Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (2009)

TV-persoona Ozzy vääntää haamukirjoittajansa Chris Ayresin kanssa jälleen yhden huumehouruisen rockmuistelman. Näitä lukiessa tulee deja vu (vai pitäisikö sano bon voyage) -olo, koska kaikki tämä on luettu, kuultu ja nähty jo tuhanteen kertaan. Tosin Ozzy on tietenkin rock-sekoilemisen pioneereja. Kun Elvis vielä peitteli mahaansa ja lääkeongelmaansa (ja oli ylipäätään hengissä), Ozzy oli jo tunnettu rockpelle. Kuten kirjasta ja lukemattomista vastaavista opuksista voi todeta, keskeistä rock-sekoilussa on, ettei mistään koskaan oteta opiksi. Kaikki virheet tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaimolle voidaan vannoa, että päihteiden vetäminen loppuu, mutta se jatkuu kuitenkin lyhyen tauon jälkeen. Ennen kuin ollaan päästy kotiin Betty Ford -klinikalta, ollaan vedetty lärvit ja sammuttu. Elämäkerrassa kaikki tämä tuo tietenkin vain glooriaa päähenkilölleen.

Koska Ozzy ei voi mitenkään puolustella sekoiluitaan, hän voi siis vetää homman lekkeriksi ja kirjoituttaa viihdyttävän omaelämäkerran. Jälkiviisautta ja (teko)nöyryyttä on runsaasti mukana ja matkan varrella tavatut ihmiset jaetaan rehellisesti itsensä kaltaisiin ja kusipäihin. Loputtomat sekoilut on haamukirjoittajan avustuksella saatu kokoon koomiseksi mestariteokseksi, jonka sujuvuutta suomennoskin tukee. Luki- ja keskittymishäiriöinen herra Osbourne ei olisi saanut yksin tätä kasaan, minkä hän itse myöntääkin. Ayresin panos kirjan onnistumisessa on ollut ilman muuta erittäin ratkaiseva: hän on onnistunut säilyttämään Ozzyn oman äänen ja saanut sekoiluun jonkinlaisen järjen - tai siis ainakin kronologian - ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.

Viinanjuonnin Ozzy päättelee olevan brittien kansallispiirre. Mitähän tuohon suomalaisena sanoisi? Vähän ihmetyttää myös se, että tapaamistaan maailman johtajista Ozzy ei halua millään arvostella George W. Bushia, mutta lataa sitten murskakritiikkiä tämän buudelia Tony Blairia vastaan.

Tämä kirja sopisi vaikkapa Mötley Cruen Törkytehtaan ja Sid Viciousin viimeisimpien, surullisten TV-haastattelujen kanssa koulujen päihdevalistukseen. Todennäköisemmin koko juttu päätyy kuitenkin Hollywood-tehtaaseen, jossa Ozzysta tehdään rakastettava sekopää, joka veti viinaa ja huumeita puolestamme ja huutaa "rock and roll" viimeisellä ehtoollisella. Aamen.

Deep Purple 26.10.2010 (O2 areena, Praha)

Näin neljännen Purple-konserttini vaihteeksi lähimpänä lavaa. Settilista oli uudistettu kuukauden keikkatauon aikana, eikä Highway Staria kuultukaan tavalliseen tapaan ensimmäisenä kappaleena, vaan aloitusbiisi oli In Rock -levyn harvoin livenä kuultu kappale Hard Lovin' Man. Itse asiassa Highway Staria ei kuultu koko setissä, mikä on lähes historiallista. Satuin keikan jälkeen näkemään illan settilistan ja siihen biisi oli merkitty ensimmäiseksi encoreksi, mutta herrat jättivät sen sitten kuitenkin soittamatta.

Settilistassa oli vuoden aikaisempiin konsertteihin verrattuna enemmän tuntemattomia uusia ja vähän soitettuja vanhoja kappaleita. Machine Headilta ja Fireballilta kuultiin paljon biisejä, enkä edes tunnistanut paria ilmeisen uutta kappaletta, vaikka olin kuunnellut viimeisen viikon aikana uudetkin Purple-levyt läpi.

Settilista olikin jo netissä:
Hard Lovin' Man
Things I Never Said
Maybe I'm a Leo
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
Silver Tongue
Contact Lost
Guitar Solo
When a Blind Man Cries
The Well Dressed Guitar
Almost Human
Keyboard Solo
Lazy
No One Came
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke on the Water

Encore:
Hush
Black Night

O2-areena, joka on Prahan suurin ja vastaa Lontoon samannimistä (jolla Michael Jacksonin piti heittää toissakesän konserttinsa), ei ollut aivan täynnä, mutta tyhjiä istuimia ei ollut hälyyttävän paljon. Viime vuoden toukokuussa paljon pienemmässä Tesla-areenassa täyttösuhde oli varmaan sama. Olinkin ennen keikkaa vähän huolissani, miten Purple onnistuu täyttämään tämän jättihallin, mutta hyvin varsinkin vanhempi miesyleisö oli paikalle saapunut.

Kuten viime vuonna, soittajat näyttivät silminnähden nauttivan työstään. Varsinkin Steve Morse näytti leveän kestohymynsä kanssa kuin olisi ollut appilassa kylässä. Sen sijaan Ian Gillan vaikutti ainakin minun silmissäni vähän kummalliselta. Hän sekoili sanoissaan pariin kertaan kuin Elvis vuonna 1977, eikä pysynyt mielestäni Space Trucking -kappaleessa temmossa varsin yksinkertaisissa kohdissa. Hän kävi jatkuvasti lavan takana (joka on sinänsä ymmärrettävää, kun soittajilla on niin paljon sooloja), käveleskeli kaiuttimien takana levottomana ympäriinsä ja vaikutti välillä yksinkertaisesti hengästyneeltä. Toisinaan olin näkevinäni miehellä samanlaisen ilmeen, joka jollain kavereillani tarkoittaa sitä, että he ovat kovassa humalassa. Miehellä on jonkinlaista historiaa juomisen kanssa, ja 1980-luvun lopullahan lauluun piti ottaa vähäksi aikaa Joe Lynn "pop-Rainbow" Turner tällaisten juttujen takia. Toivottavasti olen väärässä.

Nettisivuillaan Deep Purple kiistää huhut, että tämä olisi yhtyeen viimeinen kiertue.

Pornohvezdy (Roxy NoD, Praha 26.9.2010)

Kun viereiseen klubiin tuli pornomusikaali, niin pitihän käydä lopulta katsomassa, miten se pärjäsi omaan, jo kohta kolmen vuoden takaiseen 'Pornomusikaaliini' verrattuna. Paikka, Roxy-klubi, on remontoitu. Reilu vuosi sitten kävin katsomassa siellä Chris Cornellin keikan, jolloin sali muistutti trooppista helvettiä. Nyt siellä pystyi hengittämään ja uusien ilmastointilaitteiden hurina osoitti, että joku muukin oli kärsinyt aiemmasta sietämättömästä kuumuudesta. Tilat ovat hulppeat, kaksi metriä korkeaa lavaa ja tasokasta äänentoistoa riittää isollekin maailmanbändille - joita paikassa käy säännöllisesti soittamassa - katossa on kymmeniä vilkkuvia ja kääntyviä valoja, videota voidaan heijastaa kolmelle seinälle kymmenien metrien leveydeltä, kaikkea voidaan ohjata usealla tietokoneella ja katossa on paikan puolesta kolme diskopalloakin. Mitään näistä ei kylläkään sitten hyödynnetty 'Pornotähdet'-musikaalissa.

Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti oman esitykseni kohdalla näin ei ymmärretty menetellä.

Esityksen alussa luulin muistaneeni väärin, että näytelmä todella oli musikaali. Esitys alkaa ilman alkusoittoa ja ensimmäinen biisi tupsahtaa ilmoille vasta viiden minuutin jälkeen. Välillä mennään kuitenkin jopa kymmenen minuuttia laulellen. Musiikki on mitäänsanomatonta ja yksinkertaisesti vääränlaista. Jos ja kun tekee musikaalin pornomaailmasta, musiikin pitää olla enimmäkseen 70-luvun funkkia ja 80-luvun hard rockia. Tällä kertaa musiikki oli sekasotku popp-räppiä, jazzia (!) ja tsekkiläistä progea (!!). Diskopallojakaan ei käytetty. Musiikki ei svengannut; se ei saanut lantioita liikkeelle eikä ollut kovaa kuin kyrpä. En usko, että tsekkiläinen käsitys panemisen taustamusiikista on valssi tai progressiivinen jazz-rock, joten tekijät yksinkertaisesti menettivät yhden perustavanlaatuisen mahdollisuuden.

Sitten suurin valitus: nimestään huolimatta musikaali nimeltä 'Pornotähdet' ei kertonut pornotähdistä, pornosta tai pornomaailmasta. Muutama kohtaus, jossa pornon tekemistä harjoiteltiin (siinäkin harjoiteltiin dialogia ja sen taiteellisuutta - ketä dialogi kiinnostaa oikeassa pornossakaan?) ja kuvattiin (ilman kameraa), saivat yleisön hytkymään naurusta. Tätä se oli tullut katsomaan, tätä nimi lupasi ja tämän takia liputkin olivat tuotantoarvoihin verrattuna hävyttömän kalliit. Sen sijaan näytelmä keskittyi henkilöhahmojen menneisyyteen ja vaikken kielen takia kaikkea ymmärtänytkään, en lopulta osaa sanoa, mistä näytelmässä oli kyse. Mukaan mahtui pornopomon lapsuudentrauma rikotun leikkilentokoneen takia (!) ja olipa mukaan saatu Jeesuskin. Enimmäkseen homma oli iänikuista ihmissuhdejankkaamista. Onneksi esitys oli lyhyt.

Henkilöhahmoina olivat yksi pornonäyttelijätär, yksi pornonäyttelijä, ohjaaja, äänittäjä, mysteerinen pomo ja sivuosiin aivan turhan takia paikalle roudatut vanhempi naisnäyttelijä ja nuorempi naisnäyttelijä. Lavalla oli siis suurimman osan aikaa kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat selvästi näyttelijöitä, jotka esittivät henkilöitä tässä näytelmässä. Laulutaito oli kaikilla suht moitteeton, mutta en voi edelleenkään olla kummastelematta tsekkiläisen pop-progen tapaa tuputtaa lauluihin liian paljon sanoituksia. Yhdellä 'rivillä' laulajan siis täytyy ehtiä laulaa enemmän sanoja kuin rytmi tai melodia sallisivat.

Kaikessa oli menty aika lailla helpoimman kautta. Tilan mahdollisuuksia ei hyödynnetty. Koreografia oli askellusta samaan tahtiin. Lavasteena oli yksi tuoli, tarpeistona mikkiteline ja lastenvaunut. Käsiohjelman virkaa toimitti yksipuolinen moniste. Musiikki tuli taustanauhalta (!). Paljasta pintaa ei tietenkään kukaan edes odottanut, mutta kun "asiaan" päästiin, näyttelijöille pantiin päälle hassut ja "ironiset" nakupuvut. Siinä sitten tehtiin hassusti "pornoa" kangaskikkelillä ja tupsutussulla.

Kirjoittaja ei selvästi ollut tehnyt taustatutkimusta aiheestaan eikä saanut siitä siten irti paljon mitään. Ollaanhan herranen aika sentään pornon suurmaassa! Itsekin olen bongannut kadulla paikallisia pornotähtiä aloittamassa kuvaussessioita ennen privaattitiloihin siirtymistä.

Näyttelijät olivat tyypillistä harrastelijateatterikamaa; väärissä rooleissa, väärässä näytelmässä ja oikeastaan väärässä harrastuksessakin. Tekijät eivät rakastaneet henkilöhahmojaan tai olleet kiinnostuneita aiheesta, joka on edelleen mitä herkullisin. Nyt se oli keino vetää yleisöä ja vitsailla halvasti 'tabu'-aiheella.

Miksi ihmisestä tulee pornoTÄHTI heti, kun hän alkaa tehdä pornoa? Siksi, koska hän tekee jotain, johon 99,99% ihmisistä ei koskaan pystyisi tai edes kykenisi - ja joka silti kutkuttaa heitä. He ovat jonkin sovinnaisen rajan ulkopuolella - paitsi että he ovat useimpien mielestä (mutteivat omasta mielestään) prostituoituja, he tekevät "sitä" myös julkisesti ja aivan häpeilemättä. He ovat poikkeus evoluutiossa, joten he ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä. Se on perhanan kiinnostavaa.

Yleisö kuitenkin antoi huikeat aplodit esityksen päätyttyä, vaikka selvästi haukotteli monissa tylsissä kohtauksissa. Myös lukemani arvostelut ovat olleet yllättävän myönteisiä. Niissä ei ollut samanlaista negatiivisuutta ja piruilua kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa tai oman Pornomusikaalini saamissa arvosteluissa. Joko siis minussa on jotain vikaa tai maailma on perseestä.

Alla olevasta linkistä löytyy potpuri musikaalin parhaista hetkistä:
http://www.youtube.com/watch?v=4ronkPrNzX8&feature=related

Carmen (Musiikkiteatteri Karlin, Praha 15.9.2010)

Odotin tästä taas yhtä pohjattoman tylsää tsekkiläistä teatteri'kokemusta', jollaisia tsekinkielinen teatteri on tähän asti valitettavasti järjestään ollut. Vaikka tunnettuun tarinaan perustuva musikaali on amerikkalaista tuotantoa, sen maailmanensi-ilta on ollut täällä Prahassa ja tässä teatterissa. Se ei luvannut paljoa.

Kerrankin sai yllättyä iloisesti. Pop-tähti Lucie Bílán tähdittämä musikaali ei tarinallaan pääse yllättämään, mutta toteutus on paljon parempi kuin mihin olen tsekkimusikaalien kohdalla tottunut. Kun Hybernia-teatterin musikaalihirvitykset (mm. Golem ja väärällä tavalla aivan kauhea Dracula) olivat kammottavaa kökköyden läpijuoksutusta, Karlinissa oli osattu pitää palikat kohdallaan ja jopa yllättää useasti. Täälläkin lavasteet toki pyörivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mutta draama ei syntynyt siitä, pysyvätkö näyttelijät pyörivien osien perässä. Mustalaisten kiertävässä sirkuksessa täytyi olla useita sirkusammattilaisia, sillä sellaisia temppuja eivät näyttelijät yksinkertaisesti osaa vaikka miten harjoittelisivat. Mukana oli jopa aito leijona! Karlin on musikaaliteatteri, jonka uudelta ja karulta näyttävän ulkorakennuksen sisältä löytyy aivan fantastinen 1800-luvulta peräisin oleva klassinen iso sali. Olen käynyt paikassa vuosia sitten pari kertaa, kun englanninkielisiä tekstityksiä ei vielä ollut, ja klassiseen 1960-luvun tsekkileffaan perustuvassa Limonaati-Joe -lännentarinassa päähenkilö ratsasti sisään oikealla hevosella - jota ei käytetty muuten lainkaan. Tuotannoissa ei siis olla säästelty eikä hommaa juosta helpoimman kautta läpi, kuten suomalaisissa kaupunginteattereissa tuntuu olevan tapana.

Lucie Bílá on näyttävä täti, mutta 44-vuotiaana ehkä hieman vanha kohtalokkaaksi tytönheitukaksi. Ei ulkomuodossa kyllä mitään valittamista ole, muttei tämä laulu- tai näyttelijäntaidoillaan erityisesti häikäisekään - tosin mitään valittamista ei ole sillä sarallakaan. Koko näyttelijäkaartissa on nelisenkymmentä (!) jäsentä sekä tietenkin live-orkesteri (huomautettakoon, että Hybernia-teatterissa musiikki on tullut nauhalta ja vaikuttanut syntikalla tehdyltä). Yhdessä hienoimmista kohtauksista Carmen juoksee pakoon rakastajaansa - kohtaus on toteutettu monella näyttelijättärellä, jolloin tulee vaikutelma, että yksi ja sama näyttelijä juoksee vaikkapa ensin vasemmalle ja tulee välittömästi taas näkyviin oikealta. Hieno teatteris-taiteellinen kikka.

Musiikkikin oli yllättävän tarttuvaa ja toimivaa. Tietenkin esityksessä oli paljon puutteitakin, kuten ohuet hahmot, kummalliset motiivit ja jopa tsekkimusikaaleille niin turhan tyypillinen kertojahahmo, jolla ei ollut muuta virkaa kuin kommentoida kohtalokkailla sanankäänteillä tapahtumia. Tämän Carmen-version teema on sinänsä kiinnostava: millaisia kauheuksia tapahtuu, kun tyttö ei ns. anna. Tätä teemaa voisi tutkia perusteellisemminkin, jolloin voitaisiin ehkä tulla siihen johtopäätökseen, että monia sotia olisi toisenlaisella toiminnalla voitu estää. Toisaalta huora on joka miehen unelma, mutta toisaalta kukaan ei haluaisi asua sellaisen kanssa. Mielenkiintoista. Kuten Carmenin hahmo alussa laulaa "Mona Lisan hymystä" vilauttaen samalla haarovälejään - ikään kuin kertoakseen, mikä se miestä loppujen lopuksi naisessa niin suunnattomasti kiehtoo.

Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Scorpions (Praha 15.3.2010)

Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.

Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua "postmodernin ironisesti", naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista - minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa - asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.

Agora (2009)

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

Henry Rollins Spoken Word 8.2.2010 Praha

Henry Rollins on ikiliikkuja. Se tulee selväksi heti kättelyssä. Rollinsilla on maine ylienergisenä bodattuna älykköpunkkarina. 49-vuotiaan Rollinsin niska ei ole enää niin paksu, mutta tauottoman kaksi ja puolituntisen puhekeikan jälkeen tämän energisyys ja älykkyys jaksavat hämmästyttää. Koko keikan aikana Rollins ei edes huikkaa vettä, vaan suu ja käsi käyvät tauotta. Puheenaiheet vaihtelevat sananvapaudesta Rollinsin rooliin Sons Of Anarchy TV-sarjasta USA:n viimeisiin presidentteihin, vanhoista punkbändeistä tämän kaveriin William Shatneriin ja matkoihin maailmalla. Kaikesta huokuu Rollinsin levottomuus ja energisyys. Hän toistaa usein, miten lyhyt elämä on ja miten paljon tekemistä siihen pitäisi mahduttaa. Kun hän palaa kiertueelta, hän masentuu, koska joutuu olemaan yksin kotona. Kauaa hän ei aloillaan viihdy.

Rollins on myös erittäin hauska ja viihdyttävä. Tämä on julkaissut paljon puhelevyjä, jotka voivat olla keikkojen pituuden takia kolmen cd:n mittaisia. Mutta aika kuluu nopeasti rönsyilevienkin juttujen aikana. Rollins on kyllä etuoikeutetussa asemassa, kun hän pystyy matkustamaan "eksoottisiin" paikkoihin ja hengailemaan erilaisten ihmisten - julkkisten, rikkaiden tai muuten vain sellaisten, joiden kanssa tavallinen turisti ei pääse kontaktiin - kanssa. Rollins ei kuitenkaan kehuskele eikä hän ole omahyväinen. Rollins on kovalla työllään ansainnut epätavallisen elämänsä. Hän puhuu tiedon puolesta ja kyynisyyttä vastaan. Kun George W. Bush (jota Rollins tietenkin vihasi) alkoi kovistella Irania, Rollins buukkasi välittömästi matkan maahan, jotta pääsisi tutustumaan ihmisiin, joita amerikkalaisten pitäisi nyt vihata. Hän oli Pakistanissa, kun Benazir Bhutto murhattiin. Hän pääsi näyttämään keskisormea Burman sotilasjohtajalle. Hän mietti, miten kuumia ladyboyt olivat jouduttuaan toimimaan tositeeveen tuomarina. Hän pyrkii matkoillaan tutustumaan tavallisiin ihmisiin, mutta tuli Pekingissä jallitetuksi paikallisten kiusankappaleiden, joka paikasta esiin pulpahtavien "matkaoppaiden" kanssa - kunnes alkoi jallittaa heitä.

Henry Rollins on meidän miehiä. Hänen läppänsä saa ajattelemaan. Suosittelen etsimään netistä tämän videoita tai puhelevyjä.

Täällä Pohjantähden alla (2009)

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.

Billy Talent (Tesla-areena Praha 21.11.2009)

Aina välillä tulee yhtye, joka näyttää, että rockin tutut palaset voi laittaa uuteen järjestykseen nerokkaalla tavalla. Vuosituhannen alussa tällainen yhtye oli The Darkness. Nyt sellainen näyttäisi olevan Billy Talent.
Vähän hölmösti nimetty bändi (tsekiksi "valkoinen lahjakkuus") on tehnyt kolme leyä, joista jokainen on ollut edeltäjäänsä parempi. Tänä vuonna ilmestynyt Billy Talent III sisältää tiukan paketin kappaleita, joista mikään ei ole huono ja useimmat aivan loistavia. Kuvittelin levyjen voimasoittoa kuunnelleena, että bändissä täytyisi olla kaksi kitaristia, mutta lavalla oli vain yksi kitara, basso, rummut ja laulaja. Valtava tasoero lämmittelijänä esiintyneeseen, myös kanadalaiseen Silverteiniin tuli ilmi heti ensimmäisessä kappaleessa, joka lähti liikkeelle kuin raketti. (Silverstein olisi voinut muuttaa nimekseen Goldstein ja julistaa ylpeästi soittavansa juutalaista skeittipunkkia).

Billy Talent soitti todella tiukan setin ja vaikka jäähalli oli vain puolillaan, katsomon etuosa oli hurmoksessa. Keskinkertaisiksi luokiteltavia biisejä oli vain muutama, mutta bändin parhaat biisit ovatkin sitten klassikkoainesta - ja niitä on paljon. Livenä bändi on timmissä kunnossa ja kaikki nuotit menivät nopeasta soitosta huolimatta täydellisesti. Toisin kuin monet muut tänä vuonna näkemäni isot bändit (Deep Purple, Motley Crue, Radiohead, Jerry Lee Lewis, Madonna jne.), Billy Talent elää kukoistuskauttaan, joten keikka oli tämän vuoden parhaita.

Stephen Frost Impro Allstars (17.11.2009 Praha)

Kirjoittajana olen luonnollisestikin improvisaatioteatteria vastaan ja karttanut sitä kuin sikaflunssaa. Pahimmillaan amatöörien improvisaatioesitykset aiheuttavat halun tappaa esiintyjät - myötähäpeä olisi liian armollinen sana kuvaamaan sen aiheuttamaa tilaa. Improvisaatio voi tuottaa iloa esittäjille, mutta niinhän tuottaa seksikin, eikä sitä harrasteta julkisesti (harmillista kyllä).

Stephen Frost toi Prahaan neljän ammattiesiintyjän ryhmän, joka kerrankin osasi asiansa. Kaikki neljä miestä olivat taitavia esiintyjiä ja myös fyysisestikin erilaisia. Esitys myös sisälsi monenlaista improvisaatiota ja oli selkeästi rakennettu niin, ettei kyllästymistä päässyt syntymään. Yleisöltä otettiin ehdotuksia vastaan hallitusti niin, ettei kukaan yksittäinen känniääliö päässyt hallitsemaan iltaa. Nelikko teki niin tiivistä showta, että välillä hirvitti. Hauskimpia olivat, kun Frost eräässä kohdassa otti joukkion pienimmän miehen käsiinsä ja piti Oscar-puheen - tai kun yksi joukosta haastatteli muita kolmea ja jokainen sai sanoa yhden sanan kerrallaan, ja juttua tuli salamavauhdilla.

Tällaista improvisaatioteatterin pitäisi olla. Valitettavasti se pahimmillaan vain usein osoittaa lahjattomien ihmisten halua päästä esiintymään mahdollisimman vähällä vaivalla - ja näiden mielikuvitusten rajallisuuden. Useimmat näyttelijät tarvitsevat tosiaankin näytelmäkirjailijoiden tekstiä vaikuttaakseen älykkäiltä. Tämä joukko ei tarvinnut. Stephen Frost on itse näytellyt muun muassa Mr. Beanissa.

Jerry Lee Lewis (Tesla areena, Praha 9.11.2009)

Harvemmin sitä näkee rockkeikkaa, jonka esiintyjän ura on kestänyt yli 50 vuotta. Tämä myös takasi sen, ettei kukaan odottanutkaan mitään räiskyvää, hengästyttävää tai energistä showta. Jos vuoden 1964 Live at the Star Club, Hamburg on yksi kaikkien aikojen livelevyistä ja rockin äärimmäisen energisyyden ja hurmahenkisyyden kiteytymä, niin tänne tultiin katsomaan viimeistä elossa olevaa klassikkoa. Sparta Prahan kotijäähalli oli järjestetty konserttiin niin, että vain reilu kolmannes katsomotilasta oli käytössä, ja tapahtuma oli luonnollisesti istumakeikka, vaikka Jerry Leen viimeisimmän - ja yllättäen kaikkien aikojen myydyimmän - albumin nimi onkin Last Man Standing.

Kiertueella on oikeastaan perheyritys, sillä 74-vuotiaan Jerry Leen lämmittelijänä on tämän 12 vuotta nuorempi Linda Gail Lewis -sisko. Vain 62-vuotiaana Linda Gail oli monellakin tavalla paremmassa vireessä kuin Jerry Lee, ja veti bändinsä kanssa rockabillyklassikoista koostuvan keikan. Mukana oli pystybasso ja kitarassa niin perustavanlaatuiset rockkliseet, että olisin itsekin pystynyt hyppäämään mukaan soittoon. Biisejä olisi tuskin erottanut toisitaan elleivät ne olisi olleet suurimmaksi osaksi rokin perusklassikoita 50-luvulta. Tuntui melkein liikuttavalta ajatella, että joskus elinaikanani niiden soittamisen Prahassa oli katsottu merkinneen vakavaa uhkaa yhteiskunnalle.

Jerry Leen bändi soitti itsekseen 4 biisiä, mikä oli jo hermostuttaa osaa yleisöstä. Lopulta kankea Killer kiipesi lavalle ja alkoi heittää keikkaa, osaksi autopilotilla. Kävi ilmi, että Linda Gail soitti pianoakin nykyään Jerry Leemmin kuin Jerry Lee itse. Kuuluisat kosketinpyyhkäisyt tulivat mukaan vasta viimeisissä kappaleissa, kun taas Linda Gail käytti niitä lähes koko ajan ja tämän jalkakin nousi kerran koskettimistolle. 45-minuuttinen setti koostui rohkeasti (tai sitten vähän typerästi) lähes täysin aivan tuntemattoista kappaleista. Harvempi rockin klassikoita tehnyt - ja myös muiden perusbiisejä levyttänyt - artisti uskaltaisi uransa viimeisinä vuosina jättää pois kahta lukuunottamatta kaikki klassikkonsa. Tunnistin vain 3 kappaletta. CC Rider oli laiska blues ja vastakohta Elviksen versiolle.

Soitto oli samantapaista kuin 1964: Jerry Lee aloitti pianolla ja muu bändi yritti lähteä mukaan. Lopuksi kuultiin luonnollisesti Whole Lotta Shaking Going On ja Great Balls Of Fire, mitkä saivat ansaitsemansa aplodit. Jerry Lee poistui edelleen kankeana lavalta bändin jatkaessa soittoa. Encorea oli turha odottaa.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Waterkou (Glasshouse-teatterin vierailu Archa-teatterissa 25.10.2009)

Amsterdamilainen teatteriryhmä Glasshouse toi englanninkielisen näytelmänsä pariksi illaksi Prahaan. Esityksessä nainen ja vanhempi mies tapaavat toisensa internetissä. Esitys on rakennettu niin, että katsojat on jaettu kahtia, jolloin puolet yleisöstä näkee naisen tietokoneruudun ja toinen puoli miehen. Näyttelijät ovat enimmäkseen selin toisiinsa eivätkä kohtaa suoraan lainkaan.

On aika arvattavaa, mitä tilanteesta seuraa. Molemmat valehtelevat. Mies totta kai ikänsä ja ammattinsa, ja nainenkin kertoo itsestään mitä sattuu. Kovin omaperäistä ei aiheesta saada irti eikä tilanteella päästä herkuttelemaan. Luin hämmästyksekseni jälkeenpäin esityksen brosuuristä, että tilanne johtaa "syvempään ystävyyteen" - tällaista vain en itse kokenut. Iso plussa siitä, ettei esitystä ollut venytetty turhaan, tunti riitti. Vaikka katsojat taputtivat ja näyttelijät pokkailivat kaikkien sääntöjen mukaan, yleisö ei meinannut lähteä millään salista pois. Olin ensimmäinen ulkona.

Toinen jalka haudassa (2009)

Suomalaisessa elokuvassa on näköjään menossa kökköysbuumi. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset ovat kasassa, mutta kaikki menee metsään niin että katsomiskokemus on jatkuvaa kärsimystä. Käsikirjoitus voisi olla hyvä klassisine väärinymmärryksineen ja valheineen, muttei ole. Näyttelijät ovat tuttuja kasvoja ja mukana on jokunen uusikin tuttavuus, mutta ohjaus ampuu kaiken yli. Kerkko Koskisen säveltämä musiikki on mahtipontisuudessaan ja "sadunomaisuudessaan" naurettavaa. Ensi kerran näin elokuvan, jonka musiikki oli täysin eri maailmasta kuin elokuva - aiemmin luulin, ettei tällainen ole mahdollista.

Terje B. Englund: The Czechs in a Nushell - A User's Manual for Foreigners (2004)

Tämä kirja selittää useita asioita, jotka tsekkiläisessä yhteiskunnassa alkavat vaivata lyhyen oleskelun jälkeen. Miksi on ookoo haista törkeästi hielle julkisilla paikoilla? Miksi kaupungin miehet luovat lunta shortseissa? Miksi koirat ovat tervetulleita niin taidenäyttelyihin kuin elokuviinkin? Miksi tsekit vihaavat Milan Kunderaa? Luonnollisestikaan kukaan tsekkiläinen ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa (ja miten voisi vastaavasti suomalainenkaan - kekkoslovakiasta?).

Norjalainen journalisti Englund kirjoitti kirjan asuttuaan kymmenen vuotta maassa. Se kattaa aakkosellisesti Tsekkiin liittyvät tärkeät erityisalueet akateemisista titteleistä (erään varapääministerin poliittinen ura loppui tämän käytettyä väärää titteliä) muuhun maailmaan - joka on niin usein kohdellut kaltoin tsekkejä. Luonnollisesti mukana ovat olut ("tsekkien leipää"), ruoka (joka on sellaista kuin se on, koska sitä syödään oluen kanssa), Vaclav Havel, sotamies Svejk (jota maan eliitti piti huonoimpana mahdollisena "perustsekin" mallina ja jonka kirjoittaja oli vieläpä anarkisti ja alkoholismin julkinen puolestapuhuja), julkiseen virtsaamiseen (taas olut), Valkoisen vuoren taisteluun, Jan Husiin (poltettiin roviolla sata vuotta ennen Lutheria) ja Prahan kevääseen (joka ei yrittänyt kaataa kommunismia). Defenestraatio on puolestaan vain tsekeille ominainen perinne heittää ikkunasta epämieluisat poliittiset vastustajat. Mukana on myös asioita, jotka tsekit itse haluaisivat varmasti jo unohtaa.

Selviää, että suomalaisilla ja tsekeillä on yhteistä tunnettujen asioiden (jälleen olut sekä tietenkin jääkiekko) lisäksi mökkihulluus, ryssän pelko, missikisat ja kyräily sekä kateus muita kansoja ja erityisesti naapureita kohtaan. Jos meillä halveksutaan pikkuisen Renny Harlinia (sehän tekee huonoja elokuvia eikä edes asu Suomessa!), niin tsekit ja Kundera ovat kehittäneet vihasuhteestaan taiteenlajin. Maan ensimmäinen presidentti Masaryk on puolestaan tsekeille samanlainen koskematon pyhimys kuin suomalaisille Mannerheim.

Kirjoittaja tekee joka välissä selväksi, ettei 40 vuoden kommunistihallinnossa ollut kerta kaikkiaan mitään hyvää. Kommunismin aikana tsekit joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Ääripäissä olivat Vaclav Havelin kaltaiset idealistit, jotka uhrasivat uransa, vapautensa ja joskus terveytensä tai sukunsakin, toisessa päässä puoluepomot ja ilmiantajat. Välissä olivat mukautujat, jotka joivat maailman halvinta olutta hospodoissa ja kyräilivät tuoppeihinsa. Samettivallankumouksen jälkeen monille oli kätevää unohtaa oma roolinsa vanhassa maailmassa, koska "ei eteenpäin voi ajaa lujaa jos katsoo koko ajan peruutuspeiliin." Näin totesi Vaclav Klaus, nykyinen presidentti ja poliittinen kiipijä sekä populisti vailla vertaa.

Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (1917)

4.6.1924

Hyvä hra Kafka,

palautamme ohessa käsikirjoituksenne Prosessi. Pahoittelemme, että käsikirjoituksen lukeminen on kestänyt näin kauan. Valitettavasti se ei täytä kaunokirjallisia kriteereitämme, emmekä aio ottaa sitä julkaisuluetteloomme.

Teoksessa on muutama ansio; erityisesti ensimmäinen lause "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa" lupaa paljon. Valitettavasti vain loppu ei ole yhtä tasokasta, ja käsikirjoitus vaatisi runsasta typistystä. Itse asiassa se toimisi paremmin novellina. Tunnustan, että käsikirjoitustanne lukiessani haukottelin usein ja toivoin sen pian päättyvän, enkä voi uskoa, että keskivertolukija voisi ajatella muuta. Kirjallinen tuotantonne saattaa ehkä miellyttää joitain tietynlaisia intellektuelleja, mutta laajoja kansanjoukkoja se ei voi koskaan koskettaa. Siksi on hyvä, kuten mainitsette, että työskentelette lakitoimissa. Pitäkää päivätyönne.

Käsikirjoitus loppuu äkillisesti ja odottamattomasti. Kun olette juuri käyttäneet kaksisataa sivua päättymättömän prosessin kuvaukseen, kaikki loppuukin yht'äkkiä päähenkilön teloitukseen. Miksi? Vai loppuiko teiltä kenties vain mielikuvitus tai aika? Päähenkilön nimi "K" on myös epätyydyttävä. Mikäli olette joskus osallistuneet kirjoittamiskursseille, tiedätte, että kirjoittajan pitää antaa päähenkilölleen kunnollinen nimi.

teidän,
N.N.
Julkaisupäällikkö AB:n kustannusyhtiö S.R.O:ssa