Alkoholittomat oluet, osa 1 (Praha, Tsekki)

Tsekki on tunnetusti oluen mekka; joskin olen alkanut epäillä, että turistit tuovat ratkaisevan lisän sille, että maassa juodaan maailman eniten olutta ennen Saksaa. Kun Suomessa snobit nuuskivat Alkon viinihyllyjä, täällä vanhat äijät vertailevat samaan tapaan ruokakauppojen laajan olutvalikoiman tuotteita. Kerran näin japanilaisperheen oluthyllyllä, ja voi sitä riemua, kun isä löysi opaskirjan avulla oikean olutmerkin!

Täällä toimii myös Sininen enkeli -niminen palvelu, joka auttaa saamaan auton turvallisesti kotiin, jos lounas venähtää pitkäksi. Kaupoista alkoholitonta olutta, paikallisittain nealkoa, on saatavilla lukemattomina eri merkkeinä. Järjestään kaikista ravintoloista ja baareista saa nealkoa, joistain jopa useampaa lajia. Ratsasin kahden lähiruokakaupan alkoholittomat oluet, ja niistä löytyi toistakymmentä erilaista nealkoa. Ennakkosuosikiksi nousivat jo hyllyllä joukon ainoa vehnäolut Erdinger sekä Bernardin kaksi erilaista olutta. Alkoholittomat ovat vähän tavallisia oluita kalliimpia, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien hinta oli 12-20 korunan (noin 45-75 sentin) välillä per pullo (useimmiten puoli litraa). Tavallista olutta kalliimpi hinta selittyy sillä, että käymisessä syntyvä alkoholi pitää poistaa, mikä tarkoittaa yhtä prosessia lisää valmistuksessa. Täysin alkoholiton joukosta on vain Bavaria 0.0%, muissa alkoholipitoisuudeksi mainitaan max 0.5%.

Slovakialainen Zlaty Brazant ("kultainen fasaani") tuoksuu voimakkaasti maltaalle ja maistuu aika lailla "tavalliselle" oluelle. Se myös vaahtoaa oikeaoppisesti kaadettaessa lasiin. Joukon harvoja pikkupulloa ja harvinaisempia oluita. Ei hassumpi lager.

Brewer Free ei tuoksu yhtä voimakkaalle eikä se vaahtoa paljon yhtään. Tämä taisi olla joukon halvimpia, isossa pullossa. Edes ostravalaisen panimon nettisivut eivät mainitse tätä aika mitäänsanomatonta, vähän suomalaiselle peltioluelle maistuvaa nealkoa.

Staropramenin Nealko edustaa klassikkopanimoa. Se tuoksuu mukavalle, muttei vaahtoa. Maku on terävä ja melkein raikas. Tämä voisi olla hyvä janojuoma: nopeasti juotuna hyvää, mutta jättää vähän peltisen jälkimaun.

Baijerilainen Erdinger-vehnäolut ei tuoksu millekään, mutta vaahtoaa hyvin ja maistuu aidolle vehnäoluelle. Etiketissä kerrotaan muun muassa, että pikkupullollisesta saa 43 prosenttia päivittäisestä B12-vitamiinin tarpeesta. Koska pidän vehnäoluesta, tämä pitää ennakkosuosikin asemansa.



Luulin Bernardin tummempaa olutta perinteiseksi tummaksi olueksi, kunnes maistoin sitä ja ymmärsin, että nimessä oleva Svestka tarkoittaa luumua. Myös tavallisissa oluissa pienet merkit tarjoavat eksoottisia - ja usein hyvin kalliita - olutmakuja, mutta tämä oli aivan normaalihintainen. Vaahtoava, pastöroimaton ja aivan fantastinen uusi makukokemus. Varsinainen erikoisolut, joka tosiaan tehdään vanhalla menetelmällä ja joka ei siitä johtuen säily kauaa. Turhaan ei tämä perhepanimo ole valloittanut maailmaa ja voittanut kasapäin palkintoja. Tästä taitaa tulla uusi suosikkijuomani - eikä vain olut-kategoriassa!

Bernardin alkoholiton pilsner on myös pastöroimaton, mutta muistuttaa edellisen jälkeen turhan paljon väljähtänyttä perusolutta. Haju ja maku ovat taas kerran vähän metallisia.

Testi jatkuu lähipäivinä.

Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona (1993)

Valkoinen naarasleijona on ilmestymisjärjetyksessään kolmas Wallander-dekkari ja lukemistani paras. 1990-luvun alkuun sijoittuva tarina sotkee Ystadin poliisi Kurt Wallanderin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan viimeisiin päiviin ja Nelson Mandelan murhayritykseen. Mankell tuntee Afrikkansa, hänhän on asunut siellä.

Valkoinen naarasleijona on myös hyvin pitkä kirja, mutta juonessa on kerrankin imua ja jännitystä.

Call Of Juarez: Bound In Blood (2009)

Call Of Juarez 2 on vanhanaikainen ja vanhahtava räiskintäpeli, jossa ei ole muuta uutta kuin se, että nyt ei ammuta natseja tai ulkoavaruuden örkkejä vaan inkkareita ja länkkäreitä. Toisen maailmansodan tai tulevaisuuden sijasta peli sijoittuu sisällissodan aikaiseen villiin länteen. Pelasin sattumoisin alkuperäisen pelin viime syksynä, ja se oli aika rasittava kiipeily- ja metsästystehtävineen. Nämä tylsyydet on onneksi jätetty pois tästä pelistä.

Kaikki putkiräiskinnän kliseet ovat mukana myös villissä lännessä: on isoja sokkeloisia taloja, tunneleita, juoksuhautoja, sadoittain helposti kaatuvia vastustajia, vaikeammin tapettavia pomoja, löydettäviä "salaisuuksia", jopa hissi, mielikuvituksellisia pyssyjä, turhan panttina olevia laatikoita, joiden takana lymyillä ja niin edelleen. Tehtäviin ohjataan niin, että idioottikin pysyy kärryillä. Ammunnassa on sentään munaa kun pääsee kaksin käsin räiskimään epätarkoilla kuudestilaukeavilla (jotka korvautuvat matkan varrella aina kaksitoista kertaa laukeaviksi).

Sisällöllisestikään peli ei ole omaperäinen. Mukana on mahdollisimman paljon western-kliseitä intiaaneineen, takaa-ajoineen ja kaksintaisteluineen, mutta vaikka yleisö suorastaan huutaa Sergio Leone -tyyppistä peliä, tässä ei päästä lähellekään. Vaikka Ennio Morricone -pastisseja olisi erittäin helppo tehdä, musiikki on kummallista syntzaa ja lopputaistelussa tyyli rikotaan Carmina Burana -tyyppisellä musiikilla. Vaikka kaikki ainekset ovat koossa, COJ puskee läpi helpoilla ratkaisuilla. Juonikin on sellainen, joka ei olisi mennyt läpi Tex Willerin toimitukselta, eikä kertaakaan edes luoti nirhaise ohimoa, höh.

Läpipelaamiseen meni vain 7 tuntia. Kun yritin sunnuntai-iltana moninpeliä, ei ketään ollut langoilla. Aika huono merkki, kun peli on ollut markkinoilla vasta kuukauden.

Pavel Kohout: Valkoinen kirja (1970)

Tässäpä erinomainen esimerkki tsekkihuumorista. Jos brittihuumori on suomalaisellekin älykölle sallittu huvitus, niin tsekkihuumori on aika lailla hienostuneempaa.

Kirjan asetelma on herkullinen: liikuntakasvatuksen ja piirustuksen lehtori Adam Juracek voittaa painovoiman. Tästä seuraa kaikenlaista hässäkkää kommunistisessa systeemissä. Miten suhtautua mieheen, joka ei tottele Newtonin painovoimalakia, jonka sentään sosialistinenkin tiede on tunnustanut päteväksi?

Komiteoita asetetaan tutkimaan tapausta. Tiedemiehet ovat kummissaan. Vanhempi tutkija, joka ei ole edes nähnyt Juracekia, kiistää tämän kyvyn kumota painivoima. Edistykselliset pitävät tapausta todistuksena sosialismin voittokulusta, kun vanhoilliset haluavat asettaa tämän syytteeseen kaikenlaisen harmin ja levottomuuden aiheuttamisesta. Syyttäjä löytää laista kymmeniä kohtia, joiden perusteella tätä voidaan syyttää, vaikkei painovoimalaki kuulukaan rikosoikeuden piiriin. Ja niin edelleen. Kohoutin soppa on epätasaista mutta parhaimmillaan aivan hervotonta. Kirja jakaantuu erilaisiin viranomaisdokumentteihin, rekonstruktioihin, liitteisiin, määräyksiin, pöytäkirjoihin ja niin edelleen. Hupaisin oli litterointi sanojaan toistavan pikkupoliitikon puheesta, joka kuulostaa hämmentävän tutulta.

Kirjassa lukiessa tulee mieleen monesti että tästä olisi saatu hieno tsekkoslovakialainen värielokuva 1970-luvulla katossa kävely -erikoisefekteineen. Ja jos näin olisi tehty, siitä olisi pitänyt tehdä sliipatumpi ja virtaviivaisempi Hollywood-versio länsimaiseen makuun sopivaksi. Mutta eipä tästä tehty elokuvaa ja romaanikin julkaistiin ensin ulkomailla.

Kohout (s. 1928) sovitti nuoruudessaan näyttämölle muun muassa toisen tsekkihuumorin merkkiteoksen, Karel Capekin Salamanterisodan, jonka luin vähän aikaa sitten. Jouduttuaan Prahan kevään jälkeen epäsuosioon, hän järjesti Shakespearen näytelmien esityksiä yksityisissä olohuoneissa. Viimeinen niitti elämälle salaisen poliisin seurannassa oli, kun hän oli löytämässä salakuuntelulaitetta ystävänsä Vaclav Havelin asunnosta. Kohout muutti Itävaltaan, mistä on palannut sittemmin ja ohjaa nyt myös prahalaisissa teattereissa.

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

Hostel (2005)

Voihan rähmä, mikä leffa! Jos tämä sijoittuisi Afrikkaan, se olisi kielletty super-rasistisena, mutta Itä-Eurooppaan sijoitettuna tälle on tehty jatko-osakin. Osittain Prahassa kuvattu elokuva alkaa jenkkinuorten Euroopan rällästysreissuna, joka päätyy Slovakian Bukarestiin. (Koko Slovakia on kuvattu Tsekissä). Siellä kun on kuulemma mainio hostelli, jossa jenkit saavat kunnolla pillua, samalla kun paikalliset "miehet ovat sodassa". No, slovakialaiset ovat olleet tietääkseni sodassa viimeksi Itävalta-Unkarin aikana...

Kuten arvata saattaa, hostellissa odottaa upeita nuoria naisia, jotka eivät ujostele mitään. Mutta sitten nuorukaisista alkaa kadota yksi toisensa jälkeen. Tarinan sankarille selviää pitkän teurastusorgian - joka on lienee elokuvan päätarkoitus olemassaoloonsa - jälkeen, että kyseessä on "eliittijahtia" tarjoava mafia. Jenkit on tietenkin rankattu kalleimmaksi riistaksi ja asiakkaat rikkaiksi länsimaisiksi degeneraateiksi. Lyhyt kosto on kökkö ja ikävä. Hupaisimmassa kohtauksessa sankari värvää "slovakian vaarallisimmat ihmiset", jengin 6-7 vuotiaita lapsia, kassillisella purkkaa! Pahikset ovat kyöryselkäisiä teurastajia, hämäräperäisiä liikemiehiä tai vähäjärkisiä nahkatakkimiehiä - siis suoraan klisegalleriasta.

Yhtenä tuottajana on häärinyt Quentin Tarantino, jonka nimellä tekelettä kaupitellaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Eli Roth kehtaa väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin - Aasiassa. Slovakiassa ollaan ymmärrettävästi poltettu hihat koko homman takia.

Gilbert Sheldon: The Fabulous Furry Freak Brothers (2008)

Hankin tämän yli 600-sivuisen tiiliskiven reilu kuukausi sitten, kun Gilbert Sheldon oli läheisessä kirjakaupassa ystävänsä Robert Crumbin sekä tämän piirtäjävaimon kanssa signeeraamassa sarjakuviaan. Painava ja iso kirja sisältää joka ikisen Friikkilän veljesten sekä Läski-Freddyn kissan seikkailut. Friikkiveljekset ovat pilveä ja kaikkea muutakin mahdollista huumetta vetävä poppoo, jonka Sheldon kehitti suurena hippikautena 1967-8. Kun kollega Crumb teki levynkannen Janis Joplinille, Sheldon piirsi kannen Grateful Deadille. Mainittakoon, että jo korkeassa iässä olevat taiteilijat vaikuttivat Prahassa erittäin hyväkuntoisilta. Huumeet eivät ole siis vieneet näitä underground-miehiä, joiden sarjakuvissa päihteet ovat aika lailla pääosassa. Molemmat asuvat nykyään Ranskassa.

Friikkilän veljesten sarjakuvat ovat parhaimmillaan täysin hillittömiä, heikoimmillaan suorastaan tylsiä. Taso ja tarinoiden pituus vaihtelevat suuresti. Vähän paradoksaalisesti pitkät värilliset seikkailut ovat mielestäni huonoimpia. Parhaimmillaan sarjakuvat ovat yhden tai muutaman sivun mittaisia, heikoimmat ovat mielestäni ylipitkiä monen sarjakuvalehden pituisia päämäärättömiä odysseoita. Myös piirustusjälki vaihtelee paljon; joissain on ollut mukana muita tekijöitä ja joitain piti suorastaan tihrustella nenä kiinni kirjassa, kun toiset olivat hyvin selkeitä. Tason vaihtelu on tietenkin ymmärrettävää ja sallittuakin, kun kyseessä on underground, jonka ei tarvitse välittää standardisoinneista.

Vaikka Friikkilän veljekset ovat myyneet yli 40 miljoonaa sarjakuvaa, vuodesta 2006 tekeillä ollut pitkä stop-motion -elokuva ei ole kiinnostanut suuria studioita. Rahaa hankkeelle kerätään muun muassa faneilta, jotka saavat nimensä esiin elokuvan teksteihin - mikäli se siis joskus valmistuu.

U23D (2008)

Tässäpä taas yksi kokemus, jonka jälkeen todellisuus tuntuu ikävältä ja yksiulotteiselta. Imax-teatterin jättikankaalla U2-yhtyeen kolmiulotteinen konserttielokuva on kotonaan. Vaikken ole koskaan innostunut yhtyeestä, toimii bändi näköjään parhaiten livenä ja tällaisessa uraauurtavassa kontekstissa. Livenä U2:n tukijalka on sen komppiryhmä, joka antaa The Edgen ja Bonon sooloilla omiaan. Ja kyllä: ilmastoidun Imax-teatterin mukavassa penkissä konsertti on paljon antoisampi elämys kuin hikisiä ihmisiä täynnä olevalla stadionilla.

Kolmiulotteisuudesta on povattu seuraavaa isoa juttua elokuvissa, ja tänä vuonna 3D:n pitäisi lyödä läpi. Ice Age 3 ja uusin Harry Potter ovat 3D-leffoja, mutta valitettavasti ne on Prahassa dubattu tsekiksi. U23D:n perusteella myös tekniikka näyttää kehittyneen niin, etteivät silmät väsy edes vajaan 90-minuuttisen katsomisen aikana. Aikaisemmin kolmiulotteisuus ei ole toiminut aina kunnolla, mikä on häirinnyt katsomista, ja myös silmät ovat väsyneet pian. Imax-teatterin käyttämässä tekniikassa kuva tosiaan näyttää kelluvan katsojan edessä.

U23D ei onneksi kikkaile liikoja kolmiulotteisuudellaan. 3D on monesti toteutettu limittäiskuvilla, joista toinen kuva on kirjaimellisesti etualalla. Joskus tämä aiheuttaa kummallisia perspektiivejä, kun etualalla olevat ihmiset ovat pienempiä kuin kauempana olevat. U2:n lavaratkaisu kahden pitkän rampin kanssa antaa myös mahdollisuuksia kolmannelle ulottuvuudelle. Loppupuolella mukaan otetaan teksti, joka kelluu katsojan edessä.

Mitäpä olisi U2:n keikka ilman Bonon jeesustelua, mutta suotakoon se hänelle. Tajusin nyt, että Bonon on pakko käyttää aurinkolaseja, koska häntä ei muuten tunnistaisi Bonoksi - itse asiassa hän näyttää hieman Bruce Springsteeniltä! Setissä on lähes kaikki hitit, ja muutamaan kertaan näytetään hellyttäviä kuvia yleisöstä laulamassa kappaleiden mukana. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä klassikko, kuin vaikkapa Elviksen 1968 comeback-keikasta. DVD:lle tai Blu-raylle elokuvaa on turha vähään aikaan odottaa, koska U2 ei halua julkaista leffaa ennen kuin tekniikka on kehittynyt niin, että kotona pästäisiin samanlaiseen kokemukseen kuin teatterissa.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin (1998)

Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.

Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!

Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä - juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.

Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.

Michael Korda: Kuolemattomat (1992)

Varma menestysromaanin konsepti: otetaan pari viime vuosisadan tunnetuinta amerikkalaista - Marilyn Monroe, John F. Kennery sekä tämän veli RFK - ja kerrotaan likaisia yksityiskohtia säästämättä skandaalimainen totuus, jonka kaikki jo "tietävät". Marilynin ja Kennedyn veljesten rakkaus- tai siis seksielämä kuvataan yksityiskohtaisesti. Mukana on faktaa niin paljon, että kirja alkaa tuntua todelta.

Korda kirjoittaa vetävästi ja uskottavasti politiikasta sekä myös elokuvanteosta; onhan hän kuuluisan Hollywood-suvun jäsen itsekin. Kuitenkin jo yhden Marilyn-dokumentin näkeminen osoitti pienen virheen viimeisen elokuvan kuvauksista, joka uhkaa viedä (jälkikäteen) uskottavuutta koko romaanilta. Mutta tämähän on viihdettä, ja mikä olisi parempaa sellaista kuin lukea todellisten rikkaiden, kuuluisien ja nuorena kuolleiden oletetusta seksielämästä. Turhaan kirjan nimi ei viittaakaan antiikin jumaliin tai Shakespearen käsittelyssäkin kuolemattomaksi ikuistettuun Kleopatraan. Korda ei onneksi yritäkään olla Shakespeare.

Mukana on myös FBI:n pahamaineinen johtaja J. Edgar Hoover sekä yhtä pahamaineinen ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffa (jota esitti Danny DeViton ohjaamassa elämänkertaelokuvassa Jack Nicholson), sekä paljon juonitteluita ja valtapelejä. James Ellroy on kirjoittanut samoista ympyröistä omalla iskevällä tyylillään silti vieläkin paremmin. JFK:n suuhun kirjoitetut kuolemarepliikit kuten, että hän "ottaisi mieluummin kuulan kalloon" (kuin jäisi kitumaan isänsä tavoin) alkavat itseään toistaessaan jo ärsyttää. Sinänsä ironista on, että Kordan kirjasta on tullut kirjakerhopainoksen myötä todellista halpiskamaa Suomessa; roskakirjallisuutta, joka ei kelpaa edes divareille.

Chris Cornell (Roxy, Praha 21.6.2009)

Tämä ei ollut mahdollista Suomessa: astua rock-legendan konserttijonoon suoraan alaoveltani. Jyväskylässä isolle keikalle lähtiessä piti yleensä varata aikaa vähintään 24 tuntia ja satoja euroja. Keikasta jäivät silti päällimmäisenä mieleen trooppinen kuumuus - ja soittajien jalat.

Chris Cornell soitti sadan metrin päässä olevalla Roxy-klubilla, jossa en ollut ennen käynyt. Toivottavasti helvetillinen kuumuus ei ole tavallista. Ainakaan en ollut ennen nähnyt sadan metrin jonoa klubiin, joten paikka oli aivan täynnä. Ainoa hapen lähde oli ulko-ovi, ja kaksi kerrosta alemmas saliin astuessa ilma muuttui leikkaamalla trooppiseksi. Ei ollut vaikea arvata, että ennalta yli kaksituntiseksi tiedetyn keikan aikana ihmisiä alkoi kaatuilla, ja niin kävikin. Näin itse vain kaksi-kolme naista, jotka talutettiin salista pyörtyneinä, mutta heitä täytyi olla kymmeniä. Jotkut kuulemma myös oksentelivat.

Jalat jäivät mieleen keikasta siksi, koska alakerran salin takaosasta, missä saattoi juuri ja juuri olla kuukahtamatta, näki seisoessa vain Cornellin ja bändin jalat.

Mutta itse keikka? Cornell soitti aiempien bändiensä Soundgardenin ja Audioslaven hittejä, kuten parin sooloalbuminsa kappaleita reilusti yli kaksi tuntia. Mukaan mahtui myös viiden kappaleen akustinen osuus ja Michael Jackson cover Billie Jean (valssina!) ja Led Zeppelinin Good Times, Bad Times. Cornell ei ollut lippua pari kuukautta sitten ostaessani mikään kovin tuttu artisti, ja ostinkin lipun keikalle ajatuksella, että jos naapuriin tulee James Bond -tunnarin tehnyt mies, niin pakkohan keikkaa on mennä katsomaan. Olen sen jälkeen kuunnellut miehen kahta soololevyä ja pitänyt erityisesti tämänvuotisesta Scream-levystä. Sillä CC tekee Let's Dancet tai ainakin Earthlingit - käyttääkseni musiikkitieteellisiä bowie-termejä. Scream on ollut yllätysveto ja yllättävän onnistunutta tanssibiittiä laulajalta, joka on rankattu maailman 12. parhaaksi Ääneksi.

Lopussa kuultiin Casino Royale -tunnari You Know My Name sekä Soundgardenin Black Hole Sun. Niiden jälkeen oli mukava kävellä sata metriä kotiin ja suihkuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Everett True: Hey Ho Let's Go - Ramonesin tarina (2005)

Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.

Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt - ja muut yhtyeet - ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä "vaikeammat" kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut "vetämään mahan sisään".

End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 8. päivä 29.5.2009

Kävin katsomassa Fringen ehdottomaksi ykköshitiksi nousseen Crying Cherry -esityksen toiseen kertaan, ja huomasin, että hollantilaiskaksikon kungfunäytelmässä oli tosiaan tiukka toteutus ja alla oleva yksinkertainen tarinakin oli johdonmukainen. Tämä on todellista teatteritaidetta: esitys ei toimisi missään muussa mediassa, sitä ei voida litteroida sanoiksi (vrt. näytelmäkirjallisuus) eikä se toimisi paljon isommassa paikassa kuin tässä alle 50 neliön kellaritilassa. Siis täydellinen teatteriesitys.

Brittikoomikot Topping & Butch eivät olleet ennestään tuttuja, mutta he vetivät ainoastaan kaksi showta täydelle Fringen isoimmalle salille. Yleisö oli myös keskiyön aikaan erittäin vastaanottavaista ja vastaanotti parin kuin sankarinsa, joka olikin Prahassa jo 9. kertaa. Parilla on pieni spotti yhdessä tsekkiohjelmassa ja yleisössä oli paikallisia natiivejakin. Show oli aika yksinkertainen: eri-ikäiset koomikot lauloivat ja soittivat. Nuorempi enimmäkseen puhui ja vanhempi enimmäkseen soitti pianoa, ja musiikkina oli vanhoja hittejä uusin vitsikkäin sanoin. Vitsailun aiheina olivat paitsi vaikkapa Tsekin politiikka ja erilaiset julkkisaiheet, myös Fringen esitykset. Esityksen latteimmassa kohdassa Kubrilesquen selvästi narsistinen naisstrippari tuli lavalle esittelemään plastiikkakirurgialla parannettuja muotojaan. Naamaltaan akka vain näytti lähemmäs viisikymppiseltä.

Koomikkopari tunnustautui myös homoiksi (ks. kuva), vaikka sitä seuraavaan kysymykseen he vastasivatkin "ei". Tästä otettiin tietenkin kaikki irti. Show ei tarjonnut mitään uutta mutta teki tehtävänsä olemalla viihdyttävä.

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004)

Romaani esittää toisenlaisen version 2. maailmansodan aikaisesta USAsta, jossa Roosevelt häviää vuoden 1940 presidentinvaalit ja presidentiksi nouseekin lentäjäsankari Charles Lindbergh, joka oli todellisuudessakin tunnettu natisympatioistaan. Kuten eilen Orwell-näytelmän yhteydessä kirjoitin, ryhtyminen Stalinin liittolaiseksi ei ollut välttämättä itsestään selvä valinta länsidemokratioille. Myös Hitler laski tämän epäpyhän alliansin särkymiseen, vaikka se sitten kestikin juuri ja juuri sodan loppuun. Amerikkalaiset pyrkivät myös pysymään poissa "eurooppalaisesta sodasta" viimeiseen asti ja lähtivät mukaan vasta japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 6.12.1941 ja Hitlerin (ja Mussolinin) julistettua sodan USAlle heti tämän jälkeen. (Tämä oli todella hölmö veto Aatulta, suoranaista veren kaivamista nenästä).

Juutalaisen Rothin romaanissa siis natsimyönteiset pääsevät valtaan. Hitler ja Lindbergh tekevät sopimuksen - yhteistä vihollista vastaan - ja juutalaisvastaisuus alkaa nostaa päätään avoimesti Amerikassa. Astettaisesti alkava juutalaisvaino on kuvattu hyvin 9-vuotiaan - mutta kaikkitietävän - lapsikertojan Philip Rothin silmin, joka oli kirjan tapahtumahetkellä samanikäinen. Juutalaisesta tuttavapiiristä - ja jopa 13-vuotiaasta isoveljestä - löytyy ihmisiä, jotka eivät tunnusta vaaraa vaan suorastaan kilpailevat pääsemisestä uuden hallinnon suosiooon, ja joita hallinto sitten käyttää häikäilemättä hyväkseen. Juutalaisia aletaan hajasijoittaa getoistaan täysin ei-juutalaisille alueille tuhansien kilometrien päähän vanhoista tutuistaan. Jotkut pakenevat Kanadaan, kunnes raja suljetaan ja puhutaan jopa sodasta pohjoisnaapuria vastaan. Lopulta tilanne päätyy avoimeksi vainoksi, jossa merkittäviä juutalaisia pidätetään ja salamurhataan samalla, kun katumellakoitsijat tappavat juutalaisia valtiojohdon hiljaisella siunauksella.

Kaikki tämä on kuvattu lapsen arjen kokemuksien kautta, mutta sitten kirja hyytyy. Lindbergh - lentävä presidentti (vrt. George W. Bush) - katoaa lentokoneensa kanssa eikä koskaan selitetä mitä todella tapahtui. Englanti ja Saksa syyttävät katoamisesta toisiaan samalla, kun vieläkin natsimyönteisempi varapresidentti (vrt. Dick Cheney) vannoo virkavalansa. Sitten Rothin paukut ja mielikuvitus loppuvat ja kirja lässähtää. Mainitaan, että Lindbergh palasi hengissä (mitä tapahtui?), että Roosevelt palasi presidentiksi (miten?), Japani hyökkäsi pearl Harbouriin tasan vuoden myöhässä (!?) ja Amerikka pelasti lopulta myös Euroopan. Roth heittää mainintoja tulevaisuuden todellisista tapahtumista ikään kuin koko muu historia olisi palannut paikalleen tässä vaihtoehtoisessakin historiassa. Näin siis käy myös vähän selittämättömään tapaan romaanissakin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 7. päivä 28.5.2009

Last Man In Europe - A Portrait of George Orwell oli yhden miehen esitys kirjailijan elämästä. Michael McEwoy esitti ansiokkaan muotokuvan, jota ei varmaankaan voi tehdä paremmin. 80-minuuttinen esitys oli Fringen pisin, muttei hetkeäkään tylsä. Esitys valotti Orwellin elämää ja teoksia ja vahvisti omat käsitykseni hänen kuuluisimmista kirjoistaan "oikeiksi". Espanjassa demokratian puolesta taistellut Orwell oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa muut fasisteja vastaan taistelleet syyttivät häntä viholliseksi ja hän joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla. Erityisen herkullinen oli 1984-kirjaan vaikuttanut skitsofreeninen elämäntilanne, kun Orwell suolsi 2. maailmansodan aikana propagandaa BBC:lle päivisin ja kirjoitti iltaisin aivan päinvastaista tekstiä. Arkkivihollisen Stalinin muuttuminen parhaaksi liittolaiseksi on liian vähän käsitelty aihe muuten niin puhkikalutussa sodassa.

Fringen 34 esityksestä kymmenisen on musiikkia, jota en ollut tähän asti käynyt katsomassa. David Benson Sings Noel Coward (kuvassa) on kehuttu ja festivaaleja kiertänyt show, jossa Cowardia televisiosarjassakin esittänyt Benson laulaa tämän kappaleita. Paikkana oli kirkko, jonka akustiikka oli kammottava. Yleisö olisi voinut pehmentää akustiikkaa, mutta sitä oli paikalla vain kahdeksan vaikka sisään olisi mahtunut helposti toistasataa. Coward oli Orwellin aikalainen, monitaitoinen oscarwildemainen dandy, joka näytteli, ohjasi elokuvia, lauloi, teki musikaaleja ja muun muassa sävelsi yli 300 kappaletta, vaikkei osannut nuotteja. Bensonin ja tämän pianisti-laulajan (Noel Coward -seuran jäsen) show oli viihdyttävä vaikkei Cowardin hieman muodottomista kappaleista pitäisikään.

Andi Neatea oli kehuttu niin paljon, että päätin mennä katsomaan tämän skotittaren akustisen esiintymisen. Paikkana oli baarin kellaritila ja yleisöä melkein niin paljon kuin sisään mahtui. Andi esiintyi Fringessä jo 7. kertaa omana itsenään. Hän on julkaissut viisi albumia. Tatuoitu artisti soitti hyvin kitaraansa ja lauloi omia laulujaan, joiden taustoista hän myös kertoi. Laulut olivat hyviä, mutta niistä puuttui se viimeinen tatsi, että niistä voisi tulla hittejä.

Prague Fringe -teatterifestivaali 6. päivä 27.5.2009

Eilen oli vuorossa neljä esitystä. Englantilainen Backward Glance oli kahden näyttelijän monikerroksinen esitys (kuten ryhmän nimestä Multi Story saattoi päätellä) julkkiskirjailijan kuolemasta. Näyttelijät olivat ammattilaisia ja esitys pysyi koossa jatkuvine kerrostumavaihteluineen, mutta kuten yksi katsoja myöhemmin totesi, se jäi sekavaksi ja turhan taiteelliseksi eikä oikein päässyt mihinkään vaikka välillä oltiinkin Haadeksessa tuomassa kuollutta takaisin. Yleisöä oli vain kuusi, joista kaksi oli festarien henkilökuntaa; aikainen ajankohta 16:30 varmaan vaikutti asiaan.

Nähdyn perusteella näyttää vahvasti siltä, että mitä enemmän näyttelijöitä on lavalla, sitä heikompi esitys. Tästä pitää otta vakavasti oppia. Englantilainen Hatful Of Hollow marssitti paikalle peräti 11 ihmistä, vaikkei kaikkia heitä näyttelijöiksi voi sanoa. Komediaksi tarkoitettu esitys alkoi lupaavasti jumalan ja pirun vedonlyönnillä mutta lässähti sitten amatööriteatterin malliesimerkiksi kirkuvine ja sietämättömine henkilöineen ja poissaolevine näyttelijöineen.

Kanadalainen yhden miehen show Waiting For Andre sattui lähinnä täyteohjelmaksi. Pikkuruisessa tilassa John Arthur Sweet kertoi tarinaa aloittelevasta näyttelijästä, joka palkataan rautatieasemalle markkinoimaan Waiting For Godot'a. Toisella tasolla muistellaan kohtaamisia opiskelijakaverin Andren kanssa. Siirtymät tasosta toiseen tehtiin yksinkertaisesti ottamalla kulaus vettä ja vaihtamalla silmälasit päälle tai päästä. Myös täällä varsinaisia katsojia oli vain neljä.

Illan viimeiseen esitykseen sen sijaan oli festivaalien isoin sali täynnä. Englantilainen The Paper Birds (kuvassa) on kuulemma ollut aikaisemmillakin Prahan vierailuillaan suosittu ja mikä ettei. In A Thousand Pieces on kehuttu ja palkittu esitys seksiorjuudesta Britanniassa. Taustatyötä oli tehty Puolassa, ja esityksessä kuultiin myös idästä tulleiden tyttöjen totaalisen pieleen meneviä ennakkokuvitelmia määränpäästään. Kolme naisnäyttelijää olivat erinomaisia ja antoivat kaikkensa, mukana oli paljon kekseliäitä ratkaisuita, musiikkina kuultiin livepianoa ja aihe oli tietenkin mitä tärkein. Koska esitys on jo julistettu festarien parhaaksi ja saanut muutenkin tarpeeksi ylistystä, kerron, mikä minua häiritsi siinä.

Näyttelijöiden haahuilevalle - mutta sujuvalle - koreografialle en keksinyt mitään syytä. Tämä oli esityksen taiteellinen osuus. Mukana oli englantilaisten kadunmiesten (lähinnä kylläkin -naisten) kommentteja aiheesta, jotka oli väännetty näytökseen vähän ongelmallisesti. Viattomasti ja takuulla hyvällä tarkoituksella annetut lausunnot vääntyivät näyttelijöiden (playbackina) esittäminä irvikuvaksi itsestään. Aivan lopussa kuultu karmiva tositarina raiskauksesta taas kärsi siitä, että nauhoitettu itänaisen ääni kuulosti enemmän bordellin madamelta kuin seksiorjuuteen pakotetulta naiselta. Esitys päättyi dramattisimmin ja tehokkaimmin, mitä olin koskaan nähnyt: kolme näyttelijää jähmettyivät paikalleen eivätkä reagoineet yleisön aplodeihin. He pysyivät paikoillaan yleisön poistumisen ajan. Kumarrukset olisivat olleet turhia. Mitähän ajatuksia tämän jälkeen samassa paikassa esitetty Kubrilesquen kökkö pornoshow sai aikaan molemmat esitykset putkeen katsoville?

Prague Fringe -teatterifestivaali 5. päivä 26.5.2009

Maanantaina olin suunnitellut käydä katsomassa viittä (!) näytöstä, kun suunnitelmat muuttuivat ja vietin välipäivää tiatterista. Eilen menin kahteen esitykseen, joita osasin odottaa arvosteluiden ja hehkutuksen perusteella Fringen parhaimmiksi.

Amerikkalainen Canarsie Suite - At the Edge of Vaudeville oli festarien ohjelman kanteenkin päässeiden kahden naisen esitys (kuvassa). "Gladys" ja "Birdie", "LeRoy-siskokset" esittivät suvereenin "huonon" vaudeville-esityksen. Mukaan kuului huonoa laulua, huonoa tanssia ja huonoja (melodramaattisia) kohtauksia. Ollakseen loistavan huonoja esittäjien täytyy olla loistavia esittäjiä, ja nämä naiset ovat loistavia. Esitys oli vähän hajanainen, mutta tajusin katsovani sitä suu messingillä vaikken aina välttämättä ymmärtänyt, mitä naiset esittivät. Molempien esittäjien meriittilista on vaikuttava ja se näkyy myös lavalla. He olivat myös muokanneet esitykseen tsekkiläisen ulottuvuuden. Lopuksi "siskosten" vaikeasta lapsuudesta kertova esitys päätyi Prahan Divadlo Inspiracen lavalle, ja he saattoivat todeta "finally, we made it". Tähänastisen Fringen toiseksi paras esitys.

Australialaisen Jonno Katzin Cactus - The Seduction... oli lähellä standup-komiikkaa, mutta ylitti sen rajat ja ansaitsi kaikki etukäteishehkutuksensa. Kumma kyllä näille molemmille läpikehutuille esityksille ei riittänyt kuin puoli salia yleisöä. Katz oli amerikkalaisten "siskojen" tapaan suvereeni ja spontaani esiintyjä. Absurdi esitys jakaantui useampaan "todellisuuteen", joista yhdessä esiintyjä käveli aavikolla kahden mielikuvitusystävänsä kanssa - joita kaikkia hän tietenkin esitti itse. Nopeat siirtymät todellisuudesta toiseen tehtiin taitavasti valoilla ja yksinkertaisesti avaamalla tai sulkemalla paitaa sopivasti. Yhteen todellisuuteen kuuluivat näiden aavikkokävelijöiden takaumat, toisessa esiintyjä Katz oli "omana itsenään" ja interaktoi yleisön kanssa ja niin edelleen. Esitys loppui Katzin crowdsurfingiin, jossa oli oma dramatiikkansa yleisön vähyydestä johtuen. Myös Cactus pääsee Fringen top-trioon.

Pressikatsaus: Dr. Brown Behaves on lytätty maankoloon. "Shame", "Buyer beware" kuuluvat otsikot. Prague Postin arvostelu Katatonikasta on herättänyt (ala-arvoista) kiistelyä kommenttipalstalla, kun tekijä(t) ja heidän kaverinsa (?) yrittävät puolustaa esitystä. Toisella puolella on arvostelija (joka julkaisi samansuuntaisen, mutta perusteellisemman kritiikin kuin minä), ja suurin osa esityksen nähneistä. Riidellään muun muassa siitä, onko yleisöstä tosiaan löytynyt joku, joka olisi pitänyt esityksestä. Solvauksia vaihdetaan puolin ja toisin hyvän avantgardetavan mukaisesti. Huvittavaa.

Prague Fringe -teatterifestivaali 3. päivä 24.5.2009

Festivaalien kolmantena päivänä oli viimeinen mahdollisuus nähdä pari esitystä. Prahan englantilaisen koulun Katherine oli nuorisoteatteria, jonka näytelmäryhmän vetäjä oli kirjoittanut. Vähän tekotaiteellista ja aloittelijamaista, mutta sai aikaan muutamia ajatuksia, mikä on aina hyvä.

Norjalainen La Ronde oli lyhennetty esitys Arthur Schnitzlerin vuonna 1900 kirjoittamasta näytelmästä. Stanley Kubrick sovitti saman kirjailijan romaanin elokuvaksi Eyes Wide Shut. Hyvin näytellyssä esityksessä jokainen kohtaus viimeistä lukuunottamatta päättyi seksiin. Itse Sigmund Freudia kiehtoneen näytelmän rakenne on mielenkiintoinen. Kaksi ihmistä kohtaa seksin merkeissä, joista toinen siirtyy seuraavaan kohtaukseen ja kohtaa uuden ihmisen joka puolestaan kohtaa seuraavan ihmisen ja niin edelleen. Statuksella ja yhteiskuntaluokalla on merkitystä näissä kohtaamisissa. Norjalaisnäyttelijät puhuivat muuten virheetöntä englantia.

Israelilainen Hansel and Gretel End of the Fairytale on palkittu ja kehuttu yhden naisen esitys, jossa klassikkosatu sekoittuu (kipeisiin) lapsuudenmuistoihin Israelista ja Ranskasta. Mukana oli nukkeja ja musiikkia. Antaumuksella esitetty näytös ei vain kauheasti iskenyt meikäläiseen. 50+ näyttelijä tarjoutui juttelemaan halukkaiden kanssa esityksen jälkeen, kuten hänellä kuulemma on tapana.

Prague Fringe -teatterifestivaali 2. päivä 23.5.2009

Toisena päivänä kävin katsomassa kolme esitystä. Ensimmäinen oli lupaavan kuuloinen ja (muutama vuosi sitten) ajankohtainen The Pen and the Sword, jossa pilapiirtäjä saa tappotuomion muslimeilta (vaikka näitä ei koskaan mainittu nimeltä). Näytelmä oli paikallisten expattien tuotantoa käsikirjoitusta myöten. Teksti alkoi näppäränä, mutta sortui epäuskottavuuteen ja sovinnaisuuteen. Harmi.

Toisena oli osittain samojen tekijöiden Katatonika. Kummasti vain näille expateille oli sattunut sama, festivaalien isoin tila samalla, kun tasokkaammat esitykset pakkautuivat ahtaisiin huoneisiin. Katatonika oli muzakin rytmittämä näytelmä "tavallisista" ihmisistä, kuten käsiohjelma mainitsi. No, nämä normi-ihmiset sattuivat olemaan elämän pimeämmän puolen gangstereita, narkkareita ja muita pikkurikollisia, jotka kohtaavat satunnaisesti. Varastetaan ja diilataan. Samat rahat kiertävät kädestä toiseen. Hyvä idea oli kuitenkin pilattu puolihuolimattomalla toteutuksella. Samat näyttelijät (yhteensä 10 henkeä), jotka olivat loistaneet muissa näkemissäni paikallisissa näytelmissä vaikuttivat nyt harrastelija-aloittelijoilta, kun heillä ei ollut vuorosanoja ja he joutuivat elehtimään repliikkinsä. Livekitaran säestämä musiikkikin oli täsmälleen sitä tyypillistä biittiä, jota on niin penteleen helppo vääntää sopivassa musiikkiohjelmassa tietokoneella.

Decaffenated Tragedy oli aivan toista maata. Amerikkalainen Kurt Hartwig ei näytellyt vaan kertoi tositarinaa nuorena sydänvaivoihin kuolleesta taiteilijaystävästään samalla, kun kaivoi matka-arkusta muistoja ja tarjoili yleisölle kahvia. Prahan esitykset olivat ensimmäiset tälle antinäytelmälle, joka oli koskettava ja hauskakin.

Pressikatsaus: Näköjään eräs teatteriammattilainen ylistää haukkumaani Kubrilesqueta Prague.TV-nettisivuilla, vaikka olimme samassa näytöksessä, jonka huono toteutus oli täydellinen vastakohta esikuvansa tavalle hioa elokuviaan vuosikausia täydellisiksi. Samassa kirjoituksessa kriitikko ylistää myös erästä shown laulunumeroa - joka oli playback. Esityksestä tulee kuulemma festarien takuuvarma hitti. "Ajattelevan ihmisen" kabareeta. Niinpä niin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 1. päivä 22.5.2009

Prague Fringe on maailmanluokan englanninkielinen teatterifestivaali, joka järjestetään tänä vuonna 22.-30.5. Paikkoina on 7 pikkuteatteria Mala Stranalla ja esittäjiä on 34 eri puolilta maailmaa. Kaikkien kohdalla ei voida puhua teatteriryhmistä, sillä useat esitykset ovat yhden tai kahden henkilön näytöksiä, ja kaikki kestävät korkeintaan tunnin.

Festarien aloituspäiväksi olin varannut liput 4 näytökseen. Liput maksavat 150 korunaa eli 5,63 euroa, mutta aloituspäivän kunniaksi liput olivat 100 korunaa. Opiskelijaliput ovat vain 50 kc, joka on jo naurettavan halpa hinta, ja myös sarjalippuja on saatavilla. Lippujen alhainen hinta ja teattereiden läheisyys mahdollistavat vaikka joka ikisen näytöksen katsomisen. Itse lähdin festareille avoimin mielin ja aion käydä katsomassa mahdollisimman usean näytöksen ottamatta välttämättä paljonkaan selvää esityksistä etukäteen. Tämä taktiikka tuottikin tulosta heti ensimmäisenä päivänä.

Ensimmäiseksi osuin pienen baarin takahuoneessa, reilun 10 neliön "teatteritilassa" esitettyyn näytökseen Dr. Brown Behaves. Amerikkalainen koomikko aloitti prinsessasadulla ja jatkoi jalkapuuvitseillä tyyliin "alaston banaani", mutta show liukeni aika surrealistiseksi setiksi, joka huipentui aivan mahtavaan, istuen esitettyyn "koreografiaan", jonka herra Brown esitti näyttelijäksi paljastuneen teknikkonsa kanssa. Välillä ja varsinkin alussa esitys tasapainoili amatöörimäisen kökköyden rajamailla, eikä aina ollut varmaa, kuinka paljon sitä oli mietitty etukäteen. Show kehittynee reilun viikon kuluessa parempaan.

Seuraavaksi oli hieman isommassa kahvilatilassa esitetty Red Peter, englantilainen yhden miehen show apinasta, joka oppii ihmisten tavoille. Tarina on Kafkan inspiroima ja toi apinan näkökulman ihmiskuntaan. Keski-ikäinen näyttelijä esitti osansa suvereenisti parhaaseen brittiläiseen vaudevilletyyliin ja toi mieleen Malcolm McDowellin. Näyttämöilmaisua parhaimmillaan, perinteiseen tyyliin.

Illan kolmas esitys sen sijaan räjäytti potin. Mitäänsanomattomasti nimetty The Crying Cherry sai myös yleisön mukaan aivan toisella tavalla kuin illan muut esitykset. Se on myös palkittu useaan kertaa eikä syystä. Kaksi hollantilaismiestä (yläkuvassa asusteissa, joita eivät pitäneet esityksessä, alla itse actionissa) esitti kungfu-näytelmän. Olen itsekin puhunut, että "pitäisi tehdä" kungfu-näytelmä, mutta se on nyt tarpeetonta. Se on tässä eikä siitä voi yksinkertaisesti panna paremmaksi.



Crying Cherryssä kaksi miestä - toinen itämaisperäinen - esittää jibbirisjapanilla klassisen kungfu-tarinan, joka yhdistää riemastuttavasti kaikki aiheen kliseet Kurosawasta ja Bruce Leestä mytologioihin ja genren roskaleffoihin. Tunnin mittaisessa hengästyttävässä esityksessä joka ikinen yksityiskohta ja liike on mietitty ja hiottu rautaiseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tarpeeksi vaihtelua. Näyttelijät lauloivat ja rummuttivat, vaihtoivat rooleja lennosta, taistelivat kungfulla ja (näkymättömillä) miekoilla ja esittivät tehosteet suillaan. Kaikki siis nonsensekielellä puhuttuna, jossa äänenpainot ja ruumiinasennot olivat suoraan klassisista itämaiden leffoista. Lavasteita tai pukuja ei tarvittu. Crying Cherry on mahdollisesti paras teatteriesitys, mitä olen koskaan nähnyt - vaikken ennen eilistä kuvitellut sen olevan mahdollista - ja voin suositella sitä kaikille, vaikkei muuten teatterista pitäisikään. Traileri löytyy netistä, vaikkei se voi välittää esityksen hämmästyttävää fyysisyyttä ja läsnäoloa. Tämä täytyy nähdä uudestaan.

Sen sijaan illan viimeinen esitys oli surkea floppi. Paperilla esitys oli mitä parhain: hollywoodista tuotu jenkkinaisryhmä esittää tribuutin Stanley Kubrickin leffoista. Nuoria jenkkinaisia vähissä vaatteissa oli peräti kahdeksan, mutta kilohinnaltaan show jää toivottavasti festivaalien heikoimmaksi. Kubrilesque: Or a burlesque tribute to Stanley Kubrick -esityksessä oikeastaan kaikki oli pielessä, vaikka kunnon jenkkityyliin kaikki paitsi nännin nyppylä ja pillun vako näytettiin. Läpi "tanssittiin" Kubrickin tuotanto tavalla, joka tuotti lähinnä myötähäpeää. Kontrasti aikaisempiin esityksiin oli julma: naiset olivat epävarmoja lavalla ja heiluivat ja pälyilivät ympärilleen jatkuvasti. Seksikkäät (alus)vaatteet eivät meinanneet pysyä toivotulla tavalla päällä - tai pikemminkin lähteä sujuvasti päältä, kuten shown ideana oli - vaan pikkupöksyt tuntuivat olevan toiselta puolelta jatkuvasti pyllyvaossa. Luulenpa, että parempaa strippausshowta näkee ruotsinlaivoilla tai vaikka monissa Prahan strippikabareissa, vaikken muista sellaisissa käyneeni.

Anvil! The Story of Anvil (2008)

Anvil olisi voinut olla suuri metallibändi. Se ei kuitenkaan breikannut 80-luvulla, kuten keikkakumppaninsa Bon Jovi tai Scorpions tai kuten Metallica ja monet muut, jotka pitivät sitä esikuvanaan. Anvil! The Story of Anvil on rockelokuvien tuleva klassikko, jonka on ohjannut bändin entinen roudari, sittemmin muun muassa Spielberg-elokuvan Terminal käsikirjoittaja Sacha Gervasi.

Bändin keulahahmo Lips Kudlow työskentelee catering-palvelussa samalla, kun miljonäärirokkarit Lars Ulrichista Slashiin ylistävät tämän bändiä. Yhtye on kuitenkin painunut unohduksiin. Levyjä on ilmestynyt 12, mutta keikkapaikkana on paikallinen punaniskabaari. Sitten uusi manageri järjestää kiertueen Eurooppaan. Olisiko tässä viimein läpimurron paikka?

Jo Prahassa osoittautuu, että kiertueesta tulee fiasko. Yhtye ei löydä sokkeloisessa vanhassakaupungissa keikkapaikkaa, ja kun konsertti viimein päästään vetämään, palkkaa ei saada. Pinnat kiristyvät, kun bändi myöhästelee junista, nukkuu lentoasemilla ja joutuu soittamaan kellarissa, jossa keikkaa mainostaa käsin piirretty juliste. "Manageri" solkottaa kammottavaa englantia, ja lopulta Lips päätyy Romanian kautta taas päiväduuniinsa Kanadaan.

Uutta levyä pitäisi kuitenkin pukata, ja demo lähetetään toiveikkaana englantilaiselle tuottajalle, joka tuotti Anvilin legendaarisen Metal On Metal -levyn 80-luvulla. Tuottaja innostuukin, ja rahat studiokuluihin saadaan kasattua omalla riskillä. Levy-yhtiötä vaan ei löydy, ja taas on pinna kireällä. Lopulta bändi pääsee kuitenkin jättikonserttiin Tokioon, jossa se soitti viimeksi 25 vuotta sitten.

Elokuva on samalla sekä Spinal Tapin tapaan huvittava että koskettava. Se näyttää jotain oleellista musiikkibisneksestä. Ei riitä, että on hyvä yhtye: täytyy olla myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan - kuten Lemmy toteaa. Managementin täytyy toimia, sillä omillaan yhtye ei voi millään päästä pikkupaikkoja isommille areenoille. Levy-yhtiön täytyy olla valmis satsaamaan yhtyeesen niin, että levyn täytyy olla saatavilla joka ikisestä marketista maan päällä. Homma ei ole helppoa.

Sama pätee tietenkin elokuviin. Popteollisuus on itseään ruokkiva kehä. Anvil on saanut uusia tilaisuuksia tämän elokuvan myötä, mutta bändi myy uusinta levyään vain omien nettisivujensa kautta.

Max Brooks: The Zombie Survival Guide (2003)

Max "Melin poika" Brooksin The Zombie Survival Guide: Complete Protection from the Living Dead on nimensä veroinen eloonjäämisopus zombiehyökkäyksen varalle. Kiveäkään ei jätetä kääntämättä aiheesta: erilaiset aseet, suojapaikat, varusteet ym. käydään läpi perusteellisesti. Zombiehyökkäyksien historia kerrataan kivikaudesta nykyaikaan. Eloonjääminen zombieden valloittamassa maailmassa saa oman lukunsa.

Kirja on kuivakkaan asiallisesti kirjoitettu, ja mallia on varmasti otettu jenkkien survival-kirjallisuudesta. Monet asiat ovat zombie-asiantuntijoille erittäin tuttuja, mutta kirjan ansio - ja heikkous - on sen perusteellisuudessa. Joku varmasti ottaa tämänkin tosissaan.

Kirjasta on tehty tai tekeillä sarjakuva. Brooks on jo kirjoittanut jatkoa: World War Z: An Oral History of the Zombie War kertoo viimeisimmän maailmansodan tarinan eloonjääneiden haastatteluilla. Siitä on puolestaan tekeillä elokuva.

Hamlet (Prague Shakespeare Festival 18.5.2009)

Hamlet meets Kafka mielisairaalassa. Siinä PSF:n Hamlet ytimekkäästi. Teatterin johtajan Guy Robertsin sovittama, ohjaama ja tähdittämä Hamlet oli aika lailla yhden miehen show, vaikka hän tekee Hamletin toisena produktiona myös täysin yhden miehen showna. Mikäpä siinä, mies on suvereeni näyttelijä ja osaa sovittaa tuhanteen kertaan kalutun klassikon uuteen kuosiin. Pitkästä uraluettelosta löytyy muun muassa 42 teatteripalkintoehdokkuutta.

Esityksen jujuna oli näyttää asiat Hamletin näkökulmasta. Alussa vain Hamlet oli lavalla ja muut näyttelijät olivat parvella yleisön takana. Muut näyttelijät oli puettu sairaanhoitajien asuun, ja muun muassa isän haamua tai tämän veljeä, oletettua murhaajaa ja uutta kuningasta, ei näytetty. Kuten ei muun muassa Ofilian itsemurhaa (joka jätettiin kokonaan pois) tai lopun miekkailukohtausta. Niinpä katsoja saattoi ajatella, että kaikki tapahtui vain Hamletin päässä. Jännite syntyi siitä, että (sovitettu ja lyhennetty) teksti ei tukenut tätä tulkintaa, vaan oli sitä ehtaa vanhaa shakespearekieltä.

PSF on kiertänyt maailmaa esityksiensä kanssa, ja tämän perusteella se voi hyvinkin olla alansa huippuja. Harvoinpa sitä pääsee näkemään vajaalla 8 eurolla pienissä sivuosissa näyttelijöitä, jotka ovat esiintyneet Hollywood-elokuvissakin. Prahan pienen englanninkielisen teatteriskenen vuosittain tarjoamassa reilusti alle kymmenessä näytelmässä tämä on mahdollista. Tähän asti näkemäni esitykset ovat olleet näyttelijäntyön kannalta kaikki aivan erinomaisia.

Mamma Mia! (O2 Arena Praha 17.5.2009)

Olen pitänyt elokuvaversiota jonkinlaisena kyynisyys-mittarina: jos nyrpistät nenääsi Mamma Mialle, olet todennäköisesti menettänyt jotain olennaista itestäsi. En kuitenkaan itsekään pitänyt musikaalia näkemisen (ja varsinkin kalliin lipun) arvoisena edellisvuosien Lontoon-käynneilläni. Elokuvaakaan en katsonut kuin lopulta sattumalta viime syksynä.

Nyt elokuvasta on tullut kaikkien aikojen tuottoisin englantilainen elokuva, jättäen jälkeensä Bondit, Titanicit ja kumppanit. Musikaali on pyörinyt vuodesta 1989 ja sen on nähnyt kohta 90 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Prahaan Lontoon esityksen maailmankiertue saapui jo toisen kerran, ja paikkana oli jättimäinen O2-areena, jossa muun muassa AC/DC konsertoi pari kuukautta sitten.

Elokuva toimi musikaalileffana hyvin. Lavalla Mamma Mia toimii vielä paremmin. Se on klassinen musikaali, jonka juonen ei tarvitse häikäistä, mutta jonka henkilöhahmot ja musikaalinumerot ovat vastustamattomia. Abban musiikki toimii jopa paremmin kuin alkuperäisenä, ja niihin on tehty nyansseja. Kappale saattaa feidautua dialogin alle ja jälleen nousta laulunumeroksi. Näyttelijät laulavat paljon paremmin kuin elokuvan Hollywood-tähdet. Koregrafioista muistin taas, ettei musikaali tarvitse välttämättä ammattitanssijoita tai monimutkaisia kuvioita toimiakseen. Tapahtumapaikkana oleva Kreikan saari oli lavastettu aika yksinkertaisesti.

Kontrasti näkemiini tsekkimusikaaleihin oli valtava. Olen nähnyt alkuperäisiin tsekkimusikaaleihin keskittyvässä Hybernia-teatterissa jo kolme musikaalia - Golem, Kolme muskettisoturia ja Dracula - ja vaikka esityksiin riittää paikallista yleisöä, ovat ne olleet järjestään kamalia. Kaikkiin kolmeen historialliseen musikaaliin on järkyttävä syntikkamuzakki tullut nauhalta, kahdessa oli ilmeisesti lapsikatsojia kosiskeleva, täysin tarpeeton kehyskertomus, ja suuria lavarakennelmia kierrätettiin hengästyttävällä vauhdilla (taustanauha ei odota) niin, että tuntui kuin lavasteet olisivat olleet pääosassa. Muskettisotureissa muuten itse muskettisoturit olivat aika lailla sivuosassa. Mutta se tsekkimusikaaleista. En voi oikein suositella.

Mamma Miassa on ymmärretty lajityyppi. Siinä vaihdettiin kulisseja ja tapahtumapaikkoja säästeliäästi. Sympaattisten henkilöhahmojen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Tarinassa ei ollut lainkaan pahiksia, joita usein keinotekoisesti koetetaan lisätä komedioihin "draaman" takia, mutta Mamma Miassa riitti draamaa, jännitteitä ja hauskoja tilanteita. Totta kai se on kevyt komedia, mutta klassinen sellainen.

Deep Purple (Tesla Arena Praha 4.5.2009)

Olen nähnyt nyt Deep Purplen kolme kertaa, ja aina kotikaupungissani. Purple tuntuukin keikkailevan niin loputtomasti, että sen voi nähdä jopa Kotkassa tai Jyväskylässä, missä minä näin sen edellisen kerran 2006. Helsingin konsertti 1993 jäi mieleen Richie Blackmoren viimeisenä keikkana, minkä jälkeen kitaraa on vinguttanut Steve "tilulilu" Morse.

Vaikka Morse on välillä ollut sietämätön - varsinkin verrattuna ylivertaiseen edeltäjäänsä - ovat tämän vuosituhannenkin keikat olleet hyviä kokemuksia. Purple on omasta mielestään livebändi ja sen näkee: lavalla soittajat nauttivat silminnähtäväksi ja jammailevat keskenään. Jopa 1993 keikka jäi mieleen siitä, että Blackmorella ja kumppaneilla oli lavalla hyvä meininki, vaikka välit olivat varmasti menneet jo siviilissä - tästähän yleisö ei vielä keikalla tiennyt mitään. Senaikaiset fiilikset voi tsekata Come Hell Or High Water -dvd:ltä, joka on kuvattu vähän ennen Helsingin keikkaa. Ensimmäisessä biisissä iso B suvaitsee tulla lavalle vasta puolessavälissä Highway Staria ja heittää kuvaajan päälle vesilasin. Haastatteluissa muut jäsenet pitävät B:n käytöstä törkeänä.

2000-luvulla mukaan tuli koskettimiin John Lordin tilalle Don Airey, joka on täyttänyt isot saappaat aivan sympaattisesti. Hän on omaksunut Lordin klassisen tyylin sellaisenaan, ja heittää Suomen keikoilla urkusooloissaan Finlandiaa ja - kuten arvasin - Prahan keikalla Smetanan Moldauta. Mutta se älämälöö, joka syntyi, kun tsekit tunnistivat biisin! Muutenkin prahalaiset taas kerran huusivat ja taputtivat biisien väleissä niin paljon, että korvani soivat pari tuntia keikan jälkeen - ei musiikista, vaan yleisön melusta. Ian Gillankin huusi väliin "amazing!" ja "super!" (joka on tsekkiä).

Keikkalista ei ollut mitenkään yllätyksellinen. Monta biisiä uusimmalta (2005) Rapture Of The Deep -levyltä, joka on parasta Purplea 20 vuoteen, ja väliin klassikoita. Tulin muuten siihen tulokseen, että Purplen paras biisi on Perfect Strangers. Siis niinkuin tiedoksi kaikille. No niin, nyt se on sanottu.

Stanislav Lem: Rauha maassa (1984)

Lemin tieteisromaani perustuu kahdelle "jujulle". Ensinnäkin ihmiskunta on siirtänyt sotavarustelun kuuhun, jossa aseet on automatioitu ja jonne ihmisiltä on pääsy kielletty. Tästä aiheutuu luonnollisesti ongelma, jota selvittämään lähetetään agentti Ijon Tichy, jonka aivopuoliskot ovat erotetut eikä hän siis hallitse itseään kokonaan.

Rauha maassa on ilmeisesti ja toivottavasti Lemin vähiten onnistuneita teoksia, sillä se on sekava ja pitkästyttävä. Se on myös viimeinen Lemin suomennettu romaani. Kappaleet jakautuvat kummallisesti päähenkilön sisäiseen dialogiin (kirjaimellisesti), maailman tilan kuvailuun ja varsinaiseen juoneen, joka ei ole kummoinen. Lem ei nivo näitä elementtejä yhteen, kuten kirjoittamisen peruskursseilla opetetaan. Siksi pitkäpiimäistä jaksoa saattaa seurata lyhyt herkullinen katsaus maailman tilasta ja kaikesta "uudesta" parhaaseen scifityyliin. Pahimmillaan Lem käyttää lauseita tapaan "kuuhun oli tehty keinotekoisesti maan kaltainen painovoimakenttä, vaikken muistakaan miten". Luulisi scifigurun keksivän parempaakin. Lem kyllä keksii hurjan määrän uusissanoja, mutta näin reilun kahdenkymmenen vuoden jälkeen suurin osa niistä ei kuulosta kovin freeseiltä.

Kirjan pitäisi olla satiiri, mutta se ja oletettu rauhansanoma hukkuvat huonoon kirjoittamiseen.

X-Men Origins: Wolverine (2009)

Kun luin, että amerikkalainen elokuvakriitikko on erotettu tämän elokuvan arvostelemisesta, piti minunkin katsoa leffa ja kirjoittaa siitä. Kyseessä on internet-vuotojen uusin ennätys, kun leffan dvd-tasoinen työkopio vuosi nettiin viikko sitten. Elokuva virallinen julkaisu on vasta tämän kuun lopussa, joten elokuva tuli nettilevitykseen kuukausi ennen ensi-iltaa.

Työkopio tarkoittaa sitä, ettei tämä ole lopullinen versio elokuvasta. Se tekeekin tästä varsin mielenkiintoisen katsomiskokemuksen. Joitain tietokone-efektejä puuttuu, joten näyttelijöitä pitävät vaijerit saattavat näkyä, Wolverinen "kynnet" näyttävät useimmiten kököiltä ja muutamassa action-kuvassa välähtää keskeneräinen kökköanimaatio tai -tausta. Näin niitä elokuvia tehdään.

Tervetuloa erottamaan minut, Hollywood! Toisaalta harvempi elokuva pääsee historiaan jo ennen ensi-iltaansa. Ihan hyvin keskinkertaiselta toimintaelokuvalta.

Henning Mankell: Hymyilevä mies (1994)

Olen lukenut jo useamman Wallander-dekkarin ja nähnyt sekä ruotsalaisia Rolf Lassgårdin että Krister Henrikssonin sekä viimeisimpänä englantilaisia, Kenneth Branaghin tähdittämiä Wallander-elokuvia. (Herrat kuvissa samassa järjestyksessä). Viimeksi mainitut, Ruotsissa 2008 kuvatut, mutta englanniksi puhutut kolme elokuvaa nostattivat Wallander-kuumetta maailmallakin ennätyssuureksi.

Vaikka olen siis jo vanha tuttu rikoskomisario Kurt Wallanderin kanssa, en voi sanoa, että muistaisin yhtään juonikuviota näistä tapauksista. Mankell kirjoittaa vetävästi, muttei kovin tiiviisti. Kirjat ovat paksuja. Tärkeämpää tuntuukin olevan dekkareiden tapauksessa taas kerran henkilöhahmot ja tunnelma. Wallander ei ole omaperäinen dekkarihahmo nuhjuineen, alkoholiongelmineen ja vaikeine ihmissuhteineen. Pikemminkin Wallander on dekkarin perikuva, klisee. Myöskään pieneen ruotsalaiseen Ystadin kaupunkiin sijoittuvat murha- ja rikosaallot eivät tunnu pidemmän päälle uskottavilta.

Silti Wallander on onnistunut ja supersuosittu hahmo. Ja silti joudun kysymään, haaskaanko aikaani, kun luen tällaisia paksuja opuksia. Tästäkään ei jäänyt mitään muuta mieleen, kuin että kirjan nimi paljastaa syyllisen.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa (2006)

Olen koettanut välttää tätä myyntimenestystä - en sen aiheen, vaan kirjoittajan takia. Olin joskus vuosia sitten tämän kanssa tekemisissä lyhyen ajan, eikä hän tehnyt vaikutusta. Hän oli myös selvästi juovuksissa.

Olisin silti halunnut pitää tästä kirjasta - sen aiheen takia. Olisin halunut, että se olisi muuttanut suhteeni alkoholiin, kuten takakannessa "varoitetaan". Mutta ei. Kirja alkaa suhteellisen vetävästi. Entinen viinisnobi, nykyinen lääkäri-perheenisä-kirjoittaja huomaa juovansa liikaa (tai ainakin vaimo sanoo niin) - jopa kuusi isoa olutta päivässä, ja päättää olla vuoden juomatta. Katastrofi koittaa, kun hän lipsahtaa juomaan pari olutta.

Sekava rakenne vuorottelee päiväkirjan ja faktatiedon välillä. Kun raittiuspäiviä tulee tarpeeksi, kirjoittaja syyllistyy uskoontulleiden perisyntiin, eli alkaa saarnata siitä, miten alkoholi (kirjoittajalle etanoli) on kaiken pahan alku ja juuri. Omasta totuudesta tulee yleispätevä totuus. Loppuosa kirjasta on tätä tiukkapipoista ja yksisilmäistä saarnaa niin, että viimeiset 50 sivua ovat jo kiusallista ja ikävää luettavaa. Seppäsen sanoma on, että viina on myrkkyä eikä kenenkään pitäisi juoda sitä. Tätä toistetaan loputtomiin. Samalla moralisoidaan sillä, miten vaikkapa suomalainen kirjallisuus perustuu viinalle, miten Suomen valtio rahastaa tällä myrkyllä ja miten alkoholista on tehty rituaali, joka kuuluu niin moneen (huonoon) asiaan teinien aikuistumisriiteistä eri juhlatilanteisiin. Alkoholi kuuluu tosiaan liian moneen sosiaaliseen tilanteeseen, mutta kirjoittajan metodi demonisoida ei edistä asiaa lainkaan. Toisaalta kirja on ollut myyntimenestys, ja ehkäpä moni tarvitsee tällaista tapaa "kääntää luutuneet asiat nurin" (takakannen tekstistä). Kuulin kerran vitsin siitä, miten juoppona tunnettu rocktähti alkoi kolmen päivän raittiuden jälkeen saarnata siitä, miten mahtavaa oli olla selvin päin. Tämä on pitkitetty versio aiheesta.

Thriller Live! (Prahan Kongressikeskus 2.4.2009)

Michael Jacksonin musiikkiin perustuvaa Thriller Livea mainostettiin Broadway-musikaalina. Produktion kotisivut kuitenkin sijoittivat esityksen nykyään Lontoon West Endiin ja kertoivat, että samanaikaisesti toinen versio showsta kiertää Englantia ja Eurooppaa. Tämä kakkosversio nähtiin Prahan kongressikeskuksessa.

Thriller Live ei ollut kuitenkaan musikaali, vaan auktorisoitu konserttitribuutti, jossa kuultiin läpileikkaus Michael Jacksonin urasta eri laulajien esittämänä. Siinä missä vaikkapa Mamma Mia on musikaalinen kertomus, jossa käytetään Abban musiikkia, Thriller Live on vain coverkonsertti. Laulajat - joista osa oli naisia ja valkoisia miehiä (!) - eivät näytelleet, vaan kävivät vuorollaan esittämässä kappaleita koreografian ja liveorkesterin säestämänä.

Tästä harhaanjohtavasta mainonnasta huolimatta ilta oli aivan mukiinmenevä show, varsinkin, jos känninen ja meluava jenkkiteinilauma ei olisi sattunut istumaan viereeni. Tällaisia covertribuuttejahan tehdään sitä varten, koska tällä tavalla päästään mahdollisimman lähelle "aitoja" live-elämyksiä, joita ei ole enää mahdollista kokea. Jonkinlaisia aikatrippejä nostalgian lähteille.

Hauskimmillaan show oli aivan alussa, kun "nuori Michael" ja "Jackson Five" (kuvassa) pääsivät vauhtiin leveine lahkeineen. Bändi soitti tietenkin rautaisesti alkuperäisversioita mukaillen niin, että välillä se kuulosti aivan playbackilta. Tanssijat ja laulajat olivat myös alansa huippuja, vaikka solistit eivät tietenkään päässeet tiukimpiin alkuperäissfääreihin. Show muistutti, että Michael Jackson on tehnyt myös funkya musiikkia ennen viime vuosien sähläilyjä. Tosin mukaan mahtui myös paljon yhdentekeviä lollotuksia. Lopuksi kultiin ennalta-arvattavasti Billie Jean, Thriller sekä Bad, eikä harmittavasti Jacksonsien 1985 hittiä State Of Shock, jonka Michael lauloi Mick Jaggerin kanssa.

Prague In The Shadow Of Swastika: A History Of The German Occupation 1939-1945 (MacDonald & Kaplan 2001)

Aloitin tutustumisen uuteen kotikaupunkiini sen synkimmästä vaiheesta, natsien miehityksestä. Isokokoinen parisataasivuinen, ytimekkäästi kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja tarjoaa pikapaketin tuohon aikakauteen. Tsekiksi aiheesta on takuulla kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja.

Länsivallat "lahjoittivat" Tsekkoslovakian Saksalle maaliskuussa 1939. Tämä petos avitti osaltaan kommunistien valtaantuloa 1948, vaikka amerikkalaiset pettivät vielä sodan viimeisinä päivinä jenkkien apua odottaneet prahalaiset. Pattonin panssarit pysähtyivät Plzeniin, ja puna-armeija saattoi "vapauttaa" Prahan jo sodan hävinneiltä saksalaisilta.

Vuosien 1939-45 väliin mahtuu tietenkin natsien valtakausi. Hitler ei luottanut tsekkeihin, jotka olivat ensimmäisessä maailmansodassa vaihtaneet puolta, eikä tsekkejä värvätty natsi-Saksan armeijan riveihin. Koska tsekit olivat Hitlerinkin mukaan hyvää tekniikka- ja työväkiainesta, uudelleennimetyn Böömi/Määrin -protektoraatin kansalaiset saivat kantaa kortensa ketoon Saksan sotateollisuuden palveluksessa. Nykyään talousvaikeuksissa painiskeleva Skoda tuotti tuolloin liukuhihnoillaan menestyksekkäästi panssarivaunuja.

Tsekit (ja slovakit) eivät tunteneet kuuluvansa uuteen ja mahtavaan 3. valtakuntaan, vaan toivoivat saksalaisten tappiota. Aluksi protesteja esitettiin julkisestikin, mutta sodan käynnistyessä natsihallinto lopetti kaiken vastarinnan kovimman kautta. Kun varsinainen natsin stereotyyppi kaikkein kammottavimmissa mielessä, SS-päällikkö Reinhard Heydrich (kuvassa oikealla), murhattiin 1942, saksalaisten kosto oli hirvittävä maailmanhistoriallisella tasollakin.

Oma lukunsa oli tietenkin juutalaisten kohtalo. Tsekkoslovakiassa kauttakulkuleirinä käytettiin Therezinin linnoituskaupunkia, joka naamioitiin välillä "juutalaisten paratiisiksi" punaisen ristin harhauttamiseksi. Päämääränä olivat idän tuhoamisleirit, jonne suurin osa maan juutalaisista katosi. Prahassa taas Josefhov säilyi ainutlaatuisena koskemattomana juutalaiskaupunginosana, kun natsit keräsivät sinne juutalaisaarteita tulevaa tuhotun rodun museota varten!

Sota-aikana tsekin elokuvateollisuus tuotti menestyksellisesti sirkushuveja tehtaissa nääntyville ihmisille, sillä Göbbelskin oli sitä mieltä, ettei töitätekevä kansa jaksa ikuisesti ilman viihdettä. Kun sodan loppupuolella viihdekin alkoi hiipua, syntyi vauvabuumi, kun seksistä tuli ainoaa tarjolla olevaa huvitusta. Raskauden avulla naiset saivat myös vapautuksen tehdastyöstä. Kun pienestäkin vastarinnasta tuli hengenvaarallista paitsi itselle, myös koko suvulle, tsekit kehittivät tällaisia passiivisen vastarinnan muotoja. Tsekkipoliisi antoi välillä apua vastarintaliikkeelle, mutta maksoi siitä myös välillä kovimman kautta.

Varsin surullinen on sodan loppunäytös, jonka piti merkitä Tsekkoslovakian vapauttamista. Hitler oli tässä vaiheessa jo kuollut, mutta Praha oli ainoa saksalaisten edelleen miehittämä eurooppalainen pääkaupunki. Sekä tsekit että saksalaisetkin toivoivat amerikkalaisten tulevan ja säästävän heidät neuvostoliittolaisilta, mutta Eisenhowerin käskyn - ja Stalinin vaatimuksen - mukaan Pattonin panssarit pysähtyivät ennen Prahaa, jolloin puna-armeija saattoi "vapauttaa" pääkaupungin. Jenkkien toisesta petoksesta ja sankarillisen punakoneen välttämättömästä avusta tuli sodan jälkeen virallinen Totuus. Todellisuudessa kommunistinen vastarintaliike ei olisi pystynyt vapauttamaan Prahaa ilman ei-kommunistien apua. Saksalaisten puolella taistellut venäläiskaarti käänsi kelkkansa ja osoittautui elintärkeäksi Prahan vapauttamiselle. Myöhemmin amerikkalaiset luovuttivat nämä sankarit venäläisille, ja heidät murhattiin isänmaan pettureina. Sodan viimeisiin, turhiin päiviin ja uhreihin kuului muun muassa panttivankina pidettyjen lasten ja naisten sekä toisaalta saksalaisten sotilaiden kylmäveristä murhaamista. Viimeisinä tekoinaan Prahassa saksalaiset hajottivat vanhankaupungin aukion astronomisen kellon ja sytyttivät aukion historialliset rakennukset palamaan.

Tragedia ei päättynyt sodan loppumiseen ja Tsekkoslovakian vapauttamiseen natsivallasta. Miljoona saksalaista ajettiin maasta seuraavan vuoden aikana. Toiset joutuivat kaivamaan oman hautansa tai kärsimään Terezinin keskitysleirillä, eikä tässä loppunäytöksessä useimmiten katsottu henkilön tekoja miehityksen aikana, vaan kansallisuutta. Koston vuosia kesti 1948 asti, jolloin kommunistit nousivat valtaan ja "vakauttivat" olot seuraaviksi neljäksi vuosikymmeneksi.