Toisen maailmansodan aikana kirjoitettu Russellin kaksiosainen, yhteensä tuhatsivuinen filosofian historia on klassikko. Russell kirjoittaa parhaimmillaan terävästi ja hän pyrkii alaotsikkonsa - Poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti - mukaisesti kontekstualisoimaan käsittelemänsä filosofit omaan aikaansa. Lisäksi hän pyrkii oman common sensensä mukaan osoittamaan, millaisia käytännön vaikutuksia kullakin filosofilla on ollut ja langettaa tuomionsa senkin mukaan. Kun hän sai Nobelin palkinnon 1950, kirja mainittiin yhtenä Russellin tärkeimmistä ansioista.
Kuten monet filosofian historiat, myös Russellin on monella tavalla muotopuoli, kuten myös oman aikansa ja tekijänsä lapsi. Russell painottaa oman taustansa mukaan logiikkaa ja matematiikkaa. Vanhan ajan ja erityisesti antiikin Kreikan filosofia korostuu luonnollisesti viime aikojen filosofian kustannuksella, josta on vaikea nähdä sitä, mikä on olennaista ja merkittävää. Näin Russell esimerkiksi käsittelee Marxia kirjan loppupuolella vain kymmenen sivun verran ja heti tämän jälkeen Henri Bergsonia 25 sivua. Tämä on hämmästyttävää ottaen huomioon Russellin itselleen asettaman tehtävän, filosofien käytännön vaikutuksiin perustuvan arvostelun. Hän ei käsittele Marxin vaikutusta, vaikka sosialismiakin tunnustanut Russell mainitsee käyntinsä Neuvostoliitossa vaikuttaneen itseensä negatiivisesti. Ehkä hän kirjoittaessaan tätä osaa kirjastaan aivan sodan loppupuolella ja puna-armeijan vyöryessä kohti Berliiniä, oli haluton antamaan liian jyrkkää tuomiota Marxille, jota ei näytä muuten arvostavan ollenkaan. Jos näin on, hän syyllistyy älylliseen laiskuuteen tai jopa pelkuruuteen, joista hän itse arvostelee monia muita.
Platonin ja Rousseaun Russell sen sijaan tuomitsee täyslaidallisella samoilla kriteereillä. Tämä oli tietenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa; eihän Platonin kannattajilla ollut panssarivaunuja 1940-luvulla, ja Rousseausta "johtuva" Hitler oli häviämässä sodan. Tietenkin myös Nietzscheä arvostellaan natsien oppi-isäksi.
Kirjan suurin ja mielestäni lähes käsittämätön muotopuolisuus on se, että Russell käsittelee keskiajan katolista "filosofiaa" yli kahdensadan sivun verran, vaikka itsekin toteaa näiden olevan "pimeitä vuosisatoja" eikä katso noin Aristoteleen ja renessassin välisenä viitenätoista vuosisatana tapahtuneen mitään kehitystä filosofiassa. Silti Russell käsittelee kirkkohistoriaa pitkäpiimeisesti ja luettelomaisesti yli viidesosan koko kaksiosaisesta kirjastaan. Itse asiassa tämä osuus muodostaa yhden kokonaisuuden kolmesta osasta. Tämä on vieläkin hämmästyttävämpää siksi, että Russell oli julkisesti ateisti. Myös kaikenlainen kriittisyys ja muissa osissa välillä esiin tunkeva terävä piruilu puuttuvat tästä osasta kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti