Täällä Pohjantähden alla (2009)

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.

Billy Talent (Tesla-areena Praha 21.11.2009)

Aina välillä tulee yhtye, joka näyttää, että rockin tutut palaset voi laittaa uuteen järjestykseen nerokkaalla tavalla. Vuosituhannen alussa tällainen yhtye oli The Darkness. Nyt sellainen näyttäisi olevan Billy Talent.
Vähän hölmösti nimetty bändi (tsekiksi "valkoinen lahjakkuus") on tehnyt kolme leyä, joista jokainen on ollut edeltäjäänsä parempi. Tänä vuonna ilmestynyt Billy Talent III sisältää tiukan paketin kappaleita, joista mikään ei ole huono ja useimmat aivan loistavia. Kuvittelin levyjen voimasoittoa kuunnelleena, että bändissä täytyisi olla kaksi kitaristia, mutta lavalla oli vain yksi kitara, basso, rummut ja laulaja. Valtava tasoero lämmittelijänä esiintyneeseen, myös kanadalaiseen Silverteiniin tuli ilmi heti ensimmäisessä kappaleessa, joka lähti liikkeelle kuin raketti. (Silverstein olisi voinut muuttaa nimekseen Goldstein ja julistaa ylpeästi soittavansa juutalaista skeittipunkkia).

Billy Talent soitti todella tiukan setin ja vaikka jäähalli oli vain puolillaan, katsomon etuosa oli hurmoksessa. Keskinkertaisiksi luokiteltavia biisejä oli vain muutama, mutta bändin parhaat biisit ovatkin sitten klassikkoainesta - ja niitä on paljon. Livenä bändi on timmissä kunnossa ja kaikki nuotit menivät nopeasta soitosta huolimatta täydellisesti. Toisin kuin monet muut tänä vuonna näkemäni isot bändit (Deep Purple, Motley Crue, Radiohead, Jerry Lee Lewis, Madonna jne.), Billy Talent elää kukoistuskauttaan, joten keikka oli tämän vuoden parhaita.

Stephen Frost Impro Allstars (17.11.2009 Praha)

Kirjoittajana olen luonnollisestikin improvisaatioteatteria vastaan ja karttanut sitä kuin sikaflunssaa. Pahimmillaan amatöörien improvisaatioesitykset aiheuttavat halun tappaa esiintyjät - myötähäpeä olisi liian armollinen sana kuvaamaan sen aiheuttamaa tilaa. Improvisaatio voi tuottaa iloa esittäjille, mutta niinhän tuottaa seksikin, eikä sitä harrasteta julkisesti (harmillista kyllä).

Stephen Frost toi Prahaan neljän ammattiesiintyjän ryhmän, joka kerrankin osasi asiansa. Kaikki neljä miestä olivat taitavia esiintyjiä ja myös fyysisestikin erilaisia. Esitys myös sisälsi monenlaista improvisaatiota ja oli selkeästi rakennettu niin, ettei kyllästymistä päässyt syntymään. Yleisöltä otettiin ehdotuksia vastaan hallitusti niin, ettei kukaan yksittäinen känniääliö päässyt hallitsemaan iltaa. Nelikko teki niin tiivistä showta, että välillä hirvitti. Hauskimpia olivat, kun Frost eräässä kohdassa otti joukkion pienimmän miehen käsiinsä ja piti Oscar-puheen - tai kun yksi joukosta haastatteli muita kolmea ja jokainen sai sanoa yhden sanan kerrallaan, ja juttua tuli salamavauhdilla.

Tällaista improvisaatioteatterin pitäisi olla. Valitettavasti se pahimmillaan vain usein osoittaa lahjattomien ihmisten halua päästä esiintymään mahdollisimman vähällä vaivalla - ja näiden mielikuvitusten rajallisuuden. Useimmat näyttelijät tarvitsevat tosiaankin näytelmäkirjailijoiden tekstiä vaikuttaakseen älykkäiltä. Tämä joukko ei tarvinnut. Stephen Frost on itse näytellyt muun muassa Mr. Beanissa.

Jerry Lee Lewis (Tesla areena, Praha 9.11.2009)

Harvemmin sitä näkee rockkeikkaa, jonka esiintyjän ura on kestänyt yli 50 vuotta. Tämä myös takasi sen, ettei kukaan odottanutkaan mitään räiskyvää, hengästyttävää tai energistä showta. Jos vuoden 1964 Live at the Star Club, Hamburg on yksi kaikkien aikojen livelevyistä ja rockin äärimmäisen energisyyden ja hurmahenkisyyden kiteytymä, niin tänne tultiin katsomaan viimeistä elossa olevaa klassikkoa. Sparta Prahan kotijäähalli oli järjestetty konserttiin niin, että vain reilu kolmannes katsomotilasta oli käytössä, ja tapahtuma oli luonnollisesti istumakeikka, vaikka Jerry Leen viimeisimmän - ja yllättäen kaikkien aikojen myydyimmän - albumin nimi onkin Last Man Standing.

Kiertueella on oikeastaan perheyritys, sillä 74-vuotiaan Jerry Leen lämmittelijänä on tämän 12 vuotta nuorempi Linda Gail Lewis -sisko. Vain 62-vuotiaana Linda Gail oli monellakin tavalla paremmassa vireessä kuin Jerry Lee, ja veti bändinsä kanssa rockabillyklassikoista koostuvan keikan. Mukana oli pystybasso ja kitarassa niin perustavanlaatuiset rockkliseet, että olisin itsekin pystynyt hyppäämään mukaan soittoon. Biisejä olisi tuskin erottanut toisitaan elleivät ne olisi olleet suurimmaksi osaksi rokin perusklassikoita 50-luvulta. Tuntui melkein liikuttavalta ajatella, että joskus elinaikanani niiden soittamisen Prahassa oli katsottu merkinneen vakavaa uhkaa yhteiskunnalle.

Jerry Leen bändi soitti itsekseen 4 biisiä, mikä oli jo hermostuttaa osaa yleisöstä. Lopulta kankea Killer kiipesi lavalle ja alkoi heittää keikkaa, osaksi autopilotilla. Kävi ilmi, että Linda Gail soitti pianoakin nykyään Jerry Leemmin kuin Jerry Lee itse. Kuuluisat kosketinpyyhkäisyt tulivat mukaan vasta viimeisissä kappaleissa, kun taas Linda Gail käytti niitä lähes koko ajan ja tämän jalkakin nousi kerran koskettimistolle. 45-minuuttinen setti koostui rohkeasti (tai sitten vähän typerästi) lähes täysin aivan tuntemattoista kappaleista. Harvempi rockin klassikoita tehnyt - ja myös muiden perusbiisejä levyttänyt - artisti uskaltaisi uransa viimeisinä vuosina jättää pois kahta lukuunottamatta kaikki klassikkonsa. Tunnistin vain 3 kappaletta. CC Rider oli laiska blues ja vastakohta Elviksen versiolle.

Soitto oli samantapaista kuin 1964: Jerry Lee aloitti pianolla ja muu bändi yritti lähteä mukaan. Lopuksi kuultiin luonnollisesti Whole Lotta Shaking Going On ja Great Balls Of Fire, mitkä saivat ansaitsemansa aplodit. Jerry Lee poistui edelleen kankeana lavalta bändin jatkaessa soittoa. Encorea oli turha odottaa.

The Wall 2009 (O2 Areena, Praha 31.10.2009)

Ihmettelin välillä, miten tulin hankkineeksi lipun tähän konserttiin. Olen coverbändien ja tribuuttikonserttien vastustaja enkä ole koskaan pitänyt erityisemmin Pink Floydista. Luulin myös, että tämä olisi ollut jokin kiertueella oleva ulkomainen akti eikä yksittäinen tsekkiprojekti.

Homman ideana oli siis soittaa The Wall -albumi kokonaisuudessaan ja rekunstruoida samalla Pink Floydin vuonna 1979 vain neljä kertaa heittämä keikka muurirakennelmineen ja muine efekteineen. Projektissa oli mukana kaikkiaan 70 ihmistä. Mukana oli kaksi rumpalia, jousi- ja puhallinsektiot, paljon nimekkäitä tsekkiläisiä soittajavierailijoita ja tietenkin lapsikuoro Another Brick In The Wall -kappaleessa. Paikkana oli Prahan isoimpiin kuuluva O2-areena, jonka ainakin AC/DC sekä Rammstein ovat myyneet tänä vuonna loppuun. Nytkin paikka oli aika täynnä, vain ylimmissä katsomonosissa oli tilaa.

Show oli loppujen lopuksi aivan ok, ja toimi myös tsekinopiskeluna, koska englanniksi laulettu konsertti oli tekstitetty tsekiksi. Tosin puoliajalla olin aika ymmälläni, loppuiko esitys siihen - harvemminhan sitä konserteissa on puoliaikoja. Tämä taitaa kertoa myös, etten tunne tätä teosta kovin hyvin.

Showssa olivat mukana molemmat hyvän spektaakkelin edellytykset: tissejä ja räjähdyksiä; edelliset tosin vain videolta. Huonomminkin saattoi pari tuntia viettää - ja samalla rahalla näkee Suomessa korkeintaan Popedan...

Waterkou (Glasshouse-teatterin vierailu Archa-teatterissa 25.10.2009)

Amsterdamilainen teatteriryhmä Glasshouse toi englanninkielisen näytelmänsä pariksi illaksi Prahaan. Esityksessä nainen ja vanhempi mies tapaavat toisensa internetissä. Esitys on rakennettu niin, että katsojat on jaettu kahtia, jolloin puolet yleisöstä näkee naisen tietokoneruudun ja toinen puoli miehen. Näyttelijät ovat enimmäkseen selin toisiinsa eivätkä kohtaa suoraan lainkaan.

On aika arvattavaa, mitä tilanteesta seuraa. Molemmat valehtelevat. Mies totta kai ikänsä ja ammattinsa, ja nainenkin kertoo itsestään mitä sattuu. Kovin omaperäistä ei aiheesta saada irti eikä tilanteella päästä herkuttelemaan. Luin hämmästyksekseni jälkeenpäin esityksen brosuuristä, että tilanne johtaa "syvempään ystävyyteen" - tällaista vain en itse kokenut. Iso plussa siitä, ettei esitystä ollut venytetty turhaan, tunti riitti. Vaikka katsojat taputtivat ja näyttelijät pokkailivat kaikkien sääntöjen mukaan, yleisö ei meinannut lähteä millään salista pois. Olin ensimmäinen ulkona.

Toinen jalka haudassa (2009)

Suomalaisessa elokuvassa on näköjään menossa kökköysbuumi. Periaatteessa kaikki hyvän elokuvan ainekset ovat kasassa, mutta kaikki menee metsään niin että katsomiskokemus on jatkuvaa kärsimystä. Käsikirjoitus voisi olla hyvä klassisine väärinymmärryksineen ja valheineen, muttei ole. Näyttelijät ovat tuttuja kasvoja ja mukana on jokunen uusikin tuttavuus, mutta ohjaus ampuu kaiken yli. Kerkko Koskisen säveltämä musiikki on mahtipontisuudessaan ja "sadunomaisuudessaan" naurettavaa. Ensi kerran näin elokuvan, jonka musiikki oli täysin eri maailmasta kuin elokuva - aiemmin luulin, ettei tällainen ole mahdollista.

Terje B. Englund: The Czechs in a Nushell - A User's Manual for Foreigners (2004)

Tämä kirja selittää useita asioita, jotka tsekkiläisessä yhteiskunnassa alkavat vaivata lyhyen oleskelun jälkeen. Miksi on ookoo haista törkeästi hielle julkisilla paikoilla? Miksi kaupungin miehet luovat lunta shortseissa? Miksi koirat ovat tervetulleita niin taidenäyttelyihin kuin elokuviinkin? Miksi tsekit vihaavat Milan Kunderaa? Luonnollisestikaan kukaan tsekkiläinen ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa (ja miten voisi vastaavasti suomalainenkaan - kekkoslovakiasta?).

Norjalainen journalisti Englund kirjoitti kirjan asuttuaan kymmenen vuotta maassa. Se kattaa aakkosellisesti Tsekkiin liittyvät tärkeät erityisalueet akateemisista titteleistä (erään varapääministerin poliittinen ura loppui tämän käytettyä väärää titteliä) muuhun maailmaan - joka on niin usein kohdellut kaltoin tsekkejä. Luonnollisesti mukana ovat olut ("tsekkien leipää"), ruoka (joka on sellaista kuin se on, koska sitä syödään oluen kanssa), Vaclav Havel, sotamies Svejk (jota maan eliitti piti huonoimpana mahdollisena "perustsekin" mallina ja jonka kirjoittaja oli vieläpä anarkisti ja alkoholismin julkinen puolestapuhuja), julkiseen virtsaamiseen (taas olut), Valkoisen vuoren taisteluun, Jan Husiin (poltettiin roviolla sata vuotta ennen Lutheria) ja Prahan kevääseen (joka ei yrittänyt kaataa kommunismia). Defenestraatio on puolestaan vain tsekeille ominainen perinne heittää ikkunasta epämieluisat poliittiset vastustajat. Mukana on myös asioita, jotka tsekit itse haluaisivat varmasti jo unohtaa.

Selviää, että suomalaisilla ja tsekeillä on yhteistä tunnettujen asioiden (jälleen olut sekä tietenkin jääkiekko) lisäksi mökkihulluus, ryssän pelko, missikisat ja kyräily sekä kateus muita kansoja ja erityisesti naapureita kohtaan. Jos meillä halveksutaan pikkuisen Renny Harlinia (sehän tekee huonoja elokuvia eikä edes asu Suomessa!), niin tsekit ja Kundera ovat kehittäneet vihasuhteestaan taiteenlajin. Maan ensimmäinen presidentti Masaryk on puolestaan tsekeille samanlainen koskematon pyhimys kuin suomalaisille Mannerheim.

Kirjoittaja tekee joka välissä selväksi, ettei 40 vuoden kommunistihallinnossa ollut kerta kaikkiaan mitään hyvää. Kommunismin aikana tsekit joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Ääripäissä olivat Vaclav Havelin kaltaiset idealistit, jotka uhrasivat uransa, vapautensa ja joskus terveytensä tai sukunsakin, toisessa päässä puoluepomot ja ilmiantajat. Välissä olivat mukautujat, jotka joivat maailman halvinta olutta hospodoissa ja kyräilivät tuoppeihinsa. Samettivallankumouksen jälkeen monille oli kätevää unohtaa oma roolinsa vanhassa maailmassa, koska "ei eteenpäin voi ajaa lujaa jos katsoo koko ajan peruutuspeiliin." Näin totesi Vaclav Klaus, nykyinen presidentti ja poliittinen kiipijä sekä populisti vailla vertaa.

Vaclav Havel: Citizen Vanek (2009)

Halpakirjakaupan julkaisema kirja (kovakantisen hinta alle 3 euroa) kokoaa yhteen Havelin kolme yksinäytöksistä Vanek-näytelmää 1970-luvulta. Kirjassa on vieri vieressä sekä alkuperäinen tsekinkielinen versio että englanninkielinen käännös, joten sitä voi käyttää myös kielen opiskeluun. Kansalainen Vanek on Havelin alter ego 70-luvulta. Vanhempiensa takia vastavallankumoukselliseksi luokitellun Havelin piti hankkia työ olutpanimosta, ja kansalainen Vanek on suoraan kansalainen Havel, panimossa työskentelevä toisinajattelija ja näytelmäkirjailija.

Ensimmäisessä näytelmässä Audience Vanek istuu panimomestarin toimistossa, jossa pomo yrittää juottaa alaiselleen olutta. Vanek ei ole pomonsa tapaan kuitenkaan juomamiehiä, mikä tietenkin ärsyttää tätä. Pomo humaltuu yrittäessään saada selvää uudesta alaisestaan ja tarjoaa tälle diiliä, joka helpottaisi Vanekin asemaa panimossa. Kun Vanek ei omantunnon syistä voi suostua tarjoukseen, panimomestari ryöpyttää tätä. Kaikilla ei ole varaa moisiin omantunnon ylellisyyksiin aikana, jolloin selän raaputtelu oli yleinen käytäntö maassa, jossa puoluepamputkaan eivät uskoneet "kommunismiinsa". Havel ei päästä helpolla itseään ja kirjoittaa yllättävän humoristisesti aiheesta. Kun panimomestari poistuu toistuvasti kuselle, Vanek tyhjentää aina oluensa tämän tuoppiin.

Toisessa näytelmässä Vernisaz (paljastustilaisuus) Vanek vierailee tuttavaperheen luona, joka yrittää tarjota omaa poroporvarillista (!) elämäntapaansa ratkaisuna kaikkiin ongelmiin, joita he kuvittelevat Vanekilla ja tämän tyttöystävällä olevan. Tämä on hauskin kolmesta näytelmästä. Varsinkin pariskunnan elämän ja parisuhteen "täydellisyys" on kuvattu aivan loistavasti. Mies esittelee vaimonsa täydellisiä rintoja ja pariskunta haluaisi, että Vanek näkisi heidän rakastelevan, jotta näkisi, miten täydellistä heidän elämänsä on. Myös tässä on mukana toisto: pariskunta on sytyttämässä jatkuvasti takkaa ja laittamassa soimaan Sveitsistä tuotuja äänilevyjä - kumpaakaan ei tietenkään saada toteutettua.

Protestissa Vanek vierailee vanhemman kirjailijan luona mukanaan addressi vangitun kirjailijatutun puolesta. Vanhempi kirjailija ei kuulu toisinajattelijoihin vaan elää mukavaa elämää järjestelmän piirissä. Hän kuitenkin tarjoaa rahallista apua ja tarjoutuu myös allekirjoittamaan addressin. Lopuksi tämä esittää pitkän monologin addressin allekirjoittamisen puolesta ja vastaan. Monologi on aivan erinomainen, varsinkin kun ottaa huomioon, että näiden asioiden kanssa ihmisten piti aivan konkreettisesti painiskella tuohon aikaan. Addressin allekirjoittaminen ei vaikuta paitsi kirjoittajaan, vaan tämän perheeseen ja myös muihin, jotka painivat saman ongelman kanssa. Allekirjoittaminen saattaa jopa pahentaa koko asiaa monellakin tavalla. Havel ei mene helpoimman kautta esittämällä järjestelmän mörkönä vaan ottaa askelen toiselle tasolle ja pohtii näiden näytelmien kautta omaa rooliaan - ja sen seurauksia muille ihmisille - 1970-luvun toisinajattelijana kommunistisessa Tsekkoslovakiassa. Vanekin/Havelin työskentely olutpanimossa sai varpailleen sen johtajat, jotka pelkäsivät, että kirjailija kirjoittaisi heistä ja tekisi heistä naurunalaiset "koko maailman" silmissä.

Vanekin hahmo näin luettuna jäi aika etäiseksi, ehkä tarkoituksellisesti. Hän on aika passiivisesti vain läsnä, todistajana asioille, joita hänen ympärillään tapahtuu; miten ihmiset reagoivat hänen "rooliinsa" tässä tietyssä kontekstissa.

Vanek-näytelmät esitettiin Wienissä pian kirjoittamisensa jälkeen 1970-luvulla. Näiden esitysten tuomien tulojen turvin Havel saattoi legitimoida oman olemassaolonsa kirjailijana Tsekkoslovakian systeemissä ja lopettaa työskentelynsä panimossa.

Franz Kafka: Oikeusjuttu (1917)

4.6.1924

Hyvä hra Kafka,

palautamme ohessa käsikirjoituksenne Prosessi. Pahoittelemme, että käsikirjoituksen lukeminen on kestänyt näin kauan. Valitettavasti se ei täytä kaunokirjallisia kriteereitämme, emmekä aio ottaa sitä julkaisuluetteloomme.

Teoksessa on muutama ansio; erityisesti ensimmäinen lause "Joku oli varmaankin panetellut Josef K:ta, sillä eräänä aamuna hänet vangittiin, vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa" lupaa paljon. Valitettavasti vain loppu ei ole yhtä tasokasta, ja käsikirjoitus vaatisi runsasta typistystä. Itse asiassa se toimisi paremmin novellina. Tunnustan, että käsikirjoitustanne lukiessani haukottelin usein ja toivoin sen pian päättyvän, enkä voi uskoa, että keskivertolukija voisi ajatella muuta. Kirjallinen tuotantonne saattaa ehkä miellyttää joitain tietynlaisia intellektuelleja, mutta laajoja kansanjoukkoja se ei voi koskaan koskettaa. Siksi on hyvä, kuten mainitsette, että työskentelette lakitoimissa. Pitäkää päivätyönne.

Käsikirjoitus loppuu äkillisesti ja odottamattomasti. Kun olette juuri käyttäneet kaksisataa sivua päättymättömän prosessin kuvaukseen, kaikki loppuukin yht'äkkiä päähenkilön teloitukseen. Miksi? Vai loppuiko teiltä kenties vain mielikuvitus tai aika? Päähenkilön nimi "K" on myös epätyydyttävä. Mikäli olette joskus osallistuneet kirjoittamiskursseille, tiedätte, että kirjoittajan pitää antaa päähenkilölleen kunnollinen nimi.

teidän,
N.N.
Julkaisupäällikkö AB:n kustannusyhtiö S.R.O:ssa

Reino Lehväslaiho: Panssarisotaa 1941-1944 (1958)

Lehväslaihon ensimäinen kirja on samanlaista tavaraa, kuin toissa vuonna ilmestynyt Seesjärven sissit. Tosin 1950-luvulla piereskelyä ei vielä voinut kuvata suomalaisessa kirjallisuudessa. Onneksi kehitys on korjannut asian ja 40 kirjaa myöhemmin Lehväslaiho saattoi kertoa, mistä sodasta todella oli kyse. No joo, Panssarisotaa kertoo nimensä mukaisesti suomalaisten panssarimiesten taisteluista itärintamalla ja raapaisee lopuksi Lapin sotaa. Kuolema korjaa miehiä ja panssarit pörisevät. Suositeltavaa kotimaista kirjallisuutta.

Ilkka Remes: Itäveri (2002)

Itäveri on huonoin Remes, jonka olen lukenut. Tavalisesti ne ovat olleet suhteellisen vetäviä jännäreitä mielikuvituksellisista aiheista, mutta nyt ollaan vähän hakoteillä. Kirjassa on lupaava asetelma, mutta sitten se keskittyy yhteen henkilöön, joka olisi aivan hyvin voinut olla pelkkä sivuhenkilö. Lisäksi päähenkilön ex-tempore-tapa kirjoittaa Suomen ja Venäjän historiaa uusiksi on vähintään epäuskottava.

Remeksen huumorintajuton tapa kirjoittaa suorastaan huutaa parodiaa. Juonisommitelmat ovat sukua 24-sarjalle: miten paljon toisilleen tuntemattomille ihmisille voi sattua pienessä ajassa niin, että kaikki liittyy lopulta kaikkeen ja maailmanrauhakin on samalla uhattuna?

Dan Brown: Enkelit ja demonit (2000)

Voihan rähmä mitä scheissea. Ja tämä on 2000-luvun myydyintä kirjallisuutta, jonka ympärille on syntynyt kokonainen ilmiö oheistuotteineen! Tähän verrattuna Ilkka Remeskin on korkeakirjallisuutta.

Brown ei kykene edes kirjoittamaan kliseisesti, vaan keksii ihan oman mikä-mikä -maailmansa, jossa kaikenlaiset taikauskoiset hörhöt taistelevat toisiaan vastaan. Nämä ääliöt ottavat vakavasti kaikki mahdolliset uskonnolliset symbolist, rituaalit ja uskomukset, jotka heidän eteensä vyörytetään. (Muun muassa numeron 666, joka muuten EI OLE ns. "pedon luku"). Mukana on myös yläaste-tasoista mukafilosofista höpölöpö-syvällistä keskustelua näistä saduista ja "kritiikkiä" maallistunutta nykymaailmaa kohtaan. Sitten luennoidaan pitkään "kiehtovista" asioista. Mukana on myös kamalaa antimateriaa. Yleensä vain ihmetellään "ällistyneinä" ja "tyrmistyneinä" kaikkea. Nauroin kyllä itse "tyrmistyksestä" paljonkin. Super-stereotyyppisen assassiinimurhaajan seksuaalimieltymysten lukeminen tuotti suurimmat myötähäpeät niin että nauru kuivui alkutekijöihinsä.

Hälyyttävintä on, että tälle satumaailmalle löytyy fyysinen paikka todellisesta maailmasta. Mutta jopa Vatikaani on todennut tämän hölynpölyksi, vaikka Brownin kirjat ovat parasta mahdollista mainosta sen lastenloruille.

Jos Dan Brown on mielestäsi parasta, mitä olet koskaan lukenut, kehottaisin lukemaan jotain muutakin kuin tätä ja Seiskaa. Esimerkiksi Nakke Nakuttaja tai Morgan Kane voivat tarjota haasteellisia lukukokemuksia. Pohjalta on hyvä aloittaa.

Radiohead (Praha 23.8.2009)

Radiohead on taiderokkia pahimmillaan, mutta silti paitsi kriitikoiden, myös yleisön suosima. Prahassa se veti ison ulkoilmakonsertin ja yleisö oli innokkaampaa kuin vaikkapa Madonnan tai Motley Cruen konserteissa. Silti en voi oikein ymmärtää, mikä bändin kokeellisessa, mutta silti hyvin yksinkertaisessa soitossa oikein viehättää. Monet kappaleet - muun muassa lopussa soitettu uusi kappale - eivät sisällä kuin yhden osan. Thom Yorken laulua voisi kuvailla falsettiseksi valitusvirreksi, joka aiheuttaa isompina annoksina päänsärkyä.

Poissa olivat hitit Creep, Street Spirit ja Karma Police. Tilalla oli jungle-rummuilla höystettyä melua. Vaikka olin kuunnellut ja katsellut Radioheadia ennen keikkaa, en tunnistanut keikalla kuin pari biisiä etäisesti. Kun bändi soitti encoren aluksi yhden oikean rokkibiisin, oli kuin aivan eri yhtye olisi palannut lavalle.

Radiohead on tietenkin edellä aikaansa musiikin julkaisussa. Netistä ladattava ja omantunnon mukaan maksettava (Homer Simpsonin mukaan siis ilmainen!) uusin levy on tuottanut levy-yhtiöiden harmiksi bändille miljoonia. Lavashow oli hieno - tosin ei bändin vaan valojen ja videoiden takia. Kun levymyynti vähitellen loppuu, bändit joutuvat ansaitsemaan rahansa keikoilla, ja siksi on hyvä, että tällaiset yhtyeet ovat näin suosittuja.

British Shakespeare Company (Prahan linna 21.-22.8.2009)

British Shakespeare Company vieraili kahdella esityksellä Prahan Shakespeare-festivaaleilla, jotka ovat muuten olleet täysin tsekinkieliset. Onneksi matkassa ei oltu bardin raskaimmalla repertuaarilla vaan kahdella kevyellä komedialla. Paikkana Prahan linna ei voisi olla parempi perinteisillä asuilla esitetyille klassikoille. Yleisössä istui myös tsekkiläinen Oscar-ohjaaja Jiri Menzel, joka on ohjannut festivaaleille Windsorin iloiset rouvat.

Much Ado About Nothing eli paljon melua tyhjästä on aika sekava näytelmä kaikkine väärinymmärryksineen ja juonineen. En jaksanut kiinnostua kauniit ja rohkeat -tyylisestä vyyhdistä, mutta esityksestä katsoessa tuli väkisinkin mieleen, ettei tätä voisi paremminkaan tehdä. Erityisen hauskoja olivat koomiset lainvalvoja-hahmot. Toinen puoliaika oli loputon loppuselvitys sekasotkulle, joka oli saatu aikaan ensimmäisellä puoliajalla. Näyttelijöistä nousi esille pieni ja energinen Louisa Lytton, joka on esiintynyt myös Ali G Indahouse -leffassa. Muutenkin ohjaus ja näyttelijät olivat totta kai huippuluokkaa.

Midsummer Night's Dream oli esityksistä parempi. En olisi koskaan uskonut, että Shakespeare voisi olla hysteerisen hauskaa, mutta Kesäyön unelmaa katsoessa unohti, että kyseessä on kaikkien näytelmäkirjailijoiden pahin vihollinen. Taas oli kyseessä romanttinen komedia, mutta Bill oli tällä kertaa ollut skarpimpi soppaa keittäessään. Homma lyötiin kunnolla banaalin puolelle, mutta mitäpä muuta voisi tehdäkään, kun keitossa on mukana keijuja, kökkö harrastajateatteri, aasiksi muuttuva mies ja pakolliset romanttiset sotkut. Varsinkin lopun harrastajateatteriesitys sai yleisön tikahtumaan naurusta. Molemmat näytelmät ohjannut Robert J. Williamson esitti harrastajateatterin näyttelijää, joka muuttuu aasiksi (!). Näyttelijät - samat kuin edellisessä esityksessä - olivat enimmäkseen virtuoosimaisia ja monista heistä kuullaan vielä varmasti. Fyysinen ilmaisukin liippasi välillä slapstickia. Tällaista Shakespeare on varmasti ollut omana aikanaan: suosittua viihdettä kaikille kohdeyleisöille unohtamatta groteskeja elementtejä viihdyttämään myös meitä juntteja.

Arthur C. Clarke: Marsin aamunkoitto (1951)

Clarke on sen verran klassikko alallaan, että epäilen luetaanko häntä enää nykyään. Marsin aamunkoitto on kuitenkin hyvää, sujuvaa tekstiä eikä lähes 60 vuotta kirjoittamisensa jälkeen tunnu vanhentuneen lainkaan - toisin kuin vaikkapa Solaris, jonka tietokoneet toimivat reikäkorteilla vaikka se sijoittui kauemmaksi tulevaisuuteen.

Tarina on simppeli. Marsiin on asutettu siirtokunta, jonne päähenkilö (scifikirjailija!) saapuu vierailemaan. Mukana on luontevia ihmissuhteita ja lievää salamyhkäisyyttä, joka johtaa lopussa uudenlaisen maailman luomiseen tavalla, joka ei tunnu täysin mahdottomalta. Clarke ei jumiudu luennoimaan eikä ihmettelemään suu ammolleen luomaansa maailmaa, vaan Marsin maailma on "luonnollinen". Tekemällä tehtyä dramatiikkaa ei tarvita.

Ralliraita (2009)

Markku Pölösellä on näköjään jäänyt junttikausi päälle ja alennustila uhkaa syödä aikaisemmat, kiistämättömät meriitit. Ralliraita jatkaa epähauskojen kansankomedioiden (yritelmien) sarjaa Lieksan! epäonnisella linjalla. Peter Franzen näyttää taas haluavan spedeksi speden paikalle ja on jälleen kerran eri leffassa kuin muut näyttelijät. Tarkoituksena on ollut tehdä kuulemma verbaalinen kansankomedia, mutta kun tähän "verbaalikomiikkaan" päästään esimerkiksi rallikohtauksen selostajan myötä, halusin paeta paikalta. Verbaalisuus on missi-juontajan tavaratalokeikan taitoluokkaa.

Helsingin Sanomatkin kysyi artikkelissa "Mikä Markku Pölöstä vaivaa?" Pölönen ei osannut selittää vaan puhui sekavia tarpeesta työllistää elokuvateollisuutta(an). Mies on hukassa.

Alkoholittomat oluet, osa 3 (Praha, Tsekki)

Saaga lähenee loppuaan. 17 erilaista alkoholitonta olutta on löytynyt Prahan keskustan ruokakaupoista. Joitain on takuulla jäänyt testaamatta, mutta johonkin täytyy lopettaa.

Budweiser Budvarin nealko edustaa klassikkopanimoa. Vaahtoaa hieman, mutta peltinen maku on jopa tavallista voimakkaampi.

Tesco-kauppaketjulle valmistettu nimetön vaalea nealko oli halvin alle 6 korunan hinnallaan. Sinänsä se ei ole hassumpaa muiden rinnalla ja jopa päihittää Budweiserin vastaavan. Maku ei ole yhtä katkera. Hinta/laatusuhde saattaa olla vaaleista oluista paras.

Saksalaisen Clausthalerin Extra Herb on tavallista voimakkaamman makuinen vaalea olut, josta puuttuu metallinen jälkimaku. Laatu näkyy myös hinnassa, ja tämä tulee pikkupullossa.

Tsekkiläinen Platan on taas yksi vaalea olut. Se ei ole kuitenkaan hullumpaa ja taisi maksaakin alle 10 korunaa. Tavanomaista huonoa jälkimakua ei ole.

Suomessakin myytävä Clausthalerin Classic on aivan hyvä perusolut. Pirkka-olutta vastaava Tesco-olut (eri kuin yllä mainittu, valmistettu Puolassa) on joukon viimeinen, muttei ole mitenkään hassumpaa. Ei lainkaan pellin makua.

Summa summarum:

Koska en ole fanaattinen vaalean oluen tai yleensäkään oluen ystävä, eksoottisemmat maut olivat eniten makuuni. Bavarian omena ja karkade olivat ylivoimaisia ykkösiä Bernardin luumuoluen seuratessa kolmantena. Myös Erdingerin vehnäolut ja Bernardin tumma olut ovat hyviä vaihtoehtoja. Vaaleissa oluissa on ongelmana jälkimaku, jota olen kuvaillut peltiseksi. Muistan maistaneeni tavallisessa suomalaisessa oluessa samanlaista makua, kun join sitä pitkästä aikaa tsekkiläisen oluen jälkeen. Makuun kyllä tottui parin-kolmen oluen jälkeen, mutten ole varma samasta alkoholittomien oluiden suhteen, eihän näitä kitata samalla tavalla kuin kännihakuista kaljaa. Vaaleista oluista Platan tai tescolle valmistettu sinietikettinen nealko olivat halpoja ja hyviä. Yllättävää oli, että tunnettujen tsekkipanimoiden alkoholittomat oluet hävisivät selvästi halvemmille kilpailijoille. Muiden osalla oli lähinnä aste- ja hintaeroja, ja saatavuus voi ratkaista, ostaako niitä jatkossa.

Madonna (Praha 13.8.2009)

Prahan liikennelaitos tarjosi ystävällisesti matkat Přírodnín "luonnon amfiteatteriin", jonka sisäänajokonsertti Madonnan show oli. Järjestelyt ja paikka toimivat hyvin lukuunottamatta ennalta-arvattavaa pullonkaulaa ennen sisääntuloa. Luulisi järjestäjien tajunneen, että kun kymmenettuhannet ihmiset pyrkivät samaan aikaan paikalle, vajaa kymmenen henkeä kerralla vetävä lipputarkastus aiheuttaa ruuhkaa.

Lämmittelijänä toimi DJ Paul Oakenfold. Jotain ajasta kertoo, että poptähteyteen riittää se, että soittaa muiden tekemiä levyjä.

Madonnan konsertti alkoi auringon laskeuduttua. Oikeastaan konsertti on väärä sana, pitäisi puhua showsta. Musiikkikin - ja välillä jopa Madonnan laulu - tuli useimmiten nauhalta. Esimerkiksi Die Another Day tuli kokonaan nauhalta, kun lavalla oli vain kaksi "nyrkkeilijää". (Samana kesänä tuli siis nähtyä kaksi Bond-tunnarin esittäjää).

Show oli kyllä näyttävä. Tämä oli ensimmäinen näkemäni pyllynpyörityskeikka tanssijoineen. Jättiscreenien videot olivat erinomaisia, ja niissä oli jopa "hyvää sanomaa", mutta livevideossa oli pieni viive, joten se oli käsittämättömästi epäsynkassa musiikin kanssa. Settilista on ollut sama kiertueen ajan, joten se oli etukäteen tiedossa. Poissa olivat Like A Virgin, Material Girl ja myös muualla soitettu Hung Up abbatuksineen. Kappaleet olivat suurelta osin aika mitäänsanomatonta pop-dadaa, mutta koko setti oli vedetty dance-suodattimen läpi ja eeppinen discojytä toimi lopulta yllättävän hyvin, ainakin paljon paremmin kuin levyllä. Välillä soitettiin ihan musiikkiakin mustalaisorkesterin kanssa.

Madonna ei ole kaksinen laulaja, vai onko kukaan koskaan edes puhunut Madonnan mitäänsanomattomasta lauluäänestä? Heikkoa laulua tukivat sekä taustalaulajat, että nauhalta tulleet Madonnan omat laulut. Kun kyseessä oli joka tapauksessa taustanauhakeikka, tämä ei haitannut.

Viisikymppinen Madonna ratsastaa edelleen sillä, millä hän on pysynyt kuuluisana. Haarat ovat levällään jatkuvasti ja niukkaa vaatetusta vaihdetaan tiuhaan. Fyysinen show osoittaa kovaa kuntoa, mutta Kike Elomaata pelottavasti muistuttava habitus on mielestäni seksikkyyden antiteesi.

Alkoholittomat oluet, osa 2 (Praha, Tsekki)

Käynti Prahan kolmannessa ison kauppaketjun Tescon ruokakaupassa toi mukaan seitsemän uutta nealkoa. Samalla hintahaitari laajeni alapäästä niin, että halvin maksoi nyt vain 5,80 kc (22 senttiä) ja pari muutakin meni eilen mainitun 12 korunan alarajan alapuolelle. Myös absoluuttisen 0.0% alkoholittomia oluita tuli lisää kolme kappaletta.

Tsekkiläinen Birell on muiden vaaleiden oluiden tapaan toimivaa nopeana janojuomana, mutta jättää peltisen jälkimaun.

Hollantilaisella Bavarialla on Bernardin tapaan kolme erilaista alkoholitonta olutta. Kaikki Bavarian oluet ovat 0.0-prosenttisia, ja niitä kaupataan erityisesti arabimaihin. Sen perusolut on ehkä vähän tavallista nealkoa parempaa, lisäksi siinä on oma makunsa, joka erottaa sen muista vaaleista oluista.

Bavarian omenaolut on piristävä tapaus: vaahtoaa kuin olut, mutta maistuu melkein siiderille. Kaljaäijät taatusti nyrpistelisivät, mutta minä pidän. Jos vaaleissa alkoholittomissa oluissa on olennaisena piirteenä "sen jonkin" puuttuminen, niin miksei sitten suosittaisi näitä erilaisempia makuja.

Bavarian Karkade on samaa sarjaa, johon kuuluu myös persikkaolut, jota ei ollut saatavilla. Aivan yhtä hyvää kuin omenaolut. Karkade on arabimaku: valmistettu hibiscucsen (kiinanruusun) kukista ja maistuu samanlaiselle kuin herukka. Join joskus hibiscus-teetä, ja nytpä tiedän sitten tämänkin. Näiden neljänneslitran pullojen litrahinta on korkein, ja ne olivat kaupassa hyllyn alanurkassa pölyä keränneinä. Minulle nämä ovat eilisen luumuoluen kanssa tähän asti parhaita ja varsinaisia löytöjä.

Belgialainen Stella Artois on taas tavanomaista vaaleaa olutta, muttei kuitenkaan huonoimmasta päästä. Tavanomainen metallinmaku ei tunnu ainakaan niin voimakkaana kuin yleensä.

Bernardin kolmas nealko on joukon ainoa tumma olut, ja on hyvää vaihtelua vaalealle oluelle. Se myös maistuu sille mille pitääkin.

Saaga jatkuu.

Terminator 2: Judgment Day (1991)

Kävin katsomassa T2:n tuoreeltaan elokuvateatterissa Torniossa. Muistan, että jo silloin ihmettelin, miten tuolloin maailman kalleimmassa elokuvassa oli kamera-ajoja, joissa kamera heilui kökösti - olin tuolloin nuori elokuva-alan opiskelija ja kamppailin saman pulman kanssa.

Uusintakatsominen paljastaa lisää kökköyksiä. Vaikka Arska sekä pahis-termari Robert Patrick näyttelevätkin robotteja, heidän näyttelemisensä on turhankin ylimenevää patsastelua. Musiikki on suuren budjetin elokuvaksi kummallisen kasari-syntsaa, ja oma lukunsa on Linda Hamiltonin 1980-luvulle jämähtänyt olemus karseine pehkoineen ja muskeleineen, josta kaikki feminiinisyys on karsiutunut pois. Lapsinäyttelijä Edward Furlongin tehtävänä on edustaa laskelmoidusti teiniyleisöä: ihmetellä, huutaa ja juosta karkuun. Tehosteetkaan eivät enää vakuuta, vaikka olivat aikansa avantgardea.

Oma lukunsa ovat Arskan kuolemattomiksi tarkoitetut one-linerit. Joidenkin mielestä ne ovat edelleen cooleja, mutta minusta vain kökköjä. Cameronin ohjauksessa Arskan tehtävä on usein astua tiettyyn kohtaan, jolloin kamera alkaa tiltata ylöspäin kohti tämän naamaa, jolla ei ole mitään ilmettä. Sen jälkeen Arska joko kääntää katseensa jonnekin tai murahtaa pari sanaa. Samanlaista ohjausta harrastetaan videokoulujen ensimmäisissä töissä ympäri maailmaa.

Juoneen en nyt jaksa puuttua. Mutta miten ihmeessä robotti voi sanoa olevansa loman tarpeessa?

Alkoholittomat oluet, osa 1 (Praha, Tsekki)

Tsekki on tunnetusti oluen mekka; joskin olen alkanut epäillä, että turistit tuovat ratkaisevan lisän sille, että maassa juodaan maailman eniten olutta ennen Saksaa. Kun Suomessa snobit nuuskivat Alkon viinihyllyjä, täällä vanhat äijät vertailevat samaan tapaan ruokakauppojen laajan olutvalikoiman tuotteita. Kerran näin japanilaisperheen oluthyllyllä, ja voi sitä riemua, kun isä löysi opaskirjan avulla oikean olutmerkin!

Täällä toimii myös Sininen enkeli -niminen palvelu, joka auttaa saamaan auton turvallisesti kotiin, jos lounas venähtää pitkäksi. Kaupoista alkoholitonta olutta, paikallisittain nealkoa, on saatavilla lukemattomina eri merkkeinä. Järjestään kaikista ravintoloista ja baareista saa nealkoa, joistain jopa useampaa lajia. Ratsasin kahden lähiruokakaupan alkoholittomat oluet, ja niistä löytyi toistakymmentä erilaista nealkoa. Ennakkosuosikiksi nousivat jo hyllyllä joukon ainoa vehnäolut Erdinger sekä Bernardin kaksi erilaista olutta. Alkoholittomat ovat vähän tavallisia oluita kalliimpia, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkien hinta oli 12-20 korunan (noin 45-75 sentin) välillä per pullo (useimmiten puoli litraa). Tavallista olutta kalliimpi hinta selittyy sillä, että käymisessä syntyvä alkoholi pitää poistaa, mikä tarkoittaa yhtä prosessia lisää valmistuksessa. Täysin alkoholiton joukosta on vain Bavaria 0.0%, muissa alkoholipitoisuudeksi mainitaan max 0.5%.

Slovakialainen Zlaty Brazant ("kultainen fasaani") tuoksuu voimakkaasti maltaalle ja maistuu aika lailla "tavalliselle" oluelle. Se myös vaahtoaa oikeaoppisesti kaadettaessa lasiin. Joukon harvoja pikkupulloa ja harvinaisempia oluita. Ei hassumpi lager.

Brewer Free ei tuoksu yhtä voimakkaalle eikä se vaahtoa paljon yhtään. Tämä taisi olla joukon halvimpia, isossa pullossa. Edes ostravalaisen panimon nettisivut eivät mainitse tätä aika mitäänsanomatonta, vähän suomalaiselle peltioluelle maistuvaa nealkoa.

Staropramenin Nealko edustaa klassikkopanimoa. Se tuoksuu mukavalle, muttei vaahtoa. Maku on terävä ja melkein raikas. Tämä voisi olla hyvä janojuoma: nopeasti juotuna hyvää, mutta jättää vähän peltisen jälkimaun.

Baijerilainen Erdinger-vehnäolut ei tuoksu millekään, mutta vaahtoaa hyvin ja maistuu aidolle vehnäoluelle. Etiketissä kerrotaan muun muassa, että pikkupullollisesta saa 43 prosenttia päivittäisestä B12-vitamiinin tarpeesta. Koska pidän vehnäoluesta, tämä pitää ennakkosuosikin asemansa.



Luulin Bernardin tummempaa olutta perinteiseksi tummaksi olueksi, kunnes maistoin sitä ja ymmärsin, että nimessä oleva Svestka tarkoittaa luumua. Myös tavallisissa oluissa pienet merkit tarjoavat eksoottisia - ja usein hyvin kalliita - olutmakuja, mutta tämä oli aivan normaalihintainen. Vaahtoava, pastöroimaton ja aivan fantastinen uusi makukokemus. Varsinainen erikoisolut, joka tosiaan tehdään vanhalla menetelmällä ja joka ei siitä johtuen säily kauaa. Turhaan ei tämä perhepanimo ole valloittanut maailmaa ja voittanut kasapäin palkintoja. Tästä taitaa tulla uusi suosikkijuomani - eikä vain olut-kategoriassa!

Bernardin alkoholiton pilsner on myös pastöroimaton, mutta muistuttaa edellisen jälkeen turhan paljon väljähtänyttä perusolutta. Haju ja maku ovat taas kerran vähän metallisia.

Testi jatkuu lähipäivinä.

Henning Mankell: Valkoinen naarasleijona (1993)

Valkoinen naarasleijona on ilmestymisjärjetyksessään kolmas Wallander-dekkari ja lukemistani paras. 1990-luvun alkuun sijoittuva tarina sotkee Ystadin poliisi Kurt Wallanderin Etelä-Afrikan apartheid-politiikan viimeisiin päiviin ja Nelson Mandelan murhayritykseen. Mankell tuntee Afrikkansa, hänhän on asunut siellä.

Valkoinen naarasleijona on myös hyvin pitkä kirja, mutta juonessa on kerrankin imua ja jännitystä.

Call Of Juarez: Bound In Blood (2009)

Call Of Juarez 2 on vanhanaikainen ja vanhahtava räiskintäpeli, jossa ei ole muuta uutta kuin se, että nyt ei ammuta natseja tai ulkoavaruuden örkkejä vaan inkkareita ja länkkäreitä. Toisen maailmansodan tai tulevaisuuden sijasta peli sijoittuu sisällissodan aikaiseen villiin länteen. Pelasin sattumoisin alkuperäisen pelin viime syksynä, ja se oli aika rasittava kiipeily- ja metsästystehtävineen. Nämä tylsyydet on onneksi jätetty pois tästä pelistä.

Kaikki putkiräiskinnän kliseet ovat mukana myös villissä lännessä: on isoja sokkeloisia taloja, tunneleita, juoksuhautoja, sadoittain helposti kaatuvia vastustajia, vaikeammin tapettavia pomoja, löydettäviä "salaisuuksia", jopa hissi, mielikuvituksellisia pyssyjä, turhan panttina olevia laatikoita, joiden takana lymyillä ja niin edelleen. Tehtäviin ohjataan niin, että idioottikin pysyy kärryillä. Ammunnassa on sentään munaa kun pääsee kaksin käsin räiskimään epätarkoilla kuudestilaukeavilla (jotka korvautuvat matkan varrella aina kaksitoista kertaa laukeaviksi).

Sisällöllisestikään peli ei ole omaperäinen. Mukana on mahdollisimman paljon western-kliseitä intiaaneineen, takaa-ajoineen ja kaksintaisteluineen, mutta vaikka yleisö suorastaan huutaa Sergio Leone -tyyppistä peliä, tässä ei päästä lähellekään. Vaikka Ennio Morricone -pastisseja olisi erittäin helppo tehdä, musiikki on kummallista syntzaa ja lopputaistelussa tyyli rikotaan Carmina Burana -tyyppisellä musiikilla. Vaikka kaikki ainekset ovat koossa, COJ puskee läpi helpoilla ratkaisuilla. Juonikin on sellainen, joka ei olisi mennyt läpi Tex Willerin toimitukselta, eikä kertaakaan edes luoti nirhaise ohimoa, höh.

Läpipelaamiseen meni vain 7 tuntia. Kun yritin sunnuntai-iltana moninpeliä, ei ketään ollut langoilla. Aika huono merkki, kun peli on ollut markkinoilla vasta kuukauden.

Pavel Kohout: Valkoinen kirja (1970)

Tässäpä erinomainen esimerkki tsekkihuumorista. Jos brittihuumori on suomalaisellekin älykölle sallittu huvitus, niin tsekkihuumori on aika lailla hienostuneempaa.

Kirjan asetelma on herkullinen: liikuntakasvatuksen ja piirustuksen lehtori Adam Juracek voittaa painovoiman. Tästä seuraa kaikenlaista hässäkkää kommunistisessa systeemissä. Miten suhtautua mieheen, joka ei tottele Newtonin painovoimalakia, jonka sentään sosialistinenkin tiede on tunnustanut päteväksi?

Komiteoita asetetaan tutkimaan tapausta. Tiedemiehet ovat kummissaan. Vanhempi tutkija, joka ei ole edes nähnyt Juracekia, kiistää tämän kyvyn kumota painivoima. Edistykselliset pitävät tapausta todistuksena sosialismin voittokulusta, kun vanhoilliset haluavat asettaa tämän syytteeseen kaikenlaisen harmin ja levottomuuden aiheuttamisesta. Syyttäjä löytää laista kymmeniä kohtia, joiden perusteella tätä voidaan syyttää, vaikkei painovoimalaki kuulukaan rikosoikeuden piiriin. Ja niin edelleen. Kohoutin soppa on epätasaista mutta parhaimmillaan aivan hervotonta. Kirja jakaantuu erilaisiin viranomaisdokumentteihin, rekonstruktioihin, liitteisiin, määräyksiin, pöytäkirjoihin ja niin edelleen. Hupaisin oli litterointi sanojaan toistavan pikkupoliitikon puheesta, joka kuulostaa hämmentävän tutulta.

Kirjassa lukiessa tulee mieleen monesti että tästä olisi saatu hieno tsekkoslovakialainen värielokuva 1970-luvulla katossa kävely -erikoisefekteineen. Ja jos näin olisi tehty, siitä olisi pitänyt tehdä sliipatumpi ja virtaviivaisempi Hollywood-versio länsimaiseen makuun sopivaksi. Mutta eipä tästä tehty elokuvaa ja romaanikin julkaistiin ensin ulkomailla.

Kohout (s. 1928) sovitti nuoruudessaan näyttämölle muun muassa toisen tsekkihuumorin merkkiteoksen, Karel Capekin Salamanterisodan, jonka luin vähän aikaa sitten. Jouduttuaan Prahan kevään jälkeen epäsuosioon, hän järjesti Shakespearen näytelmien esityksiä yksityisissä olohuoneissa. Viimeinen niitti elämälle salaisen poliisin seurannassa oli, kun hän oli löytämässä salakuuntelulaitetta ystävänsä Vaclav Havelin asunnosta. Kohout muutti Itävaltaan, mistä on palannut sittemmin ja ohjaa nyt myös prahalaisissa teattereissa.

Stanislaw Lem: Solaris (1961)

Lemin tunnetuin romaani on oikeastaan rakenteeltaan aika simppeli: Tutkijat tutkivat planeettaa, joka todellisuudessa tutkii heitä - tai sitten tutkijat tutkivat lopulta itseään. Planeetta "herättää henkiin" päähenkilö Kelvinin itsemurhan tehneen vaimon. Planeetalla on myös kaksi muuta tutkijaa, joiden vieraista ei kerrota. Ilmeisesti he ovat saaneet vielä julmempia vieraita, koska he salaavat ne muilta - ja Lem salaa ne lukijalta. Lem luo scifikirjallisuudessakin omaperäisen maailman, joten draamallisesti tämä on kyllä aika lailla hukkaan heitetty mahdollisuus.

Itse asiassa koko scifikehys planeetta Solariksineen voitaisiin jättää pois, ja jäljelle jäisi suljetun paikan draama - siis perikuvallinen näytelmä, jonka teemoina olisivat suru, menetys ja salatut toiveet. Solariksesta on tehty kaksi elokuvaa (ensimmäinen filmatisointi oli neuvostoliittolainen TV-versio), jotka ovat hyvin erilaisia ja jättävät osia Lemin romaanista pois. Lemin välillä pitkäpiimäisellä Solaris-tutkimuksen referoinnilla on ansionsa mutta kuten Kelvin joutuu toteamaan, tutkimukset eivät johda mihinkään. Vai onko ihminen sittenkin vain kärpäsen surinaa välinpitämättömän elämänmuodon korvassa?

Kirjaa voi tulkita monilta näkökannoilta ja sitä pidetäänkin jonkinlaisena pöljän scifin antiteesina. Eli siis todistuksena siitä, että scifikin voi olla "älykästä". Lopussa Kelvin joutuu toteamaan: "En tiennyt mitään, ja uskoin edelleen, että julmien ihmeiden aika ei vielä ollut ohi." Kuulostaa julman tutulta.

Last Days Of World War II 1-26 (1995)

History Channelin massiivisen dokumenttisarjan 26 osaa kattavat kukin yhden viikon toisen maailmansodan viimeisestä puolesta vuodesta (18.2.1945-18.8.1945). Jokainen sodan viikko saa 42-minuuttisen käsittelyn.

Akselivalloista Saksan tuho on tutuin kirjoista, elokuvista ja dokumenteista. Vaikuttavin näistä on ollut Perikato-elokuva. Ajan loppuessa ja ihmeaseiden jäädessä liittoutuneiden käsiin päätyviksi piirustuksiksi kovan linjan natseilla ei ole aikomustakaan antautua, vaikka loppu on väistämätön. Päinvastoin, nämä haluavat viedä mukanaan mahdollisimman paljon paitsi vihollisia, myös omaa kansaansa, jota he pitävät arvottomana elämään. Tappiosta puhuminen tietää kuolemaa, ja kuolemanpartiot jahtaavat yhtä innokkaasti oletettuja karkureita kuin vihollisia. Tavalliset saksalaiset haluavat epätoivoisesti antautua amerikkalaisille puna-armeijan sijaan, joka ajaa omista tappioistaan välittämättä kostonhimoisena kohti Berliiniä. Puna-armeijan edetessä raiskaukset ja itsemurhat käyvät arkipäiväisiksi. Samalla Stalin käy jo omaa kyynistä kylmää sotaansa, joka päättyy vapautettujen orjuuttamiseen, kun Itä-Euroopan maat päätyvät Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Länsiliittoutuneiden kanssa taistelleet puolalaiset tai tsekit päätyvät vankeuteen, samoin kuin vapautetut punavangit. Stalin pitää paitsi menestyksekkäitä kenraaleitaan, myös länsimaista Saksaa nähneitä sotilaitaan uhkana, ja heidän kohtalonsa on vastaava. Länsiliittoutuneet muun muassa luovuttavat saksalaisten puolella taistelleet venäläiset puna-armeijalle, ja katsovat vierestä, kun heidät ammutaan saman tien. Sodan voittanut Chrurchill puolestaan häviää vaalit. Tuskinpa Shakespeare tai antiikin kreikkalaisetkaan olisivat osanneet kirjoittaa suurempaa tragediaa.

Italialaiset sentään osasivat kääntää kelkkansa ajoissa. Jo kertaalleen pakoon päässyt Mussolini päätyy lopulta "torille". Mussolini on tavallaan säälittävin diktaattoreista: jos hän olisi Francon tapaan ymmärtänyt pysyä sodasta irti, hän olisi voinut hallita vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan hän lähti sotimaan lähinnä omaa turhamaisuuttaan ja vei omalta osaltaan myös Saksaa tappioon; saksalaisten kun piti tulla jatkuvasti sotimisessa kädettömien italialaisten avuksi, ja sodan loppuessa Italiassa oli vielä miljoona saksalaista sotilasta.

Japanilaiset olivat myös valmiita taistelemaan fanaattiseen loppuun saakka. Tämä tuli selville yhä uudestaan, kun amerikkalaiset etenivät saari saarelta kohti emä-Japania. Vastarinta vietiin loppuun asti kamikaze-hyökkäyksillä (joukko)itsemurhilla tai viimeisillä epätoivoisilla rynnäköillä jo kun taistelu oli hävitty. Japanin laivasto oli tuhottu, ja lopulta amerikkalaiset saattoivat pommittaa ilmaherruutensa turvin japanilaisia kaupunkeja järjestelmällisesti maan tasalle. Samanaikaisesti tiedemiehet työskentelivät yötä päivää atomipommin parissa.

Japanilaiset pitivät ainoana selviytymismahdollisuutenaan juuri tätä fanaattista vastarintaa. Heidän mielestään individualistiset ja materialistiset amerikkalaiset eivät voisi sietää suunnattomia tappioita, ja japanilaiset voisivat neuvotella edullisen rauhan, joka turvaisi ennen kaikkea keisarin koskemattomuuden. Amerikkalaiset taas tekivät sen virheen, että vaativat myös keisarin alistumista mahdolliselle kuolemanrangaistukselle, joka - kuten kenraali MacArthur raivostuneena totesi - olisi merkinnyt japanilaisille samaa kuin kristitylle Jeesuksen ristiinnaulitseminen.

Liittoutuneille sodan päämäärä oli sekä Saksan että Japanin ehdoton antautuminen. Tämä tarkoitti sitä, ettei minkäänlainen neuvotteluratkaisu tullut kysymykseen. Vaatimus ehdottomasta antautumisesta ajoi samalla vastapuolen fanaattiseen vastarintaa. Miksei siis olisi voitu neuvotella ja säästää ihmishenkiä?

Dokumentin mukaan vastaus oli Ensimmäisen maailmansodan lopussa, joka päättyi aselepoon (eikä esimerkiksi jonkin osapuolen antautumiseen). Aselevon jälkeen oli neuvoteltu rauha, joka oli aiheuttanut eri maissa tyytymättömyyttä. Suurin tyrmistys oli koettu Saksassa, jossa koettiin, että rauhanneuvotteluissa oli petetty kansakunta. Tämä oli nimenomaan Hitlerin pääväittämiä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen juuri "Versaillesin häpeärauhan" synnyttämää kaunaa. Vastaava tilanne, tikittävä aikapommi, haluttiin välttää nyt vaatimalla ehdotonta antautumista. Näin ajateltuna Toinen maailmansota päätti konfliktin, joka alkoi itse asiassa jo 1914.

Sodan lopun vaikein ongelma - tietenkin ja varsinkin jälkikäteen - oli atomipommin käyttö. Arviot Japaniin tehtävän maihinnousun amerikkalaistappioista olivat miljoonaluokkaa. Japanilaisia siviilejä puolestaan koulutettiin taistelemaan muun muassa bambukepein hyökkääjiä vastaan. Kummallakin puolella maihinnousu - joka olisi tapahtunut vasta vuoden 1946 puolella - olisi maksanut paljon enemmän ihmishenkiä, kuin mitä kuoli kahden atomipommin pudotuksessa. Toisaalta USA olisi voinut tehdä näytösluonteisen räjäytyksen jossain muualla kuin siviilikohteessa.

Dokumentti ei käytä aikaa tämän vaihtoehdon pohtimiseen. Ensinnäkin pommin valmistui viime tipassa. Toiseksi sen käyttövarmuudesta ei ollut täyttä varmuutta - ja epäonnistuminen olisi ollut valtava arvovaltatappio USAlle, jos näytöspommitukseen olisi ryhdytty. Samalla tämä sodan suurin salaisuus olisi paljastettu. Sitten oli sodan arki, jossa tiedonkulku ei ollut varmaa varsinkaan arkkivihollisten välillä. Japani esimerkiksi vastasi juuri ennen atomipommien pudotusta kaksimielisesti liittoutuneiden antautumiskehotukseen. Neljänneksi jännite Neuvostoliiton kanssa puolsi ns. kaapin paikan näyttämistä Stalinille. Kun Truman informoi tätä uudesta aseesta, Stalin ei edes vaivautunut näyttelemään yllättynyttä - tämä kun ehkä tiesi vakoojiensa kautta enemmän atomipommista kuin Truman itse.

Kun pommit pudotettiin muutaman päivän välein Hiroshimaan ja Nagasakiin (jälkimmäiseen siksi, koska ensisijainen sotilaskohde oli pilvien peitossa), japanilaiset komentajat eivät pitäneet kovinkaan suurena erona, tuhottiinko heidän kaupunkejaan yhdellä suurella pommilla vai valtavilla, jatkuvilla palopommituksilla. Eikä tietoa siitä, mitä todella oli tapahtunut Hiroshimassa tai Nagasakissa tietenkään ollut välittömästi saatavilla. Dokumentissa näytetään, että jos katsoi kuvia tuhotuista kaupungeista, oli vaikea erottaa, mitkä oli tuhottu milläkin tavalla. Vasta keisari Hirohiton ennenkuulomaton väliintulo lopetti sodan.

Hostel (2005)

Voihan rähmä, mikä leffa! Jos tämä sijoittuisi Afrikkaan, se olisi kielletty super-rasistisena, mutta Itä-Eurooppaan sijoitettuna tälle on tehty jatko-osakin. Osittain Prahassa kuvattu elokuva alkaa jenkkinuorten Euroopan rällästysreissuna, joka päätyy Slovakian Bukarestiin. (Koko Slovakia on kuvattu Tsekissä). Siellä kun on kuulemma mainio hostelli, jossa jenkit saavat kunnolla pillua, samalla kun paikalliset "miehet ovat sodassa". No, slovakialaiset ovat olleet tietääkseni sodassa viimeksi Itävalta-Unkarin aikana...

Kuten arvata saattaa, hostellissa odottaa upeita nuoria naisia, jotka eivät ujostele mitään. Mutta sitten nuorukaisista alkaa kadota yksi toisensa jälkeen. Tarinan sankarille selviää pitkän teurastusorgian - joka on lienee elokuvan päätarkoitus olemassaoloonsa - jälkeen, että kyseessä on "eliittijahtia" tarjoava mafia. Jenkit on tietenkin rankattu kalleimmaksi riistaksi ja asiakkaat rikkaiksi länsimaisiksi degeneraateiksi. Lyhyt kosto on kökkö ja ikävä. Hupaisimmassa kohtauksessa sankari värvää "slovakian vaarallisimmat ihmiset", jengin 6-7 vuotiaita lapsia, kassillisella purkkaa! Pahikset ovat kyöryselkäisiä teurastajia, hämäräperäisiä liikemiehiä tai vähäjärkisiä nahkatakkimiehiä - siis suoraan klisegalleriasta.

Yhtenä tuottajana on häärinyt Quentin Tarantino, jonka nimellä tekelettä kaupitellaan. Käsikirjoittaja-ohjaaja Eli Roth kehtaa väittää, että elokuva perustuu tositapahtumiin - Aasiassa. Slovakiassa ollaan ymmärrettävästi poltettu hihat koko homman takia.

Gilbert Sheldon: The Fabulous Furry Freak Brothers (2008)

Hankin tämän yli 600-sivuisen tiiliskiven reilu kuukausi sitten, kun Gilbert Sheldon oli läheisessä kirjakaupassa ystävänsä Robert Crumbin sekä tämän piirtäjävaimon kanssa signeeraamassa sarjakuviaan. Painava ja iso kirja sisältää joka ikisen Friikkilän veljesten sekä Läski-Freddyn kissan seikkailut. Friikkiveljekset ovat pilveä ja kaikkea muutakin mahdollista huumetta vetävä poppoo, jonka Sheldon kehitti suurena hippikautena 1967-8. Kun kollega Crumb teki levynkannen Janis Joplinille, Sheldon piirsi kannen Grateful Deadille. Mainittakoon, että jo korkeassa iässä olevat taiteilijat vaikuttivat Prahassa erittäin hyväkuntoisilta. Huumeet eivät ole siis vieneet näitä underground-miehiä, joiden sarjakuvissa päihteet ovat aika lailla pääosassa. Molemmat asuvat nykyään Ranskassa.

Friikkilän veljesten sarjakuvat ovat parhaimmillaan täysin hillittömiä, heikoimmillaan suorastaan tylsiä. Taso ja tarinoiden pituus vaihtelevat suuresti. Vähän paradoksaalisesti pitkät värilliset seikkailut ovat mielestäni huonoimpia. Parhaimmillaan sarjakuvat ovat yhden tai muutaman sivun mittaisia, heikoimmat ovat mielestäni ylipitkiä monen sarjakuvalehden pituisia päämäärättömiä odysseoita. Myös piirustusjälki vaihtelee paljon; joissain on ollut mukana muita tekijöitä ja joitain piti suorastaan tihrustella nenä kiinni kirjassa, kun toiset olivat hyvin selkeitä. Tason vaihtelu on tietenkin ymmärrettävää ja sallittuakin, kun kyseessä on underground, jonka ei tarvitse välittää standardisoinneista.

Vaikka Friikkilän veljekset ovat myyneet yli 40 miljoonaa sarjakuvaa, vuodesta 2006 tekeillä ollut pitkä stop-motion -elokuva ei ole kiinnostanut suuria studioita. Rahaa hankkeelle kerätään muun muassa faneilta, jotka saavat nimensä esiin elokuvan teksteihin - mikäli se siis joskus valmistuu.

U23D (2008)

Tässäpä taas yksi kokemus, jonka jälkeen todellisuus tuntuu ikävältä ja yksiulotteiselta. Imax-teatterin jättikankaalla U2-yhtyeen kolmiulotteinen konserttielokuva on kotonaan. Vaikken ole koskaan innostunut yhtyeestä, toimii bändi näköjään parhaiten livenä ja tällaisessa uraauurtavassa kontekstissa. Livenä U2:n tukijalka on sen komppiryhmä, joka antaa The Edgen ja Bonon sooloilla omiaan. Ja kyllä: ilmastoidun Imax-teatterin mukavassa penkissä konsertti on paljon antoisampi elämys kuin hikisiä ihmisiä täynnä olevalla stadionilla.

Kolmiulotteisuudesta on povattu seuraavaa isoa juttua elokuvissa, ja tänä vuonna 3D:n pitäisi lyödä läpi. Ice Age 3 ja uusin Harry Potter ovat 3D-leffoja, mutta valitettavasti ne on Prahassa dubattu tsekiksi. U23D:n perusteella myös tekniikka näyttää kehittyneen niin, etteivät silmät väsy edes vajaan 90-minuuttisen katsomisen aikana. Aikaisemmin kolmiulotteisuus ei ole toiminut aina kunnolla, mikä on häirinnyt katsomista, ja myös silmät ovat väsyneet pian. Imax-teatterin käyttämässä tekniikassa kuva tosiaan näyttää kelluvan katsojan edessä.

U23D ei onneksi kikkaile liikoja kolmiulotteisuudellaan. 3D on monesti toteutettu limittäiskuvilla, joista toinen kuva on kirjaimellisesti etualalla. Joskus tämä aiheuttaa kummallisia perspektiivejä, kun etualalla olevat ihmiset ovat pienempiä kuin kauempana olevat. U2:n lavaratkaisu kahden pitkän rampin kanssa antaa myös mahdollisuuksia kolmannelle ulottuvuudelle. Loppupuolella mukaan otetaan teksti, joka kelluu katsojan edessä.

Mitäpä olisi U2:n keikka ilman Bonon jeesustelua, mutta suotakoon se hänelle. Tajusin nyt, että Bonon on pakko käyttää aurinkolaseja, koska häntä ei muuten tunnistaisi Bonoksi - itse asiassa hän näyttää hieman Bruce Springsteeniltä! Setissä on lähes kaikki hitit, ja muutamaan kertaan näytetään hellyttäviä kuvia yleisöstä laulamassa kappaleiden mukana. Nähtäväksi jää, tuleeko tästä klassikko, kuin vaikkapa Elviksen 1968 comeback-keikasta. DVD:lle tai Blu-raylle elokuvaa on turha vähään aikaan odottaa, koska U2 ei halua julkaista leffaa ennen kuin tekniikka on kehittynyt niin, että kotona pästäisiin samanlaiseen kokemukseen kuin teatterissa.

Jan Guillou: Tie Jerusalemiin (1998)

Jan Guillou tunnetaan Ruotsissa kuulemma vähäpätöisenä dekkarikirjailijana kymmeneen osaan ehtineen Hamilton-sarjansa takia. Kukaan ei ole juudas omalla maallaan. Minä en ole vielä lukenut Hamiltoneita, mutta arvostan Guillouta mestarillisena kertojana ja erityisesti Pahuus-romaanin takia.

Tie Jerusalemiin on neliosaiseksi paisuneen ristiretki-trilogian (neljäs osa jatkaa saagaa, muttei kuulu varsinaisesti trilogiaan, eh) ensimmäinen osa. Romaaneista on juuri tehty myös Ruotsin elokuvahistorian kalleimmat elokuvat, jotka ovat kaikkien mielestä aika huonoja. Itsellänikin menivät elokuvat ohi niin, ettei niistä jäänyt oikein mitään mieleen. Yllätyksekseni luinkin, että koko trilogia oli mahdutettu kahteen leffaan: olin odottanut vielä kolmatta!

Guilloun historiallinen kerronta on asiantuntevaa ja samalla arkipäiväistä - juuri kuin historiallisessa romaanissa parhaaseen waltari-tyyliin kuuluu ollakin. Orjia ei pidetä ihmisinä. Valtakamppailuissa kaikki on sallittua, kunhan ei hypi kirkon varpaille. Päähenkilö Arn kasvaa munkkiluostarissa, jossa sattuu asumaan myös entinen temppeliritari. Tämä koulii nuoresta soturin, jonka olemus sekä epätavallinen aseistus ja ratsu hämäävät kohtalokkaasti tämän tielle astuvat rehentelijät. Välillä käydään sangen korkealentoisia teologisia keskusteluita. Arn on kaksijakoisen kasvatuksensa edellä aikaansa ja siksi hänellä on suuri tulevaisuus edessään. Tietenkin siihen mahtuu tavallisella maalaisjärjellä käsittämättömiä esteitä, jotka vain jumala voi tietää.

Ensimmäinen osa sijoittuu nimestään huolimatta kokonaisuudessaan 1100-luvun Ruotsiin. Tielle Jerusalemiin päästään vasta viimeisillä sivuilla.

Michael Korda: Kuolemattomat (1992)

Varma menestysromaanin konsepti: otetaan pari viime vuosisadan tunnetuinta amerikkalaista - Marilyn Monroe, John F. Kennery sekä tämän veli RFK - ja kerrotaan likaisia yksityiskohtia säästämättä skandaalimainen totuus, jonka kaikki jo "tietävät". Marilynin ja Kennedyn veljesten rakkaus- tai siis seksielämä kuvataan yksityiskohtaisesti. Mukana on faktaa niin paljon, että kirja alkaa tuntua todelta.

Korda kirjoittaa vetävästi ja uskottavasti politiikasta sekä myös elokuvanteosta; onhan hän kuuluisan Hollywood-suvun jäsen itsekin. Kuitenkin jo yhden Marilyn-dokumentin näkeminen osoitti pienen virheen viimeisen elokuvan kuvauksista, joka uhkaa viedä (jälkikäteen) uskottavuutta koko romaanilta. Mutta tämähän on viihdettä, ja mikä olisi parempaa sellaista kuin lukea todellisten rikkaiden, kuuluisien ja nuorena kuolleiden oletetusta seksielämästä. Turhaan kirjan nimi ei viittaakaan antiikin jumaliin tai Shakespearen käsittelyssäkin kuolemattomaksi ikuistettuun Kleopatraan. Korda ei onneksi yritäkään olla Shakespeare.

Mukana on myös FBI:n pahamaineinen johtaja J. Edgar Hoover sekä yhtä pahamaineinen ammattiyhdistysjohtaja Jimmy Hoffa (jota esitti Danny DeViton ohjaamassa elämänkertaelokuvassa Jack Nicholson), sekä paljon juonitteluita ja valtapelejä. James Ellroy on kirjoittanut samoista ympyröistä omalla iskevällä tyylillään silti vieläkin paremmin. JFK:n suuhun kirjoitetut kuolemarepliikit kuten, että hän "ottaisi mieluummin kuulan kalloon" (kuin jäisi kitumaan isänsä tavoin) alkavat itseään toistaessaan jo ärsyttää. Sinänsä ironista on, että Kordan kirjasta on tullut kirjakerhopainoksen myötä todellista halpiskamaa Suomessa; roskakirjallisuutta, joka ei kelpaa edes divareille.

Chris Cornell (Roxy, Praha 21.6.2009)

Tämä ei ollut mahdollista Suomessa: astua rock-legendan konserttijonoon suoraan alaoveltani. Jyväskylässä isolle keikalle lähtiessä piti yleensä varata aikaa vähintään 24 tuntia ja satoja euroja. Keikasta jäivät silti päällimmäisenä mieleen trooppinen kuumuus - ja soittajien jalat.

Chris Cornell soitti sadan metrin päässä olevalla Roxy-klubilla, jossa en ollut ennen käynyt. Toivottavasti helvetillinen kuumuus ei ole tavallista. Ainakaan en ollut ennen nähnyt sadan metrin jonoa klubiin, joten paikka oli aivan täynnä. Ainoa hapen lähde oli ulko-ovi, ja kaksi kerrosta alemmas saliin astuessa ilma muuttui leikkaamalla trooppiseksi. Ei ollut vaikea arvata, että ennalta yli kaksituntiseksi tiedetyn keikan aikana ihmisiä alkoi kaatuilla, ja niin kävikin. Näin itse vain kaksi-kolme naista, jotka talutettiin salista pyörtyneinä, mutta heitä täytyi olla kymmeniä. Jotkut kuulemma myös oksentelivat.

Jalat jäivät mieleen keikasta siksi, koska alakerran salin takaosasta, missä saattoi juuri ja juuri olla kuukahtamatta, näki seisoessa vain Cornellin ja bändin jalat.

Mutta itse keikka? Cornell soitti aiempien bändiensä Soundgardenin ja Audioslaven hittejä, kuten parin sooloalbuminsa kappaleita reilusti yli kaksi tuntia. Mukaan mahtui myös viiden kappaleen akustinen osuus ja Michael Jackson cover Billie Jean (valssina!) ja Led Zeppelinin Good Times, Bad Times. Cornell ei ollut lippua pari kuukautta sitten ostaessani mikään kovin tuttu artisti, ja ostinkin lipun keikalle ajatuksella, että jos naapuriin tulee James Bond -tunnarin tehnyt mies, niin pakkohan keikkaa on mennä katsomaan. Olen sen jälkeen kuunnellut miehen kahta soololevyä ja pitänyt erityisesti tämänvuotisesta Scream-levystä. Sillä CC tekee Let's Dancet tai ainakin Earthlingit - käyttääkseni musiikkitieteellisiä bowie-termejä. Scream on ollut yllätysveto ja yllättävän onnistunutta tanssibiittiä laulajalta, joka on rankattu maailman 12. parhaaksi Ääneksi.

Lopussa kuultiin Casino Royale -tunnari You Know My Name sekä Soundgardenin Black Hole Sun. Niiden jälkeen oli mukava kävellä sata metriä kotiin ja suihkuun.

Mötley Crüe O2 Areena Praha 17.6.2009 sekä Dirt: törkytehdas -kirja

Mötley Crüe ei ole maailman paras, mutta se on ehkä maailman täydellisin rockbändi. Kuten Metallican tapauksessa, sen tämän vuosituhannen merkittävin saavutus on dokumentti yhtyeestä ja ylipäätään koossa pysyminen. Kirja Dirt - törkytehdas on niin hurjaa tavaraa, että sen jälkeen on väistämättä pettymys nähdä yhtye livenä. Pettymystä tosin tasapainottaa aika lailla täydellisesti se, että näkee herrat ylipäätään elossa ja samalla lavalla.

Mötley Crüen taival on kirjan perusteella pelkkää seksiä, huumeita, epäonnistuneita avioliittoja, keskinäistä riitelyä ja muuta sekoilua äärimmäisyyksiin vietynä. Äärimmäisyyskin tuntuu kyllä tässä yhteydessä vähättelyltä. Mukana ovat neljä iloista veikkoa, jotka eivät opi mistään: Nikki Sixx, joka on kuolla yliannostukseen jo 1987; Vince Neill, joka pääsee toteuttamaan unelmaansa pornotähtien ja mutapainijoiden kanssa pelehtimisestä - romutettuaan sitä ennen Hanoi Rocksin uran; Tommy Lee, jonka kotivideon tahtiin päätyy tumputtamaan vähän joka toinen mies planeetalla; ja syrjäänvetäytyvä kalmamainen Mick Mars, jonka älyttömät salaliittoteroriat saavat kirjassa vain sivumainintoja. Vaikka kaikki sekoilut toistuvat toistumistaan, mistään ei opita yhtään mitään, vaan kaikki virheet tehdään tuhanteen kertaan uudelleen ja uudelleen.

Mötley Crüen uraan mahtuu myös 50 miljoonaa myytyä levyä, mitä ei käy vähätteleminen. Vaikka bändiä voi joku pitääkin vitsinä, sillä on iskeviä hittejä vajaan parin tunnin keikaksi asti. Pohjimmiltaan Mötley Crüe on purkkaa ja jytää tarttuvien kertosäkeiden kera. Saints Of Los Angeles -kiertueen show oli riisuttu. Mukana ei ollut pyrotekniikoita, moottoripyöriä tai eksoottisia tanssijoita, kuten edellisellä turneella. Myöskään yleisön naispuolisia jäseniä ei usutettu vilauttamaan tissejään. Kitaristi Mick Mars vaikutti selkäsairautensa jäykistämänä robotilta tai zombielta, joka oli omassa sfäärissään jossain aivan muualla. Soitto kyllä kulki ja kerran Mars taivutti selkäänsä ja katsoi yleisöönkin. Tommy Lee heilui omassa soolo-osuudessaan järgermeister-pullon kanssa ja aiheutti orgasmin ainakin kolmen naisen kaveriporukalle heitettyään pusun näistä yhdelle. Olin juuri lukenut kirjasta kohdan, jossa tyypit pitivät jägermeisterin sponssaamat bileet, mutteivat tajunneet, miten tujua ainetta kyseinen viina on. Tuloksena oli kaksi päivää alkoholimyrkytyksen kourissa.

Nikki Sixx näytti yllättävän nuorelta; viisikymppiseksi entiseksi (?) heroinistiksi suorastaan pojannulikalta. Vince Neill on ollut joskus tosi tuhdissa kunnossa, mutta nyt kaikki näyttivät suhteellisen terveiltä, jos tätä termiä voi ylipäätään käyttää tämän bändin kohdalla. Konsertti pidettiin Prahan isoimpiin kuuluvassa O2-areenassa, joka ei ollut läheskään täynnä. Itse asiassa yleisö oli todella vaimeata verrattuna jopa Deep Purplen keikkaan vähän pienemmässä jäähallissa. Vaikutti siltä, ettei Mötley Crüen tuntemus kuulu vielä jokaisen prahalaisnuoren yleissivistykseen. Vaikka Tommy Lee kehuikin Prahaa kauniiksi kaupungiksi, legenda poistui lavalta greatest hits -keikkansa jälkeen tuskin kiertoajelulle vaan epäilemättä johonkin Prahan pahamaineiseen strippiparatiisiin.

Viisi West End -näytelmää (Lontoo; ja kuudes muualla 6-2009)

Kuusi näytöstä kolmessa päivässä. Ensimmäisenä oli The Woman in Black (the Fortune Theatre), joka oli kauhu- tai pikemminkin haamunäytelmä. Paikalla oli paljon teinejä, joiden kirkuminen sopi hyvin tunnelmaan. Tosin kerran teinit kirkuivat aivan väärässä paikassa. Esitys on vähän oudosti metanäytelmä ja alkaa hyvin hitaasti. Mukana on vain kaksi näyttelijää, joiden henkilöhahmot jäävät etäisiksi, sekä haamu jota näytetään onneksi hyvin säästeliäästi. Helppoa säikyttelemistä ei ole vaikkei näytelmä ole toisaalta täysin johdonmukainen. Ensimmäisenä kauhunäytelmänäni se oli ajatuksia herättävä.

Oliver! (Theatre Royal, Drury Lane) on klassikkomusikaali Dickensin Oliwer Twististä. Show on West Endin ykköshitti eikä vähiten siksi, että mukana on Rowan Atkinson. Lippua oli vaikea saada kolme kuukautta etukäteen, vaikka paikkana on 2300-paikkainen Drury Lane, joka on maailman vanhimpia edelleen toimivia teattereita. Muun muassa Mark Twain mainitsee sen Huckleberry Finnin seikkailuissa ja Monty Python on tehnyt levyn siellä. Vieressä sijaitseva Fortune Theatre mahtuisi kokonaan Drury Lanen lavalle.

Kävin ennen näytöstä viihdyttävällä mutta nopeasti loppuneella kiertokäynnillä teatterissa. Teatterin historiaan mahtuu haamuja, murha ja kuninkaallisten tappeluita, joiden vuoksi kuninkaalla ja prinsseillä on eri sisäänkäynnit ja aitiot teatterissa. Hienon kuninkaallisen teatterisalin vastapainoksi backstage on erittäin karu. Myös jotkut teatteritermit (props = property of theatre) tulivat tutuiksi.

Itse showssa on mukana paljon lapsia, mutta toisin kuin harrastajateattereiden kesänäytöksissä, he eivät olleet sekalainen ja levoton seurakunta "iloisia kyläläisiä", vaan kaikki oli hiottu timanttiseksi kokonaisuudeksi, missä ei ollut mitään turhaa. Päärooliin oli haettu lapsinäyttelijää tositv-ohjelmasta, mikä näyttää olevan nykytrendi. Oliveria esittää kaikkiaan kolme näyttelijää eri näytöksissä. Phil Collinsin ura muuten alkoi aikanaan myös yhtenä Oliverina. Drury Lanen isolle näyttämölle oli rakennettu hienoimmat näkemäni kolmiulotteiset kulissit.

Rowan Atkinson esittää Faginina jopa elämänsä roolin, mikä ei ole vähän. Hän laulaa hyvin ja mukana on mrbeanmaista komiikkaakin roolihahmon rajoissa. Myöhemmin vuoden 1968 elokuvaversiota katsoessa kuvittelee Atkinsonin Faginiksi jatkuvasti. Tämä on ehkä ensimmäinen klassikkomusikaali, joka pääsee top-kymppiini, ja on oscarin voittanutta elokuvaa onnistuneempi. Musiikkiin mahtuu monta hittibiisiä.

'Allo 'Allo (Theatre Royal, Windsor) on näyttämöversio televisioklassikosta Maanalainen armeija iskee jälleen. Tajusin vasta lähtöä edeltävänä yönä, ettei näytös ollut Lontoossa vaan tunnin matkan päässä Windsorissa. Onneksi junat kulkivat samaan aikaan sattuneesta metrolakosta huolimatta. Showssa on mukana vain yksi alkuperäisjäsen vuosina 1982-92 pyörineestä televisiosarjasta. Kuten sarja, näyttämöversiokin pyöri varastetun maalauksen ympärillä - sarja tosin teki sen hauskemmin kokonaista kymmenen vuotta. Sarjan hupaisimpiin hahmoihin kuuluva kapteeni Hans Geering (mr. "klop") oli korvattu myöhemmin sarjassa olleella italialaisupseerilla. Piileskelevät englantilaislentäjät taas olivat täysin turhaan mukana lavalla.

Ellen olisi juuri katsonut noin kolmekymmentä televisiojaksoa, olisi näytös varmaankin viihdyttänyt paremmin. Varsinkaan lopun Hitler-farssi ei toiminut lainkaan.

La Cage Aux Folles (Playhouse Theatre) eli Lintuhäkki on tunnettu myös Robin Williamsin tähdittämänä Hollywood-elokuvana, mutta on alun perin ranskalainen näytelmä, josta tehtiin Broadway-musikaali sekä kaksi jatko-osaa saanut ranskalaiselokuva. Ladyboy-kabareehen sijoittuva esitys on tietenkin homomusikaalin juhlaa ja sillä oli iso sydän sanomallaan "I am what I am". Mieleen tuli monesti John Watersin elokuvien maailma tuhlaajapoikineen, jotka uskaltavat olla heteroita vanhempiensa pettymykseksi. Samaan aikaan West Endillä pyörivät Hairspray sekä Priscilla - Queen of the Desert ovat Lintuhäkin sukulaisia. Kaikki mahdolliset homovitsit käytettiin mainiosti hyväksi. Musiikki ei ollut mieleenpainuvaa, mutta toimi silti mukiinmenevästi. Yleisö viihtyi ja pääosan esittäjä flirttaili (miespuolisen) yleisön kanssa. Juonen liikkeellepaneva voima eli supervanhoillinen appiukkoehdokas oli läsnä vain lopussa, ja lievä miinus tuli siitä, että pariskuntaa esittävät näyttelijät olivat esittäneet toista pariskuntaa vain vähän aiemmin. Muutenkin loppu oli esityksen heikoin osuus.

Avenue Q (Gielgud Theatre) räjäytti pankin. En tiennyt esityksestä mitään etukäteen, ja oli kuin olisin nähnyt ensimmäistä kertaa Simpsonit tai South Parkin - livenä. Avenue Q on ainutlaatuinen esitys ja teatteritaidetta parhaimmillaan. Esityksessä on mukana vain 7 näyttelijää, joista 3 esittää tavallista ihmistä. Loput henkilöhahmot ovat nukkeja. On vaikea kuvitella, että musikaalia on esitetty myös Helsingissä Marco Bjurströmin ohjaamana - kolmen kuukauden verran. Lontoossa show pyörii neljättä vuotta ja hyvä niin.

Nuket ovat esillä vyötäröstä ylöspäin ja heitä ohjaavat näyttelijät eläytyvät rooleihinsa täysin esillä. Esitys alkaa tutunoloisesti sillä, kun vasta valmistunut maisteri ihmettelee, mitä tehdä tutkinnollaan. Laulujen nimet kertovat paljon: "My life sucks", "Internet is for porn", "If you were gay", Everyone's a little bit of racist" ja niin edelleen. (Ääni)näyttelijät ovat varsinaisia virtuooseja, ja varsinkin naisnukkeja esittävä Julie Atherton (kuvassa) häikäisee, kun pääsee esittämään dialogia itsensä kanssa. Avenue Q on pelkkää hyvyyttä ja muistuttaa elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. En malta odottaa samojen tekijöiden yhteistyötä South Parkin tekijöiden kanssa.

Dirty Dancing (Aldwych Theatre) oli täytepala ennen kotimatkaa, kun parempaakaan ei ollut tarjolla. En odottanut siltä mitään enkä myöskään saanut mitään. DD ei osannut päättää ollako tanssi- vai musikaalinäytelmä ja jäi näiden oudoksi äpäräksi. Menestyselokuvaan perustuva - öh - näytös viihdytti kyllä teinityttöjä, mutta oli ylipitkänä (2 h 40 min) lähinnä tuskallinen kokemus. Jopa valaistus ihmetytti: kun lavalla oli paljon ihmisiä, fokusointi puhuviin oli vaikeaa, koska heitä ei nostettu millään tavalla esille. Valo oli myös lämmintä ulkokohtauksissa, kun sen olisi perusoppien mukaan pitänyt olla sinistä.

Everett True: Hey Ho Let's Go - Ramonesin tarina (2005)

Maailman parhaan rockbändin tarina on kiinnostavaa luettavaa. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tarjoaa paljon mielenkiintoista yhtyeen urasta ja jäsenistä. Oikeastaan kerrankin kirja olisi voinut olla vieläkin pidempi: reilut 400 sivua eivät pääse usein paljon pintaa syvemmälle ja jotkut asiat sivuutetaan maininnalla. Voimakaksikko Johnny ja Joey eivät puhuneet toisilleen sitten 80-luvun alun. Syynä oli se, että Johnny oli vienyt Joeyn tyttöystävän. Tähän sitten tuon aika tärkeän asian käsittely jääkin. Moni muukin herkullinen yksityiskohta jää miltein vihjauksen tasolle.

Everett on Ramones-fanina turhan mustavalkoinen. Yhtyeen levyt - ja muut yhtyeet - ovat joko kamottavan huonoja tai loistavia. Välimuotoja ei ole muissakaan asioissa. Kirja on täynnä pitkiä haastattelukohtia, joissa haastateltava mainitaan vasta lopussa. Kirjoittaja piirtää kuvat yhtyeen jäsenistä: Johnny on kivenkova bisnesmies ja jöötinpitäjä, joka jakaa sakkoja muille bändin jäsenille ja roudareille myöhästelemisestä tai kännäyksestä. Hän kannattaa George W. Bushia ja on sitä mieltä, että kaikkien todellisten punkkareiden pitäisi olla konservatiiveja. Studiossakin hän on käytännöllinen ja haluaa viettää niissä mahdollisimman vähän aikaa. Niinpä "vaikeammat" kitaraosuudet soittaa levyillä tuottaja tai joku muu ulkopuolinen. Joey on pop-romantikko, jolla on huono terveys, mutta jolle välillä viina ja huumeetkin maistuvat. Dee Dee on täysipäiväinen sekopää ja osa-aikainen nero, joka päättää ryhtyä valkoiseksi räppäriksi ja lopulta kuolee yliannostukseen. Alkuaikojen pomo Tommy lähtee bändistä ja keskittyy tuottamiseen. Hän joutuu Ramonesiin kun kukaan muu ei osaa soittaa tarpeeksi yksinkertaisesti. Pitkäaikaisin rumpali Marky viettää pari vuotta telakalla, kun tämän juominen lähtee käsistä, mutta palaa raitistuneena. Nuori C. J. saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee suosikkibändiinsä Dee Deen lähdettyä. Hän on kuitenkin vain palkollinen, mutta osaa pitää hauskaa ja pakottaa muut "vetämään mahan sisään".

End Of The Centuryn nauhoituksista olisi lukenut enemmänkin. Tuottajana oli Phil Spector, joka piti Ramonesia Joeyn taustabändinä. Asehullu ja juoppo Spector sai Ramot hulluuden partaalle, ja toisen sekopään Dee Deen käytös teki sopasta yhtä hullunmyllyä. Levyllä on bändin suurin hitti, coverbiisi Baby, I Love You, jolla Ramonesit eivät edes soittaneet. Radiolle eivät Ramonesin liimanhaistelusta, poikaprostituutiosta, baseball-mailalla heilumisesta, natseista ja muut mustan huumorin kappaleet kelvanneet. Yhtye haki hittisingleä ja tunnustusta koko uransa ajan, mutta kun niitä ei suurista odotuksista huolimatta tullut se keskittyi armottomaan keikkailemiseen. 22 vuoden aikana se soitti reilut 2200 konserttia. Levymyyntikään ei ollut kummoista samalla, kun sen aikalaiset (Sex Pistols, Blondie ja Clash) ja bändit jotka tunnustivat sen esikuvakseen (U2, Nirvana ja monet muut) möivät miljoonia. Suomessakin vaikutti erityisesti 1990-luvun alussa ramopunk-skene, joka huipentui Ne Luumäkien listaykköseen Onnellinen perhe. Vaikka Ramones loi oman musiikkigenrensä, se jäi omasta mielestään vaille tunnustusta. Kun tunnustus sitten lopulta tuli 2002, jolloin se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, Joey oli jo kuollut. Dee Dee kuoli samana vuonna ja Johnny pari vuotta myöhemmin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 8. päivä 29.5.2009

Kävin katsomassa Fringen ehdottomaksi ykköshitiksi nousseen Crying Cherry -esityksen toiseen kertaan, ja huomasin, että hollantilaiskaksikon kungfunäytelmässä oli tosiaan tiukka toteutus ja alla oleva yksinkertainen tarinakin oli johdonmukainen. Tämä on todellista teatteritaidetta: esitys ei toimisi missään muussa mediassa, sitä ei voida litteroida sanoiksi (vrt. näytelmäkirjallisuus) eikä se toimisi paljon isommassa paikassa kuin tässä alle 50 neliön kellaritilassa. Siis täydellinen teatteriesitys.

Brittikoomikot Topping & Butch eivät olleet ennestään tuttuja, mutta he vetivät ainoastaan kaksi showta täydelle Fringen isoimmalle salille. Yleisö oli myös keskiyön aikaan erittäin vastaanottavaista ja vastaanotti parin kuin sankarinsa, joka olikin Prahassa jo 9. kertaa. Parilla on pieni spotti yhdessä tsekkiohjelmassa ja yleisössä oli paikallisia natiivejakin. Show oli aika yksinkertainen: eri-ikäiset koomikot lauloivat ja soittivat. Nuorempi enimmäkseen puhui ja vanhempi enimmäkseen soitti pianoa, ja musiikkina oli vanhoja hittejä uusin vitsikkäin sanoin. Vitsailun aiheina olivat paitsi vaikkapa Tsekin politiikka ja erilaiset julkkisaiheet, myös Fringen esitykset. Esityksen latteimmassa kohdassa Kubrilesquen selvästi narsistinen naisstrippari tuli lavalle esittelemään plastiikkakirurgialla parannettuja muotojaan. Naamaltaan akka vain näytti lähemmäs viisikymppiseltä.

Koomikkopari tunnustautui myös homoiksi (ks. kuva), vaikka sitä seuraavaan kysymykseen he vastasivatkin "ei". Tästä otettiin tietenkin kaikki irti. Show ei tarjonnut mitään uutta mutta teki tehtävänsä olemalla viihdyttävä.

Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004)

Romaani esittää toisenlaisen version 2. maailmansodan aikaisesta USAsta, jossa Roosevelt häviää vuoden 1940 presidentinvaalit ja presidentiksi nouseekin lentäjäsankari Charles Lindbergh, joka oli todellisuudessakin tunnettu natisympatioistaan. Kuten eilen Orwell-näytelmän yhteydessä kirjoitin, ryhtyminen Stalinin liittolaiseksi ei ollut välttämättä itsestään selvä valinta länsidemokratioille. Myös Hitler laski tämän epäpyhän alliansin särkymiseen, vaikka se sitten kestikin juuri ja juuri sodan loppuun. Amerikkalaiset pyrkivät myös pysymään poissa "eurooppalaisesta sodasta" viimeiseen asti ja lähtivät mukaan vasta japanilaisten hyökättyä Pearl Harboriin 6.12.1941 ja Hitlerin (ja Mussolinin) julistettua sodan USAlle heti tämän jälkeen. (Tämä oli todella hölmö veto Aatulta, suoranaista veren kaivamista nenästä).

Juutalaisen Rothin romaanissa siis natsimyönteiset pääsevät valtaan. Hitler ja Lindbergh tekevät sopimuksen - yhteistä vihollista vastaan - ja juutalaisvastaisuus alkaa nostaa päätään avoimesti Amerikassa. Astettaisesti alkava juutalaisvaino on kuvattu hyvin 9-vuotiaan - mutta kaikkitietävän - lapsikertojan Philip Rothin silmin, joka oli kirjan tapahtumahetkellä samanikäinen. Juutalaisesta tuttavapiiristä - ja jopa 13-vuotiaasta isoveljestä - löytyy ihmisiä, jotka eivät tunnusta vaaraa vaan suorastaan kilpailevat pääsemisestä uuden hallinnon suosiooon, ja joita hallinto sitten käyttää häikäilemättä hyväkseen. Juutalaisia aletaan hajasijoittaa getoistaan täysin ei-juutalaisille alueille tuhansien kilometrien päähän vanhoista tutuistaan. Jotkut pakenevat Kanadaan, kunnes raja suljetaan ja puhutaan jopa sodasta pohjoisnaapuria vastaan. Lopulta tilanne päätyy avoimeksi vainoksi, jossa merkittäviä juutalaisia pidätetään ja salamurhataan samalla, kun katumellakoitsijat tappavat juutalaisia valtiojohdon hiljaisella siunauksella.

Kaikki tämä on kuvattu lapsen arjen kokemuksien kautta, mutta sitten kirja hyytyy. Lindbergh - lentävä presidentti (vrt. George W. Bush) - katoaa lentokoneensa kanssa eikä koskaan selitetä mitä todella tapahtui. Englanti ja Saksa syyttävät katoamisesta toisiaan samalla, kun vieläkin natsimyönteisempi varapresidentti (vrt. Dick Cheney) vannoo virkavalansa. Sitten Rothin paukut ja mielikuvitus loppuvat ja kirja lässähtää. Mainitaan, että Lindbergh palasi hengissä (mitä tapahtui?), että Roosevelt palasi presidentiksi (miten?), Japani hyökkäsi pearl Harbouriin tasan vuoden myöhässä (!?) ja Amerikka pelasti lopulta myös Euroopan. Roth heittää mainintoja tulevaisuuden todellisista tapahtumista ikään kuin koko muu historia olisi palannut paikalleen tässä vaihtoehtoisessakin historiassa. Näin siis käy myös vähän selittämättömään tapaan romaanissakin.

Prague Fringe -teatterifestivaali 7. päivä 28.5.2009

Last Man In Europe - A Portrait of George Orwell oli yhden miehen esitys kirjailijan elämästä. Michael McEwoy esitti ansiokkaan muotokuvan, jota ei varmaankaan voi tehdä paremmin. 80-minuuttinen esitys oli Fringen pisin, muttei hetkeäkään tylsä. Esitys valotti Orwellin elämää ja teoksia ja vahvisti omat käsitykseni hänen kuuluisimmista kirjoistaan "oikeiksi". Espanjassa demokratian puolesta taistellut Orwell oli yhtäkkiä tilanteessa, jossa muut fasisteja vastaan taistelleet syyttivät häntä viholliseksi ja hän joutui pakenemaan maasta henkensä uhalla. Erityisen herkullinen oli 1984-kirjaan vaikuttanut skitsofreeninen elämäntilanne, kun Orwell suolsi 2. maailmansodan aikana propagandaa BBC:lle päivisin ja kirjoitti iltaisin aivan päinvastaista tekstiä. Arkkivihollisen Stalinin muuttuminen parhaaksi liittolaiseksi on liian vähän käsitelty aihe muuten niin puhkikalutussa sodassa.

Fringen 34 esityksestä kymmenisen on musiikkia, jota en ollut tähän asti käynyt katsomassa. David Benson Sings Noel Coward (kuvassa) on kehuttu ja festivaaleja kiertänyt show, jossa Cowardia televisiosarjassakin esittänyt Benson laulaa tämän kappaleita. Paikkana oli kirkko, jonka akustiikka oli kammottava. Yleisö olisi voinut pehmentää akustiikkaa, mutta sitä oli paikalla vain kahdeksan vaikka sisään olisi mahtunut helposti toistasataa. Coward oli Orwellin aikalainen, monitaitoinen oscarwildemainen dandy, joka näytteli, ohjasi elokuvia, lauloi, teki musikaaleja ja muun muassa sävelsi yli 300 kappaletta, vaikkei osannut nuotteja. Bensonin ja tämän pianisti-laulajan (Noel Coward -seuran jäsen) show oli viihdyttävä vaikkei Cowardin hieman muodottomista kappaleista pitäisikään.

Andi Neatea oli kehuttu niin paljon, että päätin mennä katsomaan tämän skotittaren akustisen esiintymisen. Paikkana oli baarin kellaritila ja yleisöä melkein niin paljon kuin sisään mahtui. Andi esiintyi Fringessä jo 7. kertaa omana itsenään. Hän on julkaissut viisi albumia. Tatuoitu artisti soitti hyvin kitaraansa ja lauloi omia laulujaan, joiden taustoista hän myös kertoi. Laulut olivat hyviä, mutta niistä puuttui se viimeinen tatsi, että niistä voisi tulla hittejä.

Prague Fringe -teatterifestivaali 6. päivä 27.5.2009

Eilen oli vuorossa neljä esitystä. Englantilainen Backward Glance oli kahden näyttelijän monikerroksinen esitys (kuten ryhmän nimestä Multi Story saattoi päätellä) julkkiskirjailijan kuolemasta. Näyttelijät olivat ammattilaisia ja esitys pysyi koossa jatkuvine kerrostumavaihteluineen, mutta kuten yksi katsoja myöhemmin totesi, se jäi sekavaksi ja turhan taiteelliseksi eikä oikein päässyt mihinkään vaikka välillä oltiinkin Haadeksessa tuomassa kuollutta takaisin. Yleisöä oli vain kuusi, joista kaksi oli festarien henkilökuntaa; aikainen ajankohta 16:30 varmaan vaikutti asiaan.

Nähdyn perusteella näyttää vahvasti siltä, että mitä enemmän näyttelijöitä on lavalla, sitä heikompi esitys. Tästä pitää otta vakavasti oppia. Englantilainen Hatful Of Hollow marssitti paikalle peräti 11 ihmistä, vaikkei kaikkia heitä näyttelijöiksi voi sanoa. Komediaksi tarkoitettu esitys alkoi lupaavasti jumalan ja pirun vedonlyönnillä mutta lässähti sitten amatööriteatterin malliesimerkiksi kirkuvine ja sietämättömine henkilöineen ja poissaolevine näyttelijöineen.

Kanadalainen yhden miehen show Waiting For Andre sattui lähinnä täyteohjelmaksi. Pikkuruisessa tilassa John Arthur Sweet kertoi tarinaa aloittelevasta näyttelijästä, joka palkataan rautatieasemalle markkinoimaan Waiting For Godot'a. Toisella tasolla muistellaan kohtaamisia opiskelijakaverin Andren kanssa. Siirtymät tasosta toiseen tehtiin yksinkertaisesti ottamalla kulaus vettä ja vaihtamalla silmälasit päälle tai päästä. Myös täällä varsinaisia katsojia oli vain neljä.

Illan viimeiseen esitykseen sen sijaan oli festivaalien isoin sali täynnä. Englantilainen The Paper Birds (kuvassa) on kuulemma ollut aikaisemmillakin Prahan vierailuillaan suosittu ja mikä ettei. In A Thousand Pieces on kehuttu ja palkittu esitys seksiorjuudesta Britanniassa. Taustatyötä oli tehty Puolassa, ja esityksessä kuultiin myös idästä tulleiden tyttöjen totaalisen pieleen meneviä ennakkokuvitelmia määränpäästään. Kolme naisnäyttelijää olivat erinomaisia ja antoivat kaikkensa, mukana oli paljon kekseliäitä ratkaisuita, musiikkina kuultiin livepianoa ja aihe oli tietenkin mitä tärkein. Koska esitys on jo julistettu festarien parhaaksi ja saanut muutenkin tarpeeksi ylistystä, kerron, mikä minua häiritsi siinä.

Näyttelijöiden haahuilevalle - mutta sujuvalle - koreografialle en keksinyt mitään syytä. Tämä oli esityksen taiteellinen osuus. Mukana oli englantilaisten kadunmiesten (lähinnä kylläkin -naisten) kommentteja aiheesta, jotka oli väännetty näytökseen vähän ongelmallisesti. Viattomasti ja takuulla hyvällä tarkoituksella annetut lausunnot vääntyivät näyttelijöiden (playbackina) esittäminä irvikuvaksi itsestään. Aivan lopussa kuultu karmiva tositarina raiskauksesta taas kärsi siitä, että nauhoitettu itänaisen ääni kuulosti enemmän bordellin madamelta kuin seksiorjuuteen pakotetulta naiselta. Esitys päättyi dramattisimmin ja tehokkaimmin, mitä olin koskaan nähnyt: kolme näyttelijää jähmettyivät paikalleen eivätkä reagoineet yleisön aplodeihin. He pysyivät paikoillaan yleisön poistumisen ajan. Kumarrukset olisivat olleet turhia. Mitähän ajatuksia tämän jälkeen samassa paikassa esitetty Kubrilesquen kökkö pornoshow sai aikaan molemmat esitykset putkeen katsoville?