Jo Nesbø: Punarinta (2000)

Jo Nesbøn (sovitaan tästä lähtien JN, koska ei noita norjalaisia o-kirjaimia toista Erkkikään) Harry Hole -kirja oli miellyttävä kokemus kymmenien keskinkertaisten dekkareiden jälkeen. Vaikka Punarinta on lähes tiiliskivi, sitä luki mielellään pitkään.

JN oli Norjassa julkkis muusikkouransa takia jo ennen kirjailijaki ryhtymistään. Nyt hän on syystä Pohjoismaiden palkituimpia ja myyvimpiä dekkarikirjailijoita. Hänen luomansa etsivä Harry Hole on - yllätys yllätys - alkoholismin partaalla tasapainoileva loistava etsivä.

Vaikka lähtökohta ei ole lainkaan omaperäinen, JN onnistuu kertomaan tarinansa erittäin hyvin. Punarinnassa taustatarina vie aina Toiseen maailmansotaan ja norjalaisiin SS-miehiin. Vaikka loppu menee vähän liian ilkkaremekseksi, on Harry Hole miellyttävä uusi tuttavuus.

The Big Red One - Reconstuction (1980/2005)

Samuel Fullerin Big Red One on selkeästi toiminut esikuvana sitä seuranneille sotaelokuville - kuten Saving Private Ryanille ja Taistelutoverit-sarjalle. Vastaavuudet eivät toisaalta ole ihmeitä, koska kaikki kolme perustuvat tositapahtumiin ja sotakuvaajana toimineen Fullerin kohdalla myös omakohtaisiin kokemuksiin.

Fullerin visio saatiin nähdä kokonaisuudessaan vasta 25 vuotta alkuperäisen, kovasti leikellyn teatteriversion ja 8 vuotta ohjaajan kuoleman jälkeen. Uusi rekonstruktoitu versio on 50 minuuttia pidempi ja huomattavasti järeämpi kokemus kuin kastroitu kevytversio. Esimerkiksi loppupuolen Hitler-youth -lapsisotilaan kuritus on aivan mainio sodan mielettömyyden ilmaisu.

Valitettavasti Fullerin visiolla oli käytännön ongelma: budjetin pienuus näkyy välillä hieman koomisinakin kuvina. Erään saksalaistankin "kulissi" on kuin suoraan Ed Woodin tuotannosta: naamiointiverkon suojasta törröttävä tykinpiippu. Tankkifriikeille elokuva on epäuskottava, koska se esittää israelilaisia (!!) tankkeja saksalaisina tiikereinä. Kuvauksia tehtiin muuten juuri Israelissa, jossa paikalliset statistit lukivat tauoilla Talmudia natseiksi pukeutuneina!

Big Red One vie viisi miestä läpi Afrikan ja Euroopan sotanäyttämöiden tutut kohtaukset: invaasiot Afrikkaan, Sisiliaan ja Normandiaan. Sieltä saksalaisten viimeiseen Ardennien hyökkäykseen ja Saksan kautta Tsekkoslovakian Falkenaun tuhoamisleirille, jonne Fullerkin sotakuvaajana päätyi.

Che, part one (2008)

Steven Soderberghin ohjaama, Che Guevarasta kertova espanjankielinen yli nelituntinen mammuttielokuva on jaettu nykytyyliin kahteen osaan. Pääosassa on rooliin mainiosti istuva Benicio del Toro, joka on monen elämäkertaelokuvan tyyliin - parhaana esimerkkinä Val Kilmerin Jim Morrison Doors-elokuvassa - varmasti parempi kuin esikuvansa. Elokuva perustuu Chen omiin muistelmiin, ja se esitteleekin päähenkilönsä täysin kritiikittömästi, kuten myös muun muassa Fidel Castron ja muut kapinalliset, jotka tämän elokuvan lopussa marssivat Havannaan voittajina.

Kun luin Wikipediasta kuvausta Chestä, oli se paljon särmikkäämpi kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Che piti tiukasta kurista ja kuvitteli, että spartalaisuus sopi siksi kaikille. Silti hän piti addiktiotaan - sikareita ja niiden tuotantoa - sissisodan ehdottomana edellytyksenä. Hän teloitutti omia sotilaitaan tyypillisistä sotarikoksista, mutta myös voiton jälkeen kymmenittäin poliittisia vastustajjia ja muun muassa alaikäisen pojan ruoan varastamisesta. Elokuvassa Che lähes itkee, kun joutuu teloituttamaan petturin. Elokuvassa Che taistelee kaupunkisotaa sankarillisesti eturintamassa, kun jotkut syyttivät häntä taisteluiden johtamisesta takalinjoista.

Silti elokuvaa voi suositella nykynuorille, jotka tuskin tietävät, kenen kuva heidän t-paidoissaan on. Näiden elokuvien myötä Che-kultti vain voimistuu. Kakkososa tulee USAn ensi-iltaan tällä viikolla.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1869)

Tämän kirjan perusteella Jules Verne vaikuttaa aikansa danbrownilta, joka spekuloi mielikuvitusta kiihottavalla tavalla asioista, jotka voisivat olla mahdollisia. Tämä oli moite. Sukelluslaivalla maapallon ympäri tuntuu vanhentuneelta ja uuvuttavalta hämmästyttävien asioiden hämmästelyltä. Siinä mielessä se muistuttaa myös harrypottereita: koko ajan ollaan monttu (eli suu) auki hämmästelemässä uusia ihmeitä.

Kirja on (toivottavasti) poikkeus Vernen uralla. Siinä on minäkertoja, joka ei oikein toimi tämän jatkuvan hämmästelyn takia. Tapahtumia on aika vähän ja mieleeni tuli toinen uuvuttava luentoromaani, Huxleyn Uljas uusi maailma. En ole lukenut Verneä sitten esiteinivuosien, mutta aika on kullannut tämän kirjan tietynlaisen jatko-osan, Salaperäisen saaren ja siitä tehdyn televisiosarjan, nuoruusaikojen suosikeiksi.

Tässä muun muassa pystytetään lippua etelänavalle (kuvassa), jossa on myös hiekkarantoja. Nytpä tiedän myös sen, että kapteeni Nemon nimi tarkoittaa latinaksi "ei kukaan" ja että Verne on maailman eniten käännetyin kirjailija. Onkohan mielikuvitushahmoista kiinnostunut Tuomas Holopainen muuten tehnyt Nightwish-biisinsä Vernen hahmon mukaan?

Arnost Lustig: Rukous Katarzyna Horowitzille (1964/2006)

Tsekkiläisen Lustigin (s. 1926) tuotantoa leimaa hänen kokemuksensa keskitysleireiltä. Hän ehti olla mm. Terezinin kauttakulkuleirissä, missä kävin viime keväänä, ja Auschwitzissa päästen pakenemaan junamatkalla vielä uudelle leirille.

Rukous Katarzyna Horowitzille on tiivis 170-sivuinen kirja yhdestä absurdista tapahtumasta Auschwitzissa. Sodan loppupuolella saksalainen upseeri kokoaa joukon rikkaita amerikkalaisperäisiä juutalaisliikemiehiä, jotta nämä voisivat ostaa itselleen vapauden. Nuori Katarzyna joutuu tähän peliin mukaan sattumalta, juuri ennen "suihkuun" joutumista.

Lustigin romaani toimisi huomattavasti paremmin teatteriesityksenä kuin romaanina. Vaikka ympärillä on tuhoamisleiri, päähenkilöt pidetään siitä eristyksissä. Etenkin juutalaispohatoita kiristävä natsi pitää sivujen mittaisia monologeja, jotka alkavat toistaa itseään, osin tarkoituksellisestikin. Juutalaisten on pakko myöntyä toistuviin miljoonashekkeihin, jotta taas joku keksitty kulu saadaan katettua ja vapaus tulisi vielä hieman lähemmäksi.

Natsiupseerin vaatimukset käyvät aina vain absurdeimmiksi - mitä hän mitä kohteliaimmin sanankääntein aina valittelee - mutta vangeilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa shekkien kirjoittamista. Välillä juna lähtee pois leiristä, mutta aina se joutuu palamaan jonkin tekosyyn nojalla, ja kun vangit ovat lopulta puilla paljailla, aletaan kiristää heidän sukulaisiaankin. Kun näidenkin rahat ovat loppuneet, juna palaa vielä kerran Auschwitziin, jotta heidät voitaisiin "desinfioida" ennen kuin heidät viedään puolueettomaan Sveitsiin. Tämä kun on natsiupseerin mukaan sveitsiläisten vaatimus...

Rukous Katarzyna Horowitzille ei ole mikään definitiivinen keskitysleiriromaani eikä pyrikään olemaan sellainen. Itäeurooppalaiseen tyyliin se on hieman raskassoutuinen alle 200-sivuiseksi romaaniksikin - koko kirjassa on muun muassa vain kolme lukua, se sisältää romaanille ylipitkiä monologeja ja reilusti yli sivun mittaisia kappaleita. Silti se on Lustigin kuuluisin romaani.

Kirjasta on tehty myös tsekkiläinen TV-sovitus jo 1965.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901-02)

Baskervillen koira on ainoa pitkä Sherlock Holmes -seikkailu ja siksi ainoana romaanina kuuluisin Holmes-kirja. Se myös osoittaa, miten huonosti Holmes toimii pitkänä kirjana ja miten vanhentunutta maailman kuuluisin etsivä nykyään jo on.

Sherlock Holmeseissa minua on pitkään suorastaan ihmetyttänyt se superlatiivien määrä, joka liitetään lähes joka tapaukseen. Tarinan roisto on aina "mitä kammottavin rikollinen", vaikka hän olisi vain tavallinen kiristäjä tai jonkin porvarin kiusallisen salaisuuden paljastaja.

Näsäviisas ja kaikkitietävä Holmes ei kuulu suosikkihahmoihini. Doyle tuntuu nykyään lähinnä aikansa Ilkka Remekseltä ja Holmes epäinhimillisen älykkään Hannibal Lecterin esikuvana.

Far Cry (2004)

Far Crysta tuli jo pitkään hehkutettu kakkososa markkinoille viime syksynä, mutta itse pelasin tätä alkuperäistä joulupyhinä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on trooppiselle saarelle sijoittuva ramboräiskintä, jossa on mysteerin aineksia ja joka päätyy lopulta - hoh hoijaa - hullun tiedemiehen luomien mutanttiörkkien lahtaamiseksi. Siinä välissä suoritetaan erilaisia olettoman juonen kannalta merkityksettömiä tehtäviä ja lahdataan satamäärin tiedemiehen palveluksessa olevia palkkasotureita.

Fr Cryn ansiot ovat sen viihdyttävyydessä, parhaimmillaan se on taas vähän erilaista ensimmäisen persoonan räiskintää kuin mihin on totuttu, mutta muuten se on varsin kliseistä ääninäyttelemiseen ja kummallisine juonenkäänteineen. Juuri kun hyvikset ovat saaneet räjäytettyä ydinpommin (!) saarella, he joutuvatkin seuraavassa välianimaatiossa taas hullun professorin vangiksi. Mukana oleva napapaitainen typykkä on naurettavampi kuin James Bond -elokuvien mallinmittaiset, 20-vuotiaat ydinfysiikan tohtorit, mutta ehkä se kertoo jotain näiden pelien kohderyhmästä. Pelattavaa tässä on keskimääräistä enemmän, ja toinen aikanaan kehuttu asia olivat suhteellisen avoimet kentät, joista voi valita monta reittiä perinteisemmän putkijuoksun sijaan. Viimeisen pomotappelun jätin suosiolla väliin 20 yrityksen jälkeen, koska ne on suunnattu lähinnä virtuaalimasokisteille.

Matti Tulla: On pimeetä ja kaikkee (2008)

Vakiopaineesta tutun Tullan romaani on tyypillinen nuortenromaani, tai oikeastaan teiniromaani: Kaikki ahistaa, kaikki ovat ankeita ja vaikka asiaa olisi, niin mistään ei voida puhua.

Kaksi teiniä lähtee karkuteille Lappiin (miksi ihmeessä; no ainakin siellä on pimeetä ja kaikkee?), sekoilee kiltisti ja päätyy lopulta takaisin yhteen. Kerrontaratkaisu vuorottelee päähenkilöparin välillä, mikä tarkoittaa sitä, että tapahtumat lomittuvat turhaan päällekkäin. Hieman yhdentekevää, mutta helppolukuista eikä kirjaa ole pilattu liialla sivumäärällä.