Kurt Vonnegut: Breakfast Of Champions (1973)
Kurttuinen Vonnekutti ei ole iskenyt Markoon, vaikka tämä kuuluikin olleen tavallista kovempi tyyppi. Tämä on toinen lukemani kirja Teurastamo 5:n jälkeen, ja sijoittuu kirjailijan tuotannossakin seuraavaksi. Kirjassa mittaillaan peniksiä ja hörhöillään. Kaiken takana on kertoja. Vähän sekavaa. Kahteenkin kertaan pyydellään anteeksi, että kirjan nimi on rekisteröity tavaramerkki eivätkä ko. yhtiön ”hienot tuotteet” ole mitenkään yhteydessä kirjaan. Laimeeta ja niin jenkkiläistä.
23.4.
Bill Clinton: My Life (2004)
Clinttoni juoksee läpi elämänsä, joka on amerikkalainen unelma jumalan armosta. Kerran tuli mokattua pahasti, mutta ”kukaan ei ole täydellinen” ja rukouksilla siitäkin selvittiin. Kun spermatahrat on saatu pyyhittyä, pommitetaan vähän Balkania. Lopussa kiitetään jumalaa ja ameriikkaa ja ollaan jälkiviisaita terrorismiuhan suhteen. Hurskasteleva ja mitäänsanomaton opus. Suosittelen siis poliitikoille.
22.4.
Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja (2005)
Paasilinnan houruista turinaa, ilmeisesti jo osa 32. Ks. alla. Tällä kertaa ideana on norsu. Siinä myös kirjan juoni. Tiesin Torniossa tyypin, joka oli jäänyt 70-luvulla lsd-tripille. Hänen jutuissaan oli yhtä paljon järkeä. Huonolla tavalla huono kirja.
17.4.
Arto Paasilinna: Kylmät hermot, kuuma veri (2006)
Paasilinna suoltaa leppoisaksi tarkoitettua tarinointia, jossa ei ole muuta tarkoitusta kuin turinointi. Tällä kertaa käydään läpi Suomen 1900-luvun historiaa kokkolalaisen suvun kautta. Läpi juostaan itsenäisyys, lapuan liike, sodat, asekätkennät, Kekkonen ja muut tutut kliseet, mutta mitään uutta tai edes hauskaa niistä ei saada irti. Kirjan juoni on kuvattu edellisessä lauseessa. Jos tekstiä syntyy ja kansa ostaa, niin ainahan sen paasilinna-tehtaan voi pitää käynnissä, mutta kyllä pari hyvää ajatusta yhteen kirjaan pitäisi saada. Suurimmat naurut saanee Paasilinna matkalla pankkiin.
Boris Akunin: Patasotilas (2005)
Pietarilainen virkamies-etsivä 1800-luvulla voisi olla hyvä idea. Valitettavasti vain mestarietsivän änkytys ei toimi lainkaan ainakaan suomennoksessa. Vastassa on mestarihuijari Momus, joka ei loppujen lopuksi ole kovinkaan omaperäinen. Plussaa maltillisesta sivumäärästä.
16.4.
Reidar Palmgren: Jalat edellä (2001)
Piti hieraista silmiä monesti, kun kahlasin kirjan läpi vessalukemistona. Takakannessa kun lukee, että tämä ”loistava esikoisromaani liikkuu poskettoman ja järkyttävän vaihtelevassa maastossa”. Se on saanut Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2001 ja käsissäni oleva pokkari oli jo 9. painos kirjasta. Kirjan siis pitäisi olla ”loistava”, mutta oliko minun kirjassani painovirhe? Sisälsikö se väärän tekstin?
En löytänyt kirjasta mitään loistavaa. Se oli kuin kirjoittajakurssilaisen kynästä, täynnä latteita havaintoja uimahalliepisodeineen ja pikkutraumoineen keski-ikäistyvän päähenkilönsä elämästä ja ”kriiseistä”. Sisältöarvo oli nolla, samoin kuin muotoarvo. Jos tällaisella tekstillä saa painoksia ja palkintoja, taidan alkaa romaanikirjailijaksi.
Dan Brown: Meteoriitti (2006)
Suosikkikirjailija Dan Brown ei ole saanut Markoa innostumaan. Da Vinci -koodi yliluonnollisine jeesus-arvoituksineen ja hysterioineen ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Taisin katsoa elokuvaversion joskus, mutta siitä ei jäänyt mitään mieleen tai sitten taisin nukahtaa kesken, vaikka Audreu Tautoulla onkin maailman näteimmät kasvot. Meteoriitissa ei ole onneksi yliluonnollista ainesta. Aluksi se tuntuu sotkevan maapallon ulkopuolisen löydön, mutta hajoaa sitten ylipitkäksi Washingtonin valtapeliksi. Siellä kaikki ovat tietenkin täydellisiä oman alojensa eksperttejä, jotka eivät käy koskaan vessassa tai niistä nenää. ”Kyllä, herra presidentti!” -huudot raikaavat ja vaikkei maailma ole koskaan vaarassa, hyvät tyypit voittavat ja lopussa nauretaan viisikkomaisesti.
Dan Brown ja Ilkka Remes – jotka kirjoittavat täsmälleen samanlaista tekstiä ja ovat näköjään valmistuneet samasta tiiliskivijännäriakatemiasta – suorastaan huutavat parodiaa. Toisaalta kuka jaksaa kirjoittaa tuhat sivua parodiaa, kun alkuperäsitekstit ovat parodioita sinänsä. Molemmat kirjoittavat hirvittävän paljon konditionaalissa: ”sitten tapahtuisi sitä, joka tarkoittaisi sitä, että sitten tapahtuisi sitä, joka johtaisi siihen että...” Se on kuin siima, jonka voi vetää takaisin ja heittää takaisin lukijoiden kasvoille. Ähäkutti, ei tätä kaikkea viimeisellä sadalla sivulla tapahtunutkaan, minä vain kirjoitin konditionaalissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti