Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Everett True: Hey Ho Let's Go - Ramonesin tarina (2005)

Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.

Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt - ja muut yhtyeet - ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä "vaikeammat" kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut "vetämään mahan sisään".

End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 8. päivä 29.5.2009

Kävin katsomassa Fringen ehdottomaksi ykköshitiksi nousseen Crying Cherry -esityksen toiseen kertaan, ja huomasin, että hollantilaiskaksikon kungfunäytelmässä oli tosiaan tiukka toteutus ja alla oleva yksinkertainen tarinakin oli johdonmukainen. Tämä on todellista teatteritaidetta: esitys ei toimisi missään muussa mediassa, sitä ei voida litteroida sanoiksi (vrt. näytelmäkirjallisuus) eikä se toimisi paljon isommassa paikassa kuin tässä alle 50 neliön kellaritilassa. Siis täydellinen teatteriesitys.

Brittikoomikot Topping & Butch eivät olleet ennestään tuttuja, mutta he vetivät ainoastaan kaksi showta täydelle Fringen isoimmalle salille. Yleisö oli myös keskiyön aikaan erittäin vastaanottavaista ja vastaanotti parin kuin sankarinsa, joka olikin Prahassa jo 9. kertaa. Parilla on pieni spotti yhdessä tsekkiohjelmassa ja yleisössä oli paikallisia natiivejakin. Show oli aika yksinkertainen: eri-ikäiset koomikot lauloivat ja soittivat. Nuorempi enimmäkseen puhui ja vanhempi enimmäkseen soitti pianoa, ja musiikkina oli vanhoja hittejä uusin vitsikkäin sanoin. Vitsailun aiheina olivat paitsi vaikkapa Tsekin politiikka ja erilaiset julkkisaiheet, myös Fringen esitykset. Esityksen latteimmassa kohdassa Kubrilesquen selvästi narsistinen naisstrippari tuli lavalle esittelemään plastiikkakirurgialla parannettuja muotojaan. Naamaltaan akka vain näytti lähemmäs viisikymppiseltä.

Koomikkopari tunnustautui myös homoiksi (ks. kuva), vaikka sitä seuraavaan kysymykseen he vastasivatkin "ei". Tästä otettiin tietenkin kaikki irti. Show ei tarjonnut mitään uutta mutta teki tehtävänsä olemalla viihdyttävä.

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004)

Romaani esittää toisenlaisen version 2. maailmansodan aikaisesta USAsta, jossa Roosevelt häviää vuoden 1940 presidentinvaalit ja presidentiksi nouseekin lentäjäsankari Charles Lindbergh, joka oli todellisuudessakin tunnettu natisympatioistaan. Kuten eilen Orwell-näytelmän yhteydessä kirjoitin, ryhtyminen Stalinin liittolaiseksi ei ollut välttämättä itsestään selvä valinta länsidemokratioille. Myös Hitler laski tämän epäpyhän alliansin särkymiseen, vaikka se sitten kestikin juuri ja juuri sodan loppuun. Amerikkalaiset pyrkivät myös pysymään poissa "eurooppalaisesta sodasta" viimeiseen asti ja lähtivät mukaan vasta japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 6.12.1941 ja Hitlerin (ja Mussolinin) julistettua sodan USAlle heti tämän jälkeen. (Tämä oli todella hölmö veto Aatulta, suoranaista veren kaivamista nenästä).

Juutalaisen Rothin romaanissa siis natsimyönteiset pääsevät valtaan. Hitler ja Lindbergh tekevät sopimuksen - yhteistä vihollista vastaan - ja juutalaisvastaisuus alkaa nostaa päätään avoimesti Amerikassa. Astettaisesti alkava juutalaisvaino on kuvattu hyvin 9-vuotiaan - mutta kaikkitietävän - lapsikertojan Philip Rothin silmin, joka oli kirjan tapahtumahetkellä samanikäinen. Juutalaisesta tuttavapiiristä - ja jopa 13-vuotiaasta isoveljestä - löytyy ihmisiä, jotka eivät tunnusta vaaraa vaan suorastaan kilpailevat pääsemisestä uuden hallinnon suosiooon, ja joita hallinto sitten käyttää häikäilemättä hyväkseen. Juutalaisia aletaan hajasijoittaa getoistaan täysin ei-juutalaisille alueille tuhansien kilometrien päähän vanhoista tutuistaan. Jotkut pakenevat Kanadaan, kunnes raja suljetaan ja puhutaan jopa sodasta pohjoisnaapuria vastaan. Lopulta tilanne päätyy avoimeksi vainoksi, jossa merkittäviä juutalaisia pidätetään ja salamurhataan samalla, kun katumellakoitsijat tappavat juutalaisia valtiojohdon hiljaisella siunauksella.

Kaikki tämä on kuvattu lapsen arjen kokemuksien kautta, mutta sitten kirja hyytyy. Lindbergh - lentävä presidentti (vrt. George W. Bush) - katoaa lentokoneensa kanssa eikä koskaan selitetä mitä todella tapahtui. Englanti ja Saksa syyttävät katoamisesta toisiaan samalla, kun vieläkin natsimyönteisempi varapresidentti (vrt. Dick Cheney) vannoo virkavalansa. Sitten Rothin paukut ja mielikuvitus loppuvat ja kirja lässähtää. Mainitaan, että Lindbergh palasi hengissä (mitä tapahtui?), että Roosevelt palasi presidentiksi (miten?), Japani hyökkäsi pearl Harbouriin tasan vuoden myöhässä (!?) ja Amerikka pelasti lopulta myös Euroopan. Roth heittää mainintoja tulevaisuuden todellisista tapahtumista ikään kuin koko muu historia olisi palannut paikalleen tässä vaihtoehtoisessakin historiassa. Näin siis käy myös vähän selittämättömään tapaan romaanissakin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 7. päivä 28.5.2009

Last Man In Europe - A Portrait of George Orwell oli yhden miehen esitys kirjailijan elämästä. Michael McEwoy esitti ansiokkaan muotokuvan, jota ei varmaankaan voi tehdä paremmin. 80-minuuttinen esitys oli Fringen pisin, muttei hetkeäkään tylsä. Esitys valotti Orwellin elämää ja teoksia ja vahvisti omat käsitykseni hänen kuuluisimmista kirjoistaan "oikeiksi". Espanjassa demokratian puolesta taistellut Orwell oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa muut fasisteja vastaan taistelleet syyttivät häntä viholliseksi ja hän joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla. Erityisen herkullinen oli 1984-kirjaan vaikuttanut skitsofreeninen elämäntilanne, kun Orwell suolsi 2. maailmansodan aikana propagandaa BBC:lle päivisin ja kirjoitti iltaisin aivan päinvastaista tekstiä. Arkkivihollisen Stalinin muuttuminen parhaaksi liittolaiseksi on liian vähän käsitelty aihe muuten niin puhkikalutussa sodassa.

Fringen 34 esityksestä kymmenisen on musiikkia, jota en ollut tähän asti käynyt katsomassa. David Benson Sings Noel Coward (kuvassa) on kehuttu ja festivaaleja kiertänyt show, jossa Cowardia televisiosarjassakin esittänyt Benson laulaa tämän kappaleita. Paikkana oli kirkko, jonka akustiikka oli kammottava. Yleisö olisi voinut pehmentää akustiikkaa, mutta sitä oli paikalla vain kahdeksan vaikka sisään olisi mahtunut helposti toistasataa. Coward oli Orwellin aikalainen, monitaitoinen oscarwildemainen dandy, joka näytteli, ohjasi elokuvia, lauloi, teki musikaaleja ja muun muassa sävelsi yli 300 kappaletta, vaikkei osannut nuotteja. Bensonin ja tämän pianisti-laulajan (Noel Coward -seuran jäsen) show oli viihdyttävä vaikkei Cowardin hieman muodottomista kappaleista pitäisikään.

Andi Neatea oli kehuttu niin paljon, että päätin mennä katsomaan tämän skotittaren akustisen esiintymisen. Paikkana oli baarin kellaritila ja yleisöä melkein niin paljon kuin sisään mahtui. Andi esiintyi Fringessä jo 7. kertaa omana itsenään. Hän on julkaissut viisi albumia. Tatuoitu artisti soitti hyvin kitaraansa ja lauloi omia laulujaan, joiden taustoista hän myös kertoi. Laulut olivat hyviä, mutta niistä puuttui se viimeinen tatsi, että niistä voisi tulla hittejä.

Prague Fringe -teatterifestivaali 6. päivä 27.5.2009

Eilen oli vuorossa neljä esitystä. Englantilainen Backward Glance oli kahden näyttelijän monikerroksinen esitys (kuten ryhmän nimestä Multi Story saattoi päätellä) julkkiskirjailijan kuolemasta. Näyttelijät olivat ammattilaisia ja esitys pysyi koossa jatkuvine kerrostumavaihteluineen, mutta kuten yksi katsoja myöhemmin totesi, se jäi sekavaksi ja turhan taiteelliseksi eikä oikein päässyt mihinkään vaikka välillä oltiinkin Haadeksessa tuomassa kuollutta takaisin. Yleisöä oli vain kuusi, joista kaksi oli festarien henkilökuntaa; aikainen ajankohta 16:30 varmaan vaikutti asiaan.

Nähdyn perusteella näyttää vahvasti siltä, että mitä enemmän näyttelijöitä on lavalla, sitä heikompi esitys. Tästä pitää otta vakavasti oppia. Englantilainen Hatful Of Hollow marssitti paikalle peräti 11 ihmistä, vaikkei kaikkia heitä näyttelijöiksi voi sanoa. Komediaksi tarkoitettu esitys alkoi lupaavasti jumalan ja pirun vedonlyönnillä mutta lässähti sitten amatööriteatterin malliesimerkiksi kirkuvine ja sietämättömine henkilöineen ja poissaolevine näyttelijöineen.

Kanadalainen yhden miehen show Waiting For Andre sattui lähinnä täyteohjelmaksi. Pikkuruisessa tilassa John Arthur Sweet kertoi tarinaa aloittelevasta näyttelijästä, joka palkataan rautatieasemalle markkinoimaan Waiting For Godot'a. Toisella tasolla muistellaan kohtaamisia opiskelijakaverin Andren kanssa. Siirtymät tasosta toiseen tehtiin yksinkertaisesti ottamalla kulaus vettä ja vaihtamalla silmälasit päälle tai päästä. Myös täällä varsinaisia katsojia oli vain neljä.

Illan viimeiseen esitykseen sen sijaan oli festivaalien isoin sali täynnä. Englantilainen The Paper Birds (kuvassa) on kuulemma ollut aikaisemmillakin Prahan vierailuillaan suosittu ja mikä ettei. In A Thousand Pieces on kehuttu ja palkittu esitys seksiorjuudesta Britanniassa. Taustatyötä oli tehty Puolassa, ja esityksessä kuultiin myös idästä tulleiden tyttöjen totaalisen pieleen meneviä ennakkokuvitelmia määränpäästään. Kolme naisnäyttelijää olivat erinomaisia ja antoivat kaikkensa, mukana oli paljon kekseliäitä ratkaisuita, musiikkina kuultiin livepianoa ja aihe oli tietenkin mitä tärkein. Koska esitys on jo julistettu festarien parhaaksi ja saanut muutenkin tarpeeksi ylistystä, kerron, mikä minua häiritsi siinä.

Näyttelijöiden haahuilevalle - mutta sujuvalle - koreografialle en keksinyt mitään syytä. Tämä oli esityksen taiteellinen osuus. Mukana oli englantilaisten kadunmiesten (lähinnä kylläkin -naisten) kommentteja aiheesta, jotka oli väännetty näytökseen vähän ongelmallisesti. Viattomasti ja takuulla hyvällä tarkoituksella annetut lausunnot vääntyivät näyttelijöiden (playbackina) esittäminä irvikuvaksi itsestään. Aivan lopussa kuultu karmiva tositarina raiskauksesta taas kärsi siitä, että nauhoitettu itänaisen ääni kuulosti enemmän bordellin madamelta kuin seksiorjuuteen pakotetulta naiselta. Esitys päättyi dramattisimmin ja tehokkaimmin, mitä olin koskaan nähnyt: kolme näyttelijää jähmettyivät paikalleen eivätkä reagoineet yleisön aplodeihin. He pysyivät paikoillaan yleisön poistumisen ajan. Kumarrukset olisivat olleet turhia. Mitähän ajatuksia tämän jälkeen samassa paikassa esitetty Kubrilesquen kökkö pornoshow sai aikaan molemmat esitykset putkeen katsoville?

Prague Fringe -teatterifestivaali 5. päivä 26.5.2009

Maanantaina olin suunnitellut käydä katsomassa viittä (!) näytöstä, kun suunnitelmat muuttuivat ja vietin välipäivää tiatterista. Eilen menin kahteen esitykseen, joita osasin odottaa arvosteluiden ja hehkutuksen perusteella Fringen parhaimmiksi.

Amerikkalainen Canarsie Suite - At the Edge of Vaudeville oli festarien ohjelman kanteenkin päässeiden kahden naisen esitys (kuvassa). "Gladys" ja "Birdie", "LeRoy-siskokset" esittivät suvereenin "huonon" vaudeville-esityksen. Mukaan kuului huonoa laulua, huonoa tanssia ja huonoja (melodramaattisia) kohtauksia. Ollakseen loistavan huonoja esittäjien täytyy olla loistavia esittäjiä, ja nämä naiset ovat loistavia. Esitys oli vähän hajanainen, mutta tajusin katsovani sitä suu messingillä vaikken aina välttämättä ymmärtänyt, mitä naiset esittivät. Molempien esittäjien meriittilista on vaikuttava ja se näkyy myös lavalla. He olivat myös muokanneet esitykseen tsekkiläisen ulottuvuuden. Lopuksi "siskosten" vaikeasta lapsuudesta kertova esitys päätyi Prahan Divadlo Inspiracen lavalle, ja he saattoivat todeta "finally, we made it". Tähänastisen Fringen toiseksi paras esitys.

Australialaisen Jonno Katzin Cactus - The Seduction... oli lähellä standup-komiikkaa, mutta ylitti sen rajat ja ansaitsi kaikki etukäteishehkutuksensa. Kumma kyllä näille molemmille läpikehutuille esityksille ei riittänyt kuin puoli salia yleisöä. Katz oli amerikkalaisten "siskojen" tapaan suvereeni ja spontaani esiintyjä. Absurdi esitys jakaantui useampaan "todellisuuteen", joista yhdessä esiintyjä käveli aavikolla kahden mielikuvitusystävänsä kanssa - joita kaikkia hän tietenkin esitti itse. Nopeat siirtymät todellisuudesta toiseen tehtiin taitavasti valoilla ja yksinkertaisesti avaamalla tai sulkemalla paitaa sopivasti. Yhteen todellisuuteen kuuluivat näiden aavikkokävelijöiden takaumat, toisessa esiintyjä Katz oli "omana itsenään" ja interaktoi yleisön kanssa ja niin edelleen. Esitys loppui Katzin crowdsurfingiin, jossa oli oma dramatiikkansa yleisön vähyydestä johtuen. Myös Cactus pääsee Fringen top-trioon.

Pressikatsaus: Dr. Brown Behaves on lytätty maankoloon. "Shame", "Buyer beware" kuuluvat otsikot. Prague Postin arvostelu Katatonikasta on herättänyt (ala-arvoista) kiistelyä kommenttipalstalla, kun tekijä(t) ja heidän kaverinsa (?) yrittävät puolustaa esitystä. Toisella puolella on arvostelija (joka julkaisi samansuuntaisen, mutta perusteellisemman kritiikin kuin minä), ja suurin osa esityksen nähneistä. Riidellään muun muassa siitä, onko yleisöstä tosiaan löytynyt joku, joka olisi pitänyt esityksestä. Solvauksia vaihdetaan puolin ja toisin hyvän avantgardetavan mukaisesti. Huvittavaa.

Prague Fringe -teatterifestivaali 3. päivä 24.5.2009

Festivaalien kolmantena päivänä oli viimeinen mahdollisuus nähdä pari esitystä. Prahan englantilaisen koulun Katherine oli nuorisoteatteria, jonka näytelmäryhmän vetäjä oli kirjoittanut. Vähän tekotaiteellista ja aloittelijamaista, mutta sai aikaan muutamia ajatuksia, mikä on aina hyvä.

Norjalainen La Ronde oli lyhennetty esitys Arthur Schnitzlerin vuonna 1900 kirjoittamasta näytelmästä. Stanley Kubrick sovitti saman kirjailijan romaanin elokuvaksi Eyes Wide Shut. Hyvin näytellyssä esityksessä jokainen kohtaus viimeistä lukuunottamatta päättyi seksiin. Itse Sigmund Freudia kiehtoneen näytelmän rakenne on mielenkiintoinen. Kaksi ihmistä kohtaa seksin merkeissä, joista toinen siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja kohtaa uuden ihmisen joka puolestaan kohtaa seuraavan ihmisen ja niin edelleen. Statuksella ja yhteiskuntaluokalla on merkitystä näissä kohtaamisissa. Norjalaisnäyttelijät puhuivat muuten virheetöntä englantia.

Israelilainen Hansel and Gretel End of the Fairytale on palkittu ja kehuttu yhden naisen esitys, jossa klassikkosatu sekoittuu (kipeisiin) lapsuudenmuistoihin Israelista ja Ranskasta. Mukana oli nukkeja ja musiikkia. Antaumuksella esitetty näytös ei vain kauheasti iskenyt meikäläiseen. 50+ näyttelijä tarjoutui juttelemaan halukkaiden kanssa esityksen jälkeen, kuten hänellä kuulemma on tapana.

Prague Fringe -teatterifestivaali 2. päivä 23.5.2009

Toisena päivänä kävin katsomassa kolme esitystä. Ensimmäinen oli lupaavan kuuloinen ja (muutama vuosi sitten) ajankohtainen The Pen and the Sword, jossa pilapiirtäjä saa tappotuomion muslimeilta (vaikka näitä ei koskaan mainittu nimeltä). Näytelmä oli paikallisten expattien tuotantoa käsikirjoitusta myöten. Teksti alkoi näppäränä, mutta sortui epäuskottavuuteen ja sovinnaisuuteen. Harmi.

Toisena oli osittain samojen tekijöiden Katatonika. Kummasti vain näille expateille oli sattunut sama, festivaalien isoin tila samalla, kun tasokkaammat esitykset pakkautuivat ahtaisiin huoneisiin. Katatonika oli muzakin rytmittämä näytelmä "tavallisista" ihmisistä, kuten käsiohjelma mainitsi. No, nämä normi-ihmiset sattuivat olemaan elämän pimeämmän puolen gangstereita, narkkareita ja muita pikkurikollisia, jotka kohtaavat satunnaisesti. Varastetaan ja diilataan. Samat rahat kiertävät kädestä toiseen. Hyvä idea oli kuitenkin pilattu puolihuolimattomalla toteutuksella. Samat näyttelijät (yhteensä 10 henkeä), jotka olivat loistaneet muissa näkemissäni paikallisissa näytelmissä vaikuttivat nyt harrastelija-aloittelijoilta, kun heillä ei ollut vuorosanoja ja he joutuivat elehtimään repliikkinsä. Livekitaran säestämä musiikkikin oli täsmälleen sitä tyypillistä biittiä, jota on niin penteleen helppo vääntää sopivassa musiikkiohjelmassa tietokoneella.

Decaffenated Tragedy oli aivan toista maata. Amerikkalainen Kurt Hartwig ei näytellyt vaan kertoi tositarinaa nuorena sydänvaivoihin kuolleesta taiteilijaystävästään samalla, kun kaivoi matka-arkusta muistoja ja tarjoili yleisölle kahvia. Prahan esitykset olivat ensimmäiset tälle antinäytelmälle, joka oli koskettava ja hauskakin.

Pressikatsaus: Näköjään eräs teatteriammattilainen ylistää haukkumaani Kubrilesqueta Prague.TV-nettisivuilla, vaikka olimme samassa näytöksessä, jonka huono toteutus oli täydellinen vastakohta esikuvansa tavalle hioa elokuviaan vuosikausia täydellisiksi. Samassa kirjoituksessa kriitikko ylistää myös erästä shown laulunumeroa - joka oli playback. Esityksestä tulee kuulemma festarien takuuvarma hitti. "Ajattelevan ihmisen" kabareeta. Niinpä niin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 1. päivä 22.5.2009

Prague Fringe on maailmanluokan englanninkielinen teatterifestivaali, joka järjestetään tänä vuonna 22.-30.5. Paikkoina on 7 pikkuteatteria Mala Stranalla ja esittäjiä on 34 eri puolilta maailmaa. Kaikkien kohdalla ei voida puhua teatteriryhmistä, sillä useat esitykset ovat yhden tai kahden henkilön näytöksiä, ja kaikki kestävät korkeintaan tunnin.

Festarien aloituspäiväksi olin varannut liput 4 näytökseen. Liput maksavat 150 korunaa eli 5,63 euroa, mutta aloituspäivän kunniaksi liput olivat 100 korunaa. Opiskelijaliput ovat vain 50 kc, joka on jo naurettavan halpa hinta, ja myös sarjalippuja on saatavilla. Lippujen alhainen hinta ja teattereiden läheisyys mahdollistavat vaikka joka ikisen näytöksen katsomisen. Itse lähdin festareille avoimin mielin ja aion käydä katsomassa mahdollisimman usean näytöksen ottamatta välttämättä paljonkaan selvää esityksistä etukäteen. Tämä taktiikka tuottikin tulosta heti ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäiseksi osuin pienen baarin takahuoneessa, reilun 10 neliön "teatteritilassa" esitettyyn näytökseen Dr. Brown Behaves. Amerikkalainen koomikko aloitti prinsessasadulla ja jatkoi jalkapuuvitseillä tyyliin "alaston banaani", mutta show liukeni aika surrealistiseksi setiksi, joka huipentui aivan mahtavaan, istuen esitettyyn "koreografiaan", jonka herra Brown esitti näyttelijäksi paljastuneen teknikkonsa kanssa. Välillä ja varsinkin alussa esitys tasapainoili amatöörimäisen kökköyden rajamailla, eikä aina ollut varmaa, kuinka paljon sitä oli mietitty etukäteen. Show kehittynee reilun viikon kuluessa parempaan.

Seuraavaksi oli hieman isommassa kahvilatilassa esitetty Red Peter, englantilainen yhden miehen show apinasta, joka oppii ihmisten tavoille. Tarina on Kafkan inspiroima ja toi apinan näkökulman ihmiskuntaan. Keski-ikäinen näyttelijä esitti osansa suvereenisti parhaaseen brittiläiseen vaudevilletyyliin ja toi mieleen Malcolm McDowellin. Näyttämöilmaisua parhaimmillaan, perinteiseen tyyliin.

Illan kolmas esitys sen sijaan räjäytti potin. Mitäänsanomattomasti nimetty The Crying Cherry sai myös yleisön mukaan aivan toisella tavalla kuin illan muut esitykset. Se on myös palkittu useaan kertaa eikä syystä. Kaksi hollantilaismiestä (yläkuvassa asusteissa, joita eivät pitäneet esityksessä, alla itse actionissa) esitti kungfu-näytelmän. Olen itsekin puhunut, että "pitäisi tehdä" kungfu-näytelmä, mutta se on nyt tarpeetonta. Se on tässä eikä siitä voi yksinkertaisesti panna paremmaksi.



Crying Cherryssä kaksi miestä - toinen itämaisperäinen - esittää jibbirisjapanilla klassisen kungfu-tarinan, joka yhdistää riemastuttavasti kaikki aiheen kliseet Kurosawasta ja Bruce Leestä mytologioihin ja genren roskaleffoihin. Tunnin mittaisessa hengästyttävässä esityksessä joka ikinen yksityiskohta ja liike on mietitty ja hiottu rautaiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tarpeeksi vaihtelua. Näyttelijät lauloivat ja rummuttivat, vaihtoivat rooleja lennosta, taistelivat kungfulla ja (näkymättömillä) miekoilla ja esittivät tehosteet suillaan. Kaikki siis nonsensekielellä puhuttuna, jossa äänenpainot ja ruumiinasennot olivat suoraan klassisista itämaiden leffoista. Lavasteita tai pukuja ei tarvittu. Crying Cherry on mahdollisesti paras teatteriesitys, mitä olen koskaan nähnyt - vaikken ennen eilistä kuvitellut sen olevan mahdollista - ja voin suositella sitä kaikille, vaikkei muuten teatterista pitäisikään. Traileri löytyy netistä, vaikkei se voi välittää esityksen hämmästyttävää fyysisyyttä ja läsnäoloa. Tämä täytyy nähdä uudestaan.

Sen sijaan illan viimeinen esitys oli surkea floppi. Paperilla esitys oli mitä parhain: hollywoodista tuotu jenkkinaisryhmä esittää tribuutin Stanley Kubrickin leffoista. Nuoria jenkkinaisia vähissä vaatteissa oli peräti kahdeksan, mutta kilohinnaltaan show jää toivottavasti festivaalien heikoimmaksi. Kubrilesque: Or a burlesque tribute to Stanley Kubrick -esityksessä oikeastaan kaikki oli pielessä, vaikka kunnon jenkkityyliin kaikki paitsi nännin nyppylä ja pillun vako näytettiin. Läpi "tanssittiin" Kubrickin tuotanto tavalla, joka tuotti lähinnä myötähäpeää. Kontrasti aikaisempiin esityksiin oli julma: naiset olivat epävarmoja lavalla ja heiluivat ja pälyilivät ympärilleen jatkuvasti. Seksikkäät (alus)vaatteet eivät meinanneet pysyä toivotulla tavalla päällä - tai pikemminkin lähteä sujuvasti päältä, kuten shown ideana oli - vaan pikkupöksyt tuntuivat olevan toiselta puolelta jatkuvasti pyllyvaossa. Luulenpa, että parempaa strippausshowta näkee ruotsinlaivoilla tai vaikka monissa Prahan strippikabareissa, vaikken muista sellaisissa käyneeni.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

Anvil olisi voinut olla suuri metallibändi. Se ei kuitenkaan breikannut 80-luvulla, kuten keikkakumppaninsa Bon Jovi tai Scorpions tai kuten Metallica ja monet muut, jotka pitivät sitä esikuvanaan. Anvil! The Story of Anvil on rockelokuvien tuleva klassikko, jonka on ohjannut bändin entinen roudari, sittemmin muun muassa Spielberg-elokuvan Terminal käsikirjoittaja Sacha Gervasi.

Bändin keulahahmo Lips Kudlow työskentelee catering-palvelussa samalla, kun miljonäärirokkarit Lars Ulrichista Slashiin ylistävät tämän bändiä. Yhtye on kuitenkin painunut unohduksiin. Levyjä on ilmestynyt 12, mutta keikkapaikkana on paikallinen punaniskabaari. Sitten uusi manageri järjestää kiertueen Eurooppaan. Olisiko tässä viimein läpimurron paikka?

Jo Prahassa osoittautuu, että kiertueesta tulee fiasko. Yhtye ei löydä sokkeloisessa vanhassakaupungissa keikkapaikkaa, ja kun konsertti viimein päästään vetämään, palkkaa ei saada. Pinnat kiristyvät, kun bändi myöhästelee junista, nukkuu lentoasemilla ja joutuu soittamaan kellarissa, jossa keikkaa mainostaa käsin piirretty juliste. "Manageri" solkottaa kammottavaa englantia, ja lopulta Lips päätyy Romanian kautta taas päiväduuniinsa Kanadaan.

Uutta levyä pitäisi kuitenkin pukata, ja demo lähetetään toiveikkaana englantilaiselle tuottajalle, joka tuotti Anvilin legendaarisen Metal On Metal -levyn 80-luvulla. Tuottaja innostuukin, ja rahat studiokuluihin saadaan kasattua omalla riskillä. Levy-yhtiötä vaan ei löydy, ja taas on pinna kireällä. Lopulta bändi pääsee kuitenkin jättikonserttiin Tokioon, jossa se soitti viimeksi 25 vuotta sitten.

Elokuva on samalla sekä Spinal Tapin tapaan huvittava että koskettava. Se näyttää jotain oleellista musiikkibisneksestä. Ei riitä, että on hyvä yhtye: täytyy olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kuten Lemmy toteaa. Managementin täytyy toimia, sillä omillaan yhtye ei voi millään päästä pikkupaikkoja isommille areenoille. Levy-yhtiön täytyy olla valmis satsaamaan yhtyeesen niin, että levyn täytyy olla saatavilla joka ikisestä marketista maan päällä. Homma ei ole helppoa.

Sama pätee tietenkin elokuviin. Popteollisuus on itseään ruokkiva kehä. Anvil on saanut uusia tilaisuuksia tämän elokuvan myötä, mutta bändi myy uusinta levyään vain omien nettisivujensa kautta.

Max Brooks: The Zombie Survival Guide (2003)

Max "Melin poika" Brooksin The Zombie Survival Guide: Complete Protection from the Living Dead on nimensä veroinen eloonjäämisopus zombiehyökkäyksen varalle. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä aiheesta: erilaiset aseet, suojapaikat, varusteet ym. käydään läpi perusteellisesti. Zombiehyökkäyksien historia kerrataan kivikaudesta nykyaikaan. Eloonjääminen zombieden valloittamassa maailmassa saa oman lukunsa.

Kirja on kuivakkaan asiallisesti kirjoitettu, ja mallia on varmasti otettu jenkkien survival-kirjallisuudesta. Monet asiat ovat zombie-asiantuntijoille erittäin tuttuja, mutta kirjan ansio - ja heikkous - on sen perusteellisuudessa. Joku varmasti ottaa tämänkin tosissaan.

Kirjasta on tehty tai tekeillä sarjakuva. Brooks on jo kirjoittanut jatkoa: World War Z: An Oral History of the Zombie War kertoo viimeisimmän maailmansodan tarinan eloonjääneiden haastatteluilla. Siitä on puolestaan tekeillä elokuva.

Hamlet (Prague Shakespeare Festival 18.5.2009)

Hamlet meets Kafka mielisairaalassa. Siinä PSF:n Hamlet ytimekkäästi. Teatterin johtajan Guy Robertsin sovittama, ohjaama ja tähdittämä Hamlet oli aika lailla yhden miehen show, vaikka hän tekee Hamletin toisena produktiona myös täysin yhden miehen showna. Mikäpä siinä, mies on suvereeni näyttelijä ja osaa sovittaa tuhanteen kertaan kalutun klassikon uuteen kuosiin. Pitkästä uraluettelosta löytyy muun muassa 42 teatteripalkintoehdokkuutta.

Esityksen jujuna oli näyttää asiat Hamletin näkökulmasta. Alussa vain Hamlet oli lavalla ja muut näyttelijät olivat parvella yleisön takana. Muut näyttelijät oli puettu sairaanhoitajien asuun, ja muun muassa isän haamua tai tämän veljeä, oletettua murhaajaa ja uutta kuningasta, ei näytetty. Kuten ei muun muassa Ofilian itsemurhaa (joka jätettiin kokonaan pois) tai lopun miekkailukohtausta. Niinpä katsoja saattoi ajatella, että kaikki tapahtui vain Hamletin päässä. Jännite syntyi siitä, että (sovitettu ja lyhennetty) teksti ei tukenut tätä tulkintaa, vaan oli sitä ehtaa vanhaa shakespearekieltä.

PSF on kiertänyt maailmaa esityksiensä kanssa, ja tämän perusteella se voi hyvinkin olla alansa huippuja. Harvoinpa sitä pääsee näkemään vajaalla 8 eurolla pienissä sivuosissa näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet Hollywood-elokuvissakin. Prahan pienen englanninkielisen teatteriskenen vuosittain tarjoamassa reilusti alle kymmenessä näytelmässä tämä on mahdollista. Tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet näyttelijäntyön kannalta kaikki aivan erinomaisia.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.

Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (1994)

Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.

Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.

Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo. Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa (2006)

Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä - en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.

Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta - sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa "varoitetaan". Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) - jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.

Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa "kääntää luutuneet asiat nurin" (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.

Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja (2007)

Onpa masentava kirja jo lähtökohtaisesti, kun tietää, mitä kirjoittajalle tapahtui. Mutta vielä masentavampaa on kirjan lukeminen. Venäjällä tuntuisi menevän kaikki päin helvettiä. Kansa kärsii, kun kyyniset virkamiehet käärivät rahat taskuihinsa ja "turvallisuuspalvelu" murhaa omia kansalaisiaan.

Mietin, miten tilanteeseen voi suhtautua itse kyynistymättä? Usein tulee mieleen, että "venäläiset saavat sitä mitä haluavat", ja niin tuntuu epäilevän myös Politkovskaja itsekin. Hän toistaa usein, etteivät venäläiset nouse barrikadeille ennen kuin heidän arimpaan kohtaansa, lompakkoon, isketään. Kukaan ei nouse puolustamaan toisia ellei hänellä ole oma lehmä ojassa. Toisinajattelijat vaiennetaan, tapetaan tai otetaan Kremlin syleilyyn. Vaaleja lopetetaan "turhina" ja siellä, missä niitä edelleen pidetään, ne ovatkin lähinnä vitsejä. Toisinajattelijoita vähätellään myös sillä, että he saavat muka rahoitusta ulkomailta. Tilanne muistuttaa kuuluisaa lausetta natsiajalta, kun kukaan ei noussut puolustamaan muiden oikeuksia ja viimein myös kertojaa tultiin noutamaan. Rasistiset ja fasistiset ajatukset ovat arkea, kun Tsetseniassa käydään "terrorisminvastaista sotaa" ja ihmisoikeuksia ei tunneta edes oman kansan keskuudessa. Kansan kannattama "Venäjä venäläisille" -iskulause ei jätä maahan tilaa tsetseeneille, vaikka hekin ovat virallisen totuuden mukaan venäläisiä! Kaikki tämä on ollut tuttua uutisista vuosien ajan, mutta yhtä lohduttomalta ja johdonmukaiselta satunnainen uutisointi ei tietenkään vaikuta.

Politkovskaja ennusti myös, ettei ollut itse näkemässä nykyjärjestelmän romahdusta ja että Putinin presidenttikausien jälkeinen aika toi nukkepresidentit Kremliin. Onneksi en ole venäläinen.

Päivi Kannisto: Kullattu kakkalapio (2007)

Tämäpä oli iloinen yllätys. Satiirisia juttuja ympäri maailman. Hauskin oli brasilialaisen matkailuyrittäjän (lue huijarin) opas, joka varmasti pätee aika moneen paikkaan. Suosittelen. Hyvää ei tarvitse kommentoida enempää.

Ska-P (10.2.2009 Tesla-Areena, Praha)

Espanjan Selkkaus ja ska-punkin Beatles Ska-P veti hurmiollisen konsertin täydelle Tesla-areenalle. Halli on Sparta Prahan kotijäähalli, mikä kertoo jotain keikan mittakaavasta. Ska-P laulaa espanjaksi, mikä ei ole estänyt sen jättisuosiota muun muassa Ranskassa tai Tsekissä. Yhtye on toisaalta kielensä myötä suosittu myös latinalaisessa Amerikassa.

En ehtinyt kulla lämmittelybändejä (hauskannimiset Prague Ska Conspiracy ja Fast Food Orchestra), koska jonotin ensin sisään ja sitten olutta etanavauhdilla etenevissä jonoissa. Paikkalippuja ei ollut, ja päädyin suhteelliseen hyvään paikkaan katsomon sivulle. Ajattelin, että olisin voinut istua suurimman osan konsertista, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Kun bändi tuli vihdoin lavalle, koko jäähallissa ei ollut yhtään istuvaa ihmistä, eikä koko keikan aikana. Yleisö oli hurmoksessa ja jaksoi hyppiä koko kaksi tuntia. Itse asiassa en ole tainnut olla yhtä hurmiollisessa konsertissa kuin ehkä kerran, kun Ramones oli Tavastialla. Nyt vain mittakaava oli suurempi. Itse keikka oli täyttä hittiputkea alusta loppuun, ja kun bändi muun muassa laulattaa LE-GA-LI-ZA-CIONia, ruohon katku oli runsas ja paikalliseen tapaan hallissa pössyteltiin aivan vapaasti. Kappaleissa USA ja katolinen kirkko saivat kyytiä useaan kertaan ja sanoituksissa ylistettiin vallankumousta, anarkiaa ja muita hyviä asioita. Toinen laulaja (pelle, joka irvistää kuvassa) piti showmeininkiä yllä pukeutumalla joissain kappaleissa muun muassa setä Samuliksi, palestiinalaistaistelijaksi ja totta kai papiksi.

Skamusiikissa (joka on periaatteessa humppaa; asia, mitä Eläkeläiset ei näytä koskaan tajunneen) musiikin itseään toistavuus vältetään muuttamalla perinteinen 2/4-tempo välillä 4/4-osaksi. Ska-P osaa tämän erinomaisesti ja muuttaa tahtia joissain biiseissä vielä valssiksi. 4/4-kertosäkeet ovat Ska-P:llä erittäin tarttuvia, mikä ei ole tietenkään haitannut bändin suosiota. On jopa hämmentävää kuulla, miten ihmiset, jotka eivät taatusti osaa espanjaa, laulavat konserteissa - tässä ja videolla ilmestyneessä, ranskassa kuvatussa Incontrolable-julkaisussa - koko kaksituntisen keikan läpi espanjaksi.

Konsertista löytyy videona youtubesta liuta kappaleita eri ihmisten kuvaamina.

Jouni Hynynen: Rakkaudella Hynynen (2007)

Kotiteollisuus-yhtyeen laulajasta tuli sitten menestyskirjailija kun tämän kolumneja julkaistiin ihan kansien välissä. Kolumneissaan Hynynen ruotii aikamme ilmiöitä omalla äijätyylillään, mutta tekee sen omasta näkökulmastani - samanikäisenä antiporvarina - hyvin yllätyksettömästi. Hupaisinta (tahattomasti) on, että Hynynen kritisoi muun muassa äijäilyä - ollen itse mukana kahtena vuonna esitetyssä ÄIJÄT-ohjelmassa - turhia julkkiskirjailijoita (miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä, mikä Hynystä vituttaa?) sekä muun muassa perhe-elämää ja lasten hankkimista (Hynynen on itse isä). Ja niin poispäin. En löytänyt tästä itseironiaa.

Joitakin nämä voivat kai närkästyttää ja joitakin naurattaa, se kai on ollut juuri tarkoituskin. Minulle tuli lähinnä myötähäpeä sekä yleisön että kirjoittajan puolesta. Nämä kun ovat samaa sarjaa Hynysen kritisoiman seiskajulkisuuden ja -kirjallisuuden kanssa. Satuin vielä kuuntelemaan tämän kirjoittajan itsensä lukemana äänikirjana, jonka välissä Hynynen aukoo kaljapulloja, kiroilee miten vaikealukuista (!) tekstiä on kirjoittanut ja kiroilee välissä muuten vain. Mitään ei ole tietenkään leikattu pois, koska tämähän on sitä Hynynen-brändiä, jota kansa haluaa. Mies taitaa olla lievästi roolinsa vanki, samanlainen turha julkkis, joita hän itse pilkkaa. Hynysen yleisö vain on eri kuin kirjassa mainitulla Jasmin Mäntylällä.

"Parempi kuin Juha Vuorinen", todettiin eräässä kritiikissä. Vertaus kertoo jotain sekä kohdeyleisöstä että kirjan tasosta.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Kriitikoiden ja lukijoiden ylistämä bestseller Tuhat loistavaa aurinkoa on loppujen lopuksi jotain maailmasta ja Afganistanin lähihistoriasta tietävälle aikamoinen kliseiden kavalkaadi. Kaikki menee perseelleen ellei ole jo valmiiksi sitä. Näkökulma on kahden naisen, jotka tietenkin ovat sukupuolensa ja asuinpaikkansa (Kabul) puolesta maailman alistetuimmassa asemassa jo lähtökohtaisesti.

Lukija juoksutetaan Afganistanin viimeisten kolmenkymmenen vuoden läpi: ensiksi Neuvostoliiton miehityksen, sitten heimopäälliköiden sodat, sitten talibanien hirmuhallinto ja lopuksi tirautetaan lukijan kyynel toivolla paremmasta 9/11 jälkeen. Kun näkökulma on naisen, tämä totta kai naitetaan 15-vuotiaana vanhukselle, joka pieksee häntä, pakottaa pukeutumaan burkhaan jne. Kaikki menee päin vittua niin yksityiselämässä kuin koko maassa. Kaikki kerrotaan tunteisiin vetoavalla tavalla, joka on saanut naiset ympäri maailmaa kirjaimellisesti itkemään ja lukemaan kirjaa. Loppujen lopuksi kirjan sanoma on seuraava: myös afganistanilaiset naiset ovat ihmisiä. Voiko Afganistanista kertova kirja oikeastaan kliseisemmäksi mennä?

Jo Nesbø: Punarinta (2000)

Jo Nesbøn (sovitaan tästä lähtien JN, koska ei noita norjalaisia o-kirjaimia toista Erkkikään) Harry Hole -kirja oli miellyttävä kokemus kymmenien keskinkertaisten dekkareiden jälkeen. Vaikka Punarinta on lähes tiiliskivi, sitä luki mielellään pitkään.

JN oli Norjassa julkkis muusikkouransa takia jo ennen kirjailijaki ryhtymistään. Nyt hän on syystä Pohjoismaiden palkituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita. Hänen luomansa etsivä Harry Hole on - yllätys yllätys - alkoholismin partaalla tasapainoileva loistava etsivä.

Vaikka lähtökohta ei ole lainkaan omaperäinen, JN onnistuu kertomaan tarinansa erittäin hyvin. Punarinnassa taustatarina vie aina Toiseen maailmansotaan ja norjalaisiin SS-miehiin. Vaikka loppu menee vähän liian ilkkaremekseksi, on Harry Hole miellyttävä uusi tuttavuus.

The Big Red One - Reconstuction (1980/2005)

Samuel Fullerin Big Red One on selkeästi toiminut esikuvana sitä seuranneille sotaelokuville - kuten Saving Private Ryanille ja Taistelutoverit-sarjalle. Vastaavuudet eivät toisaalta ole ihmeitä, koska kaikki kolme perustuvat tositapahtumiin ja sotakuvaajana toimineen Fullerin kohdalla myös omakohtaisiin kokemuksiin.

Fullerin visio saatiin nähdä kokonaisuudessaan vasta 25 vuotta alkuperäisen, kovasti leikellyn teatteriversion ja 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Uusi rekonstruktoitu versio on 50 minuuttia pidempi ja huomattavasti järeämpi kokemus kuin kastroitu kevytversio. Esimerkiksi loppupuolen Hitler-youth -lapsisotilaan kuritus on aivan mainio sodan mielettömyyden ilmaisu.

Valitettavasti Fullerin visiolla oli käytännön ongelma: budjetin pienuus näkyy välillä hieman koomisinakin kuvina. Erään saksalaistankin "kulissi" on kuin suoraan Ed Woodin tuotannosta: naamiointiverkon suojasta törröttävä tykinpiippu. Tankkifriikeille elokuva on epäuskottava, koska se esittää israelilaisia (!!) tankkeja saksalaisina tiikereinä. Kuvauksia tehtiin muuten juuri Israelissa, jossa paikalliset statistit lukivat tauoilla Talmudia natseiksi pukeutuneina!

Big Red One vie viisi miestä läpi Afrikan ja Euroopan sotanäyttämöiden tutut kohtaukset: invaasiot Afrikkaan, Sisiliaan ja Normandiaan. Sieltä saksalaisten viimeiseen Ardennien hyökkäykseen ja Saksan kautta Tsekkoslovakian Falkenaun tuhoamisleirille, jonne Fullerkin sotakuvaajana päätyi.

Che, part one (2008)

Steven Soderberghin ohjaama, Che Guevarasta kertova espanjankielinen yli nelituntinen mammuttielokuva on jaettu nykytyyliin kahteen osaan. Pääosassa on rooliin mainiosti istuva Benicio del Toro, joka on monen elämäkertaelokuvan tyyliin - parhaana esimerkkinä Val Kilmerin Jim Morrison Doors-elokuvassa - varmasti parempi kuin esikuvansa. Elokuva perustuu Chen omiin muistelmiin, ja se esitteleekin päähenkilönsä täysin kritiikittömästi, kuten myös muun muassa Fidel Castron ja muut kapinalliset, jotka tämän elokuvan lopussa marssivat Havannaan voittajina.

Kun luin Wikipediasta kuvausta Chestä, oli se paljon särmikkäämpi kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Che piti tiukasta kurista ja kuvitteli, että spartalaisuus sopi siksi kaikille. Silti hän piti addiktiotaan - sikareita ja niiden tuotantoa - sissisodan ehdottomana edellytyksenä. Hän teloitutti omia sotilaitaan tyypillisistä sotarikoksista, mutta myös voiton jälkeen kymmenittäin poliittisia vastustajjia ja muun muassa alaikäisen pojan ruoan varastamisesta. Elokuvassa Che lähes itkee, kun joutuu teloituttamaan petturin. Elokuvassa Che taistelee kaupunkisotaa sankarillisesti eturintamassa, kun jotkut syyttivät häntä taisteluiden johtamisesta takalinjoista.

Silti elokuvaa voi suositella nykynuorille, jotka tuskin tietävät, kenen kuva heidän t-paidoissaan on. Näiden elokuvien myötä Che-kultti vain voimistuu. Kakkososa tulee USAn ensi-iltaan tällä viikolla.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (1964/2006)

Tsekkiläisen Lustigin (s. 1926) tuotantoa leimaa hänen kokemuksensa keskitysleireiltä. Hän ehti olla mm. Terezinin kauttakulkuleirissä, missä kävin viime keväänä, ja Auschwitzissa päästen pakenemaan junamatkalla vielä uudelle leirille.

Rukous Katarzyna Horowitzille on tiivis 170-sivuinen kirja yhdestä absurdista tapahtumasta Auschwitzissa. Sodan loppupuolella saksalainen upseeri kokoaa joukon rikkaita amerikkalaisperäisiä juutalaisliikemiehiä, jotta nämä voisivat ostaa itselleen vapauden. Nuori Katarzyna joutuu tähän peliin mukaan sattumalta, juuri ennen "suihkuun" joutumista.

Lustigin romaani toimisi huomattavasti paremmin teatteriesityksenä kuin romaanina. Vaikka ympärillä on tuhoamisleiri, päähenkilöt pidetään siitä eristyksissä. Etenkin juutalaispohatoita kiristävä natsi pitää sivujen mittaisia monologeja, jotka alkavat toistaa itseään, osin tarkoituksellisestikin. Juutalaisten on pakko myöntyä toistuviin miljoonashekkeihin, jotta taas joku keksitty kulu saadaan katettua ja vapaus tulisi vielä hieman lähemmäksi.

Natsiupseerin vaatimukset käyvät aina vain absurdeimmiksi - mitä hän mitä kohteliaimmin sanankääntein aina valittelee - mutta vangeilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa shekkien kirjoittamista. Välillä juna lähtee pois leiristä, mutta aina se joutuu palamaan jonkin tekosyyn nojalla, ja kun vangit ovat lopulta puilla paljailla, aletaan kiristää heidän sukulaisiaankin. Kun näidenkin rahat ovat loppuneet, juna palaa vielä kerran Auschwitziin, jotta heidät voitaisiin "desinfioida" ennen kuin heidät viedään puolueettomaan Sveitsiin. Tämä kun on natsiupseerin mukaan sveitsiläisten vaatimus...

Rukous Katarzyna Horowitzille ei ole mikään definitiivinen keskitysleiriromaani eikä pyrikään olemaan sellainen. Itäeurooppalaiseen tyyliin se on hieman raskassoutuinen alle 200-sivuiseksi romaaniksikin - koko kirjassa on muun muassa vain kolme lukua, se sisältää romaanille ylipitkiä monologeja ja reilusti yli sivun mittaisia kappaleita. Silti se on Lustigin kuuluisin romaani.

Kirjasta on tehty myös tsekkiläinen TV-sovitus jo 1965.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-02)

Baskervillen koira on ainoa pitkä Sherlock Holmes -seikkailu ja siksi ainoana romaanina kuuluisin Holmes-kirja. Se myös osoittaa, miten huonosti Holmes toimii pitkänä kirjana ja miten vanhentunutta maailman kuuluisin etsivä nykyään jo on.

Sherlock Holmeseissa minua on pitkään suorastaan ihmetyttänyt se superlatiivien määrä, joka liitetään lähes joka tapaukseen. Tarinan roisto on aina "mitä kammottavin rikollinen", vaikka hän olisi vain tavallinen kiristäjä tai jonkin porvarin kiusallisen salaisuuden paljastaja.

Näsäviisas ja kaikkitietävä Holmes ei kuulu suosikkihahmoihini. Doyle tuntuu nykyään lähinnä aikansa Ilkka Remekseltä ja Holmes epäinhimillisen älykkään Hannibal Lecterin esikuvana.

Far Cry (2004)

Far Crysta tuli jo pitkään hehkutettu kakkososa markkinoille viime syksynä, mutta itse pelasin tätä alkuperäistä joulupyhinä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on trooppiselle saarelle sijoittuva ramboräiskintä, jossa on mysteerin aineksia ja joka päätyy lopulta - hoh hoijaa - hullun tiedemiehen luomien mutanttiörkkien lahtaamiseksi. Siinä välissä suoritetaan erilaisia olettoman juonen kannalta merkityksettömiä tehtäviä ja lahdataan satamäärin tiedemiehen palveluksessa olevia palkkasotureita.

Fr Cryn ansiot ovat sen viihdyttävyydessä, parhaimmillaan se on taas vähän erilaista ensimmäisen persoonan räiskintää kuin mihin on totuttu, mutta muuten se on varsin kliseistä ääninäyttelemiseen ja kummallisine juonenkäänteineen. Juuri kun hyvikset ovat saaneet räjäytettyä ydinpommin (!) saarella, he joutuvatkin seuraavassa välianimaatiossa taas hullun professorin vangiksi. Mukana oleva napapaitainen typykkä on naurettavampi kuin James Bond -elokuvien mallinmittaiset, 20-vuotiaat ydinfysiikan tohtorit, mutta ehkä se kertoo jotain näiden pelien kohderyhmästä. Pelattavaa tässä on keskimääräistä enemmän, ja toinen aikanaan kehuttu asia olivat suhteellisen avoimet kentät, joista voi valita monta reittiä perinteisemmän putkijuoksun sijaan. Viimeisen pomotappelun jätin suosiolla väliin 20 yrityksen jälkeen, koska ne on suunnattu lähinnä virtuaalimasokisteille.

Matti Tulla: On pimeetä ja kaikkee (2008)

Vakiopaineesta tutun Tullan romaani on tyypillinen nuortenromaani, tai oikeastaan teiniromaani: Kaikki ahistaa, kaikki ovat ankeita ja vaikka asiaa olisi, niin mistään ei voida puhua.

Kaksi teiniä lähtee karkuteille Lappiin (miksi ihmeessä; no ainakin siellä on pimeetä ja kaikkee?), sekoilee kiltisti ja päätyy lopulta takaisin yhteen. Kerrontaratkaisu vuorottelee päähenkilöparin välillä, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat lomittuvat turhaan päällekkäin. Hieman yhdentekevää, mutta helppolukuista eikä kirjaa ole pilattu liialla sivumäärällä.

Full Metal Jacket (1987)

Kaikkien sotaelokuvien äiti. Vietnam-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Lontoossa. Klassikkotason näyttelijäsuorituksia amatööreiltä.

Stanley Kubrickin Full Metal Jacket on myös paljon muuta. Sen kanssa sodan absurdiuden kuvaajana pystyy kilpailemaan vain uusi restauroitu versio Samuel Fullerin Big Red Onesta, missä on omat vikansa. Kubrickin elokuvassa vikoja ei ole.

Koulutuskersanttia (kuvassa) esittävä Lee Emrey tuli leffaan mukaan asiantuntijana, mutta tämä ex-kapiainen ujutti itsensä erääseen elokuvahistorian ikimuistettavimpaan rooliin. Hän improvisoi sellaisia törkeyksiä alun koulutusjaksoon, että käsikirjoitus meni uusiksi. Hänen simputtamaansa alokas Pyleä esittänyt Vincent D'Onofrio tuli pestiin suoraan Hard Rock Cafen poken paikalta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon. Koulutusjakson lopussa alokas Pyle ampuu simputtajansa ja itsensä. Loput tappokoneiksi koulutetut miehet kuskataan Vietnamiin käymään kyynistä sotaa. Tämän elokuvan myötä tähdeksi nousseen Matthew Modinen hahmo joutuu sotareportteriksi, ja sodassahan totuus on aina ensimmäinen uhri.

Mielenkiintoista on, miten Kubrick käytti taas pohjana olleesta romaanista vain ensimmäiset kaksi kolmasosaa. Myös Kellopeli appelsiini jakaantui kirjana kolmeen osaan kuten tämän leffan pohjana ollut Gustav Hasfordin romaani. Viimeinen kolmannes jätettiin molemmista elokuvaversioista pois. Elokuvat ovatkin sitten klassikoita, kirjat muistetaan lähinnä siitä, että Kubrick teki niistä elokuvat. Hasfordin kirjan viimeinen eli kolmas osa on itse asiassa aika turha, vaikka kirjailija saattoi romaanissa kuvata sellaisia asioita, joita Kubrick ei halunnut tai voinut näyttää. Muun muassa elokuvan - ja kirjan toisen osan - lopettava Vietkongin teini-ikäisen naistarkka-ampujan surmaaminen kuvattiin kirjan mukaisesti paljon raaempana, mutta Kubrick jätti naisen pään katkaisun pois elokuvasta. Sen sijaan leffa loppuu Mikki Hiiri -marssiin.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (1994)

Toinen Maria Kallio -dekkari sisältää jo varmat tutut ainekset: Ihmissuhteita, murhia, perhehuolia, sm-seksiä ja muita aineksia, joiden ansiosta ex-punkkari Kalliosta on tullut kiltti, turvallinen ja suosittu dekkarihahmo. Kuten monissa naisdekkareissa, ihmis- ja perhesuhteet ovat pinnalla ja kuten monissa suomalaisissa dekkareissa, juoni ei ole kummoinen. Silti tätä lukee Vareksen vastapainoksi ihan mielellään.

Oriana Fallaci: Mies (1979)

Oriana Fallacin Mies on romaanimuotoon kirjoitettu elämäkerta Alexandros Panagouliksesta (kuvassa). Sen tyylilaji - sinä-muotoinen kerronta loputtomine kappaleineen - piti tiiliskiven hyllyssäni reilun kymmenen vuotta, ennen kuin otin sen mukaan reissuun, jossa tällaisia kirjahyllyn lukemattomia kirjoja voi lukea. Kun raskaasta tyylistä pääsee yli, Mies alkaa toimia ja sitä huomasi lukevansa pitkiä pätkiä kerrallaan.

"Alekos" Panagoulis oli mies, joka yritti murhata Kreikan diktaattorin Padadopouloksen (voi näitä kreikkalaisia nimiä!) 1968. Demokraattina Alekos oli sitä mieltä, että kaikkien moraalisena velvollisuutena oli tappaa tyranni, eikä hän koskaan olisi voinut murhata ihmistä. Epäonnistumisen jälkeen häntä kidutettiin ja hänet teljettiin eristysselliin, josta hän yritti karata ja jossa hän kiusasi vastaavasti vartijoitaan. Kuten viiksistä voi arvata, hän kirjoitti myös runoja. Kun sotilasjuntta kaatui, Alekos pääsi vapaaksi, ja toimittaja Fallaci tutustui häneen. Heistä tuli pian rakastavaiset. Alekos pääsi täpärästi Kreikan parlamenttiin, mutta pettyi "poliitikkojen politiikkaan". Puolue oli äärikeskustalainen, mutta Alekos ei ollut taaskaan kotonaan millään ennalta määrätyllä paikalla. Viimeisinä vuosinaan hän halusi paljastaa kiusallisia asiakirjoja, jotka olisivat osoittaneet, että useat vallassa olevat "poliitikko-poliitikot" olivat olleet juntan kätyreitä. Kaksi päivää ennen parlamenttiin sovittua paljastuspäivää hän kuoli auto-onnettomuudessa hämärissä olosuhteissa. Fallacin mukaan tietenkin murhattuna, virallisesti onnettomuudessa. Kiusalliset asiakirjat katosivat samalla.

Fallacin kirja on tietenkin henkilökohtaista paatosta ja osittain itseään toistavaa, mutta silti pesee jaritervot ja anttituurit mennen tullen. Tärkeä kirja, kunhan sen tyylistä pääsee yli.

Postimerkkiin Alekos pääsi 1996, kadunnimeksi 2002 ja metroaseman nimeksi sen jälkeen.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies (2007)

Tuurin romaani jatkaa Taivaanraapijoista (2005) tutun Jussi Ketolan tarinaa. Kun edellisessä kirjassa oltiin vuosisadan alun New Yorkissa rakentamassa pilvenpiirtäjiä, Ketola on tässä palannut Suomeen ja joutunut pasifistina keskelle sisällissotaa. Kirjan nimi tarkoittaa ruumiiden kuljettajaa, joksi päähenkilö pakotetaan valkoisten puolelle.

Entisenä työ- ja työväenaatteen miehenä ja nykyisenä pasifistina Ketola joutuu kauheuksien keskelle, joita Tuurin tuttu dialogiton muistelmakerrontatyyli lievittää toiseen ääripäähän asti. Ruumiita tulee ja ne haisevat, mutta päähenkilön "äänenpaino" ei nouse siinäkään vaiheessa, kun tapahtumat kehittyvät tosipohjaisen dramaattisiksi tai edes kun kuula uhkaa tulla omaan kalloon.

Tuurin koreilematon ja paisuttelematon kerrontatyyli kääntyy itseään vastaan tällaisia tapahtumia käsitellessä.