kai romaanille annettu profeetallinen sanoma. Mutta Victor ei ole hullu tiedemies, vaan hän tekee mikä on vääjäämätöntä vaikka tietää, että seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Olisiko tämä syvällisempi sanoma?

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)

Ruutukasvo Rönkä jatkaa palkittujen suomalaisromaanien sarjaani. Tällä kertaa palkinto on mennyt perille, sillä Rönkä kirjoittaa sujuvaa ja tiivistä tekstiä, joka on dekkarisarjassa mukava vaihtoehto perinteisille Vareksille ja Maria Kallioille. Juonta ei ole paljoakaan, mutta kun teksti on sujuvaa, uskottavaa ja huumorintajuistakin, sitä lukee mielikseen, varsinkin kun sivumäärä on maltillinen. Oikeastaan muuta ei jäänyt mieleen.

Shine A Light (2008)

Ensimmäiset 10 minuuttia tästä Martin Scorsesen ohjaamasta Rolling Stones -dokumentista suorastaan tyrmäävät: miten nämä vanhat papat ja maestrot ovat lähteneet mukaan tällaiseen tositeeveen irvikuvaan? Draamaa yritetään vääntää siitä, mikä tulee olemaan Rollareiden illan settilista ikään kuin se olisi maailman tarkoimmin varjeltu salaisuus, johon edes bändin jäsenillä ei ole sanomista. Sitten kätellään Bill Clintonia ja otetaan valokuvia. Herrajestas, miten rokkenrollia!

Keikka alkaa - "yllätys" - Jumpin' Jack Flashilla. Ainakin siinä versiossa, jonka katsoin, musiikin miksaus oli tehty häiritsevästi niin, että kun joku rollareista oli kuvassa, hänen instrumenttinsa nousi muiden yli. Siksi musiikki veivaa pahasti koko ajan eikä siihen pysty keskittymään tai varsinkaan käyttämään sitä taustamusiikkina, johon se parhaimmillaan sopisi. Onneksi tämä kummallinen miksaus talttuu jatkossa.

Rollarit ovat kuin rollattoreilla liikkuvat papat. Vaikka tupakkaa edelleen kuluu ja nautittu päivittäinen kalorimäärä on edelleen hälyyttävän alhainen, papat vaan veivaa ja varsinkin Jagger veivaa pyllyään kuin pahimmat teinibeibit MTV:llä. Ja apua!: kyllähän siellä näyttäytyy Jaggerin nykyinen esikuva Christina Aquilera. Välillä väkeä on kuin Elviksen lopun aikojen keikalla pitämässä mädäntynyttä raatoa yllä. Ainoan kerran kun tunnelma todella sähköistyy on, kun Buddy Guy näyttää, mistä blues on tehty - vaikka soittaakin koko ajan suunnilleen kahta nuottia! Kuvaavaa on, että molemmat rollarikitaristit lahjoittavat omat kitaransa bluesveikolle biisin jälkeen.

Charlie Watts sanoo kuolemattomat sanat, kun valoja testataan ennen keikkaa: "Ihan kuin elokuvissa... Tykkään katsoa elokuvia." Samoin tokaisee Keith Richards: "On kiva nähdä... On kiva nähdä mitään." Vahinko vaan, etteivät tämä ole niitä vanhoja arkistopätkiä, joita esitetään "ironisesti" kappaleiden välissä teiniposkisilta rollareilta, vaan ihan uusia kommentteja.

Joskus kun näkisi vastaavan spektaakkelin Hanoi Rocksista! Sen voisi ohjata 80-vuotias Renny Harlin, Oscar-voittaja maailmankuulusta Mannerheim-elokuvastaan!

Voi tätä maailman turhuutta! Voi populaarikulttuurin naurettavuutta!

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Tämäkin kirja on palkittu, Tähtivaeltaja-palkinnolla, eli scifiä pitäisi olla luvassa. Kyseessä on kuitenkin jännitteetön teknotrilleriyritys, joka kaatuu draaman puutteeseen. Toisaalta on hyvä, ettei tarinaan ole yritetty ympätä väkisin "pahista" a la Dan Brownin salaseurat, koska eivät sellaiset tähän sopisi. Kuitenkin kun tällä kertaa luonto on "pahis", ihmisillä ei ole paljoakaan tekemistä. He vain toteavat, mitä on tapahtumaisillaan ja sitten se tapahtuu. Henkilöt ovat ehkä hieman uskottavampia kuin Remeksen super-ihmiset, mutteivat kovin paljon kiinnostavampia tai varsinkaan huumorintajuisempia.

Teemana on "muodikas" ilmastonmuutos. Nyt ollaan vedenpaisumuksen eli suuren tsunamin jäljillä. Kovin on vedetty lankoja yhteen, jotta saadaan suunnilleen koko ihmiskunnan historia ja kulttuuri taas yhden suuren "salaisuuden" taakse. Isomäki vakuuttaa jälkisanoissaan että oli saanut käsikirjoituksensa valmiiksi jo ennen tapaninpäivän hyökyaaltoa, ja että hänen maalaamansa kauhuskenario on mahdollinen.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Westön sukukronikka saa olla epäkiitollisessa asemassa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen luettuna romaanina. Valitsin kirjan sen saamien hyvien arvosteluiden vuoksi, ja koska se käsittelee samoja tapahtumia kuin Linna. Väistämättä mieleen tuleva vertailu on Westölle erittäin epäreilu.

Westön iso romaani kuvaa suomenruotsalaisten helsinkiläisten menoa 1910-40-luvuilla. Henkilöt ovat (pikku)porvareita, monet dekadentteja ja heillä on hienot nimet, mikä korostaa eroa koskeloihin ja halmeisiin. Jotkut heistä myös matkustelevat maailmalla ja yksi henkilöistä käy oppimassa saksipotkun Etelä-Amerikasta. Välillä puhutaan vieraita kieliä, pelataan jalkapalloa ja innostutaan jazzista, jota soitetaan oikeiden neekerienkin kanssa. Tämän kauemmaksi Linnasta ei taida päästä.

Sisällissodan ja sen jälkipuinnin kuvauksessa Westö myös häviää 6-0 Linnalle. Vaikka Westö kertoo punavankinaisten Linnaakin karmeammasta teloituksesta, ei lukija vakuutu eikä voi samaistua teloitettaviin. Sama pätee muidenkin henkilöiden kohdalla: tarttumapintaa ei synny ja henkilöiden kohtalot jäävät yhdentekeviksi. Toinen vastaava kohta on romaanin kyyditys, jossa punainen sanomalehtimies kaapataan saarihuvilasta ja jätetään toiselle saarelle. Westön tyyli on tyypillistä nykyproosaa: tapahtumat ovat vähäisiä, kielellä "peitellään" tiettyjä asioita, jotka voisi sanoa suoraan (tämä on ilmeisesti nykyinen käsitys "sanataiteesta") ja kokonaisideaa ei löydä kirjallisuuden maisterikaan. Koko kirjalla ei ole muita ansioita kuin Helsingin kuvaus, mutta kai sentään taustatutkimusten pitääkin olla kunnossa, kun historiallista romaania tehdään.

En ole lukenut vielä yhtään hyvää Finlandia-palkittua romaania!

Täällä Pohjantähden alla, osa 3 (1962)

Ensimmäinen huomio oli kirjan lopetus Akseli ja Elina -elokuvaan nähden. Elokuvahan loppuu Akselin tyttären Kaarinan häihin, joissa lauletaan ikimuistoinen Akselin ja Elinan häälaulu. Kirjassa Akseli ehtii kuolla ennen häitä. Muutenkin elokuvan lopetus on paljon aurinkoisempi: koko saaga loppuu häihin, jossa Akselikin on mukana ja uusi sukupolvi menee naimisiin jättäen tulevaisuuden auki sodan loputtua. Kirja sen sijaan jatkaa vielä muutaman vuoden paljastaen nuorenparin avioliiton onnettomuuden, kun mies Aulis Kivioja matkustelee hämärienkin bisneksiensä perässä, ryyppää ja pettää vaimoaan.

Akselin kuolema on kuvattu vähäeleisesti ja lyhyesti ollakseen trilogian yksi päähahmoista. Hänen hautajaisiakaan ei kuvata, toisin kuin vanhan Koskelan 25 vuotta aikaisemmin.

Kirjan lopussa kohtaavat myös trilogian kaksi suurta selviytyjää: Janne Kivivuori, kansanedustaja ja kunnallisneuvos, joka on pysynyt aina syrjässä "äärimmäisyysliikkeistä" (ollen siten demarin perikuva) ja Elias Kankaanpää; juoppo, jota kukaan ei ota vakavasti ja joka siksi selviytyy tuulisistakin ajoista. Ellu on kieltolain aikana viinatrokari, ja hän luonnollisesti äänestää kieltolain jatkamisen puolesta, jotta ei menettäisi bisnestään. Voisin veikata, että Linna symppasi ainakin jälkimmäistä koska tämä on harvoja henkiinjääneitä.

1930-luvulla Lapuan liike pääsee rettelöimään fascistisilla toimillaan ja ajatuksillaan tietyllä tavalla vastaavasti kuin punaiset 1910-luvulla. Tosin Linna kuvaa historiallisistakin syistä nämä valkokiihkoilijat huomattavasti negatiivisemmin ja koomisemmin kuin punaiset toisessa osassa. Lapualaisissa ei ole aste-eroja, kuten punaisissa aikoinaan, ja he ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, mitä "tarttis tehrä". Näinhän on ollut aina muuallakin. Valkoisille maailma on valmis paikka jossa on vain "liikaa" "vääränlaisia" ihmisiä, kun taas punaisille maailma ei ole valmis, ja siitä, mihin sen pitäisi kehittyä, ollaan aina valmis riitelemään. Siksi ryhmäkuriin ja tottelevaisuuteen taipuvat valkoiset ovat olleet perinteisesti voimakkaimpia hajanaisia punaisia vastaan (vrt. vaikka Espanjan sisällissota).

Pohjantähti on nyt purkissa. Kiitos VL. On aika siirtyä eteenpäin.

Akseli ja Elina (1970)

Pohjantähti-trilogian lukuprosessiin (ks. muut kirjoitukset) liittyen olen katsonut myös molemmat elokuvat jo ännännen kerran. Akseli ja Elina perustuu trilogian viimeiseen osaan, joka alkaa, kun Akseli palaa punavankeudesta armahduksen saaneena. Elokuva ei aikoinaan saanut yhtä suurta menestystä kuin kahteen ensimmäisen kirjaan perustuva Täällä Pohjantähden alla.

Elokuvallisesti Akselin ja Elinan pitäisi olla paremmissa kantimissa kuin edeltäjänsä: kahteen ensimmäiseen kirjaan pohjautuva ensimmäinen elokuva oli ehkä opettanut jotain, näyttelijät olivat (Elinaa lukuunottamatta) samoja ja minuuttejakin oli käytettävissä enemmän per sivu. Ei ole tarvinnut juosta tapahtumia läpi niin paljon kuin ehkä ensimmäisessä elokuvassa piti, jossa pituus pysyi "vain" kolmessa tunnissa. Nyt yhteen kolmasosaan on saatu käyttää 131 minuuttia. Hauskimpia elokuvallisia oivalluksia ovat sukuvalokuvan otto, josta isoisä-Jussi yrittää paeta, sekä repliikki, jossa puutarhassaan kahvia juova herrasväki paheskelee juopunutta Eliasta, joka "ryyppää, kun muut tekevät rehellistä työtä". Kohtauksen esillepanossa tuodaan herkullisesti esille, ettei tämä herrasväki ole itse tehnyt koskaan "rehellistä" työtä.

Kirjan herkullinen repliikki "ihan kamalaksi on [maailma] mennyt sen jälkeen, kun radio saatiin", menee aika lailla painottamatta ohi. Saattaisin ottaa siitä itselleni mukaellun tunnuslauseen nyt, kun olen sanonut irti sekä Hesarin että TV-luvan. Kirjaa lukevana elokuvat ovat kyllä vain tosi vähän mitään uutta tuovaa, sarjassa kuvitettuja klassikoita, mutta onnistunutta sellaista. Se, että kirjoista saa niin "helposti" hyvät elokuvat, jotka eivät ole ristiriidassa kirjan luomien mielikuvien kanssa, on tietenkin ohjaaja Laineen ja ennen kaikkea elokuvatkin kirjoittaneen Linnan ansiota. Elokuvan sotakohtaukset ovat sen heikointa antia, vaikka Laine ja Linna olivat tehneet Tuntemattoman sotilaan elokvaksi jo 1956.

DVD:llä on harvinaisesti paljon ekstraa: Jatkoaika-talkshowta (mukana Jörkka Donner, Lenita Airisto sekä tekijät Edvin Laine ja tietenkin Väinö Linna) ja muuta harvinaista herkkua. Palaan kirjan teemoihin pian, kun olen lukenut trilogian viimeisen osan loppuun.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (1960)

Kansalliseepoksen toinen osa keskittyy sisällissodan tapahtumiin, ja vaikka kaikki trilogian osat ovat hämmästyttävän samankokoisia sivumäärältään, tämä osa kattaa ajallisesti lyhyimmän jakson. Kun osat yksi ja kolme kattavat vuosikymmeniä, kakkososan aikajana rajoittuu muutamaan vuoteen.

Toinen osa tuntuu käyvän aluksi jopa tyhjäkäynnillä, kun sisällissotaan johtavia tapahtumia pohjustetaan perusteellisesti. Itse sotatapahtumia - jotka sijoittuvat koko trilogian keskipisteeseen - kuvataan lyhyemmin kuin Pentinkulman tapahtumia ja punaista terroria sodan aikana tai valkoista terroria sodan jälkeen. Vaikka punaisten hallitsemassa Pentinkulmassa tapahtuukin muutamien alusta alkaen mukana olleiden sivuhenkilöiden, erityisesti Paronin ja Töyryn isännän murhat punaisten toimesta, eivät nämä tapahtumat ole kovinkaan "tasapainossa" valkoisten myöhemmin suorittaman murha-aallon kanssa. Ensinnäkin Linna on kuvannut Paronin ja Töyryn alusta alkaen epäedullisessa valossa. Toiseksi jo pelkkä punakaartilaisten ja muiden kirjan tapettujen henkilöhahmojen lukumäärä on huomattava; tuntuu, että valkoiset tappavat noin puolet kirjan henkilöistä ja suuren osan heistä vieläpä täysin syyttöminä.

Neljän vuoden takainen erinomainen eteläkorealainen elokuva Taegukgi osoitti, että veljessodan raakuus on yleismaailmallista. Monet Pohjantähden kohtaukset tulivat silloin mieleen, kun elokuvassa näytettiin, miten tavalliset korealaiset ilmiantoivat ja antoivat tappaa väärinajattelevia naapureitaan.

Kirjan vaikuttavimpia kohtauksia ovat naisten teloitukset vankileirillä ja isäntien kusitauolla käymä kaupankäynti renkiensä hengillä. Toisaalta jossain vaiheessa alkaa tuntua jopa epäuskottavalta, että punapäällikkö Akseli Koskela säilyy hengissä vankileiriltä, josta lähes kaikki muut viedään kuopalle teloitettaviksi. Romaanisarjan jatkon kannaltahan tämä oli tietenkin välttämätöntä.

Mustaa valkoisella (1968)

Jörn Donnerin kuohuvana vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa on kaikki camp-elokuvan ainekset: Jörkka pokaa vähäeleisesti naisia puku päällä, musiikki on cha-cha-jazzia, dialogi on kökköä small talkia, tupakkaa poltetaan koko ajan ja vähäiset tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia. Musiikkipuolen kruunaa Ei saa uskaltaa -klassikko, joka esitetään asiaan sopivasti jäykän vakavasti. Elokuvan draama rajoittuu muutamaan keskusteluun, jossa Jörkka inttää pahantuulisena muita vastaan ilman mitään syytä.

Elokuvan "eroottinen lataus" on kökköä: ensin vähän näytetään suttuisesti kuvattua paljasta reittä tai selkää, jonka jälkeen poltetaan tupakkia. Yhdessä naintikohtauksessa vilahtaa puolikas tissi. Huvittavin on naimakohtaus, jonka taustamusiikkina on radion säätiedot eri rannikkoasemilla. Jörkan kekkoslovakialainen näyttelijäntyö on yhdellä naamalla ja äänensävyllä tehtyä töykeää "charmia", jonka purevuutta naisiin voi vain ihmetellä.

Mukana olevat julkkikset Lasse Mårtenson ja Jukka Virtanen korostavat camp-henkeä. Edellinen vielä laulaa luikauttaa englanninkielisen biisin.

Forgetting Sarah Marshall (2008)

Kuminaama Carreyn tähdittämä Valehelija, valehtelija esiteli mainion idean: mitä jos ihmiset alkaisivat kerrankin puhua totta pikkuvalehtelemisen ja small talkin sijaan? Tämä elokuva tekee saman paremmin, vaikkei se olekaan leffan varsinainen idea. Komedian paras idea on se, että henkilöt voivat sanoa toisille: "mitä oikeasti ajattelet, cut the bullshit". Sitten tulee oikeaa armotonta tekstiä. Lisää tällaista.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (1959)

Linnan kolminkertainen tiiliskivi tuli luettua ensimmäisen kerran viitisentoista vuotta sitten. Muistan tapauksen hyvin, koska se oli ensimmäinen kirja, jonka luin muutettuani lukemaan Jyväskylään kirjallisuutta - ja sitten ainoa vuosikausiin, joka ei ollut tenttikirja. Kirjallisuuden opiskelijana kun ei ollut aikaa lukea romaaneja, jotka eivät olleet tenttikirjoja (opiskelin yleistä kirjallisuutta). Lukukokemus jäi mieleen tietenkin myös mestarillisen kerronnan takia, jota Veikko Sinisalon eläytyvästi lukema äänikirja vielä korosti. Voin suosiella äänikirjaa kaikille (se on julkaistu nyt myös cd:llä), sillä Sinisalo on yksinään taatusti parempi kuin ensi vuonna ilmestyvä Radioteatterin suurtuotanto kuunnelmana voi koskaan olla.

Kauhulla ja pienellä toivonkipinälläkin odotan Teppo Aikamiespojan elokuvaversiota, sillä Edwin Laineen aliarvostettu kaksiosainen elokuva on tullut katsottua moneen kertaan vuosien varrella. Katsoin sen myös nyt, mutta kirjaan verrattunahan se vetää mutkat suoriksi jo pelkän pituutensa vuosi. Jos elokuvat kestävät yhteensä reilu viisi tuntia, kirjan lukemiseen menee aikaa kaksikymmentä kertaa enemmän. On siinä tietenkin ollut tiivistämistä, vaikka Linna itse oli mukana elokuvien kirjoittamisessa.

Ensimmäisen osan luettua ja trilogian elokuvana nähneenä tuntuu, että juuri ensimmäinen osa on kokonaisuudesta paras. Voi olla, että mieli muuttuu matkan varrella ja palaan muihin osiin myöhemmin. Ensimmäinen osa kestää ajallisesti pisimmän osuuden 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan alkuun. En aikaisemmin osannut ajatella edes kokonaisuutta erillisinä osina, mutta niinhän ne kirjoitettiin ja julkaistiin 1959, 1960 ja 1962.

Kirjoitin aikaisemmin Waltarin Sinuhen yhteydessä, että se kertoo ihmisyydestä ja maailmasta, kun taas Pohjantähti kertoo suomalaisuudesta. Tässä on myös jälkimmäisen voima ja heikkous. Se kertoo kansasta, jonka hyveitä ovat junttius, jurous ja puhumattomuus. Nämä alkoivat vaivata tällä uudella lukemisella, koska en näe niissä mitään glorifioimista, vaikka ne varsinkin "maakunnissa" ovat edelleen hyveiksi laskettuja ansioita. Miksi junttiuta pitäisi juhlistaa, kun MTV3 tekee sitä koko ajan?

Lukemisen aikana olen myös ottanut vähän selvää ihminen Väinö Linnasta. Tämä on ristiriitainen persoona. Hän julkaisi elämänsä aikana parin kokeiluversion jälkeen vain kaksi merkittävää romaania: Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähti-sarjan. Sen jälkeen hän vetäytyi vapaaehtoisesti kaunokirjallisuudesta Pohjantähden valmiiksi saatuaan 42-vuotiaana, iässä, jossa muut vasta aloittavat mestaruussarjassa. Mutta jos kahdella kirjalla saa (postuumisti) kuvansa 20 markan seteliin, niin mikäs siinä.

Tuntematon sotilas on noussut jo joutuvanpäiväiseksikin kansalliseksi ikoniksi eri teatteri- ja elokuvaversioineen, ehkä sen takia, että se on noin 30 kertaa Pohjantähteä lyhyempi ja siksi helpommin kanonisoitavissa koko kansalle. Pohjantähti on kuitenkin paljon parempi ja kypsempi kirja. Palaan kakkos- ja kolmososa merkeissä.

Son Of Ranbow (2008)

Jos Rambo-elokuvista on koskaan seurannut mitään hyvää, se on tämä brittielokuva. Kaksi koulupoikaa löytävät toisensa ensimmäisen Rambo-elokuvan kautta 1980-luvun alussa. Toinen heistä kuvittelee olevansa Ranbow'n (väärinymmärrys) poika. Seuraa kaikenlaista hulvatonta Rambo-aiheista koulupoikafantasiaa ja oman videon kuvausta.

Will Poulter (kuvassa etualalla), 14-v, tekee pitkän tulevan uransa ensimmäisen vakuuttavan esiintymisensä tässä elokuvassa. Hän varastaa 14-vuotiaan karismallaan koko elokuvan ilmiömäisellä esityksellään. Mieleeni tuli David Bowie tietynlaisessa ilkikurisessa brittikarismassa ja Traispottingin Begbien (Robert Carlyle) elkeet näyttelijänä. Seuraavaksi hänet nähdäänkin sitten superbudjetin Narnia-elokuvassa kahden vuoden päästä. Häntä on jo ehditty verrata River Phoenixiin, eikä syyttä.