George Orwell: Eläinten vallankumous

Vallankumoukselliset olivat saavuttaneet voiton pitkässä ja uuvuttavassa kamppailussa, jossa oli menetetty valtavasti ihmishenkiä. Vihdoin koitti Voiton päivä. Vastavallankumoukselliset ja taantumukselliset oli pyyhkäisty tieltä ja valta olisi vihdoin sillä, jolle se kuului: kansalla.

Samalla, kun kansa riemuitsi kaduilla, vallankumouksen johtajat saapuivat suurenmoiseen palatsiin, jossa keisarit ja kuninkaat olivat hallinneet despootteina vuosisatojen ajan. Palatsi huokui loistoa; timantteja, kultaa ja rubiineja, jotka oli ryöstetty samalla, kun tavallinen kansa oli nähnyt nälkää sukupolvesta toiseen. Mutta nyt olisi kaikki toisin. Kaikki tämä loisto ja kansakunnan luonnonrikkaudet käytettäisiin tästä lähtien kaikkien hyväksi. Ihmisten ei tarvitsisi enää koskaan raataa leipänsä eteen.

Kansan valitsemat johtajat tekivät yksityiskohtaisia suunnitelmia, mihin tämä kaikki rikkaus käytettäisiin. Kadut päällystettäisiin kullalla. Joka päivä olisi juhlapäivä, ja pöydät kaikkialla maan kolkassa notkuisivat tästä lähtien juhla-aterioista. Taideaarteet vietäisiin kapakoihin ja palatseista tehtäisiin kansalaisten olohuoneita. Kenenkään ei tarvitsisi koskaan kumartaa tai palvella ketään, eikä kukaan olisi toista parempi. Kaikki tämä vannottiin vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen. Vallankumousjohtajat menivät nukkumaan tietoisina siitä, että kaikki tulisi tästä lähtien olemaan paremmin.

Sitten koitti vallankumouksen toinen päivä.


Kirjoitin yllä olevan tekstin toiseen blogiini kymmenen vuotta sitten. Orwellin kirja kertoo, mitä sitten tapahtui.

Kuten tunnettua, Eläinten vallankumous kertoo stalinismista. Orwellilla oli vaikeuksia löytää kirjalle julkaisijaa 1944, jolloin Englanti, USA ja Neuvostoliitto olivat yhä liittolaisia sodassa Hitleriä vastaan. Kirja oli tietysti kielletty Neuvostoliitossa, kun taas Yhdysvalloissa jotkut pitivät sitä kommunistimyönteisenä. 1950-luvulla CIA lennätti miljoonia kappaleita kirjaa rautaesiripun yli Unkariin, Puolaan ja Tsekkoslovakiaan ilmapalloissa, joita vastapuoli yritti ampua alas.

Tarinassa vallankumousta johtaneet siat ottavat Eläintilan (kirjan alkuperäinen nimi) komennon. Toveri Napoleon (Stalin) syrjäyttää toveri Lumipallon (Trotski), joka joutuu pakenemaan tilalta. Kaikkia tilan vastoinkäymisiä aletaan pitää Lumipallon syynä, ja jotkut eläimet jopa myöntävät vehkeilleensä tämän kanssa, jonka jälkeen nämä teloitetaan vallankumouksen alkuperäisihanteiden vastaisesti. Lumipallon saavutukset vallankumouksessa kiistetään, tämän maine tahrataan ja alkuperäinen vallankumouslaulukin kielletään. Sen sijaan Napoleonia aletaan nimittää "Suureksi Johtajaksi", joka on "aina oikeassa" ja josta sepitetään ylistysrunoja samalla, kun vallankumouksen ideaalit murenevat pala palalta sikojen vallanhimon yltyessä. Vinku-niminen propagandaporsas selittää kaiken parhain päin, ylistää kyynelsilmin Napoleonin nerokkuutta ja syyttää Lumipalloa kaikesta pahasta. Napoleonhan ei tee koskaan virheitä. Kun eläinten ruoka-annoksia jatkuvasti pienennetään, sitä kutsutaan "uudelleenjärjestelyksi". Vingun selitykset erkaantuvat niin paljon todellisuudesta, että eläinten on välillä vaikea hyväksyä uutta virallista totuutta. Mutta aina ne lopulta hyväksyvät ne eikä muuta vaihtoehtoa olisikaan. Eläimistä varsinkin lampaat ovat erityisen innokkaita huutamaan Vingun syöttämiä iskulauseita, kuten "neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha". Kirjan lopussa, kun siat ovat muuttuneet vihattujen ihmisten kaltaisiksi ja oppineet kävelemään kahdella jalalla, iskulause onkin muuttunut muotoon "neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa parempi".

Yhtä hyvin Orwellin kirjaa voisi tulkita fasismia vasten. Olihan Hitler stalinismin ihailija ainakin siinä mielessä, että natsit ottivat käyttöön samanlaisia menetelmiä (puhdistukset, urkintajärjestelmä, näytösoikeudenkäynnit jne.) ja Hitler usein harmitteli, miksei voinut toimia yhtä häikäilemättömästi kuin verivihollisensa.

Entä nykyään?

Keitä voisivat olla nykyajan siat, jotka pyrkivät erottelemaan kaikki meihin ja muihin, poistamaan tietyiltä ryhmiltä perustavia oikeuksia, mustamaalaamaan ja poissulkemaan kaikkia eri tavalla ajattelevia ja joiden kannattajalampaat toistelevat muutamia iskulauseita loputtomasti? Ketkä luottavat länsimaissakin "Suuriin Johtajiin", jotka usein syyttävät vastustajiaan siitä, mitä he itse ovat (kuten Neuvostoliitossa oli tapana)? Ketkä tarvitsevat viholliskuvia, ketkä kehittelevät sievisteleviä kiertoilmaisuja karmaiseville ajatuksille, rakentavat olkiukkoja, levittävät valeuutisia ja masinoivat lokakampanjoita lisätäkseen kannatustaan ja vaientaakseen arvostelijansa? Samaan aikaan näiden sikojen taustalla häärii epämääräisiä kainalontuulettajakoiria, jotka "turvallisuuteen" vedoten ovat valmiita väkivaltaan.

Tarvitseeko vastata?

Entä kun nämä pinokkiot pääsevät valtaan, kuten muutamassa maassa on tapahtunut? Vähemmistöt, oikeuslaitos ja tiede joutuvat tulilinjalle, toisinajattelijoita vainotaan tai ainakin demonisoidaan suoranaisilla valheilla, demokratiaa rapautetaan, kansainvälisistä perussäännöistä irtaudutaan, epänormaalista tulee uusi normaali kun uudet vallanpitäjät hylkäävät sovitut demokratian pelisäännöt ja alkavat käyttäytyä röyhkeämmin kuin he, jotka he lupasivat korvata. Joskus he jopa lainaavat George Orwellia tai pikemminkin keksivät uusia "Orwell-sitaatteja" ja käyttävät tämän nimeä tavalla, joka saisi vanhan anarkistin pyörimään haudassaan.

Kuulostaako tutulta?

The Good Fight (TV-sarja)

The Good Fight on lakisarja, joka sijoittuu Donald Trumpin Amerikkaan. "Äänestitkö Trumpia?" on kysymys, joka esitetään usein, ja vastaus kysymykseen ratkaisee sekä ammatillisia kysymyksiä että ihmissuhteita. Kun todellisuus on muuttunut parodiaksi ja maailman johtaja laskettelee luikuria päivittäin, on hauskaa nähdä fiktiota, joka ottaa kantaa tähän hulluuteen. Toinen ajankohtainen ja suositeltava sarja Years and Years sijoittui Brexitin jälkeiseen lähitulevaisuuden Englantiin, joka muuttui vuosi vuodelta aina vain hurjemmaksi.

Sarjan alussa perinteikäs "musta" lakitoimisto ottaa palvelukseensa kolme naista, joista kaksi on valkoisia ja yksi musta. Sarja seuraa pääasiassa tämän kolmikon edesottamuksia. Hyvin tehdyissä lakisarjoissa on jotain perverssin kiehtovaa. Amerikkalaisten tapa venyttää lakia, käyttää hyväkseen porsaanreikiä ja ennen kaikkea se, miten tärkeintä ei ole se, mitä tapahtui tai edes se, miltä asiat näyttävät - vaan se, miten se oikeussalissa esitetään ja tulkitaan - tarjoavat loputtomat mahdollisuudet draamalliseen kikkailuun. Tämän päivän parhaat oraattorit eivät ole poliitikkoja vaan lakimiehiä. Likaisen pelin mestarit taas ovat edelleenkin poliitikkoja, ja viime vuodet ovat olleet heidän kulta-aikaansa.

Tässä pelissä oikeuslaitoskin on helisemässä. Sarjan alussa lakimiehiä tapetaan epidemiaksi asti, muun muassa poliisin suureksi riemuksi. Trumpin nimittämä tuomari on täysin pihalla tehtävistään. Toinen tuomari puolestaan selostaa koko ajan valamiehistölle, miten oikea oikeudenkäynti ei muistuta yhtään televisiosarjojen oikeudenkäyntejä. Kolmannella kaudella sarjaan saapuu walesiläisen Michael Sheenin esittämä täysin pidäkkeetön lakimies Ronald Blum, joka työntää huumeita peräaukkoonsa pysyäkseen psykoottisena itsenään. Jos joku voisi syöstä Trumpin vallasta, se olisi juuri Sheenin esittämä Blum, joka osaa myös likaiset temput eikä teeskentele olevansa muuta kuin on. Blumin tosielämän esikuva oli 1986 kuollut konservatiivinen asianajaja Roy Cohn, joka toimi myös nuoren Donald Trumpin oppi-isänä (Al Pacino esitti Cohnia sarjassa Angels in America). Ehkä sarjan luvattu neljäs tuotantokausi voisi kääntyä tähän suuntaan? Sarjan poliittisin ja hulvattomin kolmas kausi on saanut muuten paljon yhden tähden arvioita internet movie databasessa. Ehkä se ei ole lainkaan sattumaa.

Välillä mennään psykedelian puolelle. Radiossa kerrotaan, että presidentti Trump on allekirjoittanut lain, joka sallii räjähteiden sijoittamisen karhujen peräaukkoihin. Sattumoisin samana päivänä todellisessa maailmassa uutisoitiin, että Trump sallii hupimetsästäjien tuoda leijonan osia Afrikasta matkamuistoina. Sarjassa yhden päähenkilön aviomies päätyy Trumpin jälkikasvun metsästyskaveriksi, saa tältä harhaluodin vartaloonsa ja joutuu odottamaan tuntikausia, että junior saa metsästysreissunsa ja matkamuistovalokuvansa hoidettua ennen kuin pääsee hoitoon sairaalaan. Yksi sarjan "värikkäimmistä" hahmoista on alt-oikeiston propagandisti, oikeussalissa lauluun purskahtava julkihomo (vrt. Milo Yiannopoulos), jota John Cameron Mitchell esittää riemastuttavasti.

Toisaalta Christine Baranskin esittämä päähenkilö selviytyy häntä uhkaavasta konkurssista, koska Trump on lieventänyt rikkaiden verotusta! Hän liittyy Trumpin uudelleenvalintaa vastustavaan feministiseen salaseuraan, joka päätyy pelaamaan Trumpia vastaan tämän omilla, yhä likaisimmiksi käyvillä keinoilla. "Kirjaklubin" menetelmät kumuloituvat aina vain radikaaleimmiksi ja laittomimmiksi, ja  pian tulee jo ruumiitakin. Kysymys kuuluukin: voiko valehtelijan ja likaisen pelin mestarin voittaa totuudella, lailla ja oikeudella? Jo aikaisemmin sarjassa demokraattinen puolue yritti saada lakitoimistolta ehdotuksia, miten Trump voitaisiin asettaa syytteeseen, ja ainoa realistiselta tuntunut ehdotus oli pelata vieläkin likaisempaa peliä kuin Trump itse. Mutta mitä tekee ihmisille, yhteiskunnalle ja oikeudelle, kun reilulla pelillä ei voi voittaa? Kysymykseen viittaa sarjan nimikin, hyvä taistelu.

Tosimaailman painajaismaista tositelevisiota on kestänyt kohta kolme vuotta eikä sille näy loppua. Onkin ällistyttävää, että The Good Fight on saanut jo kolmannen tuotantokautensa, ikään kuin se olisi kiinni reaaliajassa ja -maailmassa. Bongasin sarjan Hesarin artikkelista ja katsoin reilussa viikossa sen kaikki 33 jaksoa. 

Downton Abbey -elokuva (2019)

Suosituista, jo lopetetuista TV-sarjoista tehdään isoja elokuvia: Deadwood-elokuva tuli tänä vuonna peräti 13 vuotta sarjan päättymisen jälkeen ja Breaking Bad palaa myöhemmin tänä vuonna 6 vuotta viimeisen jakson jälkeen. Puhumattakaan jostain Star Trekistä, eihän ilmiö ole mitenkään uusi. Downton Abbey the Movie on viimeaikaisista varmasti odotetuin. Ja tietysti Downton Abbey tarjoaa juuri sitä, mitä sarjan fanit odottavat.

TV-sarjan paras ominaisuus oli mielestäni siinä, että se oli ennalta-arvattava jännällä tavalla: katsojalle asetettiin syöttejä, jotka sitten - usein pitkän odotuksen jälkeen - palkittiin. Katsoja halusi, että vaikkapa toisiaan inhoava nokkapokkapari tajuaisi rakastavansa toisiaan ja bingo: niin myös tapahtui, toki draaman lakien mukaisesti mahdollisimman monen esteen, väärinymmärryksen, juonittelun ja jakson jälkeen. Palkitsemisjärjestelmä toimi, ja koko ajan oli tusinan verran tällaisia porkkanoita ilmassa. Tämä ei ole mitenkään mullistava, vaan pikemminkin hyvin perinteinen tapa tehdä draamaa, mutta jotenkin Downton Abbey onnistui tekemään sen söpön sympaattisella tavalla. Ennalta-arvattavuus on ärsyttävää, kun katsoja huomaa tulleensa manipuloiduksi tai huomaa seuraavansa Hollywood-sabluunalla tehtyä yllätyksetöntä saippuaa.

Downton Abbey -elokuvan lähtökohta on, että kuningas ja kuningatar ovat tulossa vierailulle Downtoniin. Siinä on lähtökohta sopalle, joka muuttuu välillä sirkukseksi. Kaksituntinen elokuva punoo yhteen monta minidraamaa, jotka pitää sitten myös ratkaista saman kahden tunnin sisällä. Samalla useimmille tutuille hahmoille saadaan funktio sen sijaan, että he patsastelisivat kaksituntisen vain katsojan ihailtavana. Kun tärkeitä henkilöhahmoja sarjassa oli toista tusinaa, jää moni suosikkihahmo silti ilman draamallista tekemistä. Materiaalia on siitä huolimatta liiaksikin asti yhteen kahden tunnin elokuvaan: TV:ssä samoista aineksista olisi saatu aikaan kokonainen tuotantokausi, tai ainakin puolikas. Varsinkin lopussa, kun kuninkaallisten vierailu on jo päättynyt, elokuva pitkittyy, koska vielä pitää selvittää monta pähkinää. Ja nehän toki ratkaistaan, koska muu olisi katsojan pettämistä, eikä Downton Abbey petä. Pari kertaa ratkaisut ovat aika helppoja enkä ymmärtänyt ainakaan yhtä fiktiohenkilön ahaa-elämystä, jonka perusteella yksi iso ongelma saatiin purettua.

Toisin kuin lähes kaikilla muilla TV-sarjoilla, Downton Abbeylla oli vain yksi kirjoittaja Julian Fellowes (myös konservatiivinen ylähuoneen edustaja!), joka yksin kirjoitti sarjan joka ikisen jakson. Tavallista on, että televisiosarjoja kirjoittaa tiimi, josta joku kirjoittaa yhden jakson ja joku toinen toisen. Tiimiä johtaa tarinan isoista kaarista vastaava, yleensä sarjan luonut henkilö, joka saattaa kirjoittaa sen "tärkeät" jaksot, kuten pari ensimmäistä jaksoa. Fellowes sen sijaan jonglöörasi porkkanoidensa kanssa yksin.

TV-sarjasta muistuttavat varsinkin elokuvan alussa turhan monet ilmakuvat itse kartanosta, jotka ovat kuin mainoskatkon jälkeen tulevia muistutuksia, mitä sarjaa ollaan kotisohvalla katsomassa. Isolla kankaalla kartano näyttää melkeinpä pieneltä ja täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalta. Elokuvan maailmakin on eristyksissä historiasta ja muusta yhteiskunnasta siinä mielessä, että pöyhkeimmät hahmot ovat kuninkaallisten palvelijoita, eivät kuninkaallisia tai muita etuoikeutettuja (yhtä pakollista poikkeusta lukuunottamatta). Aateliset taas ovat omien rajojensa puitteissa hyviä ja oikeamielisiä, joiden puolesta uskolliset palvelijat ovat valmiita tekemään mitä tahansa.

Downtonissa kyläläisten tehtävä on hurrata ja olla tohkeissaan kuninkaallisten vierailusta. Tällainen yhteiskunnallinen kuva sopii hyvin niille, jotka haikailevat Britannian "vanhojen hyvien aikojen" perään.

Arto Salminen: Paskateoria

REVISITED: lukaisin Paskateorian jo kolmannen kerran. Kirja on nopealukuinen, parissa tunnissa läpikäyty opus. Kirja on tykistystä, ja siksi siitä on helppo pitää; jos pitää kakantuoksuisesta seksistä tai julkisuudenkipeistä tyrkyistä, jotka ovat valmiita mihin vain. Siis kirjan sivuilla. Tosielämässähän tässä maailmassa viihtyisi ihan yhtä huonosti kuin Aku Louhimiehen Paha maa -elokuvassa. Se ja Louhimiehen Vuosaari ovat tavallaan samaa universumia Arto Salmisen fiktiomaailman kanssa.

Edellisestä lukukerrasta oli ainakin vuosikymmen. Siksi huomasin joitakin häiritseviä tekijöitä, joihin en muista aiemmin kiinnittäneeni huomiota. Kirjan kaikki henkilöt puhuvat samalla tavalla. He heittävät samaa paskahenkevää läppää, kuten filosofikerjäläinen tai päähenkilön huoraksi paljastuva Jasmin-salarakas: "Ei palavassa talossa ole muuta pelastettavaa kuin tuli. Sen mä olisin halunnut mukaan."

Ainoa henkilö, jolla on jonkinlaista moraalista selkärankaa, on kertoja itse. Hän on toimittaja iltapäivälehdessä ja torjuu pahimmat lööppiehdotukset, joilla kilpailija sitten pääsee nostamaan levikkiään. Varmaan ihan hyvä ratkaisu ettei päähenkilö ole samanlainen ketku kuten kaikki muut, mutta siitäkään ei sitten kehity mitään. Potkut meinataan saada, mutta potkut saakin potkuilla uhannut esimies.

Minkäänlaista tarinaa tai juonta kirjassa ei ole. Vähän melskataan siellä sun täällä. Vähän joku meinaa tehdä aseellista vallankumousta, mutta mitään ei siitäkään tule. Eivätkä ne edes tiedä miksi sitä tekevät, eikä kapinan johtaja edes tiedä olevansa johtaja. Sen sijaan on selvää, miksi suuri ja mahtava WSOY julkaisi Arto Halosen tapaista inhorealistia. Lause on korkeakirjallista, kuten naapurien tappelua kuvaava:

"Ahtautta lisäsi sekin, että naapurien sananvaihto ei sopinut niiden asuntoon. Isoimmat riidat syöksyivät kuumina kekäleinä seinän läpi ja hehkuivat lattialla liian kauan."

Tässä toinen, aikalaisarvio samasta kirjasta:
https://megafoni.kulma.net/index.php?art=112

Elokuva Mother!

Yritin katsoa tätä elokuvaa jo kerran, pari, mutta se jäi kesken ensimmäisten kymmenien minuuttien jälkeen. Jotenkin oudolta vaikuttava alku oudosta pariskunnasta oudossa yksinäisessä talossa, jolle saapuu outo vieras, ei iskenyt. Outous ei ollut ongelma, vaan elokuvan tunkkainen alkutunnelma ja hitaus. Mies on runoilija (Javier Bardem) , nainen (Jennifer Lawrence) remppaa taloa. Outo vieras on haudan partaalla oleva Ed Harris (joka loisti Copying Beethoven -leffassa). Eilen illalla kuitenkin sain aikaiseksi katsoa elokuvan, kun ensin yritin yhtä toista elokuvaa, jonka jouduin jättämään kesken. Elokuvien katsomatta jättäminen ei ole ollenkaan tapaistani.

Nimittäin Mother! kasvaa, kirjaimellisesti. Kun ovikello soi, oudon vieraan outo vaimo (Michelle Pfeiffer) saapuu. Ovikello soi. Pariskunnan pojat. Ja sitten sattuu ja tapahtuu. Tapahtumat eskaloituvat toiseen ja sitten kymmenenteen potenssiin. Yhtäkkiä talo on täynnä porukkaa ja meni heittäytyy ihan mahdottomaksi. Kun nauroin vatsa kippurassa ja ajattelin, että olipa mahtavan outo David Lynch -tyylinen leffa, huomasin, että sitä on vielä puoli tuntia jäljellä.

Sitten meno yltyy ihan oudoksi. Parempi paljastaa liikaa, mutta itselleni tuli mieleen jo katsoessa, että tässä on kyse pelastaja-Jeesuksesta, jonka käsistä homma lähtee, tai maailmanlopusta tai sodasta ylipäätään. Minulla on usemmiten vaikeuksia tulkita elokuvaa sitä katsoessa, mutta tämä oli erikoinen siitä, että jo sen kuluessa ajatusnystyrät poukkoilivat ja nauroin kuin Aleksis Kiven elämää katsoessa.

The Interview -elokuva (2014)

Kohuttu elokuva The Interview voisi olla aikamme Diktaattori, mutta Seth Rogenin eväillä ei astuta Charlie Chaplinin saappaisiin. Rogenin idioottihuumori sopii paremmin krapulapäivien viihdykkeeksi kuin syvälliseksi poliittiseksi satiiriksi. Jos puikoissa olisi ollut vaikkapa Woody Allen tai Sasha Baron Cohen, tulos olisi voinut olla aivan toista luokkaa - vaikken kovin paljon pitänytkään jälkimmäisen omasta Diktaattorista.

Lähtökohta on mainio. Talk-show'n tekijäkaksikko (Rogen ja James Franco) saavat orgasminsa siitä, kun Eminem paljastaa olevansa homo tai kun Rob Lowe näyttää kaljunsa. Pian kaksikko kuitenkin haluaa raportoida tärkeitä, 'oikeita' uutisia. Ja mikäpä parempi kuin haastatella kaikkien huulilla olevaa, ydinaseilla uhittelevaa Pohjois-Korean diktaattorinalkua, vielä kun tämä sattuu olemaan talkshown suuri fani. Kun CIA saa kuulla haastattelusta, nuija ja tosinuija nakitetaan salamurhaamaan Cartman.

Kaikki menee tietenkin niin pieleen, että koko salamurhajuoni unohtuu pian. Pohjois-Koreaan siirryttäessä elokuvan viimeisetkin 'realismin' rippeet karisevat. Kun me 'kaikki' tiedämme tämän toisessa todellisuudessa elävän maan kurjuudesta ja kulisseista, elokuva ottaa ensimmäisenä mieleen tulevan asian ja esittelee sen suurena sensaationa. Vain amerikkalaiselle tosinuijalle pohjoiskorealaisen ruokakaupan tekohedelmät voivat tulla yllätyksenä; tässä tapauksessa jopa tarinan suurena käännekohtana.

Diktaattori-Kim on ensin yllättävän mukava mies, joka manipuloi Francon esittämän haastattelijan puolelleen juuri samoilla keinoilla kuin media manipuloi haastateltaviaan. Francon hahmoa viedään moneenkin kertaan ja lopulta tietenkin tämä antaa samalla mitalla takaisin. Diktaattori paskoo housuihinsa suorassa lähetyksessä.

Elokuva on tietenkin hyvällä asialla. Hirmuhallitsijat pitää tehdä naurunalaisiksi, samoin kuin tämän maailman uskonnolliset ja muut fanaatikot. Kannattaa muuten katsoa aivan mainio, muslimi'terroristeista' kertova brittikomedia Four Lions, jos se on  sattunut jäämään väliin. Kun jopa tällainen Seth Rogen -komedia saa kokonaisen valtion hermostumaan, voisi toivoa että kovemmat tekijät uskaltaisivat tarttua vastaaviin aiheisiin.

Noah (2014)

Joskus tulee niin pöljä juttu, ettei voi olla hiljaa ihmiskunnan takia. En muista nauraneeni ensimmäisen minuutin aikana millekään komedialle kuin tämän elokuvan vanhan testamentin alun tiivistelmälle. Samalla ymmärsin tuhannet netin 'not so biblical' -kommentit, jotka on lähetetty tosissaan. Toisaalta halusin lopettaa katselun, mutta toisaalta 'raamatun Nooa taistelee pahiksia vastaan kivikautisten transformersien avustuksella' -konsepti on niin älytön, että joku aivoni osa yritti löytää selitystä sille, miksi juttu on mennyt Hollywoodin bisneskoneiston läpi. Jos jokin on anti-isistä, niin tämä.

Mutta ei tämä olisi mennyt läpi edes Venäjällä, vaikka Nooa olisi korvattu Putinilla. Missään kohtaa en löytänyt mitään ns draamaa tai muutakaan mielenkiintoa ylläpitävää elementtiä. Katsojaa piinataan pelkästään sillä, milloin se kirottu vedenpaisumus alkaa ja piina loppuu. Ja kun se vihdoin alkaa, sama scheisse jatkuu.

Tai miten transformerit kuuluvat juttuun? Tai Gandalf Lecter? Samalla kun Nooa pelastaa ihmiskunnan, hän tappaa paljain käsin satoja syntisiä. Mieleen tulisi myötähäpeä, ellei muistaisi parin viikon takaista uutista, että Gazan pommituksia kritisoineita espànjalaisnäyttelijöitä pitäisi ilmeisen saman tekijäporukan toimesta boikotoida.

Katsoin leffan 3d:nä, valitettavasti. Jumalauta mitä paskaa.

1. Suosittelen välttämään elokuvaa kuin vedenpaisumusta.

Colours of Ostrava -festivaali 17.-20.7.2014

Tsekin suurin musiikkifestivaali pidetään maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Lähellä Puolan rajaa sijaitseva Ostrava on aika ankeassa maineessa oleva teollisuuskaupunki, minkä festivaalin järjestäjät ovat kääntäneet edukseen pitämällä festivaalin lopetetun tehtaan ympärillä. Laajalla festivaalialueella oli 14 esiintymispaikkaa; neljän ison lavan lisäksi muun muassa runo-, keskustelu- ja lastenlavat, elokuvateatteri ja useita näyttelyrakennuksia. Festivaaleilla saattoi bongata teatteriesityksiä ja Andy Warholin Marilyneitä. Alueella oli kiertokäyntejä tehdasrakennuksiin ja kaivoksiin. Festivaalin viimeisenä päivänä yli 65-vuotiaat pääsivät paikalle ilmaiseksi.

Ympäristön takia tunnelma on ainutlaatuinen. Missä muualla yhtyeet esiintyvät metallinsulattamon vieressä tai yleisö voi syödä ruokaa keskellä tehdasaluetta?

Yleisöä festivaali veti reilut neljäkymmentätuhatta ja esiintyjiä oli toistasataa. Paikallisten esiintyjien lisäksi mukana oli kymmeniä ulkomaisia nimiä. Colours of Ostrava on Keski-Euroopan suurimpia festivaaleja.

Kävelimme festivaaleille Ostravan kuuluisan Stodolní-baarikadun läpi. Sen varrella oli kebabkioskeja ja juottoloita vieri vieressä. Itse festivaaleilla tukevasti humalaisia ei liiemmin näkynyt, vaikka ”tsekkien leipä” eli olut maksoi vain reilun euron. Täällähän ei tunneta 'anniskelualueen' käsitettä, vaan juomien kanssa voi vaeltaa minne haluaa ja oluen lisäksi tarjolla oli viiniä ja väkevämpiäkin. Festivaalin portilla käteen työnnettiin kartta, ja vasta vähän ajan kuluttua tajusin, että kyseessä oli alueen olutkartta – itse festivaaliohjelmaa piti sitten vähän metsästää. First things first.

Tsekkiläisestä musiikista sanottakoon se, ettei se auennut tälläkään kertaa vaikka paikalla olivat maan eppunormaalit ja popedat. Muusikot ovat taitavia, mutta heidän käsityksensä popista tai rokista painottuu jazzahtavaan progemeininkiin, jonka päälle karheakurkkuiset mieslaulajat vetävät joskus niin paljon sanoja, etteivät nuotit ja tavut tahdo riittää. Saksofoni ja syntetisaattori ovat tyypillisiä instrumentteja siinä kun muualla maailmassa suositaan kitaroita ja mutkattomampaa lähestymistapaa. Pink Floyd, Frank Zappa ja Velvet Underground ovat edelleen kovia nimiä ja suosittua on myös tsekkiläinen country-musiikki, jolle on oma radiokanavakin. Eipä tule nyt mieleen ”Prahan kultakurkku” Karel Gottin lisäksi ketään artistia, joka olisi menestynyt Tsekin (tai Slovakian) rajojen ulkopuolella. 

 

Ulkomaisiin pääesiintyjiin kuuluivat tänä vuonna Robert Plant sekä ranskalainen Zaz. Ranskalaislaulajattaren pirteä chanson-foxtrot valloitti perjantaina päälavan jättiyleisön. Zaz puhui lunttilapuista moneen otteeseen tsekkiä ja sai valtavat suosionosoitukset. Lauantaina Led Zeppelin -laulaja Plant vetosi iäkkäämpään yleisöön, joka ei pitänyt yhtä kovaa ääntä. Plantin setti koostui uuden, vielä julkaisemattoman soololevyn kappaleista ja Zeppelin-klassikoista. 65-vuotiaan laulajan ääni kuulosti edelleen parikymppiseltä. Uudet biisit kuulostivat ihan hyviltä voimakkaine rytmeineen, ja muutamat Black Dogin kaltaiset klassikot oli sovitettu lähes tunnistamattomiksi. Zeppelin-biiseistä parhaiten toimivat akustiset kappaleet, kuten Babe, I'm Gonna Leave You tai Going to California, jotka iso bändi soitti hienosti.

Colours of Ostrava järjestetään heinäkuun toisena tai kolmantena viikonloppuna. Ympäristö on niin ainutlaatuinen, että sitä kierrellessä ja ihmetellessä menee tuntikausia. Suurten lavojen tuntumassa oli istumakatsomoita ja päälavan sivulla oli tusinoittain tuoleja ja pöytiä. Yleisö oli rauhallista, mukana oli paljon lapsia ja ruokaa ja juomaa oli tarjolla sadoissa pisteissä. Poliisia työllisti uutisten mukaan muutama kadonnut lompakko. Sääkin suosi festivaaleja ja paikat pysyivät erittäin siisteinä. Kerran juotavaa piti jonottaa ehkä kymmenen minuuttia, mutta muuten kaikki sujui jouhevasti. Ja jos festivaaliväsymys iski, aina saattoi vaikka istahtaa katsomaan leffaa sisätiloissa olevaan elokuvateatteriin. Suosittelemme.

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Nimimerkki, brändi ja kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa edelleen kömpelöä lausetta. Lauseenvastikkeet ja kielikuvat herättävät lähes myötähäpeää: miten tällaista läppää voi päästä ison kustantamon seulasta läpi? Vimma rikkoo monia kirjoittamisen perussääntöjä niin hellyttävän viattomasti, ettei se voi olla suunnitelmallista kapinaa vaan yksinkertaisesti heikkoa kirjoittamista. Kuka tahansa kustannustoimittaja voisi tehdä Vimman tekstistä muutaman päivän työllä huomattavasti luettavampaa. Kysymys kuuluu, miksei Gummeruksella ole tehty niin? Vai voiko olla, että kaikki mahdollinen on jo tehty ja että alkuperäinen teksti on ollut aivan luokatonta?

Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että Vimman kirjoja on mukava ja hauska lukea. Raksankin lukaisin kolmessa-neljässä illassa, vaikka monessa samanpituisessa romaanissa menee helposti viikkokausia. Miten tämän paradoksin voi selittää?

Mennään ensin heikkouksiin. Kömpelöiden lauseiden lisäksi Vimma esimerkiksi hyppää ajassa eteenpäin, mutta kertoo sitten saman tien takaumana, mitä välissä tapahtui. Hän selittää asioita turhaan: dialogia saatetaan selittää, vaikka asia on jo tullut puheessa selväksi. Draamaa ei ole paljon juuri tämän selittelyn takia: juuri kun Raksassa avautuu kirjan herkullisin draamallinen tilanne, Vimma vääntää vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, että nyt tuli 'paha paikka'. Kuitenkaan tämäkään draamallinen mahdollisuus – päähenkilö pöräyttää parhaan kaverinsa vaimon paksuksi – ei sitten johda yhtään mihinkään muuhun kuin päähenkilön lievään päänsisäiseen skitsoiluun.

Vimma rikkoo klassista 'näytä, älä kerro' -sääntöä johdonmukaisesti. Sivulla 261 Raksan pokkariversiossa on tyypillinen lause:

”Ruoka oli hyvää, viini vielä parempaa eikä seurastakaan voinut oikein valittaa.”

Tuskin edes Viisikko-kirjoissa on yhtä mukavoo, kun Polly-täti on pakannut piknik-korin! Tätä yleisemmällä tasolla kirjailija tuskin voi liikkua. Lauseesta tulee ilmi Vimman diggaama 'mukava meininki'. Se on vähän kuin MTV3:n lauantai-ilta: vailla muuta kriisiä ja draamaa kuin että kalja loppuu tai että saunamakkarat pääsevät palamaan. Paitsi että saunakaljan sijaan Vimman henkilöt lipittävät konjakkia tai viskiä. Pullo on auki koko ajan, joten herkempi lukija saattaisi huolestua romaanihenkilöiden maksojen kunnosta. No, onneksi ne ovat sentään fiktiivisiä maksoja.

Vimman elitistisyys on ulkomailta nähtynä hellyttävää hiekkalaatikkobrassailua. Sivistyskodin tunnusmerkki on päähenkilön mielestä se, että sisällä poltetaan tupakkaa eikä eteisessä oteta kenkiä pois. Kun päähenkilö juo olutta, se on tietenkin tsekkiolutta. Kukaan vain ei ole kertonut hänelle, että täällä Tsekissä paikalliset kuolevat mieluummin janoon kuin ryystävät Vimman diggaamaa, Heinekenin omistamaa ja laimentamaa Krusovicea. Helsingin 'parhaat' paikat käydään läpi taas kerran ja välillä päähenkilö tuijottelee suu auki stadin ihmeitä kuin velhokouluun päässyt Harry Potter.

Henkilöhahmot ovat kaikki samasta puusta veistettyjä Tuomas Vimman sivupersoonia. He puhuvat samalla tavalla ja heillä on samanlainen maku (tässä lähinnä kulutetaan kalliita viinoja ja tupakkaa). Naisetkin ovat suomalaiskansalliseen tapaan äijiä, jotka vetävät viinaa kaksin käsin, mutta ovat silti seksiobjekteja. Päähenkilö on jälleen kerran (nimimerkki) Tuomas Vimman fantasia itsestään, vaikka hänellä onkin tässä eri nimi. Hän on alleviivatun 'mukava ja rehti suomalainen tyyppi', joka sopisi sinne MTV3:n lauantai-illan keskusteluohjelmaan Jorma Pulkkisen ja Juha Miedon kanssa.

Jotenkin tuntuu, että Vimma on onnistunut bluffaamaan itsensä kirjailijaksi samalla tavalla kuin hänen esikoisromaaninsa päähenkilö bluffasi itsensä mainosalalle.

Mieleeni tuli termi, jota eräs tuttava käytti yhdestä omasta tekstistäni: pikkupoikafantasiaa. Voisiko tässä sitten olla syy siihen, miksi Vimmaa on kuitenkin hauska lukea? Joskus nuorena vimmaisena miehenä puhuimme toisen kaverin kanssa, että jos joskus kirjoitamme romaanin, sille pitää antaa nimeksi 'Nuoren miehen tiukka odysseia'. Ehkä Vimma on rakentanut kirjailijanuransa samanlaisen ajatuksen ympärille. Jos ammattikoululaiselle (myös henkisellä tasolla olevalle) on mahtava katsoa, kun raaka-Arska räjäyttää tuhannen nuuskaksi pahiksia, niin voisiko meille (henkisesti) nuorille elitisteille (vaikka sitten ironisessakin mielessä) olla mahtavaa lukea tyypeistä, jotka juovat puku päällä kallista konjakkia ja bylsivät korkeakorkoisia kenkiä käyttäviä pimatsuja?

Entä mitä tapahtuu itse romaanissa? Päähenkilö seikkailee korruptoituneen rakennusbisneksen maailmassa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikki kusettavat kaikkia. Juonentynkä ei realisoidu missään vaiheessa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka millaiseen soppaan. Lopun mahtipontiseksi tarkoitettu saaga verohallinnon (!) parissa lässähtää ja tuntuu pakkolopetukselta. Parhaiten sekasotkua kuvaa takakannen teksti, jossa kirjaa kuvataan niin ”työläisromaaniksi” kuin ”toimintajännäriksi” (se ei todellakaan ole kumpaakaan), tai ”veijaritarinaksi” (okei, mutta tarina puuttui ja ehkä se veijarikin), ”slapstick-komediaksi” (en tiedä voiko romaania, jossa kaatuu yksi maalipurkki, kutsua slapstickiksi?) tai ”romanttiseksi komediaksi” (paitsi että romantiikka ja komedia puuttuivat). Eli kustantamossakaan ei ollut selvinnyt, mistä Raksassa on kysymys.

Jos kirjassa on jokin sanoma, se on 'älä koskaan teetä remonttia'.

Cryptex & Trap Prague (real life escape -pelejä)

Viikko sitten huomasin, että Prahan suosituimmat turistikohteet eivät olekaan enää Prahan linnan, vanhankaupunginaukion tai Kaarlen sillan kaltaisia perusnähtävyyksiä – ainakaan Tripadvisorin, eli itse turistien suositusten mukaan. Kaksi suosituinta ovat nimittäin näitä ”pakene huoneesta” -pelejä, joiden olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Arvosteluissa ne – ja niitä löytyi vielä kolmaskin – kehuttiin maasta taivaaseen. Samanlaisia pelejä on ainakin Budapestissä ja Berliinissä, jossa ne ovat myös olleet kovia menestystarinoita.

Pitihän niitä sitten kokeilla, varsinkin kun vieraisilla oli pari nokkelaa varhaisteiniä, joille piti keksiä ajanvietettä. Pelit on nimittäin tarkoitettu 2-5 hengelle; yksin niitä ei voi tehdä, kaksikin on ehkä vielä liian vähän ja enemmän kuin viisi olisi jo tungosta. Kolme tai neljä henkilöä on ideaali. Peli kestää korkeintaan tunnin. Jos siinä ajassa peliä ei ehdi suorittaa loppuun, se täytyy keskeyttää.

 

Cryptex

Pelit ovat niin suosittuja, että saimme varattua ensimmäiseksi ajan uusimpaan pelihuoneeseen Cryptexiin (Tripadvisorissa sijalla 22 Prahan kaikista kohteista ja nähtävyyksistä). Tavoitteena oli löytää ja purkaa pommi. Muista poiketen tällä firmalla on jo kaksi erilaista peliä tiloissaan.

Ensisilmäyksellä huone oli melkein tavallinen, minimalistisesti sisustettu ja jopa hieman likainen kaapin takana olevine hämähäkinverkkoineen. Huoneessa oli vinkkejä ja avaimia erilaisten lukkojen takana kassakaapeissa, salkuissa ja komeroissa. Näitä piti sitten yrittää avata koodeilla, erilaisilla avaimilla ja numerosarjoilla. Ensimmäisinä vihjeinä oli eri paikoista löytyviä numeroita, joiden kimppuun pojat heti kävivät, eikä aikaakaan, kun komeron ovi oli auki. Komerosta löytyi seuraava vihje, jonka avulla seuraava lukko avautui. Ja niin edelleen. Välillä oltiin jumissa, ja valvontakamerasta edistystämme seuraava henkilökunta soitti radiopuhelimella neuvoja. Neuvoja saattoi myös pyytää, ja ne tulivat tarpeeseen, sillä välillä seuraavan avaimen löytäminen oli käytännössä mahdotonta.

Välillä oli myös pieniä teknisiä ongelmia. Selvitimme, että yksi johtolanka oli soittaa huoneessa olevalla puhelimella tietylle puhelinmuistiosta löytyvälle henkilölle. Sitä aikamme kokeiltuamme mitään ei tapahtunut – ei vaikka puhelimessa oli ohjeet ja radiopuhelimellakin saimme neuvoa. Tai sitten emme vain huomanneet, että jotain tapahtui ja...

… pääsimme seuraavaan huoneeseen! Huoneessa oli vielä yksi ovi, jonka takaa tikitys kuului! Eli tämä peli käsitti itse asiassa kolme huonetta. Mutta ensin meidän piti selvittää monta vihjettä ja lukkoa. Tässä huoneessa oli ehkä huonoin ”avain”: ruuvimeisseli. Se kun sopi vähän turhan moneen paikkaan ja päädyimme ruuvaamaan seinällä olevaa karttaa, sen takaa löytyvää metallilevyä, kunnes henkilökunta neuvoi, että meisseliä kannattaa käyttää tietyn huoneessa olevan esineen kanssa. Samanlaisia esineitä (koetan olla antamatta liiaksi yksityiskohtia) oli huoneessa puoli tusinaa, joten emme olisi millään osanneet avata niistä jokaista ja löytää tämän nimenomaisen sisältä näennäisen viatonta johtolankaa, josta toisen esineen avulla löytyi koodi. Pääsimme lopulta viimeiseen huoneeseen, löysimme tikittävän pommin viisi minuuttia ennen räjähtämistä, mutta emme saaneet sitä purettua. Osaksi pakkaa sekoitti edellisessä huoneessa ollut kassakaappi, jonka kanssa piti odottaa minuuttikaupalla ennen kuin saatoimme kokeilla seuraavaa koodiyritystä. Viimeisillä minuuteilla pommiin liitetty tabletti meni sekaisin; emme päässeet enää valikkoon, jossa laskuri tikitti. Joka tapauksessa jäimme kahden vihjeen tai lukon päähän pommin purkamisesta.

Cryptexin pommihuone oli joka tapauksessa jännä ensikokemus, ja kun paikka on lyhyen kävelymatkan päässä asunnostamme, pitää toinenkin peli käydä kokeilemassa joskus. Samalla tuli selväksi, mistä näissä peleissä on kysymys: pienen ryhmän jäsenten keskittymiskyvystä, koordinaatiosta, organisoinnista ja nokkeluudesta. Ja siitä, että pelin voi pelata ainoastaan kerran eikä sitä kannata mennä kokeilemaan liian monen oluen jälkeen. Isommille porukoille peli sopii niin, että ryhmät voivat kilpailla siitä, kuka ehtii suorittaa sen nopeimmin.

 

Trap Prague

Tämä on se numero kakkonen Prahan aktiviteeteista ja nähtävyyksistä. Ykköstä – MindMazea – emme ehtineet vielä kokeilla, koska firman nettisivujen ajanvaraussysteemissä oli jotain vikaa ja Trapista löytyi saman tien meille sopiva aika. Keskustassa sijaitseva paikka oli siistimpi ja jossain määrin parempi kuin Cryptex. Tavoitteena oli yksinkertaisesti ja klassisesti päästä ulos lukitusta huoneesta, joka oli taas täynnä erilaisia esineitä, lukkoja ja kassakaappeja. Alkuun pääseminen oli jopa vaikeaa, ja huoneen keskellä olevassa pöydässä oli tiukasti kiinni yksi avain ilkkuen meille kuin Excaliburin miekka. Pian kuitenkin pääsimme eteenpäin, lukot alkoivat aueta ja yksi ratkaisu johti toiseen. Yksi kekseliäs johtolanka oli piilotettu niin, että tarvitsimme siihen apua – meidän kaikkien viiden piti tehdä jotain yhtä aikaa, vaikka tiesin, että huoneessa saattoi olla joskus vain kaksikin pelaajaa (Trap antaa pienen alennuksen pariskunnille, joten silloin tämä juju toimii ilmeisesti toisella tapaa).

Joka tapauksessa pääsimme seuraavaan huoneeseen eikä ole mikään juonipaljastus kertoa, että sinne mentiin vaatekaapin läpi. Toinen huone muistutti 'salaisen agentin' kammiota, ja taas monen lukon jälkeen olimme hieman jumissa. Neuvon avulla pääsimme yrittämään kassakaappia – jossa taas piti odottaa ärsyttävän kauan uutta yritystä – ja pääsimme ulos ajassa 58 minuuttia! Tässä huoneessa oli myös kekseliäs labyrintti, josta avainta pääsi liikuttamaan yhden lukon takaa löytyvällä esineellä, jota ei aivan välttämättä olisi keksinyt jutun ratkaisijaksi – ja sittenkin hommassa oli vielä yksi juju. Jännää.

Voin suositella monien tyytyväisten mukana näitä pelejä. Trap Prague on kuulemma rakentamassa kaksi huonetta lisää. Matkailijoille pelit tuovat mukavaa vaihtelua nähtävyyksien bongailusta ja pakollisesta kaljankittaamisesta: tilaisuuden olla oman elämänsä Sherlock Holmes. Monen Tripadvisor-arvostelijan mukaan nämä pelit ovat olleet heidän Prahan-matkansa kohokohtia.

Nämä ”real life escape” -pelit – kuten virallinen nimitys kuuluu – laittoivat myös omat aivonystyräni liikkeelle: millaisia ne voisivatkaan parhaimmillaan olla? Nyt esimerkiksi kummassakaan ei mitenkään perusteltu, miksi me pelaajat olimme joutuneet näihin huoneisiin. Pelaaja yritti vain selvittää tietään ulos; mukana ei ollut mitään teatraalista, ei salaisista rei'istä huutelevaa hullua professoria, ei kaapista löytyvää moottorisahaa, ei käsiraudoilla kahlittuja pelaajia, ei lattianrajasta tulevaa myrkkykaasua, ei tuoliin sidottua näyttelijää, jolta olisi saanut kiduttamalla tietoja; ei edes erityistä tunnelmaa. Mutta tämäkin kyllä riitti oikein mainiosti. Ja itse asiassa kun ajattelen, niin tiedän toimiston, jossa olisi pari tyhjää huonetta, hmmm...

Pelit kustantavat 1000-1200 korunaa (36-43 euroa) 2-5 hengen ryhmältä. Varaus on pakollinen ja kannattaa tehdä hyvissä ajoin.

http://www.trapprague.com/index.php/en/

http://cryptex.cz/index.php

http://mindmaze.cz/en/home-en

Bob Dylan & His Band 2.7.2014 (O2 Arena, Praha)

Eilen oli vuorossa Bob Dylanin konsertti, jonne ostin talvella lipun periaatteella ”because I can”. Lippu oli varsin hyvälle paikalle, neljännelle riville lavan etuvasemmalla. Silti Dylan oli kaukana, koska hajurakoa eturiviinkin oli toistakymmentä metriä. Pianoakin hän soitti tietysti toisella laitaa katsomoa.

Prahassa konserttien alkamisajankohta aiheuttaa edelleenkin ongelmia. Koetin etsiä netistä tietoa konsertin alkamisesta ja mahdollisista lämppäreistä, mutten löytänyt mitään. Joskus kun keikan voi aloittaa joku satunnainen paikallinen bändi, joskus lämppäriä ei ole lainkaan ja isoimmilla artisteilla voi olla suhteellisen nimekkäitäkin yhtyeitä mukana kiertueilla. Lippuun oli merkitty tilaisuuden alkamisajankohdaksi tavalliseen tapaan kello 20:00, jolloin Prahan isoimman jäähallin ovet yleensä vasta aukeavat. Kun pääsin sisälle korkeintaan vartin yli, Dylan oli jo aloittanut! Konsertti oli siis alkanut tasan kello 20. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta: edellisellä hallikeikalla saavuimme areenalle 20:40 ja keikka oli alkanut puolelta. Yleensä kun pääbändi aloittaa yhdeksältä, mutta joskus paljon aikaisemmin. Ensimmäisenä vuonna missasin yli puolet parinkin pääesiintyjän keikasta, kun saavuin paikalle vasta yhdeksältä.

Haparoin pimeässä paikalleni lavan edessä. Näin Dylanin Ruisrockissa vuonna 1990, jolloin Juice Leskinen lämppäsi häntä esittämällä omassa setissään ”Mr. Tambourine Man”in. Biisi kuultiin tuon päivän aikana kolme kertaa, kun kovassa hittikunnossa ollut Hooters-yhtye esitti sen myös. Siitä konsertista jäi mieleen koko päivän toitotettu valokuvauskielto: Dylania ei saisi missään nimessä kuvata; jos hän huomaisi yhdenkään kameran, konsertti loppuisi siihen. Sanomattakin oli selvää, että ihmisillä oli kädet täynnä kameroita, joita järkälemäiset turvamiehet yrittivät paimentaa piiloon. Jopa Turun Sanomat julkaisi etusivullaan ”kielletyn” otoksen legendasta, joka esiintyi niin omissa maailmoissaan ettei huomannut kameroita. Jos Dylan olisi edes kerran katsonut yleisöä, keikka olisi voinut loppua siihen.

Tällä kertaa vanhat hitit oli jätetty pakollisiin encoreihin. Sen sijaan Dylan oli tuonut paikalle countrymusiikkia soittavan lounge-yhtyeensä. Bändi soitti timmisti ja kappale ”Duquesne Whistle” jammasi aivan hypnoottisesti rockabillykomppeineen. Biisi oli ehdottomasti illan paras ja rokimpi kuin levyn swingversio. Dylan esiintyi tavalliseen tapaansa eleettömästi ja otti välillä poseerausasennon: jalat hieman haaralleen ja toinen käsi lantiolle. Oliko tässä nyt tosiaan mies, jota pidetään häikäisevänä nerona? Mitä hän oli miettinyt valitessaan laulajan uran? Olisihan hän voinut valita minkä tahansa alan, jolla osoittaa ylivertaista nerouttaan. Mutta miksi musiikki?

Nuoren Bob Dylanin päätös ryhtyä folklaulajaksi oli ehkä historian huonoimpia uravalintoja. Eihän Dylanilla ole minkäänlaista lauluääntä. Huuliharpistinakaan hän ei ole mikään virtuoosi: illan sooloissa hän soitti järjestään kahta-kolmea nuottia. Pianossakin mies oli yhtyeen heikoin lenkki. Silti: siellä hän vain oli. Vierelläni kuusikymppiset äijät lauloivat mukana ja fiilistelivät täpinöissään. Väliajalla molemmilta puoliltani katosi iäkäs Dylan-fani ties minne.

Välillä tuli mieleen, että kyseessä oli performanssi: että kuka tahansa voisi olla tuolla laulamassa ja soittelemassa Dylanin paikalla. Kuka tahansa voisi olla oman elämänsä Dylan.

Minä voisin olla tuolla lavalla, huippuammattimaisen yökerhoyhtyeen pianistina ja laulusolistina. Taatusti olisin klaarannut homman yhtä hyvin kuin Dylan. Se on lohdullinen ajatus kaikille meille maailman soitto- ja laulutaidottomille. Kokeilkaapa hankkia jostain country- tai swing-karaokelevyjä ja määkikää niitä Dylan-aksentilla!

Mietin, mahtaako timmisti soittavia muusikoita ottaa joskus ihan päähän, kun laulusolistina on moinen raakkuja. Jos Dylan ei olisi Dylan, niin hän saisi hyvin äkkiä potkut omasta bändistään.

Tietysti Dylanilla on toisaalta se lyriikkapuoli hanskassa – kuulemma. Itse en kiinnitä laulujen sanoituksiin paljoakaan huomiota, monesti kun popsanoitukset ovat täyttä dadaa, ja mietin kuinka moni tsekkikään hoono enkullaan Dylania paljoa ymmärtää. Mutta eihän lyrikat voi olla huonojakaan, kun Dylan on sentään... Dylan.

Encoreissa kuultiin ”All Along the Watchtower” ja ”Blowin' in the Wind”. Jälkimmäinen oli konsertin huonoin esitys. Biisi oli muutettu valssiksi ja Dylan oli keksinyt siihen uuden laulu”melodian”. Konsertin jälkeen Dylan ja yhtye kokoontuivat perinteiseen kumarrusmuodostelmaan. Mutta eivät kumartaneet.

Myöhemmin viereisen metroaseman ulkopuolelle oli kerääntynyt sadoittain konserttiyleisöä. Ringin keskellä vara-Bob esitti ”Mr. Tambourine Man”ia ja muita klassikoita akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä. Yleisö vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä.

Keikkalista:

Things Have Changed

She Belongs to Me

Beyond Here Lies Nothin'

Workingman's Blues #2

Waiting for You

Duquesne Whistle

Pay in Blood

Tangled Up in Blue

Love Sick

(Intermission)

High Water (For Charley Patton)

Simple Twist of Fate

Early Roman Kings

Forgetful Heart

Spirit on the Water

Scarlet Town

Soon after Midnight

Long and Wasted Years

Encore:

All Along the Watchtower

Blowin' in the Wind

Jan Guillou: Tyttäresi tähden (2009)

Jan Guillou on ruotsalainen lempikirjailijani. Tänä vuonna olen lukenut ainakin neljä Guillouta - joista yhden toiseen kertaan - ja olen pyrkinyt haalimaan kirjailijan harvinaisempaakin tuotantoa käsiini. Viime aikoina olen lukenut myös muun muassa Hemingwayta ja John Irvingiä, mutta kumpikaan heistä ei nielaissut mukaansa kuin Guillou. Häntä on erityisen mukava lukea. Miten hän tekee sen?

Ruotsin myydyin kirjailija on kuulemma kotimaassaan viihdekirjailijan maineessa. No niin oli Mika Waltarikin tietysti. Syynä on tässäkin romaanissa esiintyvä vakooja Carl Hamilton, joka on esiintynyt omissa jännäreissään jo 1980-luvulta lähtien. Luin niistä pari kuukautta sitten yhden, ja vaikka se oli asetelmaltaan vanhentunut kylmän sodan asetelmineen, paksu kirja hupeni nopeasti käsissä.

Guillou kirjoittaa älykkäästi. Hän ei peittele poliittisia mielipiteitään vaan tuo ne esiin hersyvän satiirisesti. Siinä on ilmeisesti kaksi syytä, miksei hän ole koskaan menestynyt ulkomailla ja erityisesti USA:ssa, kuten niin monet muut muodissa olevat ruotsalais'dekkaristit'. Tässä romaanissa esimerkiksi USA esiintyy välillisesti sen saman terrorismin tukijana, jota vastaan se sanoo taistelevansa. Osansa saavat myös Saudi-Arabian terrorismia rahoittavat - mutta samalla USA:n suojelusta nauttivat - ökyprinssit ja Guilloun vakiokohteet, media ja sen mukana tuuliviireinä kääntyilevät viranomaiset.

Kirjassa Varkaiden markkinat Guillou toi hauskasti esiin inhonsa (uus)rikkaita kohtaan. Hänen omat henkilönsä eivät ole mitään kirkonrottia itsekään: lukijalle jo aiemmista romaaneista tutuille Erik Pontille, Pierre ja Ewa Tanquylle tai Carl Hamiltonille raha ei ole ongelma. Hamilton on peräti aatelinen, mutta erotuksesksi Pahuuden aatelisista tai edellä mainitun kirjan finanssimiehistä, Guilloun päähenkilöillä on makua. He juovat kalliita viinejä, mutta toisin kuin Varkaiden markkinoiden miljonäärit, jotka hankkivat viinikellarinsa postimyyntikuvastosta, he osaavat tunnistaa eri viinit ja keskustella niistä. Tämä kaikki on tietenkin hyvin hauskaa.

Miten sitten Guillou eroaa vaikkapa jostain Dan Brownista tai Ilkka Remeksestä? Vaikka Guilloukin tavallaan pureskelee asiat lukijan puolesta, hän tekee sen omalla tavallaan, josta älykäs lukija nauttii. Henkilöhahmot eroavat myös aika lailla sabluunajännäristä. Guilloun hahmot ovat - muutaman romaanin jälkeen - kuin vanhoja tuttuja, joita on mukava tavata taas ja jännittää, mihin pulaan he tällä kertaa (syyttään) joutuvat. Tässä kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä, vaikka esimerkiksi Ponti ja Tanguy tapasivat jo pahamaineisessa Pahuuden sisäoppilaitoksessa nuorina poikina. Eivätkä henkilöt ole täydellisiä - vaikka ovatkin omien alojensa huippuja parhaaseen (tai pahimpaan) jännärityyliin - vaan heissä on särmää. Pahiksetkaan eivät ole mitään sarjakuvamaisia fanaatikkoja, ja lukija nauttii siitä, että heidät tehdään naurettaviksi, kun tavanomaisessa jännärissä pahiksen näyttävä tappaminen on pääasia. Vanhemmassa Hamilton-jännärissä hieman häiritsi yhtämittainen naurunremakkaan puhkeaminen ja huippuvakoojien keskioluen juonti - se olisi varmaankin pitänyt suomentaa harmittomammaksi kakkosolueksi? Lehtimiehenä Guillou osaa tuoda mediapelin väistämättömät lait hauskasti esille, vaikka lopputulokset eivät ole aina hauskoja. Kirja Uinuva uhka esitti uskottavan tapauksen, jossa syyttömät muslimipojat heitettiin vankilaan vain sen takia, koska median ja salaisen poliisin 'yhteistyö' sai heidät näyttämään terroristeilta.

Guilloun aiheet ovat välillä jännän poikamaisia, vähän kuin vanhan hippiaktivistin päiväunelmia. Madame terror esitti skenarion siitä, miten palestiinalaiset vuokrasivat huippumodernin sukellusveneen venäläisiltä ja tuhosivat sillä Israelin laivaston, joka piti (ja pitää edelleen) yllä Gazan saartoa. Kirja meni monella tapaa uskottavuuden toiselle puolelle, mutta lukija saattoi silti nauttia matkasta ja hurrata moiselle päiväunelmalle. Tai sitten ei, riippuen millä laseilla mahdollinen lukija maailmaa katsoi.

Guilloun tekniikkaan kuuluu se, ettei hän välttämättä esitä kaikkea toimintaa suoraan - kuten lähes kaikki muut jännärikirjailijat tekisivät - vaan saattaa ohittaa pelkällä maininnalla ilmeiseen lopputulokseen joka tapauksessa päätyvän toimintajakson. Niin ikään hän saattaa kappaleen alussa ensin kertoa lauseella, mitä tapahtui ja sen jälkeen paneutua siihen, miten se tapahtui. Tämä on myös vastoin jännärikerronnan lainalaisuuksia, jossa lukijaa pitäisi piinata sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ero on siinä, että Guilloun lukija sen sijaan kysyy miksi näin tapahtui.

Yksi ero sabluunajännärin formaattiin on se, että Guilloun kirjoissa on pitkiä kappaleita. 450-sivuisessa kirjassa voi olla vain 11 lukua, kun vastaava luku Remeksellä tai Brownillaa olisi päälle 50 tai jopa 100. Tämä vaatii ensin pientä totuttelua, varsinkin näin oli 1980-luvun Hamiltonin kirjakerhopainoksen kanssa, josta oli pudonnut ratkaisevia rivivälejä pois. Näin tekstimassa tuntui loputtomasti samalta, vaikka välillä hypittiin henkilöstä ja paikasta toiseen.

Oma lukunsa ovat Guilloun kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, joista Pahuus on ehdottomasti paras. Sekään ei tavoita kirjan analyyttistä älykkyyttä. Useimmat muut elokuvat eivät ole kovinkaan hyviä, ja uusin pohjanoteeraus saavutettiin tänä vuonna kahden uuden Hamilton-elokuvan myötä. Jälkimmäinen niistä perustuu tähän kirjaan, mutta kaikki edellä mainittu on heitetty ikkunasta ulos. Tuloksena on b-elokuva. Henkilöhahmoista on tehty sarjakuvamaisia, Tanguyt on jostain syystä laitettu eroamaan, Pierrestä on tehty kusipää ja dialogi on tavanomaista b-jännärin typerää jankuttamista. Mukana on tappeluita, ampumakohtauksia ja (typeriä tai muuten vain tarpeettomia) henkilöitä, joita kirjassa ei ole. Ensimmäinen elokuva perustui lukemaani 1980-luvulla kirjoitettuun kirjaan, joka muistutti muutamassa kohdin etäisesti romaania. Tajusin, että elokuva todella pohjautui kirjaan, kun olin ensin tarkistanut kolmeen kertaan, että niillä oli tosiaan sama nimi.

Oikeastaan pitäisi katsoa tämä elokuva uudestaan. Se on nimittäin malliesimerkki siitä, miten asioita ei pitäisi tehdä. Mutta älykkään jännärin tekeminen valkokankaalle taitaa olla mahdotonta?

Mies vailla menneisyyttä (Dejvickan teatteri, Praha 13.2.2012)

Tampereellakin vieraillut, palkintoja kerännyt näytelmäversio Aki Kaurismäen elokuvasta esitettiin pienessä Dejvickan teatterissa. Esitykseen on ollut lähes mahdotonta saada lippuja, jotka laitetaan myyntiin tiettynä lauantaina seuraavaksi kuukaudeksi ja myydään saman tien loppuun. Yritin pari kertaa viime vuonna hankkia lippuja, mutta homma oli toivotonta. Kun sain tiedon erityisnäytöksestä suomalaisilla ja englantilaisilla tekstityksillä, lippuvarausten määräaika oli jo mennyt ja minulle myytiin taas kerran ei oota. Onneksi satuin loppujen lopuksi saamaan lisäpaikan - lippu maksoi reilun euron, joten se ei ollut hinnalla pilattu.

En ole koskaan pitänyt erityisemmin Kaurismäestä varmaankin juuri niistä syistä, miksi toiset hänestä pitävät. Minulle Kaurismäki on hieman tylsää, tapahtumaköyhää, naivistista ja niukkaa tarinankerrontaa, jossa vaitonaiset, rumat ja mielenkiinnottomat ihmiset kuuntelevat tylsiä iskelmiä. Hän pelaa useita tarinankerronnan sääntöjä vastaan. Näin oli tässäkin esityksessä. Tarina on minimalistinen: mies menettää muistinsa ja tapaa pelastusarmeijan tytön. Ei mitään hollywood-ainesta. Tarinassa on hädin tuskin aineksia sadan minuutin teatteriesitykseen, ja sitä olikin pitkitetty huomattavasti ymppäämällä siihen musiikkiesityksiä, jotka useimmiten eivät liittyneet tarinaan tai vieneet sitä eteenpäin.

Suosituksi teatteriesitykseksi Miehen vailla menneisyyttä tekee se, että se on edellä mainituista syistä hyvin erilainen näytelmä. Kun näytelmissä henkilöt lähes poikkeuksetta ovat varsinaisia moottoriturpia, tässä kaurismäkeläinen ilmaisu erottuu valtavirrasta edukseen. On mahdollista tehdä esitys, jossa ei tarvita loputonta dialogia vaan joka voi luottaa muihin kerronnan muotoihin. Haluaisinkin nähdä vastaavaa enemmän ja paremmin tehtynä.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa mies saapuu rautatieasemalle, ja kolme konnaa ryöstää ja hakkaa hänet. Ryöstö ja pahoinpitely tapahtuivat lavan ulkopuolella, ja avaus on vahva. Yleisö näkee, että nyt on tulossa jotain erilaista. Sen mielenkiintoon ei tarvita puhuvia päitä ja loputonta dialogia. Jos vain tarina olisi yhtään vahvempi... Itse asiassa mieleeni tuli, että jos Kaurismäki niin sanotusti tsemppaisi käsikirjoituksensa kanssa, hän saattaisi oikeasti lyödä itsensä läpi. Tyylin ei tarvisi muuttua, mutta hän voisi tavoittaa ja koskettaa miljoonia ihmisiä. Epäilen kuitenkin, ettei hän osaa irrottautua mukavista rutiineistaan, jotka ovat tuoneet kulttisuosion.

Lavalla on kaksikymmentä näyttelijää, joka on hirmuinen määrä. 

Näytelmässä on useita mainioita kohtia, ja yleisö selvästi piti siitä. Näyttelijät tavoittavat vaivattomasti Kaurismäen elämää pienemmät, ankeat hahmot ja muutamin paikoin dialogi paljastaa kaurismäkeläisen naivistisen huumorin paremmin kuin elokuvassa. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä yleisöstä kertoo se, että se nauraa, kun puusta tehdyt "sienet" kolisevat maahan ja paljastavat näin puumaisuutensa? Onko se hermostunutta naurua? Selvästikään tällainen nauru ei liity itse tarinaan eläytymiseen, vaan johonkin muuhun samoin kuin silloin, kun yleisö saa parhaat kiksinsä näyttelijöiden pokan pettämisestä. Onko yleisö yksinkertaisesti tyhmää (naurajat ovat aina naisia)? Vai muistuttaako se siitä, että nyt ollaan teatterissa ja että lavalla on näyttelijöitä ja tavaroita, jotka eivät ole oikeasti sitä, mitä ne esittävät? Kertokaa minulle.

Ennio Morricone (Praha 15.7.2011)

Morriconen ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, ennen kuin ehdin saada tietoa koko tapahtumasta, mutta onneksi ylimääräiseen keikkaan sai lipun, ennen kuin siitäkin tuli pikavauhtia loppuunmyyty. Arvokkaan konserttipaikan, Obecní důmin (käännös 'kunnallistalo' ei tee oikeutta art nouveau -palatsille), ulkopuolella päivysti monia (myös suomalaisia), jotka yrittivät saada viime hetkellä lippua konserttiin. Praha oli Morriconen ainoa konserttipaikka Euroopassa ja harvoja koko maailmassa tänä vuonna. Tämän jälkeen herran konserttikalenteri näyttää tyhjää.

Toisin sanoen kyseessä oli ainutlaatuinen tapahtuma. 83-vuotiasta legendaa ei todennäköisesti nähdä Prahassa uudestaan.

Morriconen viidestäsadasta elokuvamusiikkityöstä minulle ovat luonnollisesti tärkeimpiä Sergio Leonen spagettiwesternit. Leonen mestariteokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Morriconen uusia uria luovia, mieleenpainuvia sävellyksiä, joista on tullut sittemmin osa länsimaisen populaarikulttuurin kollektiivitajuntaa. Morricone on kuitenkin konserteissaan esittänyt kuuluisinta tuotantoaan säästeliäästi. Yleensä on kuultu tunnusmusiikki elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat, Extacy Of Gold saman elokuvan lopusta sekä Huuliharppukostajan tunnari. Kun ennakkotiedot lupailivat molempia tunnareita, mutta Extasy Of Goldia ei niissä mainittu, menin konserttiin hieman pahaa aavistaen. Olisin milloin tahansa valmis jättämään myöhemmät ja itselleni mitäänsanomattomamat (ja ikuisesti länkkäritunnarien varjoon jäävät) Hollywood-sävellykset vähemmälle, joten pelkäsin, jäisikö kovasti odottamani spagettipotpuri tyngäksi?

Pahat aavistukset jatkuivat, kun käsiohjelman ensimmäiseksi kappaleeksi oli merkitty Vuoto d'anima piena, kantaatti kuorolle ja orkesterille, jonka jälkeen seuraavana olisi vuorossa väliaika. Aiempina vuosina konsertit ovat tietojeni mukaan omistettu kokonaan elokuvamusiikille.

Kantaatti oli ihan kelpo kamaa, ei siinä mitään. Nykytaidesävellyksenä se oli säveltäjänsä näköinen, perinnetietoinen ja dramaattinen, vastakohtana tyylippiselle nykymusiikin atonaaliselle riitasointihablaukselle, josta vain muutama ihminen maailmassa saa mitään tolkkua. Kantaatti kesti reilun puoli tuntia.

Elokuvamusiikki oli jaettu neljään sektioon. Ensimäisenä tuli "sosiaalisen elokuvan", eli lähinnä italialaisen 1960- ja 70-lukujen vasemmistoelokuvien kavalkaadi. Taistelu Algeriasta aloitti väliajan jälkeen iskevästi. Sektion muita kohokohtia olivat samantyyliset Epäilyksen yläpuolella -tunnari sekä Queimada, jonka Abolission-kappale on suorastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmen soinnun Louie Louie -tyylisenä renkutuksena alkava biisi kasvaa ja kasvaa, kunnes se muistuttaa kuoron tultua mukaan ekstaattista gospel-hehkutusta. Morricone käyttää monissa parhaissa kappaleissaan yksinkertaista kiertoa, jonka päälle hän lataa muunnelmia tarpeen mukaan.

Seuraava osuus, tribuutti ohjaaja Mauro Bologninille, oli parin kappaleen verran odotusta ennen Sergio Leone -osuutta. Hyvät, pahat ja rumat -tunnuskappale on tietenkin loistava, mutta kestää alle kolme minuuttia. Tässä kohtaa pitää mainita, että jostain syystä käsiohjelmaan (ja esimerkiksi konserttitallenteisiin) on laitettu maininta, että orkestraatiot ovat samat kuin alkuperäisissä elokuvissa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa juuri näiden länkkärimusiikkien kohdalla, joissa käytettiin muun muassa vihellystä, piiskaniskuja ja esimerkiksi sähkökitaraa. Nyt mukana ei ollut edes kitaraa. Huuliharppukostajan sinänsä epätyypillisessä, hitaassa ja jumalaisen kauniissa tunnusmusiikissa paikallinen sopraano suoriutui tehtävästä kunniallisesti.

Sitten huonot uutiset. Juuri, kun kyynel oli vierähtää useammallakin katsojalla, Huuliharppukostaja loppui ensimmäiseen osaan kestettyään vain pari minuuttia. Yleensä siitä on soitettu pidempi versio (1. osa - 2. osa ja saman toisto), mutta nyt se lopahti ennen kuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ja sitten siirryttiinkin kiireesti seuraavaan osaan. Extasy Of Goldia ei kuultu. Kun yleensä Sergio Leone -osuus on kestänyt (vaivaiset) 15 minuuttia, nyt osuus kesti mitättömät viitisen minuuttia. Asia lähentelee mielestäni skandaalia.

Viimeinen osuus, "traaginen, lyyrinen ja eeppinen elokuva", ei olisi tässä vaiheessa voinut vähempää kiinnostaa. Nimensä mukaisesti se oli sävelmaalailua, ja vaikka viimeiseksi kuultu Mission kuuluu monen suosikkeihin, minulle tämä osuus oli lähinnä hollywood-tyylistä sävelmattoa, jonka tarkoitus ei ole olla varsinaista musiikkia, vaan manipuloida katsojan tunteita.

Suosionosoitukset olivat kaikesta huolimatta myrskyisät, ja mikäpä siinä pettymyksistä huolimatta. Ehkäpä legendalle voi suoda sen, että hän saa esittää vanhoilla päivillään mitä huvittaa. Seisten taputettiin varmaan kymmenen minuuttia, ja vielä oli pieni toivo, että encoressa tulisi uupumaan jäänyt länkkäriklassikko.

Ensimmäinen encore on ollut tyypillisesti Cinema Paradiso. Nyt ei ollut, vaan vasta myöhemmin tajusin, että se oli yksi jo esitetyistä sävelmattokappaleista.

Sitten taas taputettiin. Toinen encore oli myös jo esitetty, aiemmin kehuttu Abolission. Tässä vaiheessa tajusin, ettei orkesterilla ollut ollut aikaa harjoitella encoreita. Mitä ilmeisemmin kantaatti oli syönyt aikaa ja resursseja paitsi Leone-osuudelta, myös encoreilta, joissa on kuultu yleensä myös yksi suosikki, alun perin Joan Baezin laulama Sacco & Vancetti. Kolmas encore vahvisti asian, kun kuultiin uudestaan yksi Mission-kappale.

Kunnianarvoisan Smetana-salin yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuvasivat (kiellosta huolimatta) konserttia kännykkä(video)kameroillaan sen sijaan, että olisivat nauttineet siitä. Täällä on video edellisillan Abolissionista: http://youtu.be/eblKUMjedDA

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (2009)

TV-persoona Ozzy vääntää haamukirjoittajansa Chris Ayresin kanssa jälleen yhden huumehouruisen rockmuistelman. Näitä lukiessa tulee deja vu (vai pitäisikö sano bon voyage) -olo, koska kaikki tämä on luettu, kuultu ja nähty jo tuhanteen kertaan. Tosin Ozzy on tietenkin rock-sekoilemisen pioneereja. Kun Elvis vielä peitteli mahaansa ja lääkeongelmaansa (ja oli ylipäätään hengissä), Ozzy oli jo tunnettu rockpelle. Kuten kirjasta ja lukemattomista vastaavista opuksista voi todeta, keskeistä rock-sekoilussa on, ettei mistään koskaan oteta opiksi. Kaikki virheet tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaimolle voidaan vannoa, että päihteiden vetäminen loppuu, mutta se jatkuu kuitenkin lyhyen tauon jälkeen. Ennen kuin ollaan päästy kotiin Betty Ford -klinikalta, ollaan vedetty lärvit ja sammuttu. Elämäkerrassa kaikki tämä tuo tietenkin vain glooriaa päähenkilölleen.

Koska Ozzy ei voi mitenkään puolustella sekoiluitaan, hän voi siis vetää homman lekkeriksi ja kirjoituttaa viihdyttävän omaelämäkerran. Jälkiviisautta ja (teko)nöyryyttä on runsaasti mukana ja matkan varrella tavatut ihmiset jaetaan rehellisesti itsensä kaltaisiin ja kusipäihin. Loputtomat sekoilut on haamukirjoittajan avustuksella saatu kokoon koomiseksi mestariteokseksi, jonka sujuvuutta suomennoskin tukee. Luki- ja keskittymishäiriöinen herra Osbourne ei olisi saanut yksin tätä kasaan, minkä hän itse myöntääkin. Ayresin panos kirjan onnistumisessa on ollut ilman muuta erittäin ratkaiseva: hän on onnistunut säilyttämään Ozzyn oman äänen ja saanut sekoiluun jonkinlaisen järjen - tai siis ainakin kronologian - ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.

Viinanjuonnin Ozzy päättelee olevan brittien kansallispiirre. Mitähän tuohon suomalaisena sanoisi? Vähän ihmetyttää myös se, että tapaamistaan maailman johtajista Ozzy ei halua millään arvostella George W. Bushia, mutta lataa sitten murskakritiikkiä tämän buudelia Tony Blairia vastaan.

Tämä kirja sopisi vaikkapa Mötley Cruen Törkytehtaan ja Sid Viciousin viimeisimpien, surullisten TV-haastattelujen kanssa koulujen päihdevalistukseen. Todennäköisemmin koko juttu päätyy kuitenkin Hollywood-tehtaaseen, jossa Ozzysta tehdään rakastettava sekopää, joka veti viinaa ja huumeita puolestamme ja huutaa "rock and roll" viimeisellä ehtoollisella. Aamen.

Deep Purple 26.10.2010 (O2 areena, Praha)

Näin neljännen Purple-konserttini vaihteeksi lähimpänä lavaa. Settilista oli uudistettu kuukauden keikkatauon aikana, eikä Highway Staria kuultukaan tavalliseen tapaan ensimmäisenä kappaleena, vaan aloitusbiisi oli In Rock -levyn harvoin livenä kuultu kappale Hard Lovin' Man. Itse asiassa Highway Staria ei kuultu koko setissä, mikä on lähes historiallista. Satuin keikan jälkeen näkemään illan settilistan ja siihen biisi oli merkitty ensimmäiseksi encoreksi, mutta herrat jättivät sen sitten kuitenkin soittamatta.

Settilistassa oli vuoden aikaisempiin konsertteihin verrattuna enemmän tuntemattomia uusia ja vähän soitettuja vanhoja kappaleita. Machine Headilta ja Fireballilta kuultiin paljon biisejä, enkä edes tunnistanut paria ilmeisen uutta kappaletta, vaikka olin kuunnellut viimeisen viikon aikana uudetkin Purple-levyt läpi.

Settilista olikin jo netissä:
Hard Lovin' Man
Things I Never Said
Maybe I'm a Leo
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
Silver Tongue
Contact Lost
Guitar Solo
When a Blind Man Cries
The Well Dressed Guitar
Almost Human
Keyboard Solo
Lazy
No One Came
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke on the Water

Encore:
Hush
Black Night

O2-areena, joka on Prahan suurin ja vastaa Lontoon samannimistä (jolla Michael Jacksonin piti heittää toissakesän konserttinsa), ei ollut aivan täynnä, mutta tyhjiä istuimia ei ollut hälyyttävän paljon. Viime vuoden toukokuussa paljon pienemmässä Tesla-areenassa täyttösuhde oli varmaan sama. Olinkin ennen keikkaa vähän huolissani, miten Purple onnistuu täyttämään tämän jättihallin, mutta hyvin varsinkin vanhempi miesyleisö oli paikalle saapunut.

Kuten viime vuonna, soittajat näyttivät silminnähden nauttivan työstään. Varsinkin Steve Morse näytti leveän kestohymynsä kanssa kuin olisi ollut appilassa kylässä. Sen sijaan Ian Gillan vaikutti ainakin minun silmissäni vähän kummalliselta. Hän sekoili sanoissaan pariin kertaan kuin Elvis vuonna 1977, eikä pysynyt mielestäni Space Trucking -kappaleessa temmossa varsin yksinkertaisissa kohdissa. Hän kävi jatkuvasti lavan takana (joka on sinänsä ymmärrettävää, kun soittajilla on niin paljon sooloja), käveleskeli kaiuttimien takana levottomana ympäriinsä ja vaikutti välillä yksinkertaisesti hengästyneeltä. Toisinaan olin näkevinäni miehellä samanlaisen ilmeen, joka jollain kavereillani tarkoittaa sitä, että he ovat kovassa humalassa. Miehellä on jonkinlaista historiaa juomisen kanssa, ja 1980-luvun lopullahan lauluun piti ottaa vähäksi aikaa Joe Lynn "pop-Rainbow" Turner tällaisten juttujen takia. Toivottavasti olen väärässä.

Nettisivuillaan Deep Purple kiistää huhut, että tämä olisi yhtyeen viimeinen kiertue.

Pornohvezdy (Roxy NoD, Praha 26.9.2010)

Kun viereiseen klubiin tuli pornomusikaali, niin pitihän käydä lopulta katsomassa, miten se pärjäsi omaan, jo kohta kolmen vuoden takaiseen 'Pornomusikaaliini' verrattuna. Paikka, Roxy-klubi, on remontoitu. Reilu vuosi sitten kävin katsomassa siellä Chris Cornellin keikan, jolloin sali muistutti trooppista helvettiä. Nyt siellä pystyi hengittämään ja uusien ilmastointilaitteiden hurina osoitti, että joku muukin oli kärsinyt aiemmasta sietämättömästä kuumuudesta. Tilat ovat hulppeat, kaksi metriä korkeaa lavaa ja tasokasta äänentoistoa riittää isollekin maailmanbändille - joita paikassa käy säännöllisesti soittamassa - katossa on kymmeniä vilkkuvia ja kääntyviä valoja, videota voidaan heijastaa kolmelle seinälle kymmenien metrien leveydeltä, kaikkea voidaan ohjata usealla tietokoneella ja katossa on paikan puolesta kolme diskopalloakin. Mitään näistä ei kylläkään sitten hyödynnetty 'Pornotähdet'-musikaalissa.

Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti oman esitykseni kohdalla näin ei ymmärretty menetellä.

Esityksen alussa luulin muistaneeni väärin, että näytelmä todella oli musikaali. Esitys alkaa ilman alkusoittoa ja ensimmäinen biisi tupsahtaa ilmoille vasta viiden minuutin jälkeen. Välillä mennään kuitenkin jopa kymmenen minuuttia laulellen. Musiikki on mitäänsanomatonta ja yksinkertaisesti vääränlaista. Jos ja kun tekee musikaalin pornomaailmasta, musiikin pitää olla enimmäkseen 70-luvun funkkia ja 80-luvun hard rockia. Tällä kertaa musiikki oli sekasotku popp-räppiä, jazzia (!) ja tsekkiläistä progea (!!). Diskopallojakaan ei käytetty. Musiikki ei svengannut; se ei saanut lantioita liikkeelle eikä ollut kovaa kuin kyrpä. En usko, että tsekkiläinen käsitys panemisen taustamusiikista on valssi tai progressiivinen jazz-rock, joten tekijät yksinkertaisesti menettivät yhden perustavanlaatuisen mahdollisuuden.

Sitten suurin valitus: nimestään huolimatta musikaali nimeltä 'Pornotähdet' ei kertonut pornotähdistä, pornosta tai pornomaailmasta. Muutama kohtaus, jossa pornon tekemistä harjoiteltiin (siinäkin harjoiteltiin dialogia ja sen taiteellisuutta - ketä dialogi kiinnostaa oikeassa pornossakaan?) ja kuvattiin (ilman kameraa), saivat yleisön hytkymään naurusta. Tätä se oli tullut katsomaan, tätä nimi lupasi ja tämän takia liputkin olivat tuotantoarvoihin verrattuna hävyttömän kalliit. Sen sijaan näytelmä keskittyi henkilöhahmojen menneisyyteen ja vaikken kielen takia kaikkea ymmärtänytkään, en lopulta osaa sanoa, mistä näytelmässä oli kyse. Mukaan mahtui pornopomon lapsuudentrauma rikotun leikkilentokoneen takia (!) ja olipa mukaan saatu Jeesuskin. Enimmäkseen homma oli iänikuista ihmissuhdejankkaamista. Onneksi esitys oli lyhyt.

Henkilöhahmoina olivat yksi pornonäyttelijätär, yksi pornonäyttelijä, ohjaaja, äänittäjä, mysteerinen pomo ja sivuosiin aivan turhan takia paikalle roudatut vanhempi naisnäyttelijä ja nuorempi naisnäyttelijä. Lavalla oli siis suurimman osan aikaa kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat selvästi näyttelijöitä, jotka esittivät henkilöitä tässä näytelmässä. Laulutaito oli kaikilla suht moitteeton, mutta en voi edelleenkään olla kummastelematta tsekkiläisen pop-progen tapaa tuputtaa lauluihin liian paljon sanoituksia. Yhdellä 'rivillä' laulajan siis täytyy ehtiä laulaa enemmän sanoja kuin rytmi tai melodia sallisivat.

Kaikessa oli menty aika lailla helpoimman kautta. Tilan mahdollisuuksia ei hyödynnetty. Koreografia oli askellusta samaan tahtiin. Lavasteena oli yksi tuoli, tarpeistona mikkiteline ja lastenvaunut. Käsiohjelman virkaa toimitti yksipuolinen moniste. Musiikki tuli taustanauhalta (!). Paljasta pintaa ei tietenkään kukaan edes odottanut, mutta kun "asiaan" päästiin, näyttelijöille pantiin päälle hassut ja "ironiset" nakupuvut. Siinä sitten tehtiin hassusti "pornoa" kangaskikkelillä ja tupsutussulla.

Kirjoittaja ei selvästi ollut tehnyt taustatutkimusta aiheestaan eikä saanut siitä siten irti paljon mitään. Ollaanhan herranen aika sentään pornon suurmaassa! Itsekin olen bongannut kadulla paikallisia pornotähtiä aloittamassa kuvaussessioita ennen privaattitiloihin siirtymistä.

Näyttelijät olivat tyypillistä harrastelijateatterikamaa; väärissä rooleissa, väärässä näytelmässä ja oikeastaan väärässä harrastuksessakin. Tekijät eivät rakastaneet henkilöhahmojaan tai olleet kiinnostuneita aiheesta, joka on edelleen mitä herkullisin. Nyt se oli keino vetää yleisöä ja vitsailla halvasti 'tabu'-aiheella.

Miksi ihmisestä tulee pornoTÄHTI heti, kun hän alkaa tehdä pornoa? Siksi, koska hän tekee jotain, johon 99,99% ihmisistä ei koskaan pystyisi tai edes kykenisi - ja joka silti kutkuttaa heitä. He ovat jonkin sovinnaisen rajan ulkopuolella - paitsi että he ovat useimpien mielestä (mutteivat omasta mielestään) prostituoituja, he tekevät "sitä" myös julkisesti ja aivan häpeilemättä. He ovat poikkeus evoluutiossa, joten he ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä. Se on perhanan kiinnostavaa.

Yleisö kuitenkin antoi huikeat aplodit esityksen päätyttyä, vaikka selvästi haukotteli monissa tylsissä kohtauksissa. Myös lukemani arvostelut ovat olleet yllättävän myönteisiä. Niissä ei ollut samanlaista negatiivisuutta ja piruilua kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa tai oman Pornomusikaalini saamissa arvosteluissa. Joko siis minussa on jotain vikaa tai maailma on perseestä.

Alla olevasta linkistä löytyy potpuri musikaalin parhaista hetkistä:
http://www.youtube.com/watch?v=4ronkPrNzX8&feature=related