Juho Juntunen: Paholaisen morsian (2007)

Voihan Juntunen, mnkä teki! Tatuointineuvoksen aiemmat piirretyt Vain muutaman donitsin tähden ja Nunnat, konnat ja donitsit ovat parasta mitä Suomessa on julkaistu. Ne ovat niitä yhden ruudun strippejä, joissa seikkailee muun muassa hellyttävä prätkäkerho Mc Tuska. Nyt prätkäjengiäkin on yritetty lyödä lihaksi tässä valokuva-albumissa, joka lupaa hyvää. Mukana luvataan olevan soundtrack-cd, alkuperäinen käsikirjoitus, poistettu kohtaus, kuvagalleria, tekijöiden kommentit jne. aivan kuin parhaimmissa deluxe dvd-julkaisuissa. Mutta nepä paljastavat, mistä tässä on ollut ns. oikeasti kyse: käsikirjoitus yli 100-sivuiseen albumiin on yhden sivun suttupaperi eikä muukaan ekstramateriaali ole sen kiinnostavampaa. Loppukiitoksissa kiitetään "kaikkia" Ville Valosta lähtien ja luvataan että "ensi kerralla aikataulut pannaan sopimaan".

Eli kyseessä piti olla vieläkin suurempi sisäpiirivitsi. Mukana ovat Jussi Lampi saatanana, Jouni Hynynen jeesuksena ja Tuomari Nurmio jumalana. Kuulostaako hauskalta? Jos kuulosti, niin Paholaisen morsiamen luettua enää ei. Sisäpiirivitseissä on se haitta, että ne harvoin naurattavat muita kuin sisäpiiriläisiä ja jättävät "muut" vaivautuneiksi. Hyvä sisäpiirivitsi sen sijaan naurattaa "kaikkia", koska he "tietävät", mikä "juttu" on. Kerron esimerkin hyvästä sisäpiirivitsistä, ja se on otettu aiemmasta Juntusen sarjakuvasta, joka on tässäkin mukana näytteenä: Saatana kertoo pikkupiruille, miten helvetti syntyi: "Eräänä päivänä Jouni Hynyselle selvisi, mitä Alko-nimisissä kaupoissa myytiin, ja..."

Valokuvasarjakuvissa näyttäisi tämän perusteella olevan se ongelma, että ne näyttävät liiaksi vanhoilta pornolehtien kuvasarjoilta. Varsinkin, jos naishahmot ovat kuin sekundaluokan strippiklubista vetäistyjä kuten tässä. Tuotantoarvojen pitäisi olla korkealla, että valokuvasarjiksesta saisi muunkin kuin kengännauhavideoiden näköisiä. Nyt ei ollut ja jälki on sen mukaista eli kökköä.

Juntunen ei ole tämän perusteella tarinan- vaan vitsinkertoja. Lisää mainioita yksiruutuisia!

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata (2006)

Moshe Lewinin kirja oli pieni pettymys. Kun yli 500-sivuinen teos on nimetty noin suurisuuntaisesti (kirjaimellinen käännös aluperäisestä), odottaisi todellakin jotain kattavaa katsausta Neuvostoliiton vuosisadasta. Sen sijaan Lewin vyöryttää lukijalle hirvittävän määrän pikkutarkkaa numerotietoa fragmentaarisiin ja epäkronologisiin lukihin jaettuna. Kyse tuntuu olevan ennemminkin esseekokoelmasta, josta puuttuu punainen lanka. Kirjan takakansitekstikin hehkuttaa ihan muuta kuin mitä kirja lopulta on.

Kun ensipettymyksestä ja pahimmista numerosarjoista on päässyt yli, löytyy kirjasta mielenkiintoistakin. Tunneituimpiin Neuvostoliiton tutkijoihin kuuluva Lewin (s. 1921) esittää uusia tulkintoja, jotka ovat usein päinvastaisia kuin tunnetut kliseet neukkulasta. Nämä kliseet ovat Lewinin mukaan älyllistä tyhmyyttä, kun taas Neuvostoliitonkin historiasta pitäisi ottaa oppia. Tätä älyllistä tyhmyyttä joka maalaa yksiselitteisesti ja yksinkertaistaen kuvan Neuvostoliitosta esim. "tyhmänä kokeena, joka kesti liian kauan" (Jeltsin on sanonut tämänsuuntaista), ovat usein tarkoituksellista politikointia.

Herkullisimpia - muttei itselleni täysin outoja - tulkintoja ovat väitteet siitä, ettei Neuvostoliittoa hallinnut lopulta puolue eikä sen johtajisto, vaan järjettömäksi kasvanut byrokratia, joka eli omaa elämäänsä ja johon johdollakaan ei ollut kykyä vaikuttaa. Korruptio ja luontaisedut soivat byrokratialle etuoikeudet, joille "tuhlaamisen lopettavat komiteat" eivät mahtaneet mitään.

Toinen väite on se, ettei "kommunistinen puolue" hallinnut Neuvostoliittoa. Puolue ei tehnyt enää politiikkaa, kun sen harvat kokoukset olivat supistuneet valtaviksi kättentaputustilaisuuksiksi. Sen sijaan byrokratia - joka oli ottanut mallinsa suoraan tsaarin ajan Venäjältä - eli hirviönä omaa elämäänsä ja vei koneistoa ja maata omalla painollaan.

Nämä ovat tietenkin yksinkertaistettuja referaatteja Leweiniltä, mutta riittänevät tähän. Hän myös kiittelee aika paljon Leniniä ja kaikkien muiden tapaan vihaa Stalinia, joka tämän jälkeen "pilasi kaiken". Uutta näissä tulkinnoissa ei ollut siksikään minulle mitään, että situationistit esittivät jo 1960-luvulla vastaavia analyyseja itäbokin tilasta; ja vieläpä ilman Lewinin laajoja arkistotietoja. Maailman suurin "kommunistinen" maa ei ollut sosialistinen, vaan jotain aivan muuta. Eikä näin ole asia nykyään sen toisenkaan jätin kanssa.

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

Shelleyn luoma Frankensteinin hirviö on niin tuotteistettu länsimaisen populaarikulttuurin tuote, että jopa hämmästyttää, miten vähän tästä alkuteoksesta on "legendaan" jäänyt. Frankenstein on kirjana niin romanttisen aikansa tuote, että se useammin huvituttaa kuin kauhistuttaa. Itse hirviökin - jolla ei ole nimeä - lukee liikuttuneena Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiä. Wertherhän oli aikansa Kurt Cobain, jonka fiktiiviseen elämään, kärsimyksiin ja kuolemaan aikansa (yläluokkainen) nuoriso samaistui, ja joka sai romaanina aikaan suoranaisen itsemurha-aallon. On söpöä ajatella, että hirviö lukee tätä pop-romaania yksinäisyydessään tippa silmäkulmassa. Muutenkin romaanissa tunteet vellovat valloimenaan aiheuttaen fyysisiä oireita aina kuolemaan saakka ja luonto kuohuu majesteetillisena kunnon romantiikan tapaan.

Yksinäisyys on tosiaan yksi romaanin teema. Sekä Victor Frankenstein että hänen luomansa hirviö ovat yksinäisiä. Hirviö haluaa itselleen puolison, mutta kun nimihenkilö ei suostu sitä toimittamaan, tämä alkaa tappaa Victorin harvoja läheisiä. Yksinäisyyttä korostaa myös romaanin kerrontatapa; epäsuora kertoja kertoo aina kohdanneensa jonkun, joka kertoo sitten pitkästi omaa tarinaansa - ja saattaa myös kertoa oman tarinansa sisällä jonkun kolmannen henkilön tarinan. Kertojat ovat osallisina tarinoihinsa, mutta he kertovat sen omasta näkökulmastaan ja tietäen, miten tarina päättyy - ja se päättyy useimmiten kohtalokkaasti. Lopuksi luojansa surmannut hirviö feidaa itsensä jäälautalle ja varmaan yksinäiseen kuolemaansa.

Kun miehet synnyttävät, hirviöt heräävät. Siinä kai romaanille annettu profeetallinen sanoma. Mutta Victor ei ole hullu tiedemies, vaan hän tekee mikä on vääjäämätöntä vaikka tietää, että seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Olisiko tämä syvällisempi sanoma?

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki (2007)

Ruutukasvo Rönkä jatkaa palkittujen suomalaisromaanien sarjaani. Tällä kertaa palkinto on mennyt perille, sillä Rönkä kirjoittaa sujuvaa ja tiivistä tekstiä, joka on dekkarisarjassa mukava vaihtoehto perinteisille Vareksille ja Maria Kallioille. Juonta ei ole paljoakaan, mutta kun teksti on sujuvaa, uskottavaa ja huumorintajuistakin, sitä lukee mielikseen, varsinkin kun sivumäärä on maltillinen. Oikeastaan muuta ei jäänyt mieleen.

Shine A Light (2008)

Ensimmäiset 10 minuuttia tästä Martin Scorsesen ohjaamasta Rolling Stones -dokumentista suorastaan tyrmäävät: miten nämä vanhat papat ja maestrot ovat lähteneet mukaan tällaiseen tositeeveen irvikuvaan? Draamaa yritetään vääntää siitä, mikä tulee olemaan Rollareiden illan settilista ikään kuin se olisi maailman tarkoimmin varjeltu salaisuus, johon edes bändin jäsenillä ei ole sanomista. Sitten kätellään Bill Clintonia ja otetaan valokuvia. Herrajestas, miten rokkenrollia!

Keikka alkaa - "yllätys" - Jumpin' Jack Flashilla. Ainakin siinä versiossa, jonka katsoin, musiikin miksaus oli tehty häiritsevästi niin, että kun joku rollareista oli kuvassa, hänen instrumenttinsa nousi muiden yli. Siksi musiikki veivaa pahasti koko ajan eikä siihen pysty keskittymään tai varsinkaan käyttämään sitä taustamusiikkina, johon se parhaimmillaan sopisi. Onneksi tämä kummallinen miksaus talttuu jatkossa.

Rollarit ovat kuin rollattoreilla liikkuvat papat. Vaikka tupakkaa edelleen kuluu ja nautittu päivittäinen kalorimäärä on edelleen hälyyttävän alhainen, papat vaan veivaa ja varsinkin Jagger veivaa pyllyään kuin pahimmat teinibeibit MTV:llä. Ja apua!: kyllähän siellä näyttäytyy Jaggerin nykyinen esikuva Christina Aquilera. Välillä väkeä on kuin Elviksen lopun aikojen keikalla pitämässä mädäntynyttä raatoa yllä. Ainoan kerran kun tunnelma todella sähköistyy on, kun Buddy Guy näyttää, mistä blues on tehty - vaikka soittaakin koko ajan suunnilleen kahta nuottia! Kuvaavaa on, että molemmat rollarikitaristit lahjoittavat omat kitaransa bluesveikolle biisin jälkeen.

Charlie Watts sanoo kuolemattomat sanat, kun valoja testataan ennen keikkaa: "Ihan kuin elokuvissa... Tykkään katsoa elokuvia." Samoin tokaisee Keith Richards: "On kiva nähdä... On kiva nähdä mitään." Vahinko vaan, etteivät tämä ole niitä vanhoja arkistopätkiä, joita esitetään "ironisesti" kappaleiden välissä teiniposkisilta rollareilta, vaan ihan uusia kommentteja.

Joskus kun näkisi vastaavan spektaakkelin Hanoi Rocksista! Sen voisi ohjata 80-vuotias Renny Harlin, Oscar-voittaja maailmankuulusta Mannerheim-elokuvastaan!

Voi tätä maailman turhuutta! Voi populaarikulttuurin naurettavuutta!

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Tämäkin kirja on palkittu, Tähtivaeltaja-palkinnolla, eli scifiä pitäisi olla luvassa. Kyseessä on kuitenkin jännitteetön teknotrilleriyritys, joka kaatuu draaman puutteeseen. Toisaalta on hyvä, ettei tarinaan ole yritetty ympätä väkisin "pahista" a la Dan Brownin salaseurat, koska eivät sellaiset tähän sopisi. Kuitenkin kun tällä kertaa luonto on "pahis", ihmisillä ei ole paljoakaan tekemistä. He vain toteavat, mitä on tapahtumaisillaan ja sitten se tapahtuu. Henkilöt ovat ehkä hieman uskottavampia kuin Remeksen super-ihmiset, mutteivat kovin paljon kiinnostavampia tai varsinkaan huumorintajuisempia.

Teemana on "muodikas" ilmastonmuutos. Nyt ollaan vedenpaisumuksen eli suuren tsunamin jäljillä. Kovin on vedetty lankoja yhteen, jotta saadaan suunnilleen koko ihmiskunnan historia ja kulttuuri taas yhden suuren "salaisuuden" taakse. Isomäki vakuuttaa jälkisanoissaan että oli saanut käsikirjoituksensa valmiiksi jo ennen tapaninpäivän hyökyaaltoa, ja että hänen maalaamansa kauhuskenario on mahdollinen.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

Westön sukukronikka saa olla epäkiitollisessa asemassa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen luettuna romaanina. Valitsin kirjan sen saamien hyvien arvosteluiden vuoksi, ja koska se käsittelee samoja tapahtumia kuin Linna. Väistämättä mieleen tuleva vertailu on Westölle erittäin epäreilu.

Westön iso romaani kuvaa suomenruotsalaisten helsinkiläisten menoa 1910-40-luvuilla. Henkilöt ovat (pikku)porvareita, monet dekadentteja ja heillä on hienot nimet, mikä korostaa eroa koskeloihin ja halmeisiin. Jotkut heistä myös matkustelevat maailmalla ja yksi henkilöistä käy oppimassa saksipotkun Etelä-Amerikasta. Välillä puhutaan vieraita kieliä, pelataan jalkapalloa ja innostutaan jazzista, jota soitetaan oikeiden neekerienkin kanssa. Tämän kauemmaksi Linnasta ei taida päästä.

Sisällissodan ja sen jälkipuinnin kuvauksessa Westö myös häviää 6-0 Linnalle. Vaikka Westö kertoo punavankinaisten Linnaakin karmeammasta teloituksesta, ei lukija vakuutu eikä voi samaistua teloitettaviin. Sama pätee muidenkin henkilöiden kohdalla: tarttumapintaa ei synny ja henkilöiden kohtalot jäävät yhdentekeviksi. Toinen vastaava kohta on romaanin kyyditys, jossa punainen sanomalehtimies kaapataan saarihuvilasta ja jätetään toiselle saarelle. Westön tyyli on tyypillistä nykyproosaa: tapahtumat ovat vähäisiä, kielellä "peitellään" tiettyjä asioita, jotka voisi sanoa suoraan (tämä on ilmeisesti nykyinen käsitys "sanataiteesta") ja kokonaisideaa ei löydä kirjallisuuden maisterikaan. Koko kirjalla ei ole muita ansioita kuin Helsingin kuvaus, mutta kai sentään taustatutkimusten pitääkin olla kunnossa, kun historiallista romaania tehdään.

En ole lukenut vielä yhtään hyvää Finlandia-palkittua romaania!

Täällä Pohjantähden alla, osa 3 (1962)

Ensimmäinen huomio oli kirjan lopetus Akseli ja Elina -elokuvaan nähden. Elokuvahan loppuu Akselin tyttären Kaarinan häihin, joissa lauletaan ikimuistoinen Akselin ja Elinan häälaulu. Kirjassa Akseli ehtii kuolla ennen häitä. Muutenkin elokuvan lopetus on paljon aurinkoisempi: koko saaga loppuu häihin, jossa Akselikin on mukana ja uusi sukupolvi menee naimisiin jättäen tulevaisuuden auki sodan loputtua. Kirja sen sijaan jatkaa vielä muutaman vuoden paljastaen nuorenparin avioliiton onnettomuuden, kun mies Aulis Kivioja matkustelee hämärienkin bisneksiensä perässä, ryyppää ja pettää vaimoaan.

Akselin kuolema on kuvattu vähäeleisesti ja lyhyesti ollakseen trilogian yksi päähahmoista. Hänen hautajaisiakaan ei kuvata, toisin kuin vanhan Koskelan 25 vuotta aikaisemmin.

Kirjan lopussa kohtaavat myös trilogian kaksi suurta selviytyjää: Janne Kivivuori, kansanedustaja ja kunnallisneuvos, joka on pysynyt aina syrjässä "äärimmäisyysliikkeistä" (ollen siten demarin perikuva) ja Elias Kankaanpää; juoppo, jota kukaan ei ota vakavasti ja joka siksi selviytyy tuulisistakin ajoista. Ellu on kieltolain aikana viinatrokari, ja hän luonnollisesti äänestää kieltolain jatkamisen puolesta, jotta ei menettäisi bisnestään. Voisin veikata, että Linna symppasi ainakin jälkimmäistä koska tämä on harvoja henkiinjääneitä.

1930-luvulla Lapuan liike pääsee rettelöimään fascistisilla toimillaan ja ajatuksillaan tietyllä tavalla vastaavasti kuin punaiset 1910-luvulla. Tosin Linna kuvaa historiallisistakin syistä nämä valkokiihkoilijat huomattavasti negatiivisemmin ja koomisemmin kuin punaiset toisessa osassa. Lapualaisissa ei ole aste-eroja, kuten punaisissa aikoinaan, ja he ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, mitä "tarttis tehrä". Näinhän on ollut aina muuallakin. Valkoisille maailma on valmis paikka jossa on vain "liikaa" "vääränlaisia" ihmisiä, kun taas punaisille maailma ei ole valmis, ja siitä, mihin sen pitäisi kehittyä, ollaan aina valmis riitelemään. Siksi ryhmäkuriin ja tottelevaisuuteen taipuvat valkoiset ovat olleet perinteisesti voimakkaimpia hajanaisia punaisia vastaan (vrt. vaikka Espanjan sisällissota).

Pohjantähti on nyt purkissa. Kiitos VL. On aika siirtyä eteenpäin.

Akseli ja Elina (1970)

Pohjantähti-trilogian lukuprosessiin (ks. muut kirjoitukset) liittyen olen katsonut myös molemmat elokuvat jo ännännen kerran. Akseli ja Elina perustuu trilogian viimeiseen osaan, joka alkaa, kun Akseli palaa punavankeudesta armahduksen saaneena. Elokuva ei aikoinaan saanut yhtä suurta menestystä kuin kahteen ensimmäisen kirjaan perustuva Täällä Pohjantähden alla.

Elokuvallisesti Akselin ja Elinan pitäisi olla paremmissa kantimissa kuin edeltäjänsä: kahteen ensimmäiseen kirjaan pohjautuva ensimmäinen elokuva oli ehkä opettanut jotain, näyttelijät olivat (Elinaa lukuunottamatta) samoja ja minuuttejakin oli käytettävissä enemmän per sivu. Ei ole tarvinnut juosta tapahtumia läpi niin paljon kuin ehkä ensimmäisessä elokuvassa piti, jossa pituus pysyi "vain" kolmessa tunnissa. Nyt yhteen kolmasosaan on saatu käyttää 131 minuuttia. Hauskimpia elokuvallisia oivalluksia ovat sukuvalokuvan otto, josta isoisä-Jussi yrittää paeta, sekä repliikki, jossa puutarhassaan kahvia juova herrasväki paheskelee juopunutta Eliasta, joka "ryyppää, kun muut tekevät rehellistä työtä". Kohtauksen esillepanossa tuodaan herkullisesti esille, ettei tämä herrasväki ole itse tehnyt koskaan "rehellistä" työtä.

Kirjan herkullinen repliikki "ihan kamalaksi on [maailma] mennyt sen jälkeen, kun radio saatiin", menee aika lailla painottamatta ohi. Saattaisin ottaa siitä itselleni mukaellun tunnuslauseen nyt, kun olen sanonut irti sekä Hesarin että TV-luvan. Kirjaa lukevana elokuvat ovat kyllä vain tosi vähän mitään uutta tuovaa, sarjassa kuvitettuja klassikoita, mutta onnistunutta sellaista. Se, että kirjoista saa niin "helposti" hyvät elokuvat, jotka eivät ole ristiriidassa kirjan luomien mielikuvien kanssa, on tietenkin ohjaaja Laineen ja ennen kaikkea elokuvatkin kirjoittaneen Linnan ansiota. Elokuvan sotakohtaukset ovat sen heikointa antia, vaikka Laine ja Linna olivat tehneet Tuntemattoman sotilaan elokvaksi jo 1956.

DVD:llä on harvinaisesti paljon ekstraa: Jatkoaika-talkshowta (mukana Jörkka Donner, Lenita Airisto sekä tekijät Edvin Laine ja tietenkin Väinö Linna) ja muuta harvinaista herkkua. Palaan kirjan teemoihin pian, kun olen lukenut trilogian viimeisen osan loppuun.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 2 (1960)

Kansalliseepoksen toinen osa keskittyy sisällissodan tapahtumiin, ja vaikka kaikki trilogian osat ovat hämmästyttävän samankokoisia sivumäärältään, tämä osa kattaa ajallisesti lyhyimmän jakson. Kun osat yksi ja kolme kattavat vuosikymmeniä, kakkososan aikajana rajoittuu muutamaan vuoteen.

Toinen osa tuntuu käyvän aluksi jopa tyhjäkäynnillä, kun sisällissotaan johtavia tapahtumia pohjustetaan perusteellisesti. Itse sotatapahtumia - jotka sijoittuvat koko trilogian keskipisteeseen - kuvataan lyhyemmin kuin Pentinkulman tapahtumia ja punaista terroria sodan aikana tai valkoista terroria sodan jälkeen. Vaikka punaisten hallitsemassa Pentinkulmassa tapahtuukin muutamien alusta alkaen mukana olleiden sivuhenkilöiden, erityisesti Paronin ja Töyryn isännän murhat punaisten toimesta, eivät nämä tapahtumat ole kovinkaan "tasapainossa" valkoisten myöhemmin suorittaman murha-aallon kanssa. Ensinnäkin Linna on kuvannut Paronin ja Töyryn alusta alkaen epäedullisessa valossa. Toiseksi jo pelkkä punakaartilaisten ja muiden kirjan tapettujen henkilöhahmojen lukumäärä on huomattava; tuntuu, että valkoiset tappavat noin puolet kirjan henkilöistä ja suuren osan heistä vieläpä täysin syyttöminä.

Neljän vuoden takainen erinomainen eteläkorealainen elokuva Taegukgi osoitti, että veljessodan raakuus on yleismaailmallista. Monet Pohjantähden kohtaukset tulivat silloin mieleen, kun elokuvassa näytettiin, miten tavalliset korealaiset ilmiantoivat ja antoivat tappaa väärinajattelevia naapureitaan.

Kirjan vaikuttavimpia kohtauksia ovat naisten teloitukset vankileirillä ja isäntien kusitauolla käymä kaupankäynti renkiensä hengillä. Toisaalta jossain vaiheessa alkaa tuntua jopa epäuskottavalta, että punapäällikkö Akseli Koskela säilyy hengissä vankileiriltä, josta lähes kaikki muut viedään kuopalle teloitettaviksi. Romaanisarjan jatkon kannaltahan tämä oli tietenkin välttämätöntä.

Mustaa valkoisella (1968)

Jörn Donnerin kuohuvana vuonna 1968 julkaistussa elokuvassa on kaikki camp-elokuvan ainekset: Jörkka pokaa vähäeleisesti naisia puku päällä, musiikki on cha-cha-jazzia, dialogi on kökköä small talkia, tupakkaa poltetaan koko ajan ja vähäiset tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia. Musiikkipuolen kruunaa Ei saa uskaltaa -klassikko, joka esitetään asiaan sopivasti jäykän vakavasti. Elokuvan draama rajoittuu muutamaan keskusteluun, jossa Jörkka inttää pahantuulisena muita vastaan ilman mitään syytä.

Elokuvan "eroottinen lataus" on kökköä: ensin vähän näytetään suttuisesti kuvattua paljasta reittä tai selkää, jonka jälkeen poltetaan tupakkia. Yhdessä naintikohtauksessa vilahtaa puolikas tissi. Huvittavin on naimakohtaus, jonka taustamusiikkina on radion säätiedot eri rannikkoasemilla. Jörkan kekkoslovakialainen näyttelijäntyö on yhdellä naamalla ja äänensävyllä tehtyä töykeää "charmia", jonka purevuutta naisiin voi vain ihmetellä.

Mukana olevat julkkikset Lasse Mårtenson ja Jukka Virtanen korostavat camp-henkeä. Edellinen vielä laulaa luikauttaa englanninkielisen biisin.

Forgetting Sarah Marshall (2008)

Kuminaama Carreyn tähdittämä Valehelija, valehtelija esiteli mainion idean: mitä jos ihmiset alkaisivat kerrankin puhua totta pikkuvalehtelemisen ja small talkin sijaan? Tämä elokuva tekee saman paremmin, vaikkei se olekaan leffan varsinainen idea. Komedian paras idea on se, että henkilöt voivat sanoa toisille: "mitä oikeasti ajattelet, cut the bullshit". Sitten tulee oikeaa armotonta tekstiä. Lisää tällaista.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla, osa 1 (1959)

Linnan kolminkertainen tiiliskivi tuli luettua ensimmäisen kerran viitisentoista vuotta sitten. Muistan tapauksen hyvin, koska se oli ensimmäinen kirja, jonka luin muutettuani lukemaan Jyväskylään kirjallisuutta - ja sitten ainoa vuosikausiin, joka ei ollut tenttikirja. Kirjallisuuden opiskelijana kun ei ollut aikaa lukea romaaneja, jotka eivät olleet tenttikirjoja (opiskelin yleistä kirjallisuutta). Lukukokemus jäi mieleen tietenkin myös mestarillisen kerronnan takia, jota Veikko Sinisalon eläytyvästi lukema äänikirja vielä korosti. Voin suosiella äänikirjaa kaikille (se on julkaistu nyt myös cd:llä), sillä Sinisalo on yksinään taatusti parempi kuin ensi vuonna ilmestyvä Radioteatterin suurtuotanto kuunnelmana voi koskaan olla.

Kauhulla ja pienellä toivonkipinälläkin odotan Teppo Aikamiespojan elokuvaversiota, sillä Edwin Laineen aliarvostettu kaksiosainen elokuva on tullut katsottua moneen kertaan vuosien varrella. Katsoin sen myös nyt, mutta kirjaan verrattunahan se vetää mutkat suoriksi jo pelkän pituutensa vuosi. Jos elokuvat kestävät yhteensä reilu viisi tuntia, kirjan lukemiseen menee aikaa kaksikymmentä kertaa enemmän. On siinä tietenkin ollut tiivistämistä, vaikka Linna itse oli mukana elokuvien kirjoittamisessa.

Ensimmäisen osan luettua ja trilogian elokuvana nähneenä tuntuu, että juuri ensimmäinen osa on kokonaisuudesta paras. Voi olla, että mieli muuttuu matkan varrella ja palaan muihin osiin myöhemmin. Ensimmäinen osa kestää ajallisesti pisimmän osuuden 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan alkuun. En aikaisemmin osannut ajatella edes kokonaisuutta erillisinä osina, mutta niinhän ne kirjoitettiin ja julkaistiin 1959, 1960 ja 1962.

Kirjoitin aikaisemmin Waltarin Sinuhen yhteydessä, että se kertoo ihmisyydestä ja maailmasta, kun taas Pohjantähti kertoo suomalaisuudesta. Tässä on myös jälkimmäisen voima ja heikkous. Se kertoo kansasta, jonka hyveitä ovat junttius, jurous ja puhumattomuus. Nämä alkoivat vaivata tällä uudella lukemisella, koska en näe niissä mitään glorifioimista, vaikka ne varsinkin "maakunnissa" ovat edelleen hyveiksi laskettuja ansioita. Miksi junttiuta pitäisi juhlistaa, kun MTV3 tekee sitä koko ajan?

Lukemisen aikana olen myös ottanut vähän selvää ihminen Väinö Linnasta. Tämä on ristiriitainen persoona. Hän julkaisi elämänsä aikana parin kokeiluversion jälkeen vain kaksi merkittävää romaania: Tuntemattoman sotilaan ja Pohjantähti-sarjan. Sen jälkeen hän vetäytyi vapaaehtoisesti kaunokirjallisuudesta Pohjantähden valmiiksi saatuaan 42-vuotiaana, iässä, jossa muut vasta aloittavat mestaruussarjassa. Mutta jos kahdella kirjalla saa (postuumisti) kuvansa 20 markan seteliin, niin mikäs siinä.

Tuntematon sotilas on noussut jo joutuvanpäiväiseksikin kansalliseksi ikoniksi eri teatteri- ja elokuvaversioineen, ehkä sen takia, että se on noin 30 kertaa Pohjantähteä lyhyempi ja siksi helpommin kanonisoitavissa koko kansalle. Pohjantähti on kuitenkin paljon parempi ja kypsempi kirja. Palaan kakkos- ja kolmososa merkeissä.

Son Of Ranbow (2008)

Jos Rambo-elokuvista on koskaan seurannut mitään hyvää, se on tämä brittielokuva. Kaksi koulupoikaa löytävät toisensa ensimmäisen Rambo-elokuvan kautta 1980-luvun alussa. Toinen heistä kuvittelee olevansa Ranbow'n (väärinymmärrys) poika. Seuraa kaikenlaista hulvatonta Rambo-aiheista koulupoikafantasiaa ja oman videon kuvausta.

Will Poulter (kuvassa etualalla), 14-v, tekee pitkän tulevan uransa ensimmäisen vakuuttavan esiintymisensä tässä elokuvassa. Hän varastaa 14-vuotiaan karismallaan koko elokuvan ilmiömäisellä esityksellään. Mieleeni tuli David Bowie tietynlaisessa ilkikurisessa brittikarismassa ja Traispottingin Begbien (Robert Carlyle) elkeet näyttelijänä. Seuraavaksi hänet nähdäänkin sitten superbudjetin Narnia-elokuvassa kahden vuoden päästä. Häntä on jo ehditty verrata River Phoenixiin, eikä syyttä.

Dark Floors - The Lordi Motion Picture (2008)

Lordi Putansuun ja vanhan kaverinsa Pete Riskin ideoima ja jälkimmäisen ohjaama kauhuleffa ei vetänyt kansaa teattereihin. Viesti siitä, ettei elokuvaa oltu tarkoitettu mummoille eikä junioreille meni turhankin hyvin läpi, joten kotimaan teatterikierroksella "Lordi-elokuvasta" tuli floppi. Ulkomailla elokuvasta on sen sijaan ollut kysyntää jo jonkin verran.

Pääsin näkemään joskus vuonna yksi ja kaksi Putansuun & Riskin varhaistuotantoa, kun he sattuivat kanssani samaan Tornion videokouluun. Jo alle parikymppisinä he olivat voittaneet kaikki mahdolliset videokilpailut kekseliäillä kauhuvideoillaan. Kenggännauhoilla tehdyt kekseliäät videot paljastivat kaksikon poikkeuksellisen lahjakkuuden ja toisin kuin muita parikymppisten poikien tekemiä amatöötiviritelmiä, heidän videoitaan oli oikeasti jännittävä katsoa. Parivaljakko osallistui myös joihinkin omiin videoprojekteihini; Pete yleensä kuvaajana ja Lordi taidokkaana erikoisefektien tekijänä.

Kun tiemme erosivat parin vuoden tuttavuuden jälkeen, mietin, mihin näiden erottamattomien kaverusten tiet ja kyvyt veisivät. Kun Pete alkoi niittää mainetta musiikkivideoillaan (mm. hulvaton Nylon Beatin lentoemäntävideo), mietin, mitä Tomi mahtoi puuhailla. Kun kuulin 2000-luvun alussa hirviöyhtyeestä nimeltä Lordi, oivalsin heti, kuka oli maskien takana. Diggasin musiikkia alusta asti ja nimesin sen ensi kuulemalta euroviisuheviksi.

Dark Floors on tietyllä lailla jatkoa Riski & Putaansuun nuoruusvideoille. Joukko ihmisiä on suljetussa paikassa, kun outoja alkaa tapahtua. Nyt sopassa vain on ollut parin koulukaverin lisäksi kymmenittäin elokuva-ammattilaisia ja läjäpäin rahaa. Jo Kin-elokuva oli toisen Lordi-levyn yhteydessä toteutettu kehno kauhulyhäri, jonka pilasivat "ulkopuoliset", mm. eri ohjaaja. Dark Floors kärsii pitkäksi elokuvaksi venyttämisestä, kun ideoita on saman verran kuin vanhoissa parinkymmenen minuutin nuoruusvideoissa. Lupaavan alun jälkeen elokuva jää junnaamaan paikalleen eikä juonesta voi paljoa puhua. Tarkoituksena on varmaan ollut tehdä klassinen kauhuelokuva, mutta ideat ovat jääneet vähiin, mikä on harmi, kun tekijöinä ovat olleet kauhufriikit. Elokuvassa ei ole kauhua eivätkä sen "pahiksiksi" oikein sovi Lordi-yhteyeen jäsenet, koska eihän heitä voi tappaa lopussa eivätkä he voi muuttua "hyviksi" hirviöiksikään. Päähenkilöillä taas ei ole mitään tavoitetta, mihin he voisivat pyrkiä. Kun kauhuelokuvalla on näin naurettavia ongelmia, ollaan vaarallisilla vesillä. Kun mukana on auto, joka ei käynnisty, pyörätuoli, joka juuttuu kiinni ja pikkutyttö, joka "tietää", ollaan perimmäisten kauhukliseiden äärillä.

Kielenä on englanti, missä ei ole sinänsä mitään ihmeteltävää. Johan kotimaan kierros osoitti, että kohdemaana ovat kansainväliset markkinat. Tietynikäisiin kauhu- ja Lordifaneihin leffa
saattaa iskeä kympilläkin. Onhan tämä ainakin parempi kuin Kivikasvojen draculashow, josta ikäluokkani sai elinikäiset traumat kymmenvuotiaana.

Putaansuu & Riski: seuraavalla kerralla soittakaa Selinin sijaan Markolle, kun alatte tehdä kauhuleffaa. Heh.

Tali-Ihantala 1944 (2007)

Tali-Ihantala 1944 sai jo ennen valmistumistaan kansanvälistä huomiota. Minultakin kysyttiin ulkomailta dvd:n julkaisusta ennen kuin elokuva oli ollut Suomen ensi-illassa. Ennätysmurskaavat arvostelut lannistivat minut(kin), joten katsoin elokuvan vasta nyt dvd:ltä. Kokemus oli oikeastaan hyvin positiivinen.

Elokuvasta ei ole yritettykään tehdä perinteistä juonielokuvaa. Sodassa kaikki ovat marsalkasta rivisotilaaseen sivustakatsojia ja pelinappuloita. Siinä mielessä Tali-Ihantala on sotaelokuva parhaasta päästä. Maailmanluokan sotaelokuvaksi leffan tekee sen panssarivaunukuvaus. En muista nähneeni - jonkinalaisena sotaelokuvafriikkinä itsekin - näin hyvää panssarivaunutaisteluiden esittämistä. Kerrankin nähdään, miltä vaunun sisällä näyttää ja tuntuu.

Panssarivaunuihin keskittyineitä elokuvia on tehty aiemminkin, mutta aina ne ovat kaatuneet autenttisuuden puutteeseen. Niinpä esimerkiksi Samuel Fullerin sinänsä mestariteos Big Red One esitti amerikkalaisia panssarivaunuja kömpelösti muka saksalaisiksi legendaarisiksi tiikereiksi muutettuina - vain sakutunnukset oli maalattu jenkkipanssarien kylkiin. Battle of the Bulge taas naamioi yhtä kömpelösti Korean sodan aikaisia jenkkitankkeja Ardennien metsissä hyökkääviksi panzereiksi, vaikka elokuvan aihe oli juuri saksalaisten viimeinen suuri panssarivaunuhyökkäys. Jos tunsi yhtään toisen maailmansodan kalustoa, huomasi heti tankit väärennöksiksi ja elokuvien uskottavuus oli mennyttä. Jopa suurimmalla mahdollisella rahalla tehty Spielberg/Hanks-tuotanto Taistelutoverit ei sisältänyt kuin muutaman tankin, vaikka Normandian maihinnousun jälkeisissä taisteluissa ne olivat ratkaisevassa osassa. Tässä Tali-Ihantala tekee sotaelokuvien historiaa ja on kansainvälisen huomionsa ansainnut. Siinä on mukana aitoja saksalaisten ja venäläisten tankkeja, jotka sodan tiimellyksessä vaihtoivat - useimmin suomalaisten hyväksi - usein omistajaa. Kaikki tämä suomalaisittain minibudjetilla verrattuna edellisiin.

Tali-Ihantalaa voi tietenkin arvostella siitä mistä muitakin sotaelokuvia. Kirjallisuus menee aina satoja vuosia edellä siinä, mitä voi kuvata. Niinpä esimerkiksi Leväslaihon romaaneista tuttua piereskelyä ei tässä kuulla, vaikka kirjailija itse on yksi elokuvan panssarisankareista. Verta ja suolenpätkiä ei näy, mutta niiden realistinen esittäminen olisi liian sietämätöntä. Vielä 1960-luvullahan sotaelokuvissa oli tapana kaatua siististi rintaa pidelleen maahan, kun osuma tuli. Silvoutuneiden ja murskaantuneiden ruumiiden näkeminen ei ole ainakaan niiden etu, jotka sotia maailmaan yhä lietsovat.

Will Self: Suuret apinat (1999)

HoooGraaa! Will Shelfchimp, pussaan peräreikäänne ja osallistun mielelläni naimarinkiinne. Fiktiivinen kertomuksenne villi-ihmisistä 'huu' oli nokkela, vaikka kirjallisuuspiireissä on viitelty toistakin. Nähdäkseni metodinne 'juk juk' oli kääntää meidän simpanssien maailma yltympäri ikään kuin ihmiset olisivat voineet luoda loistavan kulttuurimme. Mikä herkullisen naurettava ajatus .

Olen antanut viittoa itselleni, että ryhmänne voi mitä parhaiten. Olettehan muistanut paneskella tyttärienne tarpeeksi 'huu?'. Voisitte kutsua minut kylään, kun naaraallanne alkaa taas turvotus , kiitos hänelle viimeisestä nainnista. Kuvailitte muuten kirjassanne mainiosti, miten nämä villi-ihmiset parittelevat salassa eivätkä 'huuu' ota paritteluun mukaan edes lapsiaan. Tämä osoittaa mielestäni hyvin villi-ihmisten luonnotonta rappiota ja erkaantumista ympäröivästä luonnosta 'wroaaah!'.

Koska olette brittiläisen kirjallisuuden eturin simpansseja - kuten teillä on tapana itseänne luonnehtia - olette valinneet päähenkilöksenne kuvataiteilijan ja sitä kautta 'huu' päässyt parodioimaan myös taidemaailman gorillamaisuuksia. Mielestäni tämä kehittely jää kuitenkin hieman etäiseksi. Olisi joka tapauksessa mukava taas rystykävellä kanssanne, pidellä kiveäksiänne kourassani sekä sukia paskakokkareita ja spermatahroja turkistanne, hyvä peräseni. Tunnustan ylemmyytenne hierarkiassamme.

Graah! Wroaah!

Linnunradan käsikirja liftareille (kuunnelmajaksot 1-18, 1984-1991)

Aluksi oli kuunnelma. Ja kuunnelmasta sikisi kirjoja, televisiosarja, sarjakuvia, LP-levyjä, näytelmäversioita, tietokonepeli ja elokuva. Ja kuunnelma käännettiin suomeksi ja tehtiin ensimmäisen kerran ääniaalloiksi Orwellin vuonna 1984. Profeettamme Richard Dawkins omisti Jumalharha-kirjansa kaiken tämän luojalle, Douglas Adamsille, joka siirtyi toisiin galakseihin 2001.

Linnunradan käsikirja liftareille on maailman kuuluisin kuunnelma, vaikka monille se on varmasti tuttu muiden formaattien kautta. Suomessakin sen kanssa suosiosta voi kilpailla vain Knalli ja sateenvarjo - joka on myös brittiläisen kirjoittama, ja jossa on mukana samoja ääninäyttelijöitä.

Numero 42 on noussut käsitteeksi ja yleistiedoksi vastauksena "suureen kysymykseen elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta". Baabelin kala, maailmanlopun ravintola ym. ovat klassikoita ja osoittavat Adamsin mielikuvituksen voimaa. Hän lanseerasi myös "viisiosaisen trilogian" käsitteen, vaikka Isaac Asimov oli jo ennen häntä kirjoittanut moisen.

Scifinä ja sen parodiana Käsikirjalla on samat ongelmat kuin kaikilla muillakin tieteisfiktioilla. Kaikkea ei voi kyseenalaistaa ja keksiä uudelleen, koska jotain täytyy pystyä kommunikoimaankin. Niinpä scifissä päähenkilöt ovat yleensä ihmisiä, vaikka olisivat kotoisin kaukaisista galakseista. Itse kieltä on tietenkin mahdotonta keksiä uudestaan, koska ilman sitä fiktio jäisi kirjoittamatta tai ainakin vastaanottamatta. Hauska parodia tästä on valaspoikasen sisäinen monologi tämän pudotessa kohti kuolemaansa; valas joutuu keksimään käsitteitä voidakseen ajatella, että tämä "heiluttaa" "pyrstöään".

Kuuntelin suomalaisen version jälkeen ensimmäisen sarjan alkuperäistä englanninkielistä kuunnelmaa. Suomalainen ei jää lainkaan alkuperäissarjan varjoon. Kuunnelmat muistuttavat äänimaailmaltaan aika lailla toisiaan, ja tunnusmusiikkikin on sama. Suomalaisessa versiossa masentunut Marvin-robotti on paljon parempi kuin alkuperäisessä. En onnistunut nyt saamaan käsiini viimeisiä seitsemää jaksoa, mutta niitä pidetään sarjan heikoimpina eivätkä ne onnistu saattamaan tarinaa kunnon päätökseen.

Entä mitkä olivat jumalan viimeiset sanat?

Pahoittelemme teille aiheuttamaamme häiriötä.

"24" (ensimmäinen tuotantokausi 2001)

Jos vastaus on "42", mikä on kysymys?

Vinkki: "tydyt-TI-dyy."

Kysymys on "montako minuuttia on kapitalistin tunti?" Näin monta minuuttia nimittäin mahtuu "24"-sarjan "reaaliaikaiseen" tuntiin, kun siitä otetaan pois mainoskatkot. Kun alku- ja lopputekstit poistetaan, voidaan sanoa, että tunnista jää puuttumaan kolmasosa. Vuorokaudessa on näin 17 tuntia.

Huvittavaa on, että vaikka sarja tapahtuu reaaliajassa, amerikkalaisittain pitkien mainoskatkojen aikana ei tapahdu tietenkään koskaan mitään merkittävää. Ehkäpä henkilöt käyvät tänä aikana vessassa tai syövät ja juovat, koska itse sarjassa he eivät sitä tee. Ensimmäisessä tuotantokaudessa päähenkilö Jack Bauer nähdään syömässä kerran, ja kun pahat terroristit tunteja myöhemmin tarjoavat vankina olevalle Bauerille ruokaa, tämä kieltäytyy. Sarjassa ei myöskään nukuta eikä kukaan ole koskaan väsynyt. Ainoana poikkeuksena on Jackin tytär Kim, jonka äiti herättää, kun tämä on niin väsynyt, että torkkuu. "Et saa nukkua Kim, meidän täytyy olla varuillaan, jotta voimme paeta vankeudesta", äiti sanoo! Kun sarja alkaa ja päättyy keskiyöllä, voidaan laskea, että lopussa kaikki ovat valvoneet nelisenkymmentä tuntia putkeen. Tämän taisivat huomata myös sarjan tekijät, sillä toinen kausi alkaa sopivammin aamukahdeksalta.

"24" korostaa amerikkalaisten Pyhää Perhettä huvittavuuteen asti. Kaikki muu ovat toissijaista - myös "kansallinen turvallisuus" - kun Jack Bauer yrittää pelastaa jatkuvasti pulaan joutuvaa vaimoaan ja tytärtään. Sarjan edetessä perhesiteet venyvät ja paukkuvat, kunnes kärjistyivät viimeisimmässä tuotantokaudessa hyperoidipaalisiin mittoihin, kun Jackin isä osoittautuu pahikseksi ja tämä joutuu kiduttamaan omaa veljeään - joka joutuu lopulta oman isänsä tappamaksi. Samalla panokset kohoavat kausi kaudelta, kunnes ydinpommin räjäytys on vain yksi monista juonikuvioista.

"24":n merkittävyydestä 2000-luvun americanalle todistaa se, että sitä ovat parodioineet sekä South Park että Simpsons. Soittoäänestä on tullut tunnistettava ikoni. Sarjan yhteen jaksoon mahtuu enemmän juonenkäänteitä kuin keskiverron suomalaisen kirjailijan koko tuotantoon.

Samalla "24" on aika kliseistä toimintasarjaa ja kuvastaa amerikkalaisten tuntoja 2000-luvulla. Kidutuksesta tulee sarjan edetessä yhä hyväksyttävämpää ja päähenkilö turvautuu siihen yhä hanakammin. Keskimäärin joka toisessa jaksossa kidutetaan jotakuta. Tahaton osoitus jenkkien järjestelmästä on, että sen eri byroot - fiktionaalinen Ciitiijuu ym. - joutuvat tappelemaan jatkuvasti keskenään. Vaikka tämä on tietenkin draamallisesti oivallista, sillä on taustansa todellisuudessa, kuten Looming Tower -kirjan yhteydessä kirjoitin. Tarinankerronta on vauhdikasta, ja vauhti ja mutkikkaat juonenkäänteet ovatkin monesti pääasia, niin ettei katsoja huomaisi tapahtumien logiikan ontumista. Vaikka kaikki tapahtuu yhden päivän aikana, likaa tai hikeä ei näy missään. Hyviksillä on tausta ja tunteet, pahikset ovat tunteettomia ja fanaattisia juonittelijoita tai tappokoneita - ja jos päähenkilöinä on naisia, he ovat aina nuoria, hoikkia ja hyvännäköisiä. Kaikki ovat ehdottoman varmoja asiastaan. Pahikset tulevat yhä useammin ulkomailta, vaikka kaiken takana saattaakin olla draamallisten keinojen takia kuka tahansa.

Sarjassa toiset ovat tasa-arvoisempia ja arvokkaampia kuin toiset ja siksi uhrattavissa. Ihmiset ovat välineitä tietyn asian saavuttamiseksi. Kun Jack Bauerin vaimo paljastuu olevansa raskaana ja raiskattu - tässä järjestyksessä - olin varma, että hänen täytyy kuolla, kuten kävikin toistakymmentä jaksoa myöhemmin. Useassa kohdin juonenkäänteet ja varsinkin henkilöiden motiivit, jotka aiheuttavat nämä käänteet saivat aikaan epäuskoisia naurahduksia ja pään pudistelua.

Ensimmäisellä kaudella ehdoton auktoriteetti ei ole vielä pyhä "Mr. President", vaan vasta presidenttiehdokkaaksi pyrkivä, musta senaattori David Palmer. Niinpä Jack ei pääse vielä alussa laukomaan "Jees, mistö president" -lausettaan, mutta jatkossa sitäkin enemmän. Senaattori Palmer on tietenkin kaiken yläpuolella oleva, leuka pystyssä ja ryhdikkäänä kaiken selvittävä oikeamielinen suurmies, jonka ympärillä juonitellaan jatkuvasti. Jatkossa presidentti Palmer tietenkin salamurhataan.

Bertrand Russell: Länsimaisen filosofian historia 1-2 (1946)

Toisen maailmansodan aikana kirjoitettu Russellin kaksiosainen, yhteensä tuhatsivuinen filosofian historia on klassikko. Russell kirjoittaa parhaimmillaan terävästi ja hän pyrkii alaotsikkonsa - Poliittisten ja sosiaalisten olosuhteiden yhteydessä varhaisimmista ajoista nykyaikaan asti - mukaisesti kontekstualisoimaan käsittelemänsä filosofit omaan aikaansa. Lisäksi hän pyrkii oman common sensensä mukaan osoittamaan, millaisia käytännön vaikutuksia kullakin filosofilla on ollut ja langettaa tuomionsa senkin mukaan. Kun hän sai Nobelin palkinnon 1950, kirja mainittiin yhtenä Russellin tärkeimmistä ansioista.

Kuten monet filosofian historiat, myös Russellin on monella tavalla muotopuoli, kuten myös oman aikansa ja tekijänsä lapsi. Russell painottaa oman taustansa mukaan logiikkaa ja matematiikkaa. Vanhan ajan ja erityisesti antiikin Kreikan filosofia korostuu luonnollisesti viime aikojen filosofian kustannuksella, josta on vaikea nähdä sitä, mikä on olennaista ja merkittävää. Näin Russell esimerkiksi käsittelee Marxia kirjan loppupuolella vain kymmenen sivun verran ja heti tämän jälkeen Henri Bergsonia 25 sivua. Tämä on hämmästyttävää ottaen huomioon Russellin itselleen asettaman tehtävän, filosofien käytännön vaikutuksiin perustuvan arvostelun. Hän ei käsittele Marxin vaikutusta, vaikka sosialismiakin tunnustanut Russell mainitsee käyntinsä Neuvostoliitossa vaikuttaneen itseensä negatiivisesti. Ehkä hän kirjoittaessaan tätä osaa kirjastaan aivan sodan loppupuolella ja puna-armeijan vyöryessä kohti Berliiniä, oli haluton antamaan liian jyrkkää tuomiota Marxille, jota ei näytä muuten arvostavan ollenkaan. Jos näin on, hän syyllistyy älylliseen laiskuuteen tai jopa pelkuruuteen, joista hän itse arvostelee monia muita.

Platonin ja Rousseaun Russell sen sijaan tuomitsee täyslaidallisella samoilla kriteereillä. Tämä oli tietenkin paljon helpompaa ja turvallisempaa; eihän Platonin kannattajilla ollut panssarivaunuja 1940-luvulla, ja Rousseausta "johtuva" Hitler oli häviämässä sodan. Tietenkin myös Nietzscheä arvostellaan natsien oppi-isäksi.

Kirjan suurin ja mielestäni lähes käsittämätön muotopuolisuus on se, että Russell käsittelee keskiajan katolista "filosofiaa" yli kahdensadan sivun verran, vaikka itsekin toteaa näiden olevan "pimeitä vuosisatoja" eikä katso noin Aristoteleen ja renessassin välisenä viitenätoista vuosisatana tapahtuneen mitään kehitystä filosofiassa. Silti Russell käsittelee kirkkohistoriaa pitkäpiimeisesti ja luettelomaisesti yli viidesosan koko kaksiosaisesta kirjastaan. Itse asiassa tämä osuus muodostaa yhden kokonaisuuden kolmesta osasta. Tämä on vieläkin hämmästyttävämpää siksi, että Russell oli julkisesti ateisti. Myös kaikenlainen kriittisyys ja muissa osissa välillä esiin tunkeva terävä piruilu puuttuvat tästä osasta kokonaan.

Jalkapallon EM-kisojen finaali 29.6.2008

Rynnäkkö, voimallus
Mikä oivallus!
Kaitsija kiirustaa
vastvoimallus,
Hispaania!

Torres:
se on yks suurferrari
Soon hypermeisterpleijeri.

Naomi Klein: The Shock Doctrine - The Rise Of Disaster Capitalism (2007)

Naomi Klein on rankattu maailman intellektuaalisimmaksi julkkisnaiseksi. Hänen edellään "The 2005 Global Intellectuals Poll” -listalla on vain kymmenen miestä. Hänen No Logo -kirjansa loi paradoksaalisesti sekä hänestä että kirjastaan logon. Näyttävästä nuoresta naisesta tuli hippipoikien idoli kautta maailman. Kännyköihin saattoi tilata No Logo -logoja. Samalla Klein tienasi tukun rahaa.

Rahaa Klein on tienannut myös tällä teoksellaan (sanon tämän vain kateellisena). Klein matkustaa ympäri maailmaa katastrofialueilla ja näkee, miten kerta toisensa jälkeen pahat kapitalistit toteuttavat ilkeän tohtorin, Milton Friedmanin, oppeja ja käyttävät luonnon- ym. katastrofeja hyväkseen tiristääkseen köyhiltä heidän viimeisenkin pennosensa. Ellei katastrofeja ilmaannu, niitä juonitaan itse maan matosten päänmenoksi.

Vakavasti puhuen tässä on kirjan ongelma. Klein on journalisti, eikä tieteentekijä, eikä hänen perspektiivinsä ulotu muutamaa vuosikymmentä kauemmaksi. Hän kehittää teorian, joka ei kestä mitään teoreettista tarkastelua, mutta johon viime vuosikymmenten valikoidut tapahtumat kyllä sopivat. Itsekin sivusin joitakin näistä tapahtumista (Irakin sota, terrorismi) väitöskirjassani, mutta vasta kun olin yrittänyt osoittaa, miten nykyaikainen kapitalismi toimii.

Klein näkee pinnan ja syylliset, muttei syitä sen alla. Kritisoin väitöskirjassani No Logoa lyhyesti juuri samasta asiasta. No Logossa hän hyökkäsi logoja ja suuryrityksiä vastaan, muttei ymmärtänyt, miten ne loppujen lopuksi liittyivät laajempaan kapitalismin trendiin. Samalla hän referoi virheellisesti ainakin situationistien ajatuksia spektaakkeliyhteiskunnasta. Tässä kirjassa hän näkee syylliset pukumiehet, muttei ymmärrä, että nämä vain käyttävät hyväkseen kapitalismin mahdollisuuksia - kuten Klein itsekin - sen sijaan että olisivat luomassa sitä jonkinlaiseksi opiksi ja salaliitoksi maailman köyhiä vastaan.

Klein on tietenkin hyvällä asialla ja olen aika lailla samaa mieltä hänen kanssaan monesta asiasta. Silti hänen tarjoamansa ratkaisu - ihmisten täytyy vain nousta rosvokapitalisteja vastaan - on vähintäänkin epätyydyttävä, vaikka siitäkin hän tarjoaa käytännön esimerkkejä. Samoin hänen shokkiteoriansa juontuminen 1950-luvun sähköshokkimenetelmistä on lievästi sanottuna kökkö. Kapitalismin juuret juontuvat kyllä vähän syvemmälle ja kauemmaksi historiaan.

Kirjaan liittyy kuusiminuuttinen samanniminen lyhytelokuva, joka on saatavilla esim. youtubesta. Se kuvittaa kirjan teesejä pikapainoksena niin, että tyhmempikin ne tajuaa.

Transformers (2007)

Olen yrittänyt katsoa tätä elokuvaa useamman kerran, mutta aina sen aloitettua on tullut epäusko siitä, että tällaista lapsellista megaspektaakkelia tekevät aikuiset, järjissään olevat ihmiset. Nyt sain pyöritettyä leffan läpi muiden askareiden lomassa. Kaksi ja puolituntinen rymistely olisi ollut liian raskas, jos siihen olisi pitänyt keskittyä yksinään. Tämä voisi toimia samalla tavalla vieroituksena Hollywood-sonnasta kuin Kellopeli appelsiinin tunnettu kohtaus, jossa päähenkilö Alex pakotetaan katsomaan kuvia raiskauksista ja murhista.

Kaikki Hollywood-kliseet ovat käytössä, jotta kymmenvuotiailta kautta maailman saataisiin rahat kynittyä. Päähenkilönä - muotoaan muuttavien robottijuttujen lisäksi - on söpö poika, joka haaveilee autosta ja tytöistä. Tietenkin hän on "valittu" ja joutuu keskelle robojen ja ihmisten sotaa. Välillä ihmetellään kaikkea "jännää" suu auki. Koska "jännät" robotit eivät voi olla pelkästään pahiksia, on roboissakin hyviksiä. Mukana on paljon pukumiehiä ja solttuja; tällä kertaa ei sentään Ameriikan presidenttiä kuten yleensä, mutta kylläkin puolustusministeri. Tietenkin söpö poika saa auton ja tytön. Ennen lopputaistelua tyttö pussaa poikaa. Sitten rymistellään ja tuhotaan pilvenpiirtäjiä. Lopussa kaikki on hyvin ja söpö poika pussaa söpöä tyttöä makeen auton konepellillä auringon laskiessa.

Näihin megakatastrofispektaakkeleihin tietenkin kuuluu, että vaikka tuho ja rymistely on valtavaa ja tapahtuu keskellä kaupunkia, missään ei näy ruumita eikä väkivallalla ole muita seurauksia kuin makeelta näyttävä tuho. Tällä kertaa voi "iloita" vain siitä, että kerrankin möreät traileriäänet ovat saaneet töitä pitkässä (piitkässä) elokuvassa, kun robot puhuvat heidän äänillään.

Tällaisia huonoja elokuvia katsoessa tai huonoja kirjoja lukiessa tulee usein masentuneeksi, kun ajattelen omaa kirjallista uraani. Kun maailma on täynnä tällaista keskinkertaista sontaa ja melua, miten on mahdollista, etten ole itse noussut vielä edes mitättömyydestä keskinkertaisuudeksi? Olenko ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisesti väärin?

Donna Tartt: Pieni ystävä (2003)

Donna Tarttin yli 600-sivuinen tiiliskivi jäi vuosiksi kesken noin sivun 70 kohdalla, mutta nyt sain luettua sen loppuun. Samanlainen ilmiö näyttää toistuneen kirjan kohdalla monien muidenkin lukijoiden kohdalla. Googlettamalla selviää nopeasti, että romaani on ollut pettymys. Tarttin ensimmäinen romaanihan oli 1992 ilmestynyt, juhlittu Jumalat juhlivat öisin, jota tämä kirjoitti 9 vuotta. Tämä toinen romaani ilmestyi 10 vuotta esikoisen jälkeen, mutta sen loistokkuuteen se ei valitettavasti pääse. Vaikka itsekin luin Jumalat (eli Secret Historyn) viitisentoista vuotta sitten, ei Pieni ystävä yllä millään tasolla sen jättämään vaikutukseen.

Kerronta on toki sujuvaa -muttei loistokasta kuten Jumalissa - mutta tapahtumia vähän. Vaikken ole aina maailman tarkkaavaisin lukija, minulle selvisi vasta noin sivun 220 kohdalla, että päähenkilön, 12-vuotiaan Harrietin paras ystävä - nimeltään Hely - onkin poika eikä tyttö, jona olin tätä siihen asti pitänyt. Englanninkielessä tällaista epätietoisuutta ei tietenkään pääse syntymään, mutta kirjan henkilöt ovat kumman ohuita ja motivoimattomia tällaiseen vähätapahtumaiseen tiiliskiviromaaniin.

On epätyydyttävää, että kun kyseessä on tiiliskivikirja murhamysteeristä, sen juonen voisi selittää parilla lauseella. Loppua kohti juoni muuttuu jonkinlaiseksi vähätapahtumaiseksi neitietsivä-tarinaksi. Lukija ei voi paljoa samaistua 12-vuotiaaseen Harrietiin tai "vastapuolella" olevaan valkoiseen roskaväkiperheeseen, joka kokkailee amfetamiinia mökissään ja sekoilee huumehöyryissään. (Myös yllä mainitsemani Helyn sukupuoli on aika yhdentekevä, vaikka esiteini-ikäisestä etsiväparista olisi saanut herkullisia aineksia kirjaan). Lopun kohtaaminenkin on epätyydyttävä, vaikka siinä on vähän yritystä yllättää lukija. Tokihan kirjan lukee ja varsinkin suurempina annoksina se onnistuu imaisemaan sisäänsä, mutta kokonaisuutena se on tosiaan pettymys.

Pulmuset (kaikki jaksot 1987-1997)

Sain päätökseen kuukausia kestäneen Married... with Children -maratonin. Al Bundy kumppaneineen naurattaa edelleen eikä aika ole syönyt sarjan nerokkuutta. Sarjan taso - 260 jaksoa - myös pysyi suunnilleen samana loppuun asti, vaikka siinä oli joitakin harhalaukauksia, kuten Bundeille muuttanut sukulaispoika 7. kaudella ja Peggy Bundyn mihinkään johtamaton raskaus vuotta aikaisemmin. Jälkimmäinen johtui tietenkin näyttelijä Katey Sagalin oikeasta raskaudesta (joka päättyi keskenmenoon). Edellinen kirjoitettiin sarjasta ulos sekä katsojien että tekijöiden helpotukseksi.

Työnimi Not the Cosbys kertoo sarjan ideasta. Bundyt ovat epämiellyttävä perhe, joka ei pidä toisistaan. He ovat kiiltokuvaperhe Cosbyjen täydellinen vastakohta - ja samalla parempi samaistumisen kohde koko maailman albundeille.

Al Bundy on tietenkin jo Homer Simpsonin tapainen käsite. ja heissä on aika lailla samaa - paitsi että Pulmuset alkoi ennen Simpsoneita. Al on misantrooppi, joka inhoaa perhettään ja työtään naisten kenkäkaupassa. Hän palvoo kauniita naisia mutta häntä etoo ajatuskin seksistä vaimonsa kanssa. Hänen harrastuksiinsa kuuluvat tissilehdet ja nakubaari sekä No Ma'am -kerho, jossa hän luuserikavereidensa kanssa juonii naissukupuolta vastaan. Hänen lempitv-sarjansa on Psycho-Dad ja tähtihetkensä vuonna 1966, kun hän teki high schoolissa yhdessä pelissä neljä touchdownia. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä alamäkeä. Hänen elämänohjeensa on "älä koskaan mene naimisiin". Vaikka hänelle tulee välillä tilaisuus päästä viheliäisestä perheestään eroon, hän kumminkin aina palaa sen luokse. Muille perheenjäsenille hän on kävelevä - tai paremminkin sohvalla löhöävä - lompakko ja naurunaihe.

Peggy Bundy on kotiäiti, joka ei tee kotitöitä. Hän ei osaa kokata tai siivota vaan katsoo mieluummin päivät pitkät televisiota. Hänellä ei ole shoppailun lisäksi muita harrastuksia. Hänen tyttönimensä on kuvaavasti Wanker ja hän on kotoisin junttimaisesta punaniskaperheestä. Hän pakottaa usein vastentahtoisen Alin harrastamaan seksiä kanssaan.

Kelly Bundy on tyhmän blondin perikuva. Hän ei osaa sanoa miehille "ei" ja osaa hädin tuskin lukea. Kelly mm. luulee eläinaiheista piirrossarjaa luontodokumentiksi. Hänen veljensä Bud - joka on saanut nimensä Alin lempioluen mukaan - on taas takuuvarma luuseri, jolla ei onnista naisten kanssa kovasta yrittämisestä huolimatta. Hänellä on sängyn alla pumpattava barbara, joka tupsahtaa esiin kiusallisissa tilanteissa.

Pulmuset on sitcom-kirjoittamisen mallisarja. Kaikki tapahtuu tietyn kaavan mukaisesti. Ensin esitetään ongelma - joka voi olla tässä tapauksessa vaikka kuinka triviaali ja typerä - joka sitten ratkaistaan. Lopussa kaikki palaa ennalleen. (Tätä kaavaa parodioi tietenkin South Park, jossa Kenny kuolee joka jaksossa ja palaa seuraavassa jaksossa takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut). Pulmusten huumori perustuu henkilökemian lisäksi usein "nuolaisee ennen kuin tipahtaa" -periaatteelle. Ilmaantuu tilaisuus saada jotakin - usein rahaa tai naisia - ja komedia syntyy siitä, että toimitaan kuin olisi jo saatu se ja hankkiuditaan siten vaikeuksiin. Tilaisuus osoittautuu tietenkin aina pettymykseksi.

Polittisesti epäkorrektia huumoria revitään myös sarjan naiskuvasta. Naiset ovat joko kauniita, auliita, vähäpukeisia seksiobjekteja tai lihavia ja rumia nipottajia ja ihmishirviöitä. Mitään välimuotoja ei ole. Ikimuistoisimpia jaksoja on se, kun Bundyjen perheestä tehdään televisiosarja, joka saa Alin nauramaan kippurassa, muttei totuudellisena huvita muita. Lopulta Bundyt kohtaavat "tv-Bundyt". Jaksossa Reverend Al tämän No Ma'am -kerho (National Organization of Men Against Amazonian Masterhood) kehittyy uskonnoksi ja saavuttaa suunnattoman suosion ukkomiesten keskuudessa. Al kuitenkin "paljastuu" huijariksi, kun Alin arkivihollinen, naapurin Marcy, pystyy osoittamaan, että Al on harrastanut seksiä vaimonsa kanssa.


Pulmusten näyttelijät ovat jatkaneet uriaan menestyksekkäästi. Ed O'Neill on tietenkin leimautunut junttimaiseksi Al Bundyksi loppuiäkseen, mutta hän on näytellyt elokuvien ja tv-sarjojen (mm. Dragnet) lisäksi myös teatterissa. Bob Dylanin taustalaulajanakin toiminut Katey Sagal (Peggy) on parhaiten tunnettu Futuraman ääninäyttelijänä. Christina Applegate (Kelly) on näytellyt komedioissa, David Faustino (Bud) lähinnä tuntemattomammissa televisiosarjoissa. Naapurin tiukkapipoista Marcy Rhodesia näytellyt Amanda Bearce - kyllä, hän ON oikeasti lesbo! - taas ohjasi kymmeniä Pulmusten jaksoja ja on sen jälkeen ohjannut paljon muita televisiosarjoja.

John Waters -tähti Divinen piti olla mukana Pulmusissa näyttelemässsä vakituista hahmoa, Otto-setää. Rooli olisi ollut Divinen lopullinen mainstream-läpimurto. Hän kuitenkin kuoli samana päivänä, jolloin hänen piti aloittaa sarjan harjoitukset maaliskuussa 1988.

Du levande (2007)

Muistan nauraneeni yhtä kippurassa viimeksi Aleksis Kiven elämä -elokuvaa katsoessani, vaikkei sekään ollut varsinaisesti komedia. Keskimäärin 10 vuoden välein elokuvia tekevän Roy Anderssonin uutuus on tyylillisesti jatkoa tämän aikaisemmalle elokuvalle Toisen kerroksen lauluja - kuten myös tämän ohjaamille Arla-mainoksille. Pitkät, huolellisesti suunnitellut otokset liikkumattomalla kameralla (tässä kamera kerran jopa liikkuu!), amatöörinäyttelijät, episodimaisuus sekä lähikuvien ja juonen puuttuminen ovat Anderssonin jäljittelemättömän elokuvakerronnan avaimia.

Harvoin ovat "rumat, tavalliset ja lihavat" ihmiset pääosissa elokuvissa, Hollywoodissa eivät koskaan, elleivät nimenomaan näyttele kyseisentapaisia sivuhahmoja. Anderssonin huumoria on vaikea selittää tai kuvailla, ja se on paras osoitus siitä, että ollaan tekemisissä nimenomaan elokuvakerronan kanssa. Monesti tapahtuu jotain odottamatonta. Lopussa pommikoneet lentävät Tukhoman yllä, mutta elokuva loppuu juuri ennen kuin ne olisivat valmiina pommittamaan kaupunkia. Usein ollaan "ruotsalaisuuden" lähteillä, joka muistuttaa kovasti suomalaisuuttakin; pitämässä juhlaa, jossa rallatellaan perinteisiä lauluja tai tungettuna hissiin, jossa kukaan ei puhu mitään. Koko ajan ollaan kuitenkin ihmisyyden ja ihmiselämän tragikoomisuuden lähteillä. Tätä ei voi selittää, tämä on nähtävä.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (1945)

Totisesti, Hectorin ja Sinuhe Wallinheimon vanhempien tapaan myös Marko on vaikuttunut Waltarin suuresta historiallisesta romaanista ja kansaninvälisestä läpimurrosta. Ensimmäisen kerraan tämä tuli luettua jo lukiossa, missä äidinkielen opettaja pakotti koko luokan lukemaan kirjan - mistä kiitos hänelle. Sinuhen ikimuistoiset lauseet, kuten "niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan", ovat niin tuttuja, että vasta nyt luin hämmästyksekseni sen olevan peräisin Raamatusta.

Siinä missä toinen suuri suomalainen kirja, Täällä pohjantähden alla, kertoo suomalaisuudesta, Sinuhe kertoo maailmasta ja ihmisyydestä. Tässä mielessä ja 40 kielelle käännettynä se on todellista maailmankirjallisuutta. Kirja on leimattu "kirjallisuuspiireissä" viihdekirjaksi, mutta kansainväliseksi bestselleriksi se on hyvin vakava ja pessimistinen kirja.

Mietitäänpä kirjan perusteesejä. Sinuhe pettyy koko ajan ihmisiin. Naiset on tehty miellyttämään miehiä ja synnyttämään poikia (paitsi Sinuhen kaltaisia faaraon äpäräpoikia), ja he aiheuttavat petollisuudellaan vain surua ja vahinkoa. Nefernefernefer kietoo Sinuhen pauloihinsa ja aiheuttaa tämän ottovanhempien kuoleman. Vilpittömät ovat hölmöjä, joita pitää pilkata ja käyttää hyväksi. Köyhät pilkkaavat avoimesti Sinuhea kun hän auttaa heitä pyytämättä lahjaa. Ihminen ei ole päämäärä sinänsä vaan muista ihmisistä pitää aina jotenkin hyötyä. Uskonto ja ideologiat ovat huijausta ja vallankäyttöä varten; fyysistä työtä tekevät ovat tuomittuja köyhyyteen; sota on - Aristotelesta ja Macchiavellia lainaten - myös sisäpolitiikkaa ja voittajan oikeus vallitsee maailmassa. Kansalla ei ole väliä valtapeleissä, joissa murha on vain yksi monista keinoista. Orjuus ja köyhyys ovat rikkauden ehto. Sinuhen ovela orja Kaptah tajuaa kapitalismin pyörittävän maailmaa ja nousee lopulta Egyptin rikkaimmaksi mieheksi heti faaraon jälkeen. Myös hän pilkkaa Sinuhea tämän naiviudesta. Kaptahin luennot kapitalismista, jossa raha tekee lisää rahaa jo muinaisessa Egyptissä, ovat kirjan hauskimpia, mutta tosimpia kohtia.

Onko tämä sitten realismia vai pessimismiä - vai onko näillä eroakaan? Waltarin kieli viittaa pessimismiin. "Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan." Sinuhella ei ole ystäviä. Kaikki mitä hän rakastaa tuhoutuu, hänen mielestään juuri tämän takia. On mielenkiintoista, että näin synkkä romaani on valittu "rakastetuimmaksi suomalaiseksi kirjaksi".

Kirjan voi jakaa joko kahteen tai kolmeen osaa. Ensimmäinen kolmannes Sinuhen seikkaillessa maailmalla on kirjan fantastisinta ainesta - kaikissa sanan merkityksissä. Toinen kolmannes faarao Ekhnatonin uudenlaisen, pyyteettömän ja hyväntahtoisen jumalan kanssa, päättyy tuhoon jo puolivälissä. Pitkä viimeinen kolmannes, joka vie puolet kirjasta, on jopa hieman pitkitetty yhteenveto maailman ja ihmiselämän turhuudesta.

Waltari kirjoitti pitkään suunnittelemansa kirjan heti sodan päätyttyä kesällä 1945 muutamassa kuukaudessa. Toinen maailmansota vaikutti epäilemättä moniin kirjan ajatuksiin. Kirjan loppupuolella käydään hyökkäysvaunujen kanssa salamasotaa, kuten saksalaiset olivat käyneet blitzkriegiään viisi vuotta aikaisemmin. Waltarin kirjoitustahti oli kiivas ja intensiivinen, joten voi ymmärtää, ettei hän halunnut päästää Sinuhesta irti, vaan kirja venyi ja on hieman epätasainenkin loppupuolella. Kirjoittamisprosessista voi lukea kirjasta Neljä päivänlaskua, jota olen tituleerannut joskus "suureksi suomalaiseksi sienikirjaksi". Siinä Waltari vetää myrkkysieniä ja Sinuhe ilmestyy hänelle työhuoneessa. Ei ihme, että iso W oli kirjoittamisen jälkeen aivan pihalla.

Urabaani legenda kertoo, että Waltari olisi ollut yhtä aikaa Sillanpään kanssa hullujenhuoneella. Sillanpää olisi kysynyt, "tiedätkö miksi olemme täällä? Minä olen täällä siksi, koska sain Nobelin. Sinä olet täällä siksi, ettet tule koskaan saamaan Nobelia."

[Rec] (2007)

Espanjalainen Rec pyrkii kauhuelokuvana kauhistuttamaan, mutta onnistuu parhaimmillaan jännityttämään ja odotuttamaan, kuten yleensä koko genrensä. Elokuva on - kuten Blair Witch Project - niin kutsuttua feikkidokumenttia, jossa kamera ja sen kuvaaja on yksi henkilöistä. Aina voi kysyä, miten kauan kameramies jaksaa kuvata ympärillään olevaa kauhua ja tuhoa, ellei tarina vie katsojaa mennessään. Parhaimpia tämä genren oivalluksia oli elokuvan lopussa oleva kameran käyttäminen periskooppina, mutta senkin oivalluksen vei arvattava panorointi, joka päättyi tietenkin "kauhuun".

Zombie-genre on parhaita kauhun alalajeja verrattuna vaikkapa "yliluonnolliseen" kauhuun, mutta siinäkin on muutama ongelma. Käsittelytavasta riippuen parhaita ongelmia syntyy, kun joku päähenkilöistä tai heidän läheisistään saa "zombiepureman". Yleensä nämä ovat kuitenkin pateettista Hollywood-kamaa, jos niihin jäädään liiaksi riutumaan. Voi myös ihmetellä, miten vaikea oikeasti on purra toista ihmistä, mutta siitä syystä näissä elokuvissa kellään ei ole koskaan mitään kättä pidempää. Vakiintunut kauhuelokuvan klisee on taas loppusekunnin "yllätyskäänne".

Hollywood-versio nimeltään Quarantine on tekeillä.

Televisio (Yleisradiotoiminta)

So long, Yleisradio! Lähetin juuri televisioluvan lopettamisilmoituksen Ylelle. Arvoin sitä liiankin kauan, koska en ole katsonut televisiota kuukausiin, ja mitä nopeammin luvan olisin peruuttanut, sitä enemmän olisin saanut alkuvuonna maksamastani luvasta takaisinmaksua.

Television turhuus on tullut ilmeiseksi oleskellessani pitkiä pätkiä ulkomailla. Huvittavaa on ollut, kun on nähnyt joidenkin TV-riippuvaisten tuijottavan apaattisena käsittämättömällä kielellä dubattua televisio-ohjelmaa tuntikausia ymmärtämättä siitä mitään. Samalla on tullut huomanneeksi, että ohjelmat ovat kaikkialla samanlaisia. Formaatit ja hömppä ovat valloittaneet maailman. Luulen, että joskus historiankirjat tulevat kuvaamaan aikaamme henkisen köyhyyden ajaksi.

Matkalla kannettava tietokone on nykyajan monitoimikone, tieto- ja viihdekeskus. Sillä voi selata mittaamatonta nettiä ja esim. sen uutis- ja tietotarjontaa, lukea kirjoja (kirjoittaakin niitä), katsoa elokuvia ja tehdä oikeastaan mitä tahansa, mikä on muutettavissa biteiksi. Ja yhä useampi asia on myös tulevaisuudessa muutettavissa biteiksi.

Joitakin kertoja olen peruuttanut luvan matkani ajaksi (kuukausi on minimiaika tilapäiselle peruutukselle), mutta Ylellä on ollut todella ärsyttävä tapa lähettää seuraava lasku matkoillaolon aikana niin, että laskun eräpäivä on ollut heti paluun jälkeen. Ikään kuin kuukauden ulkomaanmatkan jälkeisinä päivinä ihmisellä ei olisi muuta tekemistä kuin maksaa iloisena heti uusi TV-maksu - vaikka olisi maksanut edellisen laskun juuri ennen matkalle lähtöä. Kun valitin tästä raivostuttavasta käytännöstä Ylen asiakaspalveluun, he eivät voineet muuta kuin sanoa, että "tällainen on käytäntö". Niinpä niin.

En ole tietenkään heittämässä itse televisiolaitetta roskiin. Sillä voi tehdä nykyään paljon muutakin, minkä takia itse televisiolähetysten katsominen onkin jäänyt viime vuosina minimiin. Televisiolähetysten vastaanottaminenhan ulkoistettiin viime vuonna digilaitteeseen, joka on vain yksi niistä lukuisista laitteista, jotka voidaan kytkeä nykyaikaiseen televisioon - tai oikeastaan siis näyttöön. Lisäksi ainakin itselläni - vaikka digiboksi oli käytössä useita vuosia - televisiokuva pikemminkin huononi kuin parani digiajan myötä. Televisiosta tullut elokuva näytti toisen polven vhs:ltä verrattuna samaan elokuvaan dvd:ltä.

Toinen asia on itse ohjelmatarjonta. Jos puhutaan vain Ylestä, joka sentään on hiuksenhienosti laadukkaammin profiloitunut kuin kaupalliset hömppäkanavat, ei sekään ole voinut olla lähtemättä mukaan kaikkeen siihen, josta en oikeastaan tiedä mitään enkä halua tietääkään. Vaikka satunnainen dokumentti voisi joskus olla kiinnostava, luen mieluummin kirjan kuin tuhlaan aikaani pinnalliseen dokumenttiin. Laadukkaimmat dokumenttisarjatkin ovat nykyään saatavilla dvd:llä. Harvat seuraamani televisiosarjat olen jo vuosia katsonut mieluummin periaatteella "milloin haluan ja niin monta jaksoa kerralla kuin haluan" kuin sitouttamalla itseni kerran viikossa istumaan töllön ääreen. Tämän ovat huomanneet myös sarjojen tekijät, jotka voivat laskea yhä suuremman osan tuloistaan dvd-myyntiin. Ja vaikka eräässä mielessä eristäydyn maailmasta kun en "tiedä mistä puhutaan", niin ehkä se maailma ei ole minun maailmani. En tunne olevani muita huonompi tai menettäneeni mitään jos en tiedä kuka milloinkin on joku "Matti" tai "Mette".

Kun peruutin Helsingin Sanomien tilauksen muutama kuukausi sitten, huomasin saaneeni tunnin vuorokaudessa lisää aikaa elämääni. Tässä tapauksessa säästö ei ole edelleä mainituista syistä niin huomattava, mutta askel parempaan suuntaan, koska nyt ei ole olemassa mahdollisuuttakaan vajota television tarjoamaan apatiaan. En ole köyhempi, jos minulla ei ole mahdollisuutta katsoa bumbtsibumia.

Vielä kun voisi peruuttaa iltapäivälehdet! Ulkomailla oleskelussa on Saarikoskea mukaillen "helpottavaa kun ei tiedä mistä ihmiset puhuvat" - eikä ymmärrä mitä heidän lööpeissään lukee.

Tervetuloa, televisiolupatarkastaja! (Ps. olen vielä loppukuukauden ulkomailla)

Sugar (Teatteri Vanemuine, Tartto 11.6.2008)

Tarton suurimman teatterin suuren näyttämön musikaali Sugar perustuu tuttuun Marilyn Monroe -elokuvaklassikkoon Piukat paikat. Hyvää on turha muuttaa eikä tarinaan ole tehty kuin pienen pieniä lisäyksiä. Vuonna 1972 Broadwaylla ensiesityksensä saanut musikaali ei voi tietenkään välttää vertailua alkuperäisen elokuvan kanssa, jota on todella vaikea ylittää - eikä siihen pystykään. Musikaali on pyörinyt New Yorkissa ja Lontoossa, mutta molemmissa vain vähän aikaa, mikä on aika raadollinen osoitus siitä, että näytelmässä on ongelmia.

Näytelmä on tekstitetty englanniksi. Musiikki on tyhjänpäiväistä, mutta menevää 1930-luvun tyylistä iskelmää, johon on sekoitettu nauhalta tulevaa Tarantino-tyylistä rokkia. Musiikki ei vie tarinaa eteenpäin, ja vaikka tarinan keskellä on yhtye, sen esityksiä ei ole kuin muutama. Sugar Kanen esittäjä, kuten eivät muutkaan näyttelijät yllä tietenkään Marilyn Monroen, Jack Lemmonin tai Tony Curtisin valovoimaan. Tämä epäreilu vertailu taitaa olla musikaalin suurimpia ongelmia. Vain mafiapomon esittäjä on mainio hahmo Marlon Brando -tyylisen muminansa kanssa. Koreografia on olematonta; vain yhdessä kohtauksessa on jotain ideaa, mutta sekin kaatuu kömpelöön toteutukseen. Usein lavalla on kymmeniä näyttelijöitä, joilla ei ole oikein mitään tekemistä. Vähän niin kuin huonossa kesäteatterissa.

Erityinen kiitos maltillisesta pituudesta. Väliaika alkoi jo 50 minuutin kohdalla, mutta toinen puoliaika olikin epätavallisesti pidempi kuin ensimmäinen. Silti tarina saatiin loppuun kahdessa tunnissa, kun musikaalien tavallinen pituus on kahdesta ja puolesta tunnista uuvuttavaan yli kolmeen tuntiin.

Vanemuine-teatterin ohjelmistopolitiikka on aika erikoinen: Yksittäisiä näytelmiä esitetään viikko putkeen ja sitten voi olla parin kuukauden tauko ja taas viikko esityksiä. Tällä metodilla näyttää saavan katsomot täyteen, kuten tässäkin tapauksessa. Tartossa teatterissakävijät ovat aika lailla samanlaisia kuin Suomessa tai vaikkapa Prahassa. Paljon keski-ikäisiä naisia ja hyvinpukeutuneita miehiä. Toisin on Lontoossa, jossa teatterikäyntiin ei tarvitse erikseen pukeutua ja jossa kävijäkunta on keskimääräisesti jopa kymmeniä vuosia nuorempaa. Siellä Markonkaan ei tarvitse tuntea alemmuudentunnetta "huonon" pukeutumisensa takia.

Catch a Fire (2006)

Tämä tarina on tosi. Philip Noycen ohjaama Catch a Fire kertoo Etelä-Afrikan apartheidin päivistä, jolloin valkoiset joutuivat opettamaan alaikäisille tyttärilleenkin aseella ampumista "turvallisuutensa" vuoksi. Tim "Hollywoodin omatunto" Robbins esittää tällä kertaa pahista, terrorisminvastaisen poliisin päällikköä, jonka metodeihin kuuluvat kidutus ja epäillyn kiristäminen tämän perheenjäsenten avulla. Kun erästä viatonta mustaa miestä vastaan käytetään vastaavia metodeja, tämä alkaakin terroristiksi/vapaustaistelijaksi (nämähän ovat useimmiten näkökulmasta riippuvia määrittelyitä).

Analogia amerikkalaisten "terrorismin vastaiseen sotaan" on selkeä. Elokuva huipentuu antikliimaksiin, kun öljynjalostamoon suunniteltu pommi-isku epäonnistuu. Tim Robbins onnistuu olemaan pahiksenakin sympaattinen, mutta hänen henkilöhahmonsa ei ota opikseen virheestään. Kuten eivät jenkit nykyäänkään.

Candace Bushnell: 4 blondia (2003)

Candace "Sinkkuelämää" Bushnellin maailma on yhtä kaukana Markon elämästä kuin Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Kirjan kaikki naiset ovat kauniita, pitkiä ja blondeja, miehet ovat todella rikkaita, pitkiä ja tummia. Miehen tärkeimmät ominaisuudet ovat pankkitili, peniksen koko ja hyvä pukeutuminen - tässä järjestyksessä. Naisen tärkeimmät ominaisuudet ovat ulkonäkö, suihinottokyky ja muut seksitaidot. Kaikki haluavat harrastaa seksiä toistensa kanssa - paitsi niiden 99,99999% ihmiskunnasta, joilla ei ole mainittuja ominaisuuksia ja jotka eivät satu kuulumaan New Yorkin, Lontoon tai Cannesin elokuvajuhlien suihkuseurapiireihin. Naisten tehtävä on hyötyä ulkonäöstään ja seksitaidoistaan. Ja kun miehet ovat kaikki miljonäärejä eikä heillä ole varaa hankkia äpärälapsia, harrastetaan "varmuuden vuoksi" anaaliseksiä.

Siinä kirjan idea. Näkökulma on naisten. Miehet ovat käveleviä lompakoita ja peniksiä. Naiset ovat seksihulluja, tasonsa tietäviä munahaukkoja, jotka ovat opiskelleet jokapäiväisen pornonsa. Mitään uutta kirja ei tarjoa, ellei siksi lasketa naisnäkökulmaista, jatkuvaa seksin, rahan, pinnallisuuden ja huumeiden liikakäyttöä. Vaikka kaikki henkilöt ovat alojensa huippuja - naiset lähinnä seksin, kokaiininkäytön ja shoppailun huippuammattilaisia - kaikki ovat mukana samassa pintaliidossa eikä kukaan kyseenalaista mitään eikä millään ole mitään seurauksia. Eivät edes lukuisat sivuilla vilahtelevat kirjailijat tai elokuvaohjaajat - tai juuri varsinkaan he. Välillä mennään niin yli, että voisi luulla kyseessä olevan parodian. Mutta ei, tämä ei ole parodiaa, tämä on menestyskirjallisuutta.

Reijo Mäki: Tatuoitu taivas (1996)

Reijo Mäen "varhaistuotantoon" kuuluva Tatuoitu taivas muistuttaa äsken arvioimaani Vares-scifikirjaa Hard Luck Cafe, mutta ilman Varesta. Kirjasta luvataan kulttiklassikkoa ja "suomalaista Blade Runneria", mutta se on liioittelua. Kolmas maailmansota (!) on romahduttanut Euroopan Unionin, valuuttana käytetään tällä kertaa jenejä ja tapahtumapaikan nimi on Union City.

Meininki on yhtä tylyä kuin Hard Luck Cafessa: kovia psyykenlääkkeitä/huumeita syövät kaikki, huorat ovat halpoja ja miehet tosiäijiä. Hihhulit harrastavat joukkoristiinnaulitsemisia ja meteoriitti uhkaa koko maapalloa. Mutta siihen se sitten jääkin. Juoni on yhdentekevä ja sellaiset "vitsikkäät" henkilöiden nimet, kuten Uno Louner, Pär Form, Genious ja Dian Kiss kuuluvat lähinnä aloittelevan (teinipoika)kynäilijän sanastoon, joka pitää itseään hyvinkin nokkelana. Nyt ne syövät koko kirjan maailman uskottavuutta, joka on scifin tapauksessa kohtalokasta.

Anatoli Gordijenko: Kuoleman divisioona (2007)

Tästä dokumenttiromaanista on otettu Suomessa ainakin seitsemän painosta, mutta Venäjällä sitä painettiin aluksi vain tuhat kappaletta. Tämä kertoo jotain Talvisodan kiinnostuksesta rajan kummallakin puolella. Sodanhan piti olla riemumarssi Helsinkiin vapauttamaan Suomen proletariaatti sortajan kahleista, mutta marssi juuttui pian suomalaisten puolustusasemiin. Sodan jälkeen sitä pidettiin mitättömänä rajakahakkana eikä siitä ollut lupa puhua. Kuoleman divisioona on harvinainen kuvaus venäläisistä eräässä Lemetin yhdeksästä motista.

Kirja on puettu politrukki N. I. Klimovin päiväkirjojen muotoon. Alussa ollaan lähdössä iloisesti vapauttamaan suomalaisia työläisiä, mutta pian juututaan mottiin, jossa vaivaavat jopa 50 asteen pakkaset, nälänhätä ja ainainen kuolema. Propagandaa vaihdetaan puolin ja toisin, mutta politrukin harmiksi Suomen työläiset eivät loikkaakaan sankoin joukoin vapauttajiensa puolelle. Lisäksi "valkosuomalaiset" taistelevat epäreilusti, kun he eivät hyökkää edestä vaan sivuilta ja takaakin! Nahkavöistä keitetään keittoa, kun omien pudottamat harvat täydennykset menevät pääasiassa suomalaisten puolelle. Apua pyydetään, mutta sitä ei tule, kuten ei lupaa murtautua läpi. Kunpa vain toveri Stalin tietäisi, miten kurjasti ovat asiat! Komentajat ovat nuoria ja kokemattomia, kun Suuri Johtaja oli paria vuotta aikaisemmin likvidoinut lähes koko armeijan johdon.

Kirjan 320 sivusta viimeiset parisataa kuvaavat tätä turruttavaa taistelua kuolemaa vastaan. Tietty turruttavuus tarttuu myös lukijaan, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Alussa politrukki jaksaa suoltaa propagandaa, mutta huomaa pian kyynistyvänsä Aatteeseen satojen ruumiiden ja todellisen inhorealismin ympäröimänä.

Kahden kuukauden piirityksen jälkeen tulee lupa murtautua läpi. 15 000 divisioonan sotilaasta vain tuhat pelastui. Kalusto jäi suomalaisille. Komentaja teloitettiin.

Kirjan lopussa on pari salaiseksi merkittyä neuvostodokumenttia, joista toisen mukaan suomalaiset syyllistyivät sotarikoksiin piirityksen päätyttyä. Nämä dokumentit ovat suomalaiset tutkijat kyseenalaistaneet. Haavoittuneita olisi ammuttu päähän ja muun muassa eräs naissotilas olisi riisuttu ja hänen jalkoväliinsä olisi tungettu kranaatti.

Katyn (2007)

Puolalainen Oscar-ehdokas Katyn on tositapahtumiin perustuva rankka elokuva. Vaikka ohjaajana on puolalainen taideguru Andrzej Wajda, ei elokuva ole onneksi raskassoutuista eurooppalaista taide-elokuvaa. Elokuvan tausta on tämä: neuvostoliittolaiset teloittivat 1940 Katynin metsässä ja sen lähistöllä 22 000 puolalaista upseeria, joukossa myös Wajdan isä.

Kun saksalaiset valloittivat alueen ja löysivät joukkohaudat 1943, he halusivat paljastaa kansainväliselle yhteisölle neuvostoliittolaisten tekemän joukkomurhan ja kerätä näin tietenkin propagandapisteitä.

Kun neuvostoliittolaiset valtasivat alueen takaisin, he syyttivät joukkomurhasta saksalaisia ja halusivat kerätä näin tietenkin propagandapisteitä sekä peittää oman syyllisyytensä. Elokuvassa näytetään molempien osapuolten propagandafilmejä, joissa lähes samoin sanoin todetaan, että niskalaukaus, joilla puolalaiset tapettiin oli "tyypillinen neuvostoliittolainen/saksalainen tappometodi". Molemmilla puolilla tiedemiehet ym. asiantuntijat todistelevat kilvan toisen osapuolen syyllisyyttä.

Kaiken tämän farssin takana on karmea tositarina. Samanlainen kohtalo oli suunniteltu myös suomalaisille. Rikos ihmisyyttä vastaan, joka ei vanhene koskaan, vaikka Neuvostoliitto ja sen jälkeen Venäjäkin ovat halunneet peitellä sitä ja päästä vastuustaan.

Elokuva on tietenkin masentava kuvaus näistä tapahtumista. Miehet ovat alusta asti tuomittuja ja jälkeenjääneet lesket yrittävät selvittää heidän kohtaloaan ja saada totuutta julki ensin saksalaisten ja sitten neuvostoliittolaisten painostuksen alla. Näitä teloittajia ei tuomittu Nürnbergissä.

Elokuvan viimeiset hetket, jossa teloituksia näytetään ensimmäisen kerran, ovat elokuvahistorian järkyttävimpiä.

Reino Lehväslaiho: Seesjärven sissit (2007)

Sotakamreeri Lehväslaihon 41. (!) sotakirja on suomalaista eräkirjallisuutta parhaimmillaan. Kerronta on sujuvaa, vaika varsinaista juonta ei ole nimeksikään. Vuonna 1943 sissisota on armotonta. Ripulissa ja pakkasessa sekä vodkapullo ja rynkky matkatarpeinaan nämä korpisoturit tappavat ja tulevat tapetuiksi. Tehtävänä on tuhota viholliset joka ilmansuunnassa. Paljoa tässä ei sankaruutta tai sotaa ihailla, vaan asiat kerrotaan niin kuin ne varmaan siellä jossain olivat. Mitään järkeä ei tässäkään sodassa ole.

Ehdotonta plussaa runsaasta piereskelystä! Kerrankin suomalaisessa kertomakirjallisuudessa piereskellään lähes joka sivulla. Tähän ei Väinö Linna pystynyt.

What Would Jesus Buy (2007)

Tässä dokumenttielokuvassa on pääosassa Pastori-Bill ja hänen Älä osta mitään -kirkkonsa. Kirkko kiertää ympäri Amerikkaa jakamassa kulutuksenvastaista sanomaansa jenkkien suurimman kulutushysterian eli joulun alla. Mukana on karismaattisen esiintyjän ja ostoskeskusten kauhun Pastori-Billin lisäksi Lopeta ostaminen -kuoro, joka esittää suosittuja (joulu)lauluja uusilla kulutuskriittisillä sanoituksilla.

Aihe on tietysti mitä hersyvin. Euroopassa vastaavaa sanomaa levittävät likaiset rastahipit, mutta Älä osta mitään -kirkko on asialla ammattimaisella otteella ja kristillisellä hurmoshengellä. Pastori-Bill tuntuu esittävän koko ajan karismaattisen matkasaarnaajan rooliaan, ja osaa ottaa myös television haltuunsa. Kuoro taas on paisunut vuosien varrella monikymmenpäiseksi ammattimaiseksi orkesteriksi. Hallelujaa ja luottokorttien vastainen sanoma sopivat samaan lauseeseen. Kirkko voisi pintakuorensa takia toimia yhtä hyvin perinteisellä "rahat mulle, taivaspaikka sulle" -metodilla. Sen sijaan se on ottanut periaatteekseen lähes antiamerikkalaisen sanoman levittämisen; jenkeissähän nimenomaan kuluttaminen on isänmaallista ja kuuliaisten kansalaisten velvollisuus.

Morgan Spurlockin (Super Size Me) tuottama dokumentti jatkaa viihdyttävien ja kantaaottavien jenkkidokumenttien perinnettä. Kamera on mukana Pastori-Billin "keikkabussissa", joka jäätyy ja seurakuntalaisia joutuu sairaalaan. Kauppajätti Wal-Mart saa osansa kritiikistä ja lopuksi mennään tietenkin Disneylandiin. Pastori-Bill joutuu käsirautoihin lähes joka paikassa. Amerikkalainen sananvapaus ei ulotu ostoskeskuksiin.