Noah (2014)

Joskus tulee niin pöljä juttu, ettei voi olla hiljaa ihmiskunnan takia. En muista nauraneeni ensimmäisen minuutin aikana millekään komedialle kuin tämän elokuvan vanhan testamentin alun tiivistelmälle. Samalla ymmärsin tuhannet netin 'not so biblical' -kommentit, jotka on lähetetty tosissaan. Toisaalta halusin lopettaa katselun, mutta toisaalta 'raamatun Nooa taistelee pahiksia vastaan kivikautisten transformersien avustuksella' -konsepti on niin älytön, että joku aivoni osa yritti löytää selitystä sille, miksi juttu on mennyt Hollywoodin bisneskoneiston läpi. Jos jokin on anti-isistä, niin tämä.

Mutta ei tämä olisi mennyt läpi edes Venäjällä, vaikka Nooa olisi korvattu Putinilla. Missään kohtaa en löytänyt mitään ns draamaa tai muutakaan mielenkiintoa ylläpitävää elementtiä. Katsojaa piinataan pelkästään sillä, milloin se kirottu vedenpaisumus alkaa ja piina loppuu. Ja kun se vihdoin alkaa, sama scheisse jatkuu.

Tai miten transformerit kuuluvat juttuun? Tai Gandalf Lecter? Samalla kun Nooa pelastaa ihmiskunnan, hän tappaa paljain käsin satoja syntisiä. Mieleen tulisi myötähäpeä, ellei muistaisi parin viikon takaista uutista, että Gazan pommituksia kritisoineita espànjalaisnäyttelijöitä pitäisi ilmeisen saman tekijäporukan toimesta boikotoida.

Katsoin leffan 3d:nä, valitettavasti. Jumalauta mitä paskaa.

1. Suosittelen välttämään elokuvaa kuin vedenpaisumusta.

Colours of Ostrava -festivaali 17.-20.7.2014

Tsekin suurin musiikkifestivaali pidetään maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Lähellä Puolan rajaa sijaitseva Ostrava on aika ankeassa maineessa oleva teollisuuskaupunki, minkä festivaalin järjestäjät ovat kääntäneet edukseen pitämällä festivaalin lopetetun tehtaan ympärillä. Laajalla festivaalialueella oli 14 esiintymispaikkaa; neljän ison lavan lisäksi muun muassa runo-, keskustelu- ja lastenlavat, elokuvateatteri ja useita näyttelyrakennuksia. Festivaaleilla saattoi bongata teatteriesityksiä ja Andy Warholin Marilyneitä. Alueella oli kiertokäyntejä tehdasrakennuksiin ja kaivoksiin. Festivaalin viimeisenä päivänä yli 65-vuotiaat pääsivät paikalle ilmaiseksi.

Ympäristön takia tunnelma on ainutlaatuinen. Missä muualla yhtyeet esiintyvät metallinsulattamon vieressä tai yleisö voi syödä ruokaa keskellä tehdasaluetta?

Yleisöä festivaali veti reilut neljäkymmentätuhatta ja esiintyjiä oli toistasataa. Paikallisten esiintyjien lisäksi mukana oli kymmeniä ulkomaisia nimiä. Colours of Ostrava on Keski-Euroopan suurimpia festivaaleja.

Kävelimme festivaaleille Ostravan kuuluisan Stodolní-baarikadun läpi. Sen varrella oli kebabkioskeja ja juottoloita vieri vieressä. Itse festivaaleilla tukevasti humalaisia ei liiemmin näkynyt, vaikka ”tsekkien leipä” eli olut maksoi vain reilun euron. Täällähän ei tunneta 'anniskelualueen' käsitettä, vaan juomien kanssa voi vaeltaa minne haluaa ja oluen lisäksi tarjolla oli viiniä ja väkevämpiäkin. Festivaalin portilla käteen työnnettiin kartta, ja vasta vähän ajan kuluttua tajusin, että kyseessä oli alueen olutkartta – itse festivaaliohjelmaa piti sitten vähän metsästää. First things first.

Tsekkiläisestä musiikista sanottakoon se, ettei se auennut tälläkään kertaa vaikka paikalla olivat maan eppunormaalit ja popedat. Muusikot ovat taitavia, mutta heidän käsityksensä popista tai rokista painottuu jazzahtavaan progemeininkiin, jonka päälle karheakurkkuiset mieslaulajat vetävät joskus niin paljon sanoja, etteivät nuotit ja tavut tahdo riittää. Saksofoni ja syntetisaattori ovat tyypillisiä instrumentteja siinä kun muualla maailmassa suositaan kitaroita ja mutkattomampaa lähestymistapaa. Pink Floyd, Frank Zappa ja Velvet Underground ovat edelleen kovia nimiä ja suosittua on myös tsekkiläinen country-musiikki, jolle on oma radiokanavakin. Eipä tule nyt mieleen ”Prahan kultakurkku” Karel Gottin lisäksi ketään artistia, joka olisi menestynyt Tsekin (tai Slovakian) rajojen ulkopuolella. 

 

Ulkomaisiin pääesiintyjiin kuuluivat tänä vuonna Robert Plant sekä ranskalainen Zaz. Ranskalaislaulajattaren pirteä chanson-foxtrot valloitti perjantaina päälavan jättiyleisön. Zaz puhui lunttilapuista moneen otteeseen tsekkiä ja sai valtavat suosionosoitukset. Lauantaina Led Zeppelin -laulaja Plant vetosi iäkkäämpään yleisöön, joka ei pitänyt yhtä kovaa ääntä. Plantin setti koostui uuden, vielä julkaisemattoman soololevyn kappaleista ja Zeppelin-klassikoista. 65-vuotiaan laulajan ääni kuulosti edelleen parikymppiseltä. Uudet biisit kuulostivat ihan hyviltä voimakkaine rytmeineen, ja muutamat Black Dogin kaltaiset klassikot oli sovitettu lähes tunnistamattomiksi. Zeppelin-biiseistä parhaiten toimivat akustiset kappaleet, kuten Babe, I'm Gonna Leave You tai Going to California, jotka iso bändi soitti hienosti.

Colours of Ostrava järjestetään heinäkuun toisena tai kolmantena viikonloppuna. Ympäristö on niin ainutlaatuinen, että sitä kierrellessä ja ihmetellessä menee tuntikausia. Suurten lavojen tuntumassa oli istumakatsomoita ja päälavan sivulla oli tusinoittain tuoleja ja pöytiä. Yleisö oli rauhallista, mukana oli paljon lapsia ja ruokaa ja juomaa oli tarjolla sadoissa pisteissä. Poliisia työllisti uutisten mukaan muutama kadonnut lompakko. Sääkin suosi festivaaleja ja paikat pysyivät erittäin siisteinä. Kerran juotavaa piti jonottaa ehkä kymmenen minuuttia, mutta muuten kaikki sujui jouhevasti. Ja jos festivaaliväsymys iski, aina saattoi vaikka istahtaa katsomaan leffaa sisätiloissa olevaan elokuvateatteriin. Suosittelemme.

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Nimimerkki, brändi ja kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa edelleen kömpelöä lausetta. Lauseenvastikkeet ja kielikuvat herättävät lähes myötähäpeää: miten tällaista läppää voi päästä ison kustantamon seulasta läpi? Vimma rikkoo monia kirjoittamisen perussääntöjä niin hellyttävän viattomasti, ettei se voi olla suunnitelmallista kapinaa vaan yksinkertaisesti heikkoa kirjoittamista. Kuka tahansa kustannustoimittaja voisi tehdä Vimman tekstistä muutaman päivän työllä huomattavasti luettavampaa. Kysymys kuuluu, miksei Gummeruksella ole tehty niin? Vai voiko olla, että kaikki mahdollinen on jo tehty ja että alkuperäinen teksti on ollut aivan luokatonta?

Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että Vimman kirjoja on mukava ja hauska lukea. Raksankin lukaisin kolmessa-neljässä illassa, vaikka monessa samanpituisessa romaanissa menee helposti viikkokausia. Miten tämän paradoksin voi selittää?

Mennään ensin heikkouksiin. Kömpelöiden lauseiden lisäksi Vimma esimerkiksi hyppää ajassa eteenpäin, mutta kertoo sitten saman tien takaumana, mitä välissä tapahtui. Hän selittää asioita turhaan: dialogia saatetaan selittää, vaikka asia on jo tullut puheessa selväksi. Draamaa ei ole paljon juuri tämän selittelyn takia: juuri kun Raksassa avautuu kirjan herkullisin draamallinen tilanne, Vimma vääntää vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, että nyt tuli 'paha paikka'. Kuitenkaan tämäkään draamallinen mahdollisuus – päähenkilö pöräyttää parhaan kaverinsa vaimon paksuksi – ei sitten johda yhtään mihinkään muuhun kuin päähenkilön lievään päänsisäiseen skitsoiluun.

Vimma rikkoo klassista 'näytä, älä kerro' -sääntöä johdonmukaisesti. Sivulla 261 Raksan pokkariversiossa on tyypillinen lause:

”Ruoka oli hyvää, viini vielä parempaa eikä seurastakaan voinut oikein valittaa.”

Tuskin edes Viisikko-kirjoissa on yhtä mukavoo, kun Polly-täti on pakannut piknik-korin! Tätä yleisemmällä tasolla kirjailija tuskin voi liikkua. Lauseesta tulee ilmi Vimman diggaama 'mukava meininki'. Se on vähän kuin MTV3:n lauantai-ilta: vailla muuta kriisiä ja draamaa kuin että kalja loppuu tai että saunamakkarat pääsevät palamaan. Paitsi että saunakaljan sijaan Vimman henkilöt lipittävät konjakkia tai viskiä. Pullo on auki koko ajan, joten herkempi lukija saattaisi huolestua romaanihenkilöiden maksojen kunnosta. No, onneksi ne ovat sentään fiktiivisiä maksoja.

Vimman elitistisyys on ulkomailta nähtynä hellyttävää hiekkalaatikkobrassailua. Sivistyskodin tunnusmerkki on päähenkilön mielestä se, että sisällä poltetaan tupakkaa eikä eteisessä oteta kenkiä pois. Kun päähenkilö juo olutta, se on tietenkin tsekkiolutta. Kukaan vain ei ole kertonut hänelle, että täällä Tsekissä paikalliset kuolevat mieluummin janoon kuin ryystävät Vimman diggaamaa, Heinekenin omistamaa ja laimentamaa Krusovicea. Helsingin 'parhaat' paikat käydään läpi taas kerran ja välillä päähenkilö tuijottelee suu auki stadin ihmeitä kuin velhokouluun päässyt Harry Potter.

Henkilöhahmot ovat kaikki samasta puusta veistettyjä Tuomas Vimman sivupersoonia. He puhuvat samalla tavalla ja heillä on samanlainen maku (tässä lähinnä kulutetaan kalliita viinoja ja tupakkaa). Naisetkin ovat suomalaiskansalliseen tapaan äijiä, jotka vetävät viinaa kaksin käsin, mutta ovat silti seksiobjekteja. Päähenkilö on jälleen kerran (nimimerkki) Tuomas Vimman fantasia itsestään, vaikka hänellä onkin tässä eri nimi. Hän on alleviivatun 'mukava ja rehti suomalainen tyyppi', joka sopisi sinne MTV3:n lauantai-illan keskusteluohjelmaan Jorma Pulkkisen ja Juha Miedon kanssa.

Jotenkin tuntuu, että Vimma on onnistunut bluffaamaan itsensä kirjailijaksi samalla tavalla kuin hänen esikoisromaaninsa päähenkilö bluffasi itsensä mainosalalle.

Mieleeni tuli termi, jota eräs tuttava käytti yhdestä omasta tekstistäni: pikkupoikafantasiaa. Voisiko tässä sitten olla syy siihen, miksi Vimmaa on kuitenkin hauska lukea? Joskus nuorena vimmaisena miehenä puhuimme toisen kaverin kanssa, että jos joskus kirjoitamme romaanin, sille pitää antaa nimeksi 'Nuoren miehen tiukka odysseia'. Ehkä Vimma on rakentanut kirjailijanuransa samanlaisen ajatuksen ympärille. Jos ammattikoululaiselle (myös henkisellä tasolla olevalle) on mahtava katsoa, kun raaka-Arska räjäyttää tuhannen nuuskaksi pahiksia, niin voisiko meille (henkisesti) nuorille elitisteille (vaikka sitten ironisessakin mielessä) olla mahtavaa lukea tyypeistä, jotka juovat puku päällä kallista konjakkia ja bylsivät korkeakorkoisia kenkiä käyttäviä pimatsuja?

Entä mitä tapahtuu itse romaanissa? Päähenkilö seikkailee korruptoituneen rakennusbisneksen maailmassa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikki kusettavat kaikkia. Juonentynkä ei realisoidu missään vaiheessa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka millaiseen soppaan. Lopun mahtipontiseksi tarkoitettu saaga verohallinnon (!) parissa lässähtää ja tuntuu pakkolopetukselta. Parhaiten sekasotkua kuvaa takakannen teksti, jossa kirjaa kuvataan niin ”työläisromaaniksi” kuin ”toimintajännäriksi” (se ei todellakaan ole kumpaakaan), tai ”veijaritarinaksi” (okei, mutta tarina puuttui ja ehkä se veijarikin), ”slapstick-komediaksi” (en tiedä voiko romaania, jossa kaatuu yksi maalipurkki, kutsua slapstickiksi?) tai ”romanttiseksi komediaksi” (paitsi että romantiikka ja komedia puuttuivat). Eli kustantamossakaan ei ollut selvinnyt, mistä Raksassa on kysymys.

Jos kirjassa on jokin sanoma, se on 'älä koskaan teetä remonttia'.

Cryptex & Trap Prague (real life escape -pelejä)

Viikko sitten huomasin, että Prahan suosituimmat turistikohteet eivät olekaan enää Prahan linnan, vanhankaupunginaukion tai Kaarlen sillan kaltaisia perusnähtävyyksiä – ainakaan Tripadvisorin, eli itse turistien suositusten mukaan. Kaksi suosituinta ovat nimittäin näitä ”pakene huoneesta” -pelejä, joiden olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Arvosteluissa ne – ja niitä löytyi vielä kolmaskin – kehuttiin maasta taivaaseen. Samanlaisia pelejä on ainakin Budapestissä ja Berliinissä, jossa ne ovat myös olleet kovia menestystarinoita.

Pitihän niitä sitten kokeilla, varsinkin kun vieraisilla oli pari nokkelaa varhaisteiniä, joille piti keksiä ajanvietettä. Pelit on nimittäin tarkoitettu 2-5 hengelle; yksin niitä ei voi tehdä, kaksikin on ehkä vielä liian vähän ja enemmän kuin viisi olisi jo tungosta. Kolme tai neljä henkilöä on ideaali. Peli kestää korkeintaan tunnin. Jos siinä ajassa peliä ei ehdi suorittaa loppuun, se täytyy keskeyttää.

 

Cryptex

Pelit ovat niin suosittuja, että saimme varattua ensimmäiseksi ajan uusimpaan pelihuoneeseen Cryptexiin (Tripadvisorissa sijalla 22 Prahan kaikista kohteista ja nähtävyyksistä). Tavoitteena oli löytää ja purkaa pommi. Muista poiketen tällä firmalla on jo kaksi erilaista peliä tiloissaan.

Ensisilmäyksellä huone oli melkein tavallinen, minimalistisesti sisustettu ja jopa hieman likainen kaapin takana olevine hämähäkinverkkoineen. Huoneessa oli vinkkejä ja avaimia erilaisten lukkojen takana kassakaapeissa, salkuissa ja komeroissa. Näitä piti sitten yrittää avata koodeilla, erilaisilla avaimilla ja numerosarjoilla. Ensimmäisinä vihjeinä oli eri paikoista löytyviä numeroita, joiden kimppuun pojat heti kävivät, eikä aikaakaan, kun komeron ovi oli auki. Komerosta löytyi seuraava vihje, jonka avulla seuraava lukko avautui. Ja niin edelleen. Välillä oltiin jumissa, ja valvontakamerasta edistystämme seuraava henkilökunta soitti radiopuhelimella neuvoja. Neuvoja saattoi myös pyytää, ja ne tulivat tarpeeseen, sillä välillä seuraavan avaimen löytäminen oli käytännössä mahdotonta.

Välillä oli myös pieniä teknisiä ongelmia. Selvitimme, että yksi johtolanka oli soittaa huoneessa olevalla puhelimella tietylle puhelinmuistiosta löytyvälle henkilölle. Sitä aikamme kokeiltuamme mitään ei tapahtunut – ei vaikka puhelimessa oli ohjeet ja radiopuhelimellakin saimme neuvoa. Tai sitten emme vain huomanneet, että jotain tapahtui ja...

… pääsimme seuraavaan huoneeseen! Huoneessa oli vielä yksi ovi, jonka takaa tikitys kuului! Eli tämä peli käsitti itse asiassa kolme huonetta. Mutta ensin meidän piti selvittää monta vihjettä ja lukkoa. Tässä huoneessa oli ehkä huonoin ”avain”: ruuvimeisseli. Se kun sopi vähän turhan moneen paikkaan ja päädyimme ruuvaamaan seinällä olevaa karttaa, sen takaa löytyvää metallilevyä, kunnes henkilökunta neuvoi, että meisseliä kannattaa käyttää tietyn huoneessa olevan esineen kanssa. Samanlaisia esineitä (koetan olla antamatta liiaksi yksityiskohtia) oli huoneessa puoli tusinaa, joten emme olisi millään osanneet avata niistä jokaista ja löytää tämän nimenomaisen sisältä näennäisen viatonta johtolankaa, josta toisen esineen avulla löytyi koodi. Pääsimme lopulta viimeiseen huoneeseen, löysimme tikittävän pommin viisi minuuttia ennen räjähtämistä, mutta emme saaneet sitä purettua. Osaksi pakkaa sekoitti edellisessä huoneessa ollut kassakaappi, jonka kanssa piti odottaa minuuttikaupalla ennen kuin saatoimme kokeilla seuraavaa koodiyritystä. Viimeisillä minuuteilla pommiin liitetty tabletti meni sekaisin; emme päässeet enää valikkoon, jossa laskuri tikitti. Joka tapauksessa jäimme kahden vihjeen tai lukon päähän pommin purkamisesta.

Cryptexin pommihuone oli joka tapauksessa jännä ensikokemus, ja kun paikka on lyhyen kävelymatkan päässä asunnostamme, pitää toinenkin peli käydä kokeilemassa joskus. Samalla tuli selväksi, mistä näissä peleissä on kysymys: pienen ryhmän jäsenten keskittymiskyvystä, koordinaatiosta, organisoinnista ja nokkeluudesta. Ja siitä, että pelin voi pelata ainoastaan kerran eikä sitä kannata mennä kokeilemaan liian monen oluen jälkeen. Isommille porukoille peli sopii niin, että ryhmät voivat kilpailla siitä, kuka ehtii suorittaa sen nopeimmin.

 

Trap Prague

Tämä on se numero kakkonen Prahan aktiviteeteista ja nähtävyyksistä. Ykköstä – MindMazea – emme ehtineet vielä kokeilla, koska firman nettisivujen ajanvaraussysteemissä oli jotain vikaa ja Trapista löytyi saman tien meille sopiva aika. Keskustassa sijaitseva paikka oli siistimpi ja jossain määrin parempi kuin Cryptex. Tavoitteena oli yksinkertaisesti ja klassisesti päästä ulos lukitusta huoneesta, joka oli taas täynnä erilaisia esineitä, lukkoja ja kassakaappeja. Alkuun pääseminen oli jopa vaikeaa, ja huoneen keskellä olevassa pöydässä oli tiukasti kiinni yksi avain ilkkuen meille kuin Excaliburin miekka. Pian kuitenkin pääsimme eteenpäin, lukot alkoivat aueta ja yksi ratkaisu johti toiseen. Yksi kekseliäs johtolanka oli piilotettu niin, että tarvitsimme siihen apua – meidän kaikkien viiden piti tehdä jotain yhtä aikaa, vaikka tiesin, että huoneessa saattoi olla joskus vain kaksikin pelaajaa (Trap antaa pienen alennuksen pariskunnille, joten silloin tämä juju toimii ilmeisesti toisella tapaa).

Joka tapauksessa pääsimme seuraavaan huoneeseen eikä ole mikään juonipaljastus kertoa, että sinne mentiin vaatekaapin läpi. Toinen huone muistutti 'salaisen agentin' kammiota, ja taas monen lukon jälkeen olimme hieman jumissa. Neuvon avulla pääsimme yrittämään kassakaappia – jossa taas piti odottaa ärsyttävän kauan uutta yritystä – ja pääsimme ulos ajassa 58 minuuttia! Tässä huoneessa oli myös kekseliäs labyrintti, josta avainta pääsi liikuttamaan yhden lukon takaa löytyvällä esineellä, jota ei aivan välttämättä olisi keksinyt jutun ratkaisijaksi – ja sittenkin hommassa oli vielä yksi juju. Jännää.

Voin suositella monien tyytyväisten mukana näitä pelejä. Trap Prague on kuulemma rakentamassa kaksi huonetta lisää. Matkailijoille pelit tuovat mukavaa vaihtelua nähtävyyksien bongailusta ja pakollisesta kaljankittaamisesta: tilaisuuden olla oman elämänsä Sherlock Holmes. Monen Tripadvisor-arvostelijan mukaan nämä pelit ovat olleet heidän Prahan-matkansa kohokohtia.

Nämä ”real life escape” -pelit – kuten virallinen nimitys kuuluu – laittoivat myös omat aivonystyräni liikkeelle: millaisia ne voisivatkaan parhaimmillaan olla? Nyt esimerkiksi kummassakaan ei mitenkään perusteltu, miksi me pelaajat olimme joutuneet näihin huoneisiin. Pelaaja yritti vain selvittää tietään ulos; mukana ei ollut mitään teatraalista, ei salaisista rei'istä huutelevaa hullua professoria, ei kaapista löytyvää moottorisahaa, ei käsiraudoilla kahlittuja pelaajia, ei lattianrajasta tulevaa myrkkykaasua, ei tuoliin sidottua näyttelijää, jolta olisi saanut kiduttamalla tietoja; ei edes erityistä tunnelmaa. Mutta tämäkin kyllä riitti oikein mainiosti. Ja itse asiassa kun ajattelen, niin tiedän toimiston, jossa olisi pari tyhjää huonetta, hmmm...

Pelit kustantavat 1000-1200 korunaa (36-43 euroa) 2-5 hengen ryhmältä. Varaus on pakollinen ja kannattaa tehdä hyvissä ajoin.

http://www.trapprague.com/index.php/en/

http://cryptex.cz/index.php

http://mindmaze.cz/en/home-en

Bob Dylan & His Band 2.7.2014 (O2 Arena, Praha)

Eilen oli vuorossa Bob Dylanin konsertti, jonne ostin talvella lipun periaatteella ”because I can”. Lippu oli varsin hyvälle paikalle, neljännelle riville lavan etuvasemmalla. Silti Dylan oli kaukana, koska hajurakoa eturiviinkin oli toistakymmentä metriä. Pianoakin hän soitti tietysti toisella laitaa katsomoa.

Prahassa konserttien alkamisajankohta aiheuttaa edelleenkin ongelmia. Koetin etsiä netistä tietoa konsertin alkamisesta ja mahdollisista lämppäreistä, mutten löytänyt mitään. Joskus kun keikan voi aloittaa joku satunnainen paikallinen bändi, joskus lämppäriä ei ole lainkaan ja isoimmilla artisteilla voi olla suhteellisen nimekkäitäkin yhtyeitä mukana kiertueilla. Lippuun oli merkitty tilaisuuden alkamisajankohdaksi tavalliseen tapaan kello 20:00, jolloin Prahan isoimman jäähallin ovet yleensä vasta aukeavat. Kun pääsin sisälle korkeintaan vartin yli, Dylan oli jo aloittanut! Konsertti oli siis alkanut tasan kello 20. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta: edellisellä hallikeikalla saavuimme areenalle 20:40 ja keikka oli alkanut puolelta. Yleensä kun pääbändi aloittaa yhdeksältä, mutta joskus paljon aikaisemmin. Ensimmäisenä vuonna missasin yli puolet parinkin pääesiintyjän keikasta, kun saavuin paikalle vasta yhdeksältä.

Haparoin pimeässä paikalleni lavan edessä. Näin Dylanin Ruisrockissa vuonna 1990, jolloin Juice Leskinen lämppäsi häntä esittämällä omassa setissään ”Mr. Tambourine Man”in. Biisi kuultiin tuon päivän aikana kolme kertaa, kun kovassa hittikunnossa ollut Hooters-yhtye esitti sen myös. Siitä konsertista jäi mieleen koko päivän toitotettu valokuvauskielto: Dylania ei saisi missään nimessä kuvata; jos hän huomaisi yhdenkään kameran, konsertti loppuisi siihen. Sanomattakin oli selvää, että ihmisillä oli kädet täynnä kameroita, joita järkälemäiset turvamiehet yrittivät paimentaa piiloon. Jopa Turun Sanomat julkaisi etusivullaan ”kielletyn” otoksen legendasta, joka esiintyi niin omissa maailmoissaan ettei huomannut kameroita. Jos Dylan olisi edes kerran katsonut yleisöä, keikka olisi voinut loppua siihen.

Tällä kertaa vanhat hitit oli jätetty pakollisiin encoreihin. Sen sijaan Dylan oli tuonut paikalle countrymusiikkia soittavan lounge-yhtyeensä. Bändi soitti timmisti ja kappale ”Duquesne Whistle” jammasi aivan hypnoottisesti rockabillykomppeineen. Biisi oli ehdottomasti illan paras ja rokimpi kuin levyn swingversio. Dylan esiintyi tavalliseen tapaansa eleettömästi ja otti välillä poseerausasennon: jalat hieman haaralleen ja toinen käsi lantiolle. Oliko tässä nyt tosiaan mies, jota pidetään häikäisevänä nerona? Mitä hän oli miettinyt valitessaan laulajan uran? Olisihan hän voinut valita minkä tahansa alan, jolla osoittaa ylivertaista nerouttaan. Mutta miksi musiikki?

Nuoren Bob Dylanin päätös ryhtyä folklaulajaksi oli ehkä historian huonoimpia uravalintoja. Eihän Dylanilla ole minkäänlaista lauluääntä. Huuliharpistinakaan hän ei ole mikään virtuoosi: illan sooloissa hän soitti järjestään kahta-kolmea nuottia. Pianossakin mies oli yhtyeen heikoin lenkki. Silti: siellä hän vain oli. Vierelläni kuusikymppiset äijät lauloivat mukana ja fiilistelivät täpinöissään. Väliajalla molemmilta puoliltani katosi iäkäs Dylan-fani ties minne.

Välillä tuli mieleen, että kyseessä oli performanssi: että kuka tahansa voisi olla tuolla laulamassa ja soittelemassa Dylanin paikalla. Kuka tahansa voisi olla oman elämänsä Dylan.

Minä voisin olla tuolla lavalla, huippuammattimaisen yökerhoyhtyeen pianistina ja laulusolistina. Taatusti olisin klaarannut homman yhtä hyvin kuin Dylan. Se on lohdullinen ajatus kaikille meille maailman soitto- ja laulutaidottomille. Kokeilkaapa hankkia jostain country- tai swing-karaokelevyjä ja määkikää niitä Dylan-aksentilla!

Mietin, mahtaako timmisti soittavia muusikoita ottaa joskus ihan päähän, kun laulusolistina on moinen raakkuja. Jos Dylan ei olisi Dylan, niin hän saisi hyvin äkkiä potkut omasta bändistään.

Tietysti Dylanilla on toisaalta se lyriikkapuoli hanskassa – kuulemma. Itse en kiinnitä laulujen sanoituksiin paljoakaan huomiota, monesti kun popsanoitukset ovat täyttä dadaa, ja mietin kuinka moni tsekkikään hoono enkullaan Dylania paljoa ymmärtää. Mutta eihän lyrikat voi olla huonojakaan, kun Dylan on sentään... Dylan.

Encoreissa kuultiin ”All Along the Watchtower” ja ”Blowin' in the Wind”. Jälkimmäinen oli konsertin huonoin esitys. Biisi oli muutettu valssiksi ja Dylan oli keksinyt siihen uuden laulu”melodian”. Konsertin jälkeen Dylan ja yhtye kokoontuivat perinteiseen kumarrusmuodostelmaan. Mutta eivät kumartaneet.

Myöhemmin viereisen metroaseman ulkopuolelle oli kerääntynyt sadoittain konserttiyleisöä. Ringin keskellä vara-Bob esitti ”Mr. Tambourine Man”ia ja muita klassikoita akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä. Yleisö vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä.

Keikkalista:

Things Have Changed

She Belongs to Me

Beyond Here Lies Nothin'

Workingman's Blues #2

Waiting for You

Duquesne Whistle

Pay in Blood

Tangled Up in Blue

Love Sick

(Intermission)

High Water (For Charley Patton)

Simple Twist of Fate

Early Roman Kings

Forgetful Heart

Spirit on the Water

Scarlet Town

Soon after Midnight

Long and Wasted Years

Encore:

All Along the Watchtower

Blowin' in the Wind

Jan Guillou: Tyttäresi tähden (2009)

Jan Guillou on ruotsalainen lempikirjailijani. Tänä vuonna olen lukenut ainakin neljä Guillouta - joista yhden toiseen kertaan - ja olen pyrkinyt haalimaan kirjailijan harvinaisempaakin tuotantoa käsiini. Viime aikoina olen lukenut myös muun muassa Hemingwayta ja John Irvingiä, mutta kumpikaan heistä ei nielaissut mukaansa kuin Guillou. Häntä on erityisen mukava lukea. Miten hän tekee sen?

Ruotsin myydyin kirjailija on kuulemma kotimaassaan viihdekirjailijan maineessa. No niin oli Mika Waltarikin tietysti. Syynä on tässäkin romaanissa esiintyvä vakooja Carl Hamilton, joka on esiintynyt omissa jännäreissään jo 1980-luvulta lähtien. Luin niistä pari kuukautta sitten yhden, ja vaikka se oli asetelmaltaan vanhentunut kylmän sodan asetelmineen, paksu kirja hupeni nopeasti käsissä.

Guillou kirjoittaa älykkäästi. Hän ei peittele poliittisia mielipiteitään vaan tuo ne esiin hersyvän satiirisesti. Siinä on ilmeisesti kaksi syytä, miksei hän ole koskaan menestynyt ulkomailla ja erityisesti USA:ssa, kuten niin monet muut muodissa olevat ruotsalais'dekkaristit'. Tässä romaanissa esimerkiksi USA esiintyy välillisesti sen saman terrorismin tukijana, jota vastaan se sanoo taistelevansa. Osansa saavat myös Saudi-Arabian terrorismia rahoittavat - mutta samalla USA:n suojelusta nauttivat - ökyprinssit ja Guilloun vakiokohteet, media ja sen mukana tuuliviireinä kääntyilevät viranomaiset.

Kirjassa Varkaiden markkinat Guillou toi hauskasti esiin inhonsa (uus)rikkaita kohtaan. Hänen omat henkilönsä eivät ole mitään kirkonrottia itsekään: lukijalle jo aiemmista romaaneista tutuille Erik Pontille, Pierre ja Ewa Tanquylle tai Carl Hamiltonille raha ei ole ongelma. Hamilton on peräti aatelinen, mutta erotuksesksi Pahuuden aatelisista tai edellä mainitun kirjan finanssimiehistä, Guilloun päähenkilöillä on makua. He juovat kalliita viinejä, mutta toisin kuin Varkaiden markkinoiden miljonäärit, jotka hankkivat viinikellarinsa postimyyntikuvastosta, he osaavat tunnistaa eri viinit ja keskustella niistä. Tämä kaikki on tietenkin hyvin hauskaa.

Miten sitten Guillou eroaa vaikkapa jostain Dan Brownista tai Ilkka Remeksestä? Vaikka Guilloukin tavallaan pureskelee asiat lukijan puolesta, hän tekee sen omalla tavallaan, josta älykäs lukija nauttii. Henkilöhahmot eroavat myös aika lailla sabluunajännäristä. Guilloun hahmot ovat - muutaman romaanin jälkeen - kuin vanhoja tuttuja, joita on mukava tavata taas ja jännittää, mihin pulaan he tällä kertaa (syyttään) joutuvat. Tässä kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä, vaikka esimerkiksi Ponti ja Tanguy tapasivat jo pahamaineisessa Pahuuden sisäoppilaitoksessa nuorina poikina. Eivätkä henkilöt ole täydellisiä - vaikka ovatkin omien alojensa huippuja parhaaseen (tai pahimpaan) jännärityyliin - vaan heissä on särmää. Pahiksetkaan eivät ole mitään sarjakuvamaisia fanaatikkoja, ja lukija nauttii siitä, että heidät tehdään naurettaviksi, kun tavanomaisessa jännärissä pahiksen näyttävä tappaminen on pääasia. Vanhemmassa Hamilton-jännärissä hieman häiritsi yhtämittainen naurunremakkaan puhkeaminen ja huippuvakoojien keskioluen juonti - se olisi varmaankin pitänyt suomentaa harmittomammaksi kakkosolueksi? Lehtimiehenä Guillou osaa tuoda mediapelin väistämättömät lait hauskasti esille, vaikka lopputulokset eivät ole aina hauskoja. Kirja Uinuva uhka esitti uskottavan tapauksen, jossa syyttömät muslimipojat heitettiin vankilaan vain sen takia, koska median ja salaisen poliisin 'yhteistyö' sai heidät näyttämään terroristeilta.

Guilloun aiheet ovat välillä jännän poikamaisia, vähän kuin vanhan hippiaktivistin päiväunelmia. Madame terror esitti skenarion siitä, miten palestiinalaiset vuokrasivat huippumodernin sukellusveneen venäläisiltä ja tuhosivat sillä Israelin laivaston, joka piti (ja pitää edelleen) yllä Gazan saartoa. Kirja meni monella tapaa uskottavuuden toiselle puolelle, mutta lukija saattoi silti nauttia matkasta ja hurrata moiselle päiväunelmalle. Tai sitten ei, riippuen millä laseilla mahdollinen lukija maailmaa katsoi.

Guilloun tekniikkaan kuuluu se, ettei hän välttämättä esitä kaikkea toimintaa suoraan - kuten lähes kaikki muut jännärikirjailijat tekisivät - vaan saattaa ohittaa pelkällä maininnalla ilmeiseen lopputulokseen joka tapauksessa päätyvän toimintajakson. Niin ikään hän saattaa kappaleen alussa ensin kertoa lauseella, mitä tapahtui ja sen jälkeen paneutua siihen, miten se tapahtui. Tämä on myös vastoin jännärikerronnan lainalaisuuksia, jossa lukijaa pitäisi piinata sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ero on siinä, että Guilloun lukija sen sijaan kysyy miksi näin tapahtui.

Yksi ero sabluunajännärin formaattiin on se, että Guilloun kirjoissa on pitkiä kappaleita. 450-sivuisessa kirjassa voi olla vain 11 lukua, kun vastaava luku Remeksellä tai Brownillaa olisi päälle 50 tai jopa 100. Tämä vaatii ensin pientä totuttelua, varsinkin näin oli 1980-luvun Hamiltonin kirjakerhopainoksen kanssa, josta oli pudonnut ratkaisevia rivivälejä pois. Näin tekstimassa tuntui loputtomasti samalta, vaikka välillä hypittiin henkilöstä ja paikasta toiseen.

Oma lukunsa ovat Guilloun kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, joista Pahuus on ehdottomasti paras. Sekään ei tavoita kirjan analyyttistä älykkyyttä. Useimmat muut elokuvat eivät ole kovinkaan hyviä, ja uusin pohjanoteeraus saavutettiin tänä vuonna kahden uuden Hamilton-elokuvan myötä. Jälkimmäinen niistä perustuu tähän kirjaan, mutta kaikki edellä mainittu on heitetty ikkunasta ulos. Tuloksena on b-elokuva. Henkilöhahmoista on tehty sarjakuvamaisia, Tanguyt on jostain syystä laitettu eroamaan, Pierrestä on tehty kusipää ja dialogi on tavanomaista b-jännärin typerää jankuttamista. Mukana on tappeluita, ampumakohtauksia ja (typeriä tai muuten vain tarpeettomia) henkilöitä, joita kirjassa ei ole. Ensimmäinen elokuva perustui lukemaani 1980-luvulla kirjoitettuun kirjaan, joka muistutti muutamassa kohdin etäisesti romaania. Tajusin, että elokuva todella pohjautui kirjaan, kun olin ensin tarkistanut kolmeen kertaan, että niillä oli tosiaan sama nimi.

Oikeastaan pitäisi katsoa tämä elokuva uudestaan. Se on nimittäin malliesimerkki siitä, miten asioita ei pitäisi tehdä. Mutta älykkään jännärin tekeminen valkokankaalle taitaa olla mahdotonta?

Mies vailla menneisyyttä (Dejvickan teatteri, Praha 13.2.2012)

Tampereellakin vieraillut, palkintoja kerännyt näytelmäversio Aki Kaurismäen elokuvasta esitettiin pienessä Dejvickan teatterissa. Esitykseen on ollut lähes mahdotonta saada lippuja, jotka laitetaan myyntiin tiettynä lauantaina seuraavaksi kuukaudeksi ja myydään saman tien loppuun. Yritin pari kertaa viime vuonna hankkia lippuja, mutta homma oli toivotonta. Kun sain tiedon erityisnäytöksestä suomalaisilla ja englantilaisilla tekstityksillä, lippuvarausten määräaika oli jo mennyt ja minulle myytiin taas kerran ei oota. Onneksi satuin loppujen lopuksi saamaan lisäpaikan - lippu maksoi reilun euron, joten se ei ollut hinnalla pilattu.

En ole koskaan pitänyt erityisemmin Kaurismäestä varmaankin juuri niistä syistä, miksi toiset hänestä pitävät. Minulle Kaurismäki on hieman tylsää, tapahtumaköyhää, naivistista ja niukkaa tarinankerrontaa, jossa vaitonaiset, rumat ja mielenkiinnottomat ihmiset kuuntelevat tylsiä iskelmiä. Hän pelaa useita tarinankerronnan sääntöjä vastaan. Näin oli tässäkin esityksessä. Tarina on minimalistinen: mies menettää muistinsa ja tapaa pelastusarmeijan tytön. Ei mitään hollywood-ainesta. Tarinassa on hädin tuskin aineksia sadan minuutin teatteriesitykseen, ja sitä olikin pitkitetty huomattavasti ymppäämällä siihen musiikkiesityksiä, jotka useimmiten eivät liittyneet tarinaan tai vieneet sitä eteenpäin.

Suosituksi teatteriesitykseksi Miehen vailla menneisyyttä tekee se, että se on edellä mainituista syistä hyvin erilainen näytelmä. Kun näytelmissä henkilöt lähes poikkeuksetta ovat varsinaisia moottoriturpia, tässä kaurismäkeläinen ilmaisu erottuu valtavirrasta edukseen. On mahdollista tehdä esitys, jossa ei tarvita loputonta dialogia vaan joka voi luottaa muihin kerronnan muotoihin. Haluaisinkin nähdä vastaavaa enemmän ja paremmin tehtynä.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa mies saapuu rautatieasemalle, ja kolme konnaa ryöstää ja hakkaa hänet. Ryöstö ja pahoinpitely tapahtuivat lavan ulkopuolella, ja avaus on vahva. Yleisö näkee, että nyt on tulossa jotain erilaista. Sen mielenkiintoon ei tarvita puhuvia päitä ja loputonta dialogia. Jos vain tarina olisi yhtään vahvempi... Itse asiassa mieleeni tuli, että jos Kaurismäki niin sanotusti tsemppaisi käsikirjoituksensa kanssa, hän saattaisi oikeasti lyödä itsensä läpi. Tyylin ei tarvisi muuttua, mutta hän voisi tavoittaa ja koskettaa miljoonia ihmisiä. Epäilen kuitenkin, ettei hän osaa irrottautua mukavista rutiineistaan, jotka ovat tuoneet kulttisuosion.

Lavalla on kaksikymmentä näyttelijää, joka on hirmuinen määrä. 

Näytelmässä on useita mainioita kohtia, ja yleisö selvästi piti siitä. Näyttelijät tavoittavat vaivattomasti Kaurismäen elämää pienemmät, ankeat hahmot ja muutamin paikoin dialogi paljastaa kaurismäkeläisen naivistisen huumorin paremmin kuin elokuvassa. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä yleisöstä kertoo se, että se nauraa, kun puusta tehdyt "sienet" kolisevat maahan ja paljastavat näin puumaisuutensa? Onko se hermostunutta naurua? Selvästikään tällainen nauru ei liity itse tarinaan eläytymiseen, vaan johonkin muuhun samoin kuin silloin, kun yleisö saa parhaat kiksinsä näyttelijöiden pokan pettämisestä. Onko yleisö yksinkertaisesti tyhmää (naurajat ovat aina naisia)? Vai muistuttaako se siitä, että nyt ollaan teatterissa ja että lavalla on näyttelijöitä ja tavaroita, jotka eivät ole oikeasti sitä, mitä ne esittävät? Kertokaa minulle.

Ennio Morricone (Praha 15.7.2011)

Morriconen ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, ennen kuin ehdin saada tietoa koko tapahtumasta, mutta onneksi ylimääräiseen keikkaan sai lipun, ennen kuin siitäkin tuli pikavauhtia loppuunmyyty. Arvokkaan konserttipaikan, Obecní důmin (käännös 'kunnallistalo' ei tee oikeutta art nouveau -palatsille), ulkopuolella päivysti monia (myös suomalaisia), jotka yrittivät saada viime hetkellä lippua konserttiin. Praha oli Morriconen ainoa konserttipaikka Euroopassa ja harvoja koko maailmassa tänä vuonna. Tämän jälkeen herran konserttikalenteri näyttää tyhjää.

Toisin sanoen kyseessä oli ainutlaatuinen tapahtuma. 83-vuotiasta legendaa ei todennäköisesti nähdä Prahassa uudestaan.

Morriconen viidestäsadasta elokuvamusiikkityöstä minulle ovat luonnollisesti tärkeimpiä Sergio Leonen spagettiwesternit. Leonen mestariteokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Morriconen uusia uria luovia, mieleenpainuvia sävellyksiä, joista on tullut sittemmin osa länsimaisen populaarikulttuurin kollektiivitajuntaa. Morricone on kuitenkin konserteissaan esittänyt kuuluisinta tuotantoaan säästeliäästi. Yleensä on kuultu tunnusmusiikki elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat, Extacy Of Gold saman elokuvan lopusta sekä Huuliharppukostajan tunnari. Kun ennakkotiedot lupailivat molempia tunnareita, mutta Extasy Of Goldia ei niissä mainittu, menin konserttiin hieman pahaa aavistaen. Olisin milloin tahansa valmis jättämään myöhemmät ja itselleni mitäänsanomattomamat (ja ikuisesti länkkäritunnarien varjoon jäävät) Hollywood-sävellykset vähemmälle, joten pelkäsin, jäisikö kovasti odottamani spagettipotpuri tyngäksi?

Pahat aavistukset jatkuivat, kun käsiohjelman ensimmäiseksi kappaleeksi oli merkitty Vuoto d'anima piena, kantaatti kuorolle ja orkesterille, jonka jälkeen seuraavana olisi vuorossa väliaika. Aiempina vuosina konsertit ovat tietojeni mukaan omistettu kokonaan elokuvamusiikille.

Kantaatti oli ihan kelpo kamaa, ei siinä mitään. Nykytaidesävellyksenä se oli säveltäjänsä näköinen, perinnetietoinen ja dramaattinen, vastakohtana tyylippiselle nykymusiikin atonaaliselle riitasointihablaukselle, josta vain muutama ihminen maailmassa saa mitään tolkkua. Kantaatti kesti reilun puoli tuntia.

Elokuvamusiikki oli jaettu neljään sektioon. Ensimäisenä tuli "sosiaalisen elokuvan", eli lähinnä italialaisen 1960- ja 70-lukujen vasemmistoelokuvien kavalkaadi. Taistelu Algeriasta aloitti väliajan jälkeen iskevästi. Sektion muita kohokohtia olivat samantyyliset Epäilyksen yläpuolella -tunnari sekä Queimada, jonka Abolission-kappale on suorastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmen soinnun Louie Louie -tyylisenä renkutuksena alkava biisi kasvaa ja kasvaa, kunnes se muistuttaa kuoron tultua mukaan ekstaattista gospel-hehkutusta. Morricone käyttää monissa parhaissa kappaleissaan yksinkertaista kiertoa, jonka päälle hän lataa muunnelmia tarpeen mukaan.

Seuraava osuus, tribuutti ohjaaja Mauro Bologninille, oli parin kappaleen verran odotusta ennen Sergio Leone -osuutta. Hyvät, pahat ja rumat -tunnuskappale on tietenkin loistava, mutta kestää alle kolme minuuttia. Tässä kohtaa pitää mainita, että jostain syystä käsiohjelmaan (ja esimerkiksi konserttitallenteisiin) on laitettu maininta, että orkestraatiot ovat samat kuin alkuperäisissä elokuvissa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa juuri näiden länkkärimusiikkien kohdalla, joissa käytettiin muun muassa vihellystä, piiskaniskuja ja esimerkiksi sähkökitaraa. Nyt mukana ei ollut edes kitaraa. Huuliharppukostajan sinänsä epätyypillisessä, hitaassa ja jumalaisen kauniissa tunnusmusiikissa paikallinen sopraano suoriutui tehtävästä kunniallisesti.

Sitten huonot uutiset. Juuri, kun kyynel oli vierähtää useammallakin katsojalla, Huuliharppukostaja loppui ensimmäiseen osaan kestettyään vain pari minuuttia. Yleensä siitä on soitettu pidempi versio (1. osa - 2. osa ja saman toisto), mutta nyt se lopahti ennen kuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ja sitten siirryttiinkin kiireesti seuraavaan osaan. Extasy Of Goldia ei kuultu. Kun yleensä Sergio Leone -osuus on kestänyt (vaivaiset) 15 minuuttia, nyt osuus kesti mitättömät viitisen minuuttia. Asia lähentelee mielestäni skandaalia.

Viimeinen osuus, "traaginen, lyyrinen ja eeppinen elokuva", ei olisi tässä vaiheessa voinut vähempää kiinnostaa. Nimensä mukaisesti se oli sävelmaalailua, ja vaikka viimeiseksi kuultu Mission kuuluu monen suosikkeihin, minulle tämä osuus oli lähinnä hollywood-tyylistä sävelmattoa, jonka tarkoitus ei ole olla varsinaista musiikkia, vaan manipuloida katsojan tunteita.

Suosionosoitukset olivat kaikesta huolimatta myrskyisät, ja mikäpä siinä pettymyksistä huolimatta. Ehkäpä legendalle voi suoda sen, että hän saa esittää vanhoilla päivillään mitä huvittaa. Seisten taputettiin varmaan kymmenen minuuttia, ja vielä oli pieni toivo, että encoressa tulisi uupumaan jäänyt länkkäriklassikko.

Ensimmäinen encore on ollut tyypillisesti Cinema Paradiso. Nyt ei ollut, vaan vasta myöhemmin tajusin, että se oli yksi jo esitetyistä sävelmattokappaleista.

Sitten taas taputettiin. Toinen encore oli myös jo esitetty, aiemmin kehuttu Abolission. Tässä vaiheessa tajusin, ettei orkesterilla ollut ollut aikaa harjoitella encoreita. Mitä ilmeisemmin kantaatti oli syönyt aikaa ja resursseja paitsi Leone-osuudelta, myös encoreilta, joissa on kuultu yleensä myös yksi suosikki, alun perin Joan Baezin laulama Sacco & Vancetti. Kolmas encore vahvisti asian, kun kuultiin uudestaan yksi Mission-kappale.

Kunnianarvoisan Smetana-salin yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuvasivat (kiellosta huolimatta) konserttia kännykkä(video)kameroillaan sen sijaan, että olisivat nauttineet siitä. Täällä on video edellisillan Abolissionista: http://youtu.be/eblKUMjedDA

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy (2009)

TV-persoona Ozzy vääntää haamukirjoittajansa Chris Ayresin kanssa jälleen yhden huumehouruisen rockmuistelman. Näitä lukiessa tulee deja vu (vai pitäisikö sano bon voyage) -olo, koska kaikki tämä on luettu, kuultu ja nähty jo tuhanteen kertaan. Tosin Ozzy on tietenkin rock-sekoilemisen pioneereja. Kun Elvis vielä peitteli mahaansa ja lääkeongelmaansa (ja oli ylipäätään hengissä), Ozzy oli jo tunnettu rockpelle. Kuten kirjasta ja lukemattomista vastaavista opuksista voi todeta, keskeistä rock-sekoilussa on, ettei mistään koskaan oteta opiksi. Kaikki virheet tehdään yhä uudelleen ja uudelleen. Vaimolle voidaan vannoa, että päihteiden vetäminen loppuu, mutta se jatkuu kuitenkin lyhyen tauon jälkeen. Ennen kuin ollaan päästy kotiin Betty Ford -klinikalta, ollaan vedetty lärvit ja sammuttu. Elämäkerrassa kaikki tämä tuo tietenkin vain glooriaa päähenkilölleen.

Koska Ozzy ei voi mitenkään puolustella sekoiluitaan, hän voi siis vetää homman lekkeriksi ja kirjoituttaa viihdyttävän omaelämäkerran. Jälkiviisautta ja (teko)nöyryyttä on runsaasti mukana ja matkan varrella tavatut ihmiset jaetaan rehellisesti itsensä kaltaisiin ja kusipäihin. Loputtomat sekoilut on haamukirjoittajan avustuksella saatu kokoon koomiseksi mestariteokseksi, jonka sujuvuutta suomennoskin tukee. Luki- ja keskittymishäiriöinen herra Osbourne ei olisi saanut yksin tätä kasaan, minkä hän itse myöntääkin. Ayresin panos kirjan onnistumisessa on ollut ilman muuta erittäin ratkaiseva: hän on onnistunut säilyttämään Ozzyn oman äänen ja saanut sekoiluun jonkinlaisen järjen - tai siis ainakin kronologian - ja ennen kaikkea kirjoittaa hyvin.

Viinanjuonnin Ozzy päättelee olevan brittien kansallispiirre. Mitähän tuohon suomalaisena sanoisi? Vähän ihmetyttää myös se, että tapaamistaan maailman johtajista Ozzy ei halua millään arvostella George W. Bushia, mutta lataa sitten murskakritiikkiä tämän buudelia Tony Blairia vastaan.

Tämä kirja sopisi vaikkapa Mötley Cruen Törkytehtaan ja Sid Viciousin viimeisimpien, surullisten TV-haastattelujen kanssa koulujen päihdevalistukseen. Todennäköisemmin koko juttu päätyy kuitenkin Hollywood-tehtaaseen, jossa Ozzysta tehdään rakastettava sekopää, joka veti viinaa ja huumeita puolestamme ja huutaa "rock and roll" viimeisellä ehtoollisella. Aamen.

Deep Purple 26.10.2010 (O2 areena, Praha)

Näin neljännen Purple-konserttini vaihteeksi lähimpänä lavaa. Settilista oli uudistettu kuukauden keikkatauon aikana, eikä Highway Staria kuultukaan tavalliseen tapaan ensimmäisenä kappaleena, vaan aloitusbiisi oli In Rock -levyn harvoin livenä kuultu kappale Hard Lovin' Man. Itse asiassa Highway Staria ei kuultu koko setissä, mikä on lähes historiallista. Satuin keikan jälkeen näkemään illan settilistan ja siihen biisi oli merkitty ensimmäiseksi encoreksi, mutta herrat jättivät sen sitten kuitenkin soittamatta.

Settilistassa oli vuoden aikaisempiin konsertteihin verrattuna enemmän tuntemattomia uusia ja vähän soitettuja vanhoja kappaleita. Machine Headilta ja Fireballilta kuultiin paljon biisejä, enkä edes tunnistanut paria ilmeisen uutta kappaletta, vaikka olin kuunnellut viimeisen viikon aikana uudetkin Purple-levyt läpi.

Settilista olikin jo netissä:
Hard Lovin' Man
Things I Never Said
Maybe I'm a Leo
Strange Kind of Woman
Rapture of the Deep
Fireball
Silver Tongue
Contact Lost
Guitar Solo
When a Blind Man Cries
The Well Dressed Guitar
Almost Human
Keyboard Solo
Lazy
No One Came
Perfect Strangers
Space Truckin'
Smoke on the Water

Encore:
Hush
Black Night

O2-areena, joka on Prahan suurin ja vastaa Lontoon samannimistä (jolla Michael Jacksonin piti heittää toissakesän konserttinsa), ei ollut aivan täynnä, mutta tyhjiä istuimia ei ollut hälyyttävän paljon. Viime vuoden toukokuussa paljon pienemmässä Tesla-areenassa täyttösuhde oli varmaan sama. Olinkin ennen keikkaa vähän huolissani, miten Purple onnistuu täyttämään tämän jättihallin, mutta hyvin varsinkin vanhempi miesyleisö oli paikalle saapunut.

Kuten viime vuonna, soittajat näyttivät silminnähden nauttivan työstään. Varsinkin Steve Morse näytti leveän kestohymynsä kanssa kuin olisi ollut appilassa kylässä. Sen sijaan Ian Gillan vaikutti ainakin minun silmissäni vähän kummalliselta. Hän sekoili sanoissaan pariin kertaan kuin Elvis vuonna 1977, eikä pysynyt mielestäni Space Trucking -kappaleessa temmossa varsin yksinkertaisissa kohdissa. Hän kävi jatkuvasti lavan takana (joka on sinänsä ymmärrettävää, kun soittajilla on niin paljon sooloja), käveleskeli kaiuttimien takana levottomana ympäriinsä ja vaikutti välillä yksinkertaisesti hengästyneeltä. Toisinaan olin näkevinäni miehellä samanlaisen ilmeen, joka jollain kavereillani tarkoittaa sitä, että he ovat kovassa humalassa. Miehellä on jonkinlaista historiaa juomisen kanssa, ja 1980-luvun lopullahan lauluun piti ottaa vähäksi aikaa Joe Lynn "pop-Rainbow" Turner tällaisten juttujen takia. Toivottavasti olen väärässä.

Nettisivuillaan Deep Purple kiistää huhut, että tämä olisi yhtyeen viimeinen kiertue.

Pornohvezdy (Roxy NoD, Praha 26.9.2010)

Kun viereiseen klubiin tuli pornomusikaali, niin pitihän käydä lopulta katsomassa, miten se pärjäsi omaan, jo kohta kolmen vuoden takaiseen 'Pornomusikaaliini' verrattuna. Paikka, Roxy-klubi, on remontoitu. Reilu vuosi sitten kävin katsomassa siellä Chris Cornellin keikan, jolloin sali muistutti trooppista helvettiä. Nyt siellä pystyi hengittämään ja uusien ilmastointilaitteiden hurina osoitti, että joku muukin oli kärsinyt aiemmasta sietämättömästä kuumuudesta. Tilat ovat hulppeat, kaksi metriä korkeaa lavaa ja tasokasta äänentoistoa riittää isollekin maailmanbändille - joita paikassa käy säännöllisesti soittamassa - katossa on kymmeniä vilkkuvia ja kääntyviä valoja, videota voidaan heijastaa kolmelle seinälle kymmenien metrien leveydeltä, kaikkea voidaan ohjata usealla tietokoneella ja katossa on paikan puolesta kolme diskopalloakin. Mitään näistä ei kylläkään sitten hyödynnetty 'Pornotähdet'-musikaalissa.

Yleisöä oli kyllä paikalla useampi sata, vaikka enemmänkin olisi mahtunut. Mukana oli erittäin paljon keski-ikäisiä naisia, joille oli selvästi terapeuttista päästä tirskumaan kutkuttavalle aiheelle. Liput maksoivat hulppeat parikymmentä euroa, vaikka Prahassa pääsee ihan oikeaan ammattiteatteriin vitosellakin. Tässä kohtaa asia oli tietenkin käsitetty oikein: kun jokin asia nimetään pornoksi, otetaan samalla oikeus rahastaa samasta tavarasta moninkertaisesti. Valitettavasti oman esitykseni kohdalla näin ei ymmärretty menetellä.

Esityksen alussa luulin muistaneeni väärin, että näytelmä todella oli musikaali. Esitys alkaa ilman alkusoittoa ja ensimmäinen biisi tupsahtaa ilmoille vasta viiden minuutin jälkeen. Välillä mennään kuitenkin jopa kymmenen minuuttia laulellen. Musiikki on mitäänsanomatonta ja yksinkertaisesti vääränlaista. Jos ja kun tekee musikaalin pornomaailmasta, musiikin pitää olla enimmäkseen 70-luvun funkkia ja 80-luvun hard rockia. Tällä kertaa musiikki oli sekasotku popp-räppiä, jazzia (!) ja tsekkiläistä progea (!!). Diskopallojakaan ei käytetty. Musiikki ei svengannut; se ei saanut lantioita liikkeelle eikä ollut kovaa kuin kyrpä. En usko, että tsekkiläinen käsitys panemisen taustamusiikista on valssi tai progressiivinen jazz-rock, joten tekijät yksinkertaisesti menettivät yhden perustavanlaatuisen mahdollisuuden.

Sitten suurin valitus: nimestään huolimatta musikaali nimeltä 'Pornotähdet' ei kertonut pornotähdistä, pornosta tai pornomaailmasta. Muutama kohtaus, jossa pornon tekemistä harjoiteltiin (siinäkin harjoiteltiin dialogia ja sen taiteellisuutta - ketä dialogi kiinnostaa oikeassa pornossakaan?) ja kuvattiin (ilman kameraa), saivat yleisön hytkymään naurusta. Tätä se oli tullut katsomaan, tätä nimi lupasi ja tämän takia liputkin olivat tuotantoarvoihin verrattuna hävyttömän kalliit. Sen sijaan näytelmä keskittyi henkilöhahmojen menneisyyteen ja vaikken kielen takia kaikkea ymmärtänytkään, en lopulta osaa sanoa, mistä näytelmässä oli kyse. Mukaan mahtui pornopomon lapsuudentrauma rikotun leikkilentokoneen takia (!) ja olipa mukaan saatu Jeesuskin. Enimmäkseen homma oli iänikuista ihmissuhdejankkaamista. Onneksi esitys oli lyhyt.

Henkilöhahmoina olivat yksi pornonäyttelijätär, yksi pornonäyttelijä, ohjaaja, äänittäjä, mysteerinen pomo ja sivuosiin aivan turhan takia paikalle roudatut vanhempi naisnäyttelijä ja nuorempi naisnäyttelijä. Lavalla oli siis suurimman osan aikaa kolme miestä ja yksi nainen, jotka olivat selvästi näyttelijöitä, jotka esittivät henkilöitä tässä näytelmässä. Laulutaito oli kaikilla suht moitteeton, mutta en voi edelleenkään olla kummastelematta tsekkiläisen pop-progen tapaa tuputtaa lauluihin liian paljon sanoituksia. Yhdellä 'rivillä' laulajan siis täytyy ehtiä laulaa enemmän sanoja kuin rytmi tai melodia sallisivat.

Kaikessa oli menty aika lailla helpoimman kautta. Tilan mahdollisuuksia ei hyödynnetty. Koreografia oli askellusta samaan tahtiin. Lavasteena oli yksi tuoli, tarpeistona mikkiteline ja lastenvaunut. Käsiohjelman virkaa toimitti yksipuolinen moniste. Musiikki tuli taustanauhalta (!). Paljasta pintaa ei tietenkään kukaan edes odottanut, mutta kun "asiaan" päästiin, näyttelijöille pantiin päälle hassut ja "ironiset" nakupuvut. Siinä sitten tehtiin hassusti "pornoa" kangaskikkelillä ja tupsutussulla.

Kirjoittaja ei selvästi ollut tehnyt taustatutkimusta aiheestaan eikä saanut siitä siten irti paljon mitään. Ollaanhan herranen aika sentään pornon suurmaassa! Itsekin olen bongannut kadulla paikallisia pornotähtiä aloittamassa kuvaussessioita ennen privaattitiloihin siirtymistä.

Näyttelijät olivat tyypillistä harrastelijateatterikamaa; väärissä rooleissa, väärässä näytelmässä ja oikeastaan väärässä harrastuksessakin. Tekijät eivät rakastaneet henkilöhahmojaan tai olleet kiinnostuneita aiheesta, joka on edelleen mitä herkullisin. Nyt se oli keino vetää yleisöä ja vitsailla halvasti 'tabu'-aiheella.

Miksi ihmisestä tulee pornoTÄHTI heti, kun hän alkaa tehdä pornoa? Siksi, koska hän tekee jotain, johon 99,99% ihmisistä ei koskaan pystyisi tai edes kykenisi - ja joka silti kutkuttaa heitä. He ovat jonkin sovinnaisen rajan ulkopuolella - paitsi että he ovat useimpien mielestä (mutteivat omasta mielestään) prostituoituja, he tekevät "sitä" myös julkisesti ja aivan häpeilemättä. He ovat poikkeus evoluutiossa, joten he ovat yhteiskunnan ulkopuolisia hylkiöitä. Se on perhanan kiinnostavaa.

Yleisö kuitenkin antoi huikeat aplodit esityksen päätyttyä, vaikka selvästi haukotteli monissa tylsissä kohtauksissa. Myös lukemani arvostelut ovat olleet yllättävän myönteisiä. Niissä ei ollut samanlaista negatiivisuutta ja piruilua kuin esimerkiksi tässä kirjoituksessa tai oman Pornomusikaalini saamissa arvosteluissa. Joko siis minussa on jotain vikaa tai maailma on perseestä.

Alla olevasta linkistä löytyy potpuri musikaalin parhaista hetkistä:
http://www.youtube.com/watch?v=4ronkPrNzX8&feature=related

Carmen (Musiikkiteatteri Karlin, Praha 15.9.2010)

Odotin tästä taas yhtä pohjattoman tylsää tsekkiläistä teatteri'kokemusta', jollaisia tsekinkielinen teatteri on tähän asti valitettavasti järjestään ollut. Vaikka tunnettuun tarinaan perustuva musikaali on amerikkalaista tuotantoa, sen maailmanensi-ilta on ollut täällä Prahassa ja tässä teatterissa. Se ei luvannut paljoa.

Kerrankin sai yllättyä iloisesti. Pop-tähti Lucie Bílán tähdittämä musikaali ei tarinallaan pääse yllättämään, mutta toteutus on paljon parempi kuin mihin olen tsekkimusikaalien kohdalla tottunut. Kun Hybernia-teatterin musikaalihirvitykset (mm. Golem ja väärällä tavalla aivan kauhea Dracula) olivat kammottavaa kökköyden läpijuoksutusta, Karlinissa oli osattu pitää palikat kohdallaan ja jopa yllättää useasti. Täälläkin lavasteet toki pyörivät ja vaihtuivat tiuhaan tahtiin, mutta draama ei syntynyt siitä, pysyvätkö näyttelijät pyörivien osien perässä. Mustalaisten kiertävässä sirkuksessa täytyi olla useita sirkusammattilaisia, sillä sellaisia temppuja eivät näyttelijät yksinkertaisesti osaa vaikka miten harjoittelisivat. Mukana oli jopa aito leijona! Karlin on musikaaliteatteri, jonka uudelta ja karulta näyttävän ulkorakennuksen sisältä löytyy aivan fantastinen 1800-luvulta peräisin oleva klassinen iso sali. Olen käynyt paikassa vuosia sitten pari kertaa, kun englanninkielisiä tekstityksiä ei vielä ollut, ja klassiseen 1960-luvun tsekkileffaan perustuvassa Limonaati-Joe -lännentarinassa päähenkilö ratsasti sisään oikealla hevosella - jota ei käytetty muuten lainkaan. Tuotannoissa ei siis olla säästelty eikä hommaa juosta helpoimman kautta läpi, kuten suomalaisissa kaupunginteattereissa tuntuu olevan tapana.

Lucie Bílá on näyttävä täti, mutta 44-vuotiaana ehkä hieman vanha kohtalokkaaksi tytönheitukaksi. Ei ulkomuodossa kyllä mitään valittamista ole, muttei tämä laulu- tai näyttelijäntaidoillaan erityisesti häikäisekään - tosin mitään valittamista ei ole sillä sarallakaan. Koko näyttelijäkaartissa on nelisenkymmentä (!) jäsentä sekä tietenkin live-orkesteri (huomautettakoon, että Hybernia-teatterissa musiikki on tullut nauhalta ja vaikuttanut syntikalla tehdyltä). Yhdessä hienoimmista kohtauksista Carmen juoksee pakoon rakastajaansa - kohtaus on toteutettu monella näyttelijättärellä, jolloin tulee vaikutelma, että yksi ja sama näyttelijä juoksee vaikkapa ensin vasemmalle ja tulee välittömästi taas näkyviin oikealta. Hieno teatteris-taiteellinen kikka.

Musiikkikin oli yllättävän tarttuvaa ja toimivaa. Tietenkin esityksessä oli paljon puutteitakin, kuten ohuet hahmot, kummalliset motiivit ja jopa tsekkimusikaaleille niin turhan tyypillinen kertojahahmo, jolla ei ollut muuta virkaa kuin kommentoida kohtalokkailla sanankäänteillä tapahtumia. Tämän Carmen-version teema on sinänsä kiinnostava: millaisia kauheuksia tapahtuu, kun tyttö ei ns. anna. Tätä teemaa voisi tutkia perusteellisemminkin, jolloin voitaisiin ehkä tulla siihen johtopäätökseen, että monia sotia olisi toisenlaisella toiminnalla voitu estää. Toisaalta huora on joka miehen unelma, mutta toisaalta kukaan ei haluaisi asua sellaisen kanssa. Mielenkiintoista. Kuten Carmenin hahmo alussa laulaa "Mona Lisan hymystä" vilauttaen samalla haarovälejään - ikään kuin kertoakseen, mikä se miestä loppujen lopuksi naisessa niin suunnattomasti kiehtoo.

Adolf Hitler: Mein Kampf (1925-26)

Hyvä A. Hynkel,

palautamme oheisessa käsikirjoituksemme. Valitettavasti emme pidä sitä kustannusohjelmamme sopivana eikä se täytä kirjallisia kriteereitämme. Meillä on menestyneidenkin poliitikkojen opuksia varastossa runsain määrin ja joudumme jatkuvasti miettimään, mitä tehdä tällä kasvavalla kirja-vuorella. Antikvariaatitkaan eivät suostu ottamaan niitä enää vastaan.

Hyvää käsikirjoituksessanne oli osittain hyvinkin osuva edustuksellisen demokratian kritiikkinne. Tunnustan naurahtaneeni usein nasevalle ja ironiselle kuvauksellenne kansanedustajiemme pölkkypäisyydestä. Mutta sitä seuraavat johtopäätelmät päätyivät aina ja asiasta riippumatta hieman ontuen juutalaisten maailmanlaajuiseen bolshevistiseen salaliittoon. Älkää käsittäkö minua väärin, hra. Hynkel; käsitän kyllä, että antisemitismi on ajankohtainen, hyvin valittu ja suosittu aihe, jonka varaan moni kansankiihottaja ja poliitikko voi rakentaa kokonaisen uran. Loputtomasti ja kaikenkattavasti asialla ei kuitenkaan voi ratsastaa. Niinpä kehottaisin jatkossa ottamaan kiihotuksen kohteeksenne vaikkapa muutamassa kohdassa mainitsemanne vapaamuurariliikkeen, joka ei ehkä ole niin seksikäs aihe kuin antisemitismi, mutta ainakin hieman omaperäisempi. Vieläkin populaarimpi kohde voisivat olla lakimiehet: kukapa ei haluaisi hävittää noita ihmiskunnan loisia maan päältä. Tai miksei vaikkapa mustalaiset tai homoseksuaalit!

Sen sijaan minun on tunnustettava, että suuri osa kirjoituksestanne oli niin puisevaa, että pystyin vain vaivoin kahlaamaan sen kokonaan läpi. Teitä tuntuu vaivaavan jonkinsorttinen messiaskompleksi, sillä en pysty muuten käsittämään, miksi lukijaparan olisi tiedettävä epäonnistuneen poliitikon lapsuudesta ja nuoruudesta satojen sivujen verran. Sillä epäonnistunuthan olette, koska istutte parhaillaan vankilassa myttyyn menneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Asia olisi ehkä toinen, jos olisitte onnistunut hankkeessanne ja pitäisitte nyt Germaanian valtaistuinta hallussanne diktaattorina. Olen vakuuttunut, että kustantamomme voisi harkita tuotoksienne julkaisua, mikäli olosuhteet olisivat mainitun kaltaiset. Mikäli teistä jossain vaiheessa tulee diktaattori, pyydämme lähettämään käsikirjoituksenne uudelleen, mielellään reilusti lyhenneltynä.

Niin ikään sotamuistonne ovat hieman sekavia, vaikka osaattekin jälleen kerran vetää oikeasta langasta syyttäessänne ajan henkeen sopivasti "marraskuun pettureita" sodan häpeällisestä lopusta. Ehkä voisittekin kokeilla kynäillä jotain jännittäviä seikkailukertomuksia sotarintamalta; sotajuttuja teillä varmaan täysin palvelleena korpraalina täytyy olla. Lukisin mieluusti sotajuttujanne ja veikkaan, että teillä voisi olla mukiinmenevä tulevaisuus niiden kirjoittajana. Suosittelisin esikuvaksi vaikkapa Karl Mayn suosittuja jännityslukemistoja.

Lisäksi voisin suositella jotain kirjoituskurssia. Tarjolla on monenlaisia kursseja aloitteleville kirjoittajille, jotka haluavat kokeilla erilaisia kirjoitustyylejä. Niistä on monesti kovasti apua ja niiden avulla kirjoittaja voi välttää monet aloittelijan sudenkuopat.

Teidän,
NN
ps. en ole juutalainen

-----

Jälkikirjoitus:

Valitettavasti kustannustoimittaja oli tällä(kin) kertaa väärässä. Taistelustani tuli suuri hitti, sitä jaettiin Saksassa muun muassa kihlapareille kuten Raamattua konsanaan ja se teki kirjoittajastaan miljonäärin. Hynkelin poliittinen urakin nousi ennalta-arvaamattomaan nousuun.

Scorpions (Praha 15.3.2010)

Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.

Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua "postmodernin ironisesti", naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista - minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa - asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.

Agora (2009)

Alejandro Amenábarin ohjaama Agora on tärkeä elokuva. Se kertoo kristinuskon noususta vuoden 391 Egyptin Alexandriassa - ja mitä siitä seurasi.

Olen joutunut omien tutkimusmatkojeni takia törmäämään jatkuvasti siihen, mitä kristinuskon nousu Rooman valtakunnanuskonnoksi merkitsi. Ateenassa suljettiin Platonin akatemia, Roomassa Colosseumin spektaakkelit lopetettiin ja jopa olympialaiset lakkautettiin "pakanallisina". Muiden uskontojen vaino aloitettiin välittömästi ja niiden temppelit tuhottiin - samalla pesuveden mukana meni suuri osa maapallon siihenastista kulttuuriperintöä. Alexandriassa tuhottiin lopullisesti kuuluisa, aikoinaan maailman suurin kirjasto. Suvaitsevaisuuden puute ja ahdasmielisyys tulivat vallalle.

Agora on elokuva tästä tragediasta. Sen päähenkilö on Hypatia-niminen naisfilosofi, joka pitää koulua kirjaston alueella ja tutkii maapallon ja auringon kiertoratoja. Hän on myös ateisti. Hypatian palvelija kääntyy kristityksi ja nousee merkittävään asemaan. Lopulta kristityt kivittävät Hypatian, joka ei suostu kääntymään heidän uskontoonsa.

Kristinuskon mustassa historiassa on riittämiin aineksia tällaisista rikoksista, joista täytyy kertoa. Mielestäni niistä pitäisi tehdä jonkin Schindlerin listan tapaisia, tunteita herättäviä elokuvia. (Schindlerin listakin on eräällä tavalla uskonnollisen suvaitsemattomuuden muistomerkki). Näillä ehkä joudutettaisiin uskonnollisen taikauskon häviämistä maailmassa ja tehtäisiin ihmiskunnalle palvelus. Tieto on uskon vihollinen.

Vaclav Havel - Asioista kuultuna (1986)

Vaclav Havelia on vaikea olla ihailematta, vaikka hän tietenkin kotimaassaan on jakanut mielipiteitä koko aikuiselämänsä ajan. Luin jouluna myös tämän virallisen elämäkerran, joka päättyi samettivallankumoukseen ja presidenttiyden alkuun. Lisäksi olen katsonut parikin dokumenttia.

Havel syntyi rikkaaseen porvarisperheeseen, joten kommunistien tultua valtaan 1948 hän joutui luokkavihollisena - ja teini-ikäisenä - epäsuosioon. Häneltä kiellettiin korkeakoulutus, mistä hän on edelleenkin katkera. Monien vaiheiden - mm. teknillinen koulu ja armeija - kautta hän päätyi apulaiseksi teatteriin. Hän kirjoitti näytelmiä, kunnes joutui 1968 tapahtumien jälkeen epäsuosioon myös taiteilijana. 1970-luvun alussa hän työskenteli panimossa, jolloin syntyivät Vanek-näytelmät (joista olen kirjoittanut aikaisemmin). Havelin vaikea 70-luku huipentui Peruskirja 77 -julistukseen, jonka jälkeen hän oli kommunistisen Tsekkoslovakian vihollinen numero yksi. Peruskirja syntyi tilanteessa, jossa Plastic People Of The Universe -bändin jäsenet pidätettiin mielivaltaisissa syistä järjestyksen vastaisina "huligaaneina". Tsekkoslovakian hallitus oli kuitenkin muiden maiden mukana ratifioinut Helsingin 1975 ihmisoikeuksien julistuksen, ja peruskirjalaiset vaativat yksinkertaisesti hallitustaan noudattamaan julistusta. Havelille tämä merkitsi viiden vuoden linnatuomiota.

1980-luvun alussa Havel oli joko linnassa tai jatkuvan ja avoimen tarkkailun sekä häirinnän alaisena. Vankilassa hän oli vielä 1989, mutta vuoden lopussa hän muutti toiseen, Prahan linnaan presidenttinä. Ura Presidenttinä loppui 2003.

Tämä oli siis Havelin ura. Haastattelukirja menee tietenkin syvemmälle ja tuo esille Havelin ajatuksia ja tämän persoonaa. Mielenkiintoista siinä on, että se on tehty keskellä pimeää kahdeksankymmentälukua, jolloin Gorbatshov oli vasta aloittanut liennytyspolitiikkansa. Havel tuntee, että muutos on tulossa toisesta suunnasta, alhaaltapäin, vaikkei hän voinut tietenkään ennustaa tulevaa ja äkillistä ns. kommunismin romahdusta. Tätä kirjaa käytettiin Havelin presidentinvaalissa 1990, kun hänen tukijansa halusivat tehdä ehdokastaan tutuksi suurelle yleisölle. Havel ei ole suostunut muuttamaan sanaakaan kirjasta, vaikka maailma sen ympärillä on muuttunut.

Ensimmäisenä lukija voi panna merkille Havelin älykkyyden sekä vilpittömyyden. Hän ei ole katkera tai kyyninen eikä syytä muita - edes henkilökohtaisesti tuntemia vartijoitaan/häiriköitään - vaan pitää itse itseään vastuullisena vankilarangaistuksistaan ja lainsuojattomuudestaan. Hän ei vaadi muilta samaa kuin itseltään, muttei olisi voinut itse tehdä toisin. Havelille poliittinen ja avoin dissidenttiys merkitsivät käytännössä siis vankilaa ja valvontaa sekä tietenkin sitä, ettei hän päässyt näkemään omia näytelmiään lavalla. Hän ei suostunut muuttamaan ulkomaille vaikka hänelle annettiin siihen mahdollisuus. Hän ei myöskään suostu tuomitsemaan niitä, jotka valitsivat tämän vaihtoehdon. Havelilla oli emigranttiutuneen Milan Kunderan kanssa kismaa, mutta hän ei provosoinnista huolimatta suostu edes kovin paljon kritisoimaan tätä.

Juuri Havelissa ja Kunderassa olen havainnut kiteytyvän jotain kovin tsekkiläistä. Kunderaa suorastaan halveksutaan täällä juuri siitä syystä, että hän on kaikkea, mitä Havel ei ollut: menestyvä emigranttikirjailija, joka ei osallistunut politiikkaan "paettuaan" maasta. Kundera on itse kirjoittanut kohtauksen Olemisen sietämättömässä keveydessä, jonka Havel ottaa esille. Siinä romaanihenkilö kieltäytyy allekirjoittamasta erästä vetoomusta, koska siitä ei olisi mitään hyötyä ja se toisi vain konkreettista haittaa allekirjoittajilleen. Hallitus ei missään nimessä vapauttaisi kyseisiä poliittisia vankeja ja allekirjoittajat joutuisivat epäsuosituiksi - ikkunanpesijöiksi, kuten Kunderan lääkäri Thomas - tai vankilaan ja valvontaan kuten Havel.

Havel kuitenkin keräsi tällaisia addresseja koko dissidenttiuransa, vaikka tiesi nämä seikat - hän kirjoitti samanlaisia perusteluita omaan näytelmäänsä Addressi. Vankilasta palattuaan hän tiesi joutuvansa sinne uudestaan. Hän ei kuitenkaan nauttinut vankilassa olosta - luonnollisestikin aivan päinvastoin. Järjissään hänet piti kirjeiden kirjoittaminen vaimolleen. Sekä tietty oikeassa olemisen tunne, varmaankin.

Paradoksaalisesti Havel jakoi samanlaisen kohtalon 1980-luvulla Prahan kevään pääarkkitehdin Dubcekin kanssa. Vuonna 1968 he olivat mielipiteissään vastakkaisilla puolilla: Dubcek julisti ihmiskasvoista sosialismia (kuten Kundera ja monet muut), Havel oli sitä mieltä, että asia on mahdottomuus - ja oli historian valossa oikeassa. 1980-luvulla molemmat olivat epähenkilöitä, tietynlaisia tabuja, joiden kohtaaminen kadullakin saattoi olla vaarallista. Samettivallankumouksen jälkeen molemmat nousivat valtaan, Dubcek kuoli (epäilyttävässä) auto-onnettomuudessa 1992.

Mutta takaisin Havelin persoonaan. Tämä määrittelee intellektuellin tehtävän tavalla, johon voin yhtyä: "Intellektuellin on aina kylvettävä rauhattomuutta, annettava todistajanlausuntonsa maailman kurjuudesta, provosoitava riippumattomuudellaan ja kapinoitava kaikkea salatua tai avointa painostusta vastaan sekä oltava järjestelmien, vallankäytön ja siihen liittyvien loitsujen pääepäilijä ja niiden valheellisuuden todistaja. Siksi hän ei sovi mihinkään hänelle ennalta kirjoitettuun rooliin. Hän ei myöskään voi sopia mihinkään voittajien kirjoittamaan historiaan. Perimmäisen olemuksensa vuoksi intellektuelli ei sovi mihinkään, hän on kaikkialla tiellä eikä häntä voi sovittaa mihinkään lokeroon."

Havel tekee oivallisen havainnon huomatessaan, miten monikansalliset suuryritykset alkavat muistuttaa sosialistista järjestelmää epäinhimillisinä koneistoina, joiden rattaissa persoonattomat yksittäiset ihmiset toimivat. Toisaalta suuryritykset tuovat markkinoille (huipputeknisiä) tavaroita, joiden tekijät eivät voi tietää, mitä ne tekevät tai merkitsevät ihmisille. Havel peräänkuuluttaa inhimillisissä mitoissa ja yksittäisen ihmisen huomioon ottavaa taloutta (siis vanhalla kielellä politiikkaa), kuten myös inhimillisiä poliitikkoja puolueiden vallan sijaan. Tsekit saivat Havelissa poliitikkonsakin.

Havelin moton mukaan "totuuden ja rakkauden täytyy vallita valheiden ja vihan sijaan". Kukapa tähän ei voisi yhtyä? (No, esimerkiksi Tsekin nykyinen presidentti, Havelin päävastustaja Vaclav Klaus).

Henry Rollins Spoken Word 8.2.2010 Praha

Henry Rollins on ikiliikkuja. Se tulee selväksi heti kättelyssä. Rollinsilla on maine ylienergisenä bodattuna älykköpunkkarina. 49-vuotiaan Rollinsin niska ei ole enää niin paksu, mutta tauottoman kaksi ja puolituntisen puhekeikan jälkeen tämän energisyys ja älykkyys jaksavat hämmästyttää. Koko keikan aikana Rollins ei edes huikkaa vettä, vaan suu ja käsi käyvät tauotta. Puheenaiheet vaihtelevat sananvapaudesta Rollinsin rooliin Sons Of Anarchy TV-sarjasta USA:n viimeisiin presidentteihin, vanhoista punkbändeistä tämän kaveriin William Shatneriin ja matkoihin maailmalla. Kaikesta huokuu Rollinsin levottomuus ja energisyys. Hän toistaa usein, miten lyhyt elämä on ja miten paljon tekemistä siihen pitäisi mahduttaa. Kun hän palaa kiertueelta, hän masentuu, koska joutuu olemaan yksin kotona. Kauaa hän ei aloillaan viihdy.

Rollins on myös erittäin hauska ja viihdyttävä. Tämä on julkaissut paljon puhelevyjä, jotka voivat olla keikkojen pituuden takia kolmen cd:n mittaisia. Mutta aika kuluu nopeasti rönsyilevienkin juttujen aikana. Rollins on kyllä etuoikeutetussa asemassa, kun hän pystyy matkustamaan "eksoottisiin" paikkoihin ja hengailemaan erilaisten ihmisten - julkkisten, rikkaiden tai muuten vain sellaisten, joiden kanssa tavallinen turisti ei pääse kontaktiin - kanssa. Rollins ei kuitenkaan kehuskele eikä hän ole omahyväinen. Rollins on kovalla työllään ansainnut epätavallisen elämänsä. Hän puhuu tiedon puolesta ja kyynisyyttä vastaan. Kun George W. Bush (jota Rollins tietenkin vihasi) alkoi kovistella Irania, Rollins buukkasi välittömästi matkan maahan, jotta pääsisi tutustumaan ihmisiin, joita amerikkalaisten pitäisi nyt vihata. Hän oli Pakistanissa, kun Benazir Bhutto murhattiin. Hän pääsi näyttämään keskisormea Burman sotilasjohtajalle. Hän mietti, miten kuumia ladyboyt olivat jouduttuaan toimimaan tositeeveen tuomarina. Hän pyrkii matkoillaan tutustumaan tavallisiin ihmisiin, mutta tuli Pekingissä jallitetuksi paikallisten kiusankappaleiden, joka paikasta esiin pulpahtavien "matkaoppaiden" kanssa - kunnes alkoi jallittaa heitä.

Henry Rollins on meidän miehiä. Hänen läppänsä saa ajattelemaan. Suosittelen etsimään netistä tämän videoita tai puhelevyjä.

Täällä Pohjantähden alla (2009)

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.