Päivi Kannisto: Kullattu kakkalapio (2007)

Tämäpä oli iloinen yllätys. Satiirisia juttuja ympäri maailman. Hauskin oli brasilialaisen matkailuyrittäjän (lue huijarin) opas, joka varmasti pätee aika moneen paikkaan. Suosittelen. Hyvää ei tarvitse kommentoida enempää.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.

Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen (2007)

Kotiteollisuus-yhtyeen laulajasta tuli sitten menestyskirjailija kun tämän kolumneja julkaistiin ihan kansien välissä. Kolumneissaan Hynynen ruotii aikamme ilmiöitä omalla äijätyylillään, mutta tekee sen omasta näkökulmastani - samanikäisenä antiporvarina - hyvin yllätyksettömästi. Hupaisinta (tahattomasti) on, että Hynynen kritisoi muun muassa äijäilyä - ollen itse mukana kahtena vuonna esitetyssä ÄIJÄT-ohjelmassa - turhia julkkiskirjailijoita (miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, mikä Hynystä vituttaa?) sekä muun muassa perhe-elämää ja lasten hankkimista (Hynynen on itse isä). Ja niin poispäin. En löytänyt tästä itseironiaa.

Joitakin nämä voivat kai närkästyttää ja joitakin naurattaa, se kai on ollut juuri tarkoituskin. Minulle tuli lähinnä myötähäpeä sekä yleisön että kirjoittajan puolesta. Nämä kun ovat samaa sarjaa Hynysen kritisoiman seiskajulkisuuden ja -kirjallisuuden kanssa. Satuin vielä kuuntelemaan tämän kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana, jonka välissä Hynynen aukoo kaljapulloja, kiroilee miten vaikealukuista (!) tekstiä on kirjoittanut ja kiroilee välissä muuten vain. Mitään ei ole tietenkään leikattu pois, koska tämähän on sitä Hynynen-brändiä, jota kansa haluaa. Mies taitaa olla lievästi roolinsa vanki, samanlainen turha julkkis, joita hän itse pilkkaa. Hynysen yleisö vain on eri kuin kirjassa mainitulla Jasmin Mäntylällä.

"Parempi kuin Juha Vuorinen", todettiin eräässä kritiikissä. Vertaus kertoo jotain sekä kohdeyleisöstä että kirjan tasosta.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.

Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?

Jo Nesbø: Punarinta (2000)

Jo Nesbøn (sovitaan tästä lähtien JN, koska ei noita norjalaisia o-kirjaimia toista Erkkikään) Harry Hole -kirja oli miellyttävä kokemus kymmenien keskinkertaisten dekkareiden jälkeen. Vaikka Punarinta on lähes tiiliskivi, sitä luki mielellään pitkään.

JN oli Norjassa julkkis muusikkouransa takia jo ennen kirjailijaki ryhtymistään. Nyt hän on syystä Pohjoismaiden palkituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita. Hänen luomansa etsivä Harry Hole on - yllätys yllätys - alkoholismin partaalla tasapainoileva loistava etsivä.

Vaikka lähtökohta ei ole lainkaan omaperäinen, JN onnistuu kertomaan tarinansa erittäin hyvin. Punarinnassa taustatarina vie aina Toiseen maailmansotaan ja norjalaisiin SS-miehiin. Vaikka loppu menee vähän liian ilkkaremekseksi, on Harry Hole miellyttävä uusi tuttavuus.

The Big Red One - Reconstuction (1980/2005)

Samuel Fullerin Big Red One on selkeästi toiminut esikuvana sitä seuranneille sotaelokuville - kuten Saving Private Ryanille ja Taistelutoverit-sarjalle. Vastaavuudet eivät toisaalta ole ihmeitä, koska kaikki kolme perustuvat tositapahtumiin ja sotakuvaajana toimineen Fullerin kohdalla myös omakohtaisiin kokemuksiin.

Fullerin visio saatiin nähdä kokonaisuudessaan vasta 25 vuotta alkuperäisen, kovasti leikellyn teatteriversion ja 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Uusi rekonstruktoitu versio on 50 minuuttia pidempi ja huomattavasti järeämpi kokemus kuin kastroitu kevytversio. Esimerkiksi loppupuolen Hitler-youth -lapsisotilaan kuritus on aivan mainio sodan mielettömyyden ilmaisu.

Valitettavasti Fullerin visiolla oli käytännön ongelma: budjetin pienuus näkyy välillä hieman koomisinakin kuvina. Erään saksalaistankin "kulissi" on kuin suoraan Ed Woodin tuotannosta: naamiointiverkon suojasta törröttävä tykinpiippu. Tankkifriikeille elokuva on epäuskottava, koska se esittää israelilaisia (!!) tankkeja saksalaisina tiikereinä. Kuvauksia tehtiin muuten juuri Israelissa, jossa paikalliset statistit lukivat tauoilla Talmudia natseiksi pukeutuneina!

Big Red One vie viisi miestä läpi Afrikan ja Euroopan sotanäyttämöiden tutut kohtaukset: invaasiot Afrikkaan, Sisiliaan ja Normandiaan. Sieltä saksalaisten viimeiseen Ardennien hyökkäykseen ja Saksan kautta Tsekkoslovakian Falkenaun tuhoamisleirille, jonne Fullerkin sotakuvaajana päätyi.

Che, part one (2008)

Steven Soderberghin ohjaama, Che Guevarasta kertova espanjankielinen yli nelituntinen mammuttielokuva on jaettu nykytyyliin kahteen osaan. Pääosassa on rooliin mainiosti istuva Benicio del Toro, joka on monen elämäkertaelokuvan tyyliin - parhaana esimerkkinä Val Kilmerin Jim Morrison Doors-elokuvassa - varmasti parempi kuin esikuvansa. Elokuva perustuu Chen omiin muistelmiin, ja se esitteleekin päähenkilönsä täysin kritiikittömästi, kuten myös muun muassa Fidel Castron ja muut kapinalliset, jotka tämän elokuvan lopussa marssivat Havannaan voittajina.

Kun luin Wikipediasta kuvausta Chestä, oli se paljon särmikkäämpi kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Che piti tiukasta kurista ja kuvitteli, että spartalaisuus sopi siksi kaikille. Silti hän piti addiktiotaan - sikareita ja niiden tuotantoa - sissisodan ehdottomana edellytyksenä. Hän teloitutti omia sotilaitaan tyypillisistä sotarikoksista, mutta myös voiton jälkeen kymmenittäin poliittisia vastustajjia ja muun muassa alaikäisen pojan ruoan varastamisesta. Elokuvassa Che lähes itkee, kun joutuu teloituttamaan petturin. Elokuvassa Che taistelee kaupunkisotaa sankarillisesti eturintamassa, kun jotkut syyttivät häntä taisteluiden johtamisesta takalinjoista.

Silti elokuvaa voi suositella nykynuorille, jotka tuskin tietävät, kenen kuva heidän t-paidoissaan on. Näiden elokuvien myötä Che-kultti vain voimistuu. Kakkososa tulee USAn ensi-iltaan tällä viikolla.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (1964/2006)

Tsekkiläisen Lustigin (s. 1926) tuotantoa leimaa hänen kokemuksensa keskitysleireiltä. Hän ehti olla mm. Terezinin kauttakulkuleirissä, missä kävin viime keväänä, ja Auschwitzissa päästen pakenemaan junamatkalla vielä uudelle leirille.

Rukous Katarzyna Horowitzille on tiivis 170-sivuinen kirja yhdestä absurdista tapahtumasta Auschwitzissa. Sodan loppupuolella saksalainen upseeri kokoaa joukon rikkaita amerikkalaisperäisiä juutalaisliikemiehiä, jotta nämä voisivat ostaa itselleen vapauden. Nuori Katarzyna joutuu tähän peliin mukaan sattumalta, juuri ennen "suihkuun" joutumista.

Lustigin romaani toimisi huomattavasti paremmin teatteriesityksenä kuin romaanina. Vaikka ympärillä on tuhoamisleiri, päähenkilöt pidetään siitä eristyksissä. Etenkin juutalaispohatoita kiristävä natsi pitää sivujen mittaisia monologeja, jotka alkavat toistaa itseään, osin tarkoituksellisestikin. Juutalaisten on pakko myöntyä toistuviin miljoonashekkeihin, jotta taas joku keksitty kulu saadaan katettua ja vapaus tulisi vielä hieman lähemmäksi.

Natsiupseerin vaatimukset käyvät aina vain absurdeimmiksi - mitä hän mitä kohteliaimmin sanankääntein aina valittelee - mutta vangeilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa shekkien kirjoittamista. Välillä juna lähtee pois leiristä, mutta aina se joutuu palamaan jonkin tekosyyn nojalla, ja kun vangit ovat lopulta puilla paljailla, aletaan kiristää heidän sukulaisiaankin. Kun näidenkin rahat ovat loppuneet, juna palaa vielä kerran Auschwitziin, jotta heidät voitaisiin "desinfioida" ennen kuin heidät viedään puolueettomaan Sveitsiin. Tämä kun on natsiupseerin mukaan sveitsiläisten vaatimus...

Rukous Katarzyna Horowitzille ei ole mikään definitiivinen keskitysleiriromaani eikä pyrikään olemaan sellainen. Itäeurooppalaiseen tyyliin se on hieman raskassoutuinen alle 200-sivuiseksi romaaniksikin - koko kirjassa on muun muassa vain kolme lukua, se sisältää romaanille ylipitkiä monologeja ja reilusti yli sivun mittaisia kappaleita. Silti se on Lustigin kuuluisin romaani.

Kirjasta on tehty myös tsekkiläinen TV-sovitus jo 1965.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-02)

Baskervillen koira on ainoa pitkä Sherlock Holmes -seikkailu ja siksi ainoana romaanina kuuluisin Holmes-kirja. Se myös osoittaa, miten huonosti Holmes toimii pitkänä kirjana ja miten vanhentunutta maailman kuuluisin etsivä nykyään jo on.

Sherlock Holmeseissa minua on pitkään suorastaan ihmetyttänyt se superlatiivien määrä, joka liitetään lähes joka tapaukseen. Tarinan roisto on aina "mitä kammottavin rikollinen", vaikka hän olisi vain tavallinen kiristäjä tai jonkin porvarin kiusallisen salaisuuden paljastaja.

Näsäviisas ja kaikkitietävä Holmes ei kuulu suosikkihahmoihini. Doyle tuntuu nykyään lähinnä aikansa Ilkka Remekseltä ja Holmes epäinhimillisen älykkään Hannibal Lecterin esikuvana.

Far Cry (2004)

Far Crysta tuli jo pitkään hehkutettu kakkososa markkinoille viime syksynä, mutta itse pelasin tätä alkuperäistä joulupyhinä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on trooppiselle saarelle sijoittuva ramboräiskintä, jossa on mysteerin aineksia ja joka päätyy lopulta - hoh hoijaa - hullun tiedemiehen luomien mutanttiörkkien lahtaamiseksi. Siinä välissä suoritetaan erilaisia olettoman juonen kannalta merkityksettömiä tehtäviä ja lahdataan satamäärin tiedemiehen palveluksessa olevia palkkasotureita.

Fr Cryn ansiot ovat sen viihdyttävyydessä, parhaimmillaan se on taas vähän erilaista ensimmäisen persoonan räiskintää kuin mihin on totuttu, mutta muuten se on varsin kliseistä ääninäyttelemiseen ja kummallisine juonenkäänteineen. Juuri kun hyvikset ovat saaneet räjäytettyä ydinpommin (!) saarella, he joutuvatkin seuraavassa välianimaatiossa taas hullun professorin vangiksi. Mukana oleva napapaitainen typykkä on naurettavampi kuin James Bond -elokuvien mallinmittaiset, 20-vuotiaat ydinfysiikan tohtorit, mutta ehkä se kertoo jotain näiden pelien kohderyhmästä. Pelattavaa tässä on keskimääräistä enemmän, ja toinen aikanaan kehuttu asia olivat suhteellisen avoimet kentät, joista voi valita monta reittiä perinteisemmän putkijuoksun sijaan. Viimeisen pomotappelun jätin suosiolla väliin 20 yrityksen jälkeen, koska ne on suunnattu lähinnä virtuaalimasokisteille.

Matti Tulla: On pimeetä ja kaikkee (2008)

Vakiopaineesta tutun Tullan romaani on tyypillinen nuortenromaani, tai oikeastaan teiniromaani: Kaikki ahistaa, kaikki ovat ankeita ja vaikka asiaa olisi, niin mistään ei voida puhua.

Kaksi teiniä lähtee karkuteille Lappiin (miksi ihmeessä; no ainakin siellä on pimeetä ja kaikkee?), sekoilee kiltisti ja päätyy lopulta takaisin yhteen. Kerrontaratkaisu vuorottelee päähenkilöparin välillä, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat lomittuvat turhaan päällekkäin. Hieman yhdentekevää, mutta helppolukuista eikä kirjaa ole pilattu liialla sivumäärällä.

Full Metal Jacket (1987)

Kaikkien sotaelokuvien äiti. Vietnam-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Lontoossa. Klassikkotason näyttelijäsuorituksia amatööreiltä.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket on myös paljon muuta. Sen kanssa sodan absurdiuden kuvaajana pystyy kilpailemaan vain uusi restauroitu versio Samuel Fullerin Big Red Onesta, missä on omat vikansa. Kubrickin elokuvassa vikoja ei ole.

Koulutuskersanttia (kuvassa) esittävä Lee Emrey tuli leffaan mukaan asiantuntijana, mutta tämä ex-kapiainen ujutti itsensä erääseen elokuvahistorian ikimuistettavimpaan rooliin. Hän improvisoi sellaisia törkeyksiä alun koulutusjaksoon, että käsikirjoitus meni uusiksi. Hänen simputtamaansa alokas Pyleä esittänyt Vincent D'Onofrio tuli pestiin suoraan Hard Rock Cafen poken paikalta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon. Koulutusjakson lopussa alokas Pyle ampuu simputtajansa ja itsensä. Loput tappokoneiksi koulutetut miehet kuskataan Vietnamiin käymään kyynistä sotaa. Tämän elokuvan myötä tähdeksi nousseen Matthew Modinen hahmo joutuu sotareportteriksi, ja sodassahan totuus on aina ensimmäinen uhri.

Mielenkiintoista on, miten Kubrick käytti taas pohjana olleesta romaanista vain ensimmäiset kaksi kolmasosaa. Myös Kellopeli appelsiini jakaantui kirjana kolmeen osaan kuten tämän leffan pohjana ollut Gustav Hasfordin romaani. Viimeinen kolmannes jätettiin molemmista elokuvaversioista pois. Elokuvat ovatkin sitten klassikoita, kirjat muistetaan lähinnä siitä, että Kubrick teki niistä elokuvat. Hasfordin kirjan viimeinen eli kolmas osa on itse asiassa aika turha, vaikka kirjailija saattoi romaanissa kuvata sellaisia asioita, joita Kubrick ei halunnut tai voinut näyttää. Muun muassa elokuvan - ja kirjan toisen osan - lopettava Vietkongin teini-ikäisen naistarkka-ampujan surmaaminen kuvattiin kirjan mukaisesti paljon raaempana, mutta Kubrick jätti naisen pään katkaisun pois elokuvasta. Sen sijaan leffa loppuu Mikki Hiiri -marssiin.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

Toinen Maria Kallio -dekkari sisältää jo varmat tutut ainekset: Ihmissuhteita, murhia, perhehuolia, sm-seksiä ja muita aineksia, joiden ansiosta ex-punkkari Kalliosta on tullut kiltti, turvallinen ja suosittu dekkarihahmo. Kuten monissa naisdekkareissa, ihmis- ja perhesuhteet ovat pinnalla ja kuten monissa suomalaisissa dekkareissa, juoni ei ole kummoinen. Silti tätä lukee Vareksen vastapainoksi ihan mielellään.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (2007)

Tuurin romaani jatkaa Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan tarinaa. Kun edellisessä kirjassa oltiin vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä, Ketola on tässä palannut Suomeen ja joutunut pasifistina keskelle sisällissotaa. Kirjan nimi tarkoittaa ruumiiden kuljettajaa, joksi päähenkilö pakotetaan valkoisten puolelle.

Entisenä työ- ja työväenaatteen miehenä ja nykyisenä pasifistina Ketola joutuu kauheuksien keskelle, joita Tuurin tuttu dialogiton muistelmakerrontatyyli lievittää toiseen ääripäähän asti. Ruumiita tulee ja ne haisevat, mutta päähenkilön "äänenpaino" ei nouse siinäkään vaiheessa, kun tapahtumat kehittyvät tosipohjaisen dramaattisiksi tai edes kun kuula uhkaa tulla omaan kalloon.

Tuurin koreilematon ja paisuttelematon kerrontatyyli kääntyy itseään vastaan tällaisia tapahtumia käsitellessä.

Carl Hiaasen: Koirankuria (2001)

Hiaasen on "vihreä" vekkulikirjailija, jonka henkilökaarti on herkullinen sekoitus enemmän tai vähemmän sekopäisiä viherpiipertäjiä, poliitikkoja, lobbareita ja muita yhteiskunnan tukipylväitä, jotka esitetään hupaisan naurettavina pakkomielteisinä tyyppeinä. Esimerkiksi eräs korkeassa asemassa oleva henkilö haluaa muokata itäeurooppalaisista naisystävistään/huoristaan täydelliset barbi-kaksoset kauneusleikkauksilla. Toiset osallistuvat surkuhupaisiin safareihin, joiden saaliina on vanhuuteen kuolemassa olevia "eksoottisia" eläimiä.

Pakkomielteet saavat asiat lähtemään liikkeelle. Kun luontoaktivisti Twilly näkee autostaan (!) edellä ajavan kuskin heittelevän huoletta roskia tienpenkkaan, hän lähtee seuraamaan tätä ja päättää kostaa. Kuski on lobbari Palmer Stoat, joka on junailemassa paratiisisaaresta golfkeskusta. Tätä kautta tutustutaan romaanin henkilögalleriaan, kidnapataan Stoatin koira, joka aiheuttaa koiramaisella hölmöydellään myöhemmin monia juonenkäänteitä, ja myös tämän vaimo, joka yllättäen haluaakin lähteä kimppaan tärähtäneen aktivistin kanssa.

Hiaasenin vahvuus on leppoisan kirjoittamisen lisäksi henkilögalleriassa, joka on arvaamattomuudessaan herkullinen. Esitetty näkemys politiikan ja rahamaailman johtoportaasta on täysin erilainen kuin mitä rohkeinkaan journalisti uskaltaisi koskaan esittää. Myös vastapuolella oleva luontoaktivisti epätavallisine liittolaisineen on kuvattu yhtä tärähtäneeksi. Hiaasen asuu itse Floridassa, minne hänen romaaninsa sijoittuvat, ja kirjoittaa paikallislehteen kolumneita, jotka ovat tämän verkkosivujen (www.carlhiaasen.com) mukaan suututtaneet jossain vaiheessa lähes kaikki paikalliset.

Reijo Mäki: Uhkapelimerkki (2007)

Mäen 18. Vares-kirja on tuttua ja taattua tavaraa. Mäki ei edelleenkään vakuuta dekkarijuonillaan, mutta kerronta soljuu ja alamaailman kuviot esitetään vakuuttavasti. Itse asiassa parhaita jaksoja ovat taas kerran yksittäiset, useimmiten Uuteen apteekkiin sijoittuvat jaksot, jotka eivät liity pääjuoneen mitenkään. Lopussa Vareksen naisystävän kuolema selitetään tavalla, joka on aika uskomaton - huonolla tavalla. Ei tästä oikein muuta osaa sanoa ja liekö se on tarpeellistakaan.

Commando (1985)

Elämää suurempien elokuvien ääreltä löytyy Commando, Arnold Schwarzeneggerin kasarikauden toimintaklassikko. Elokuva on loistoesimerkki täydellisen sarjakuvamaisesta toimintaelokuvasta, jonka jokaisen käänteen katsoja tietää etukäteen. Leffan dialogi on kliseistä, melkein tarpeetonta itsestäänselvyyksien lohkaisua, johon on yritetty saada kuolemattomia one-liner -lauseita siinä onnistumatta.

Raaka-Arska on John Matrix (!!), entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka viettää onnellisia eläkepäiviä tyttärensä kanssa. Nämä alun onnelliset hetket ovat kavalkaadi jäätelön syöntiä, eläinten taputtelua ja muita kliseitä. Alun setupiksi pitää tietenkin tappaa joukko hyviä ihmisiä, jotta lopun pahisten joukkomurha saadaan perusteltua. Tässä välissä käydään läpi välttämättömät asiat, kidnapataan musta nainen apuriksi ja lyödään turpiin kymmeniä poliiseja.

Päähenkilön "älykkyys" on täysin fyysistä. Kun tulee joku este, hän yksinkertaisesti siirtää sen syrjään tai hajottaa kappaleiksi paljailla käsillään. Hän jopa haistaa viholliset. Alussa näytetään Arskan muskeleita fetisistisissä lähikuvissa. Kun Arska lähtee "shoppailemaan", hän ajaa puskutraktorilla asekauppaan, joka edustaa hänen maailmaansa ja jossa hän on kuin kotonaan. Lopun taistelussa Matrix tappaa satoja pahiksia, jotka ovat tietenkin ulkomaisen ex-diktaattorin kätyreitä. Vihoviimeinen taistelu on tietokonepelitermeillä pomotappelu, joka on tietysti lähikontakti, jonka jälkeen isä ja tytär ovat jälleen yhdessä ja he ratsastavat yhdessä uuden naisystävän (?) kanssa auringonlaskuun.

Täydellinen elokuva siis.

Hubert Selby Jr: Odotus (2003)

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa julkaistu Odotus osoittaa, ettei reilusti seitsenkymppinen Selby jäänyt lepäämään laakereilleen viimeisimässäkään kirjassaan, jossa surffataan iloisesti netissä ja käytetään uusinta tekniikkaa. Kaksisataasivuinen romaani on nimettömän päähenkilönsä tajunnanvirtaa, ja vaikka yleensä vältän tajunnanvirtaromaaneja kuin ruttoa, tämä imaisi mukaansa. Alussa päähenkilö suunnittelee itsemurhaa, mutta päättääkin sitten päästä päiviltä ne, jotka ovat vastuussa hänen kärsimyksistään. Hyvin amerikkalaista oman käden oikeutta siis. Päähenkilö on neuroottinen ja vainoharhainen eikä lukijalle ole välttämättä selvää, mitä oikeasti tapahtuu ja mikä on kuvitelmaa.

Kirja vie loistavalla kerronnallaan hyvin ensimmäiset sata sivua, minkä jälkeen se alkaa toistaa itseään. Selby olisi välttänyt latistumisen lopettamalla kirjan tähän ja jättämällä jollain nerokkaalla kikalla lukijan epävarmaksi, tapahtuiko ensimmäinen murha todella ja kuoliko kohde. Kirjan toisessa puoliskossa kerronta alkaa toistaa itseään ja romaani muuttuu tavanomaisemmaksi yksinäisen miehen kostoretkeksi yhteiskunnan saastuttajia vastaan. Toisaalta se on miellyttävän poliittisesti epäkorrektia näinä terrorismin (vastaisen sodan) aikoina, ja kirjan "onnellinen loppu" voi olla joillekin kova niellä.