torstai 27. joulukuuta 2012

Jan Guillou: Tyttäresi tähden (2009)

Jan Guillou on ruotsalainen lempikirjailijani. Tänä vuonna olen lukenut ainakin neljä Guillouta - joista yhden toiseen kertaan - ja olen pyrkinyt haalimaan kirjailijan harvinaisempaakin tuotantoa käsiini. Viime aikoina olen lukenut myös muun muassa Hemingwayta ja John Irvingiä, mutta kumpikaan heistä ei nielaissut mukaansa kuin Guillou. Häntä on erityisen mukava lukea. Miten hän tekee sen?

Ruotsin myydyin kirjailija on kuulemma kotimaassaan viihdekirjailijan maineessa. No niin oli Mika Waltarikin tietysti. Syynä on tässäkin romaanissa esiintyvä vakooja Carl Hamilton, joka on esiintynyt omissa jännäreissään jo 1980-luvulta lähtien. Luin niistä pari kuukautta sitten yhden, ja vaikka se oli asetelmaltaan vanhentunut kylmän sodan asetelmineen, paksu kirja hupeni nopeasti käsissä.

Guillou kirjoittaa älykkäästi. Hän ei peittele poliittisia mielipiteitään vaan tuo ne esiin hersyvän satiirisesti. Siinä on ilmeisesti kaksi syytä, miksei hän ole koskaan menestynyt ulkomailla ja erityisesti USA:ssa, kuten niin monet muut muodissa olevat ruotsalais'dekkaristit'. Tässä romaanissa esimerkiksi USA esiintyy välillisesti sen saman terrorismin tukijana, jota vastaan se sanoo taistelevansa. Osansa saavat myös Saudi-Arabian terrorismia rahoittavat - mutta samalla USA:n suojelusta nauttivat - ökyprinssit ja Guilloun vakiokohteet, media ja sen mukana tuuliviireinä kääntyilevät viranomaiset.

Kirjassa Varkaiden markkinat Guillou toi hauskasti esiin inhonsa (uus)rikkaita kohtaan. Hänen omat henkilönsä eivät ole mitään kirkonrottia itsekään: lukijalle jo aiemmista romaaneista tutuille Erik Pontille, Pierre ja Ewa Tanquylle tai Carl Hamiltonille raha ei ole ongelma. Hamilton on peräti aatelinen, mutta erotuksesksi Pahuuden aatelisista tai edellä mainitun kirjan finanssimiehistä, Guilloun päähenkilöillä on makua. He juovat kalliita viinejä, mutta toisin kuin Varkaiden markkinoiden miljonäärit, jotka hankkivat viinikellarinsa postimyyntikuvastosta, he osaavat tunnistaa eri viinit ja keskustella niistä. Tämä kaikki on tietenkin hyvin hauskaa.

Miten sitten Guillou eroaa vaikkapa jostain Dan Brownista tai Ilkka Remeksestä? Vaikka Guilloukin tavallaan pureskelee asiat lukijan puolesta, hän tekee sen omalla tavallaan, josta älykäs lukija nauttii. Henkilöhahmot eroavat myös aika lailla sabluunajännäristä. Guilloun hahmot ovat - muutaman romaanin jälkeen - kuin vanhoja tuttuja, joita on mukava tavata taas ja jännittää, mihin pulaan he tällä kertaa (syyttään) joutuvat. Tässä kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä, vaikka esimerkiksi Ponti ja Tanguy tapasivat jo pahamaineisessa Pahuuden sisäoppilaitoksessa nuorina poikina. Eivätkä henkilöt ole täydellisiä - vaikka ovatkin omien alojensa huippuja parhaaseen (tai pahimpaan) jännärityyliin - vaan heissä on särmää. Pahiksetkaan eivät ole mitään sarjakuvamaisia fanaatikkoja, ja lukija nauttii siitä, että heidät tehdään naurettaviksi, kun tavanomaisessa jännärissä pahiksen näyttävä tappaminen on pääasia. Vanhemmassa Hamilton-jännärissä hieman häiritsi yhtämittainen naurunremakkaan puhkeaminen ja huippuvakoojien keskioluen juonti - se olisi varmaankin pitänyt suomentaa harmittomammaksi kakkosolueksi? Lehtimiehenä Guillou osaa tuoda mediapelin väistämättömät lait hauskasti esille, vaikka lopputulokset eivät ole aina hauskoja. Kirja Uinuva uhka esitti uskottavan tapauksen, jossa syyttömät muslimipojat heitettiin vankilaan vain sen takia, koska median ja salaisen poliisin 'yhteistyö' sai heidät näyttämään terroristeilta.

Guilloun aiheet ovat välillä jännän poikamaisia, vähän kuin vanhan hippiaktivistin päiväunelmia. Madame terror esitti skenarion siitä, miten palestiinalaiset vuokrasivat huippumodernin sukellusveneen venäläisiltä ja tuhosivat sillä Israelin laivaston, joka piti (ja pitää edelleen) yllä Gazan saartoa. Kirja meni monella tapaa uskottavuuden toiselle puolelle, mutta lukija saattoi silti nauttia matkasta ja hurrata moiselle päiväunelmalle. Tai sitten ei, riippuen millä laseilla mahdollinen lukija maailmaa katsoi.

Guilloun tekniikkaan kuuluu se, ettei hän välttämättä esitä kaikkea toimintaa suoraan - kuten lähes kaikki muut jännärikirjailijat tekisivät - vaan saattaa ohittaa pelkällä maininnalla ilmeiseen lopputulokseen joka tapauksessa päätyvän toimintajakson. Niin ikään hän saattaa kappaleen alussa ensin kertoa lauseella, mitä tapahtui ja sen jälkeen paneutua siihen, miten se tapahtui. Tämä on myös vastoin jännärikerronnan lainalaisuuksia, jossa lukijaa pitäisi piinata sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ero on siinä, että Guilloun lukija sen sijaan kysyy miksi näin tapahtui.

Yksi ero sabluunajännärin formaattiin on se, että Guilloun kirjoissa on pitkiä kappaleita. 450-sivuisessa kirjassa voi olla vain 11 lukua, kun vastaava luku Remeksellä tai Brownillaa olisi päälle 50 tai jopa 100. Tämä vaatii ensin pientä totuttelua, varsinkin näin oli 1980-luvun Hamiltonin kirjakerhopainoksen kanssa, josta oli pudonnut ratkaisevia rivivälejä pois. Näin tekstimassa tuntui loputtomasti samalta, vaikka välillä hypittiin henkilöstä ja paikasta toiseen.

Oma lukunsa ovat Guilloun kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, joista Pahuus on ehdottomasti paras. Sekään ei tavoita kirjan analyyttistä älykkyyttä. Useimmat muut elokuvat eivät ole kovinkaan hyviä, ja uusin pohjanoteeraus saavutettiin tänä vuonna kahden uuden Hamilton-elokuvan myötä. Jälkimmäinen niistä perustuu tähän kirjaan, mutta kaikki edellä mainittu on heitetty ikkunasta ulos. Tuloksena on b-elokuva. Henkilöhahmoista on tehty sarjakuvamaisia, Tanguyt on jostain syystä laitettu eroamaan, Pierrestä on tehty kusipää ja dialogi on tavanomaista b-jännärin typerää jankuttamista. Mukana on tappeluita, ampumakohtauksia ja (typeriä tai muuten vain tarpeettomia) henkilöitä, joita kirjassa ei ole. Ensimmäinen elokuva perustui lukemaani 1980-luvulla kirjoitettuun kirjaan, joka muistutti muutamassa kohdin etäisesti romaania. Tajusin, että elokuva todella pohjautui kirjaan, kun olin ensin tarkistanut kolmeen kertaan, että niillä oli tosiaan sama nimi.

Oikeastaan pitäisi katsoa tämä elokuva uudestaan. Se on nimittäin malliesimerkki siitä, miten asioita ei pitäisi tehdä. Mutta älykkään jännärin tekeminen valkokankaalle taitaa olla mahdotonta?