Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Scorpions (Praha 15.3.2010)

Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.

Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua "postmodernin ironisesti", naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista - minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa - asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.

Agora (2009)

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

Henry Rollins Spoken Word 8.2.2010 Praha

Henry Rollins on ikiliikkuja. Se tulee selväksi heti kättelyssä. Rollinsilla on maine ylienergisenä bodattuna älykköpunkkarina. 49-vuotiaan Rollinsin niska ei ole enää niin paksu, mutta tauottoman kaksi ja puolituntisen puhekeikan jälkeen tämän energisyys ja älykkyys jaksavat hämmästyttää. Koko keikan aikana Rollins ei edes huikkaa vettä, vaan suu ja käsi käyvät tauotta. Puheenaiheet vaihtelevat sananvapaudesta Rollinsin rooliin Sons Of Anarchy TV-sarjasta USA:n viimeisiin presidentteihin, vanhoista punkbändeistä tämän kaveriin William Shatneriin ja matkoihin maailmalla. Kaikesta huokuu Rollinsin levottomuus ja energisyys. Hän toistaa usein, miten lyhyt elämä on ja miten paljon tekemistä siihen pitäisi mahduttaa. Kun hän palaa kiertueelta, hän masentuu, koska joutuu olemaan yksin kotona. Kauaa hän ei aloillaan viihdy.

Rollins on myös erittäin hauska ja viihdyttävä. Tämä on julkaissut paljon puhelevyjä, jotka voivat olla keikkojen pituuden takia kolmen cd:n mittaisia. Mutta aika kuluu nopeasti rönsyilevienkin juttujen aikana. Rollins on kyllä etuoikeutetussa asemassa, kun hän pystyy matkustamaan "eksoottisiin" paikkoihin ja hengailemaan erilaisten ihmisten - julkkisten, rikkaiden tai muuten vain sellaisten, joiden kanssa tavallinen turisti ei pääse kontaktiin - kanssa. Rollins ei kuitenkaan kehuskele eikä hän ole omahyväinen. Rollins on kovalla työllään ansainnut epätavallisen elämänsä. Hän puhuu tiedon puolesta ja kyynisyyttä vastaan. Kun George W. Bush (jota Rollins tietenkin vihasi) alkoi kovistella Irania, Rollins buukkasi välittömästi matkan maahan, jotta pääsisi tutustumaan ihmisiin, joita amerikkalaisten pitäisi nyt vihata. Hän oli Pakistanissa, kun Benazir Bhutto murhattiin. Hän pääsi näyttämään keskisormea Burman sotilasjohtajalle. Hän mietti, miten kuumia ladyboyt olivat jouduttuaan toimimaan tositeeveen tuomarina. Hän pyrkii matkoillaan tutustumaan tavallisiin ihmisiin, mutta tuli Pekingissä jallitetuksi paikallisten kiusankappaleiden, joka paikasta esiin pulpahtavien "matkaoppaiden" kanssa - kunnes alkoi jallittaa heitä.

Henry Rollins on meidän miehiä. Hänen läppänsä saa ajattelemaan. Suosittelen etsimään netistä tämän videoita tai puhelevyjä.

Täällä Pohjantähden alla (2009)

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.

Billy Talent (Tesla-areena Praha 21.11.2009)

Aina välillä tulee yhtye, joka näyttää, että rockin tutut palaset voi laittaa uuteen järjestykseen nerokkaalla tavalla. Vuosituhannen alussa tällainen yhtye oli The Darkness. Nyt sellainen näyttäisi olevan Billy Talent.
Vähän hölmösti nimetty bändi (tsekiksi "valkoinen lahjakkuus") on tehnyt kolme leyä, joista jokainen on ollut edeltäjäänsä parempi. Tänä vuonna ilmestynyt Billy Talent III sisältää tiukan paketin kappaleita, joista mikään ei ole huono ja useimmat aivan loistavia. Kuvittelin levyjen voimasoittoa kuunnelleena, että bändissä täytyisi olla kaksi kitaristia, mutta lavalla oli vain yksi kitara, basso, rummut ja laulaja. Valtava tasoero lämmittelijänä esiintyneeseen, myös kanadalaiseen Silverteiniin tuli ilmi heti ensimmäisessä kappaleessa, joka lähti liikkeelle kuin raketti. (Silverstein olisi voinut muuttaa nimekseen Goldstein ja julistaa ylpeästi soittavansa juutalaista skeittipunkkia).

Billy Talent soitti todella tiukan setin ja vaikka jäähalli oli vain puolillaan, katsomon etuosa oli hurmoksessa. Keskinkertaisiksi luokiteltavia biisejä oli vain muutama, mutta bändin parhaat biisit ovatkin sitten klassikkoainesta - ja niitä on paljon. Livenä bändi on timmissä kunnossa ja kaikki nuotit menivät nopeasta soitosta huolimatta täydellisesti. Toisin kuin monet muut tänä vuonna näkemäni isot bändit (Deep Purple, Motley Crue, Radiohead, Jerry Lee Lewis, Madonna jne.), Billy Talent elää kukoistuskauttaan, joten keikka oli tämän vuoden parhaita.

Stephen Frost Impro Allstars (17.11.2009 Praha)

Kirjoittajana olen luonnollisestikin improvisaatioteatteria vastaan ja karttanut sitä kuin sikaflunssaa. Pahimmillaan amatöörien improvisaatioesitykset aiheuttavat halun tappaa esiintyjät - myötähäpeä olisi liian armollinen sana kuvaamaan sen aiheuttamaa tilaa. Improvisaatio voi tuottaa iloa esittäjille, mutta niinhän tuottaa seksikin, eikä sitä harrasteta julkisesti (harmillista kyllä).

Stephen Frost toi Prahaan neljän ammattiesiintyjän ryhmän, joka kerrankin osasi asiansa. Kaikki neljä miestä olivat taitavia esiintyjiä ja myös fyysisestikin erilaisia. Esitys myös sisälsi monenlaista improvisaatiota ja oli selkeästi rakennettu niin, ettei kyllästymistä päässyt syntymään. Yleisöltä otettiin ehdotuksia vastaan hallitusti niin, ettei kukaan yksittäinen känniääliö päässyt hallitsemaan iltaa. Nelikko teki niin tiivistä showta, että välillä hirvitti. Hauskimpia olivat, kun Frost eräässä kohdassa otti joukkion pienimmän miehen käsiinsä ja piti Oscar-puheen - tai kun yksi joukosta haastatteli muita kolmea ja jokainen sai sanoa yhden sanan kerrallaan, ja juttua tuli salamavauhdilla.

Tällaista improvisaatioteatterin pitäisi olla. Valitettavasti se pahimmillaan vain usein osoittaa lahjattomien ihmisten halua päästä esiintymään mahdollisimman vähällä vaivalla - ja näiden mielikuvitusten rajallisuuden. Useimmat näyttelijät tarvitsevat tosiaankin näytelmäkirjailijoiden tekstiä vaikuttaakseen älykkäiltä. Tämä joukko ei tarvinnut. Stephen Frost on itse näytellyt muun muassa Mr. Beanissa.

Jerry Lee Lewis (Tesla areena, Praha 9.11.2009)

Harvemmin sitä näkee rockkeikkaa, jonka esiintyjän ura on kestänyt yli 50 vuotta. Tämä myös takasi sen, ettei kukaan odottanutkaan mitään räiskyvää, hengästyttävää tai energistä showta. Jos vuoden 1964 Live at the Star Club, Hamburg on yksi kaikkien aikojen livelevyistä ja rockin äärimmäisen energisyyden ja hurmahenkisyyden kiteytymä, niin tänne tultiin katsomaan viimeistä elossa olevaa klassikkoa. Sparta Prahan kotijäähalli oli järjestetty konserttiin niin, että vain reilu kolmannes katsomotilasta oli käytössä, ja tapahtuma oli luonnollisesti istumakeikka, vaikka Jerry Leen viimeisimmän - ja yllättäen kaikkien aikojen myydyimmän - albumin nimi onkin Last Man Standing.

Kiertueella on oikeastaan perheyritys, sillä 74-vuotiaan Jerry Leen lämmittelijänä on tämän 12 vuotta nuorempi Linda Gail Lewis -sisko. Vain 62-vuotiaana Linda Gail oli monellakin tavalla paremmassa vireessä kuin Jerry Lee, ja veti bändinsä kanssa rockabillyklassikoista koostuvan keikan. Mukana oli pystybasso ja kitarassa niin perustavanlaatuiset rockkliseet, että olisin itsekin pystynyt hyppäämään mukaan soittoon. Biisejä olisi tuskin erottanut toisitaan elleivät ne olisi olleet suurimmaksi osaksi rokin perusklassikoita 50-luvulta. Tuntui melkein liikuttavalta ajatella, että joskus elinaikanani niiden soittamisen Prahassa oli katsottu merkinneen vakavaa uhkaa yhteiskunnalle.

Jerry Leen bändi soitti itsekseen 4 biisiä, mikä oli jo hermostuttaa osaa yleisöstä. Lopulta kankea Killer kiipesi lavalle ja alkoi heittää keikkaa, osaksi autopilotilla. Kävi ilmi, että Linda Gail soitti pianoakin nykyään Jerry Leemmin kuin Jerry Lee itse. Kuuluisat kosketinpyyhkäisyt tulivat mukaan vasta viimeisissä kappaleissa, kun taas Linda Gail käytti niitä lähes koko ajan ja tämän jalkakin nousi kerran koskettimistolle. 45-minuuttinen setti koostui rohkeasti (tai sitten vähän typerästi) lähes täysin aivan tuntemattoista kappaleista. Harvempi rockin klassikoita tehnyt - ja myös muiden perusbiisejä levyttänyt - artisti uskaltaisi uransa viimeisinä vuosina jättää pois kahta lukuunottamatta kaikki klassikkonsa. Tunnistin vain 3 kappaletta. CC Rider oli laiska blues ja vastakohta Elviksen versiolle.

Soitto oli samantapaista kuin 1964: Jerry Lee aloitti pianolla ja muu bändi yritti lähteä mukaan. Lopuksi kuultiin luonnollisesti Whole Lotta Shaking Going On ja Great Balls Of Fire, mitkä saivat ansaitsemansa aplodit. Jerry Lee poistui edelleen kankeana lavalta bändin jatkaessa soittoa. Encorea oli turha odottaa.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Waterkou (Glasshouse-teatterin vierailu Archa-teatterissa 25.10.2009)

Amsterdamilainen teatteriryhmä Glasshouse toi englanninkielisen näytelmänsä pariksi illaksi Prahaan. Esityksessä nainen ja vanhempi mies tapaavat toisensa internetissä. Esitys on rakennettu niin, että katsojat on jaettu kahtia, jolloin puolet yleisöstä näkee naisen tietokoneruudun ja toinen puoli miehen. Näyttelijät ovat enimmäkseen selin toisiinsa eivätkä kohtaa suoraan lainkaan.

On aika arvattavaa, mitä tilanteesta seuraa. Molemmat valehtelevat. Mies totta kai ikänsä ja ammattinsa, ja nainenkin kertoo itsestään mitä sattuu. Kovin omaperäistä ei aiheesta saada irti eikä tilanteella päästä herkuttelemaan. Luin hämmästyksekseni jälkeenpäin esityksen brosuuristä, että tilanne johtaa "syvempään ystävyyteen" - tällaista vain en itse kokenut. Iso plussa siitä, ettei esitystä ollut venytetty turhaan, tunti riitti. Vaikka katsojat taputtivat ja näyttelijät pokkailivat kaikkien sääntöjen mukaan, yleisö ei meinannut lähteä millään salista pois. Olin ensimmäinen ulkona.

Toinen jalka haudassa (2009)

Suomalaisessa elokuvassa on näköjään menossa kökköysbuumi. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset ovat kasassa, mutta kaikki menee metsään niin että katsomiskokemus on jatkuvaa kärsimystä. Käsikirjoitus voisi olla hyvä klassisine väärinymmärryksineen ja valheineen, muttei ole. Näyttelijät ovat tuttuja kasvoja ja mukana on jokunen uusikin tuttavuus, mutta ohjaus ampuu kaiken yli. Kerkko Koskisen säveltämä musiikki on mahtipontisuudessaan ja "sadunomaisuudessaan" naurettavaa. Ensi kerran näin elokuvan, jonka musiikki oli täysin eri maailmasta kuin elokuva - aiemmin luulin, ettei tällainen ole mahdollista.

Terje B. Englund: The Czechs in a Nushell - A User's Manual for Foreigners (2004)

Tämä kirja selittää useita asioita, jotka tsekkiläisessä yhteiskunnassa alkavat vaivata lyhyen oleskelun jälkeen. Miksi on ookoo haista törkeästi hielle julkisilla paikoilla? Miksi kaupungin miehet luovat lunta shortseissa? Miksi koirat ovat tervetulleita niin taidenäyttelyihin kuin elokuviinkin? Miksi tsekit vihaavat Milan Kunderaa? Luonnollisestikaan kukaan tsekkiläinen ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa (ja miten voisi vastaavasti suomalainenkaan - kekkoslovakiasta?).

Norjalainen journalisti Englund kirjoitti kirjan asuttuaan kymmenen vuotta maassa. Se kattaa aakkosellisesti Tsekkiin liittyvät tärkeät erityisalueet akateemisista titteleistä (erään varapääministerin poliittinen ura loppui tämän käytettyä väärää titteliä) muuhun maailmaan - joka on niin usein kohdellut kaltoin tsekkejä. Luonnollisesti mukana ovat olut ("tsekkien leipää"), ruoka (joka on sellaista kuin se on, koska sitä syödään oluen kanssa), Vaclav Havel, sotamies Svejk (jota maan eliitti piti huonoimpana mahdollisena "perustsekin" mallina ja jonka kirjoittaja oli vieläpä anarkisti ja alkoholismin julkinen puolestapuhuja), julkiseen virtsaamiseen (taas olut), Valkoisen vuoren taisteluun, Jan Husiin (poltettiin roviolla sata vuotta ennen Lutheria) ja Prahan kevääseen (joka ei yrittänyt kaataa kommunismia). Defenestraatio on puolestaan vain tsekeille ominainen perinne heittää ikkunasta epämieluisat poliittiset vastustajat. Mukana on myös asioita, jotka tsekit itse haluaisivat varmasti jo unohtaa.

Selviää, että suomalaisilla ja tsekeillä on yhteistä tunnettujen asioiden (jälleen olut sekä tietenkin jääkiekko) lisäksi mökkihulluus, ryssän pelko, missikisat ja kyräily sekä kateus muita kansoja ja erityisesti naapureita kohtaan. Jos meillä halveksutaan pikkuisen Renny Harlinia (sehän tekee huonoja elokuvia eikä edes asu Suomessa!), niin tsekit ja Kundera ovat kehittäneet vihasuhteestaan taiteenlajin. Maan ensimmäinen presidentti Masaryk on puolestaan tsekeille samanlainen koskematon pyhimys kuin suomalaisille Mannerheim.

Kirjoittaja tekee joka välissä selväksi, ettei 40 vuoden kommunistihallinnossa ollut kerta kaikkiaan mitään hyvää. Kommunismin aikana tsekit joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Ääripäissä olivat Vaclav Havelin kaltaiset idealistit, jotka uhrasivat uransa, vapautensa ja joskus terveytensä tai sukunsakin, toisessa päässä puoluepomot ja ilmiantajat. Välissä olivat mukautujat, jotka joivat maailman halvinta olutta hospodoissa ja kyräilivät tuoppeihinsa. Samettivallankumouksen jälkeen monille oli kätevää unohtaa oma roolinsa vanhassa maailmassa, koska "ei eteenpäin voi ajaa lujaa jos katsoo koko ajan peruutuspeiliin." Näin totesi Vaclav Klaus, nykyinen presidentti ja poliittinen kiipijä sekä populisti vailla vertaa.

Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (1917)

4.6.1924

Hyvä hra Kafka,

palautamme ohessa käsikirjoituksenne Prosessi. Pahoittelemme, että käsikirjoituksen lukeminen on kestänyt näin kauan. Valitettavasti se ei täytä kaunokirjallisia kriteereitämme, emmekä aio ottaa sitä julkaisuluetteloomme.

Teoksessa on muutama ansio; erityisesti ensimmäinen lause "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa" lupaa paljon. Valitettavasti vain loppu ei ole yhtä tasokasta, ja käsikirjoitus vaatisi runsasta typistystä. Itse asiassa se toimisi paremmin novellina. Tunnustan, että käsikirjoitustanne lukiessani haukottelin usein ja toivoin sen pian päättyvän, enkä voi uskoa, että keskivertolukija voisi ajatella muuta. Kirjallinen tuotantonne saattaa ehkä miellyttää joitain tietynlaisia intellektuelleja, mutta laajoja kansanjoukkoja se ei voi koskaan koskettaa. Siksi on hyvä, kuten mainitsette, että työskentelette lakitoimissa. Pitäkää päivätyönne.

Käsikirjoitus loppuu äkillisesti ja odottamattomasti. Kun olette juuri käyttäneet kaksisataa sivua päättymättömän prosessin kuvaukseen, kaikki loppuukin yht'äkkiä päähenkilön teloitukseen. Miksi? Vai loppuiko teiltä kenties vain mielikuvitus tai aika? Päähenkilön nimi "K" on myös epätyydyttävä. Mikäli olette joskus osallistuneet kirjoittamiskursseille, tiedätte, että kirjoittajan pitää antaa päähenkilölleen kunnollinen nimi.

teidän,
N.N.
Julkaisupäällikkö AB:n kustannusyhtiö S.R.O:ssa

Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958)

Lehväslaihon ensimäinen kirja on samanlaista tavaraa, kuin toissa vuonna ilmestynyt Seesjärven sissit. Tosin 1950-luvulla piereskelyä ei vielä voinut kuvata suomalaisessa kirjallisuudessa. Onneksi kehitys on korjannut asian ja 40 kirjaa myöhemmin Lehväslaiho saattoi kertoa, mistä sodasta todella oli kyse. No joo, Panssarisotaa kertoo nimensä mukaisesti suomalaisten panssarimiesten taisteluista itärintamalla ja raapaisee lopuksi Lapin sotaa. Kuolema korjaa miehiä ja panssarit pörisevät. Suositeltavaa kotimaista kirjallisuutta.

Ilkka Remes: Itäveri (2002)

Itäveri on huonoin Remes, jonka olen lukenut. Tavalisesti ne ovat olleet suhteellisen vetäviä jännäreitä mielikuvituksellisista aiheista, mutta nyt ollaan vähän hakoteillä. Kirjassa on lupaava asetelma, mutta sitten se keskittyy yhteen henkilöön, joka olisi aivan hyvin voinut olla pelkkä sivuhenkilö. Lisäksi päähenkilön ex-tempore-tapa kirjoittaa Suomen ja Venäjän historiaa uusiksi on vähintään epäuskottava.

Remeksen huumorintajuton tapa kirjoittaa suorastaan huutaa parodiaa. Juonisommitelmat ovat sukua 24-sarjalle: miten paljon toisilleen tuntemattomille ihmisille voi sattua pienessä ajassa niin, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen ja maailmanrauhakin on samalla uhattuna?

Dan Brown: Enkelit ja demonit (2000)

Voihan rähmä mitä scheissea. Ja tämä on 2000-luvun myydyintä kirjallisuutta, jonka ympärille on syntynyt kokonainen ilmiö oheistuotteineen! Tähän verrattuna Ilkka Remeskin on korkeakirjallisuutta.

Brown ei kykene edes kirjoittamaan kliseisesti, vaan keksii ihan oman mikä-mikä -maailmansa, jossa kaikenlaiset taikauskoiset hörhöt taistelevat toisiaan vastaan. Nämä ääliöt ottavat vakavasti kaikki mahdolliset uskonnolliset symbolist, rituaalit ja uskomukset, jotka heidän eteensä vyörytetään. (Muun muassa numeron 666, joka muuten EI OLE ns. "pedon luku"). Mukana on myös yläaste-tasoista mukafilosofista höpölöpö-syvällistä keskustelua näistä saduista ja "kritiikkiä" maallistunutta nykymaailmaa kohtaan. Sitten luennoidaan pitkään "kiehtovista" asioista. Mukana on myös kamalaa antimateriaa. Yleensä vain ihmetellään "ällistyneinä" ja "tyrmistyneinä" kaikkea. Nauroin kyllä itse "tyrmistyksestä" paljonkin. Super-stereotyyppisen assassiinimurhaajan seksuaalimieltymysten lukeminen tuotti suurimmat myötähäpeät niin että nauru kuivui alkutekijöihinsä.

Hälyyttävintä on, että tälle satumaailmalle löytyy fyysinen paikka todellisesta maailmasta. Mutta jopa Vatikaani on todennut tämän hölynpölyksi, vaikka Brownin kirjat ovat parasta mahdollista mainosta sen lastenloruille.

Jos Dan Brown on mielestäsi parasta, mitä olet koskaan lukenut, kehottaisin lukemaan jotain muutakin kuin tätä ja Seiskaa. Esimerkiksi Nakke Nakuttaja tai Morgan Kane voivat tarjota haasteellisia lukukokemuksia. Pohjalta on hyvä aloittaa.

Radiohead (Praha 23.8.2009)

Radiohead on taiderokkia pahimmillaan, mutta silti paitsi kriitikoiden, myös yleisön suosima. Prahassa se veti ison ulkoilmakonsertin ja yleisö oli innokkaampaa kuin vaikkapa Madonnan tai Motley Cruen konserteissa. Silti en voi oikein ymmärtää, mikä bändin kokeellisessa, mutta silti hyvin yksinkertaisessa soitossa oikein viehättää. Monet kappaleet - muun muassa lopussa soitettu uusi kappale - eivät sisällä kuin yhden osan. Thom Yorken laulua voisi kuvailla falsettiseksi valitusvirreksi, joka aiheuttaa isompina annoksina päänsärkyä.

Poissa olivat hitit Creep, Street Spirit ja Karma Police. Tilalla oli jungle-rummuilla höystettyä melua. Vaikka olin kuunnellut ja katsellut Radioheadia ennen keikkaa, en tunnistanut keikalla kuin pari biisiä etäisesti. Kun bändi soitti encoren aluksi yhden oikean rokkibiisin, oli kuin aivan eri yhtye olisi palannut lavalle.

Radiohead on tietenkin edellä aikaansa musiikin julkaisussa. Netistä ladattava ja omantunnon mukaan maksettava (Homer Simpsonin mukaan siis ilmainen!) uusin levy on tuottanut levy-yhtiöiden harmiksi bändille miljoonia. Lavashow oli hieno - tosin ei bändin vaan valojen ja videoiden takia. Kun levymyynti vähitellen loppuu, bändit joutuvat ansaitsemaan rahansa keikoilla, ja siksi on hyvä, että tällaiset yhtyeet ovat näin suosittuja.