Sven Hassel: Sotaoikeus (1978)

Sven Hasselia (1917-2012) mainostetaan pokkareiden kansissa "maailman suosituimpana sotakirjailijana", joka kirjoitti 14 kirjaa kokemuksistaan saksalaisten riveissä. Tanskalaisena vapaaehtoisena hän päätyi rangaistuspataljoonaan ja seikkaili kirjojensa mukaan kaikilla toisen maailmansodan Euroopan rintamilla Suomen Lapista Italiaan ja Venäjältä Normandiaan.

Todellisuudessa miehestä ei tiedetä oikein varmuudella mitään, minkä voisi tietää olevan varmasti totta. Edes hänen oikeasta nimestään ei ole selvyyttä, saati siitä, kuka loppujen lopuksi kirjoitti Hasselin nimissä julkaistut kirjat. Kuvaavaa on, että Hassel väitti saaneensa Mannerheimin ristin talvisodasta, vaikkei niitä vielä siinä sodassa jaettu. Ensimmäinen romaani Tuomittujen legioona (1953) poikkeaa hänen muusta tuotannostaan. Kun muut kirjat ovat episodimaista temmellystä siellä täällä, Tuomittujen legioonassa on jonkinlainen juoni, ja se onkin ainoa Hasselin kirja, josta on tehty elokuva. Kaikkiaan 14 romaanaia on myyty hurjat 50 miljoonaa - vertailun vuoksi Stephen King on kirjoittanut yli 80 kirjaa, joita on myyty 500 miljoonaa kappaletta.

Vuonna 1978 julkaisu ja kolmanneksi viimeinen Sotaoikeus on Hassel-generaattorilla tehtailtua hyvälaatuista kioskiviihdettä, jossa aiemmista kirjoita tuttu kyyninen jermujoukko temmeltää lähinnä Venäjällä. Tuttuun tapaan äänessä on useimmiten minäkertoja, mutta näkökulma käy episodeissa siellä täällä aina venäläisistä siviileistä omiensa ampumista odottaviin saksalaissotilaisiin. Sodan raadollisuudesta ei jää epäselvyyttä. Ihmisiä kuolee jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta, mutta Hasselin ydinjoukko sen kuin porskuttaa härskiydensä ja kyynisyytensä avulla sopasta toiseen. Kirkasotsaiset isänmaan soturit, huumorintajuttomat nipottajat ja pinttyneet natsit ovat taattua tykinruokaa eikä Hitleriä pidetä Hasselin koplassa missään arvossa. Juopottelu, syöminen, piereskely ja naiminen ovat paljon tärkeämpiä prioriteetteja näille jermuille kuin sodankäynti. Rangaistuspataljoona on Hasselin kirjoissa siitä metka paikka, että sillä näyttää olevan paljon mahdollisuuksia liikkua melkein minne lystää muun armeijan liikkeistä piittaamatta.

Entä mistä tunnistaa kioskikirjallisuuden? No yleensä niitä tietenkin on myyty kioskeissa, mutta toinen hyvä indikaattori on adverbien käyttö. Joku sanoo jotain "kärsimättömästi", toinen vastaa "kyynisesti" ja kolmas nauraa "mielistelevästi". Ja niin edelleen. Adverbit ovat laiskan kirjoittajan tapa alleviivata varsinkin dialogia, kun sen "mielistelevyyden" tai "kärsimättömyyden" pitäisi tulla ilmi itse siitä, mitä sanotaan. Oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa käyttää adverbia on yhdistää se asiaan, joka ei siihen arkikielsssä kuulu tyyliin "killing me softly".

Välillä, ehkä kerran vuodessa näitä kirjallisuuden korkeajännityksiä jaksaa lukea, vaikka turhan pitkiä nämä juonettomat opukset ovat. Sinänsä Hasselin tuotannon voisi lukea yhä uudestaan, koska kirjoissa ei tosiaan ole juonia vaan pelkkiä toisiinsa liitymättömiä episodeja, jotka unohtuvat sitä mukaa kun ne on lukenut. Silti täytyy pitää pienenä kulttuuritekona sitä, että kaikki Hasselin kirjat on vastikään julkaistu tuoreina äänikirjoina.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (2013)

Hyvä idea. Sisällissota Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ovathan myös Suomen ns. kansallismieliset lietsoneet sellaista milloin minkäkin syyn takia (lue: kun jokin asia kiukuttaa eikä edes someen kirjoittelu tai ihmisten maalittaminen auta). Mahtava idea. Kiinnostavaa.

Valitettavasti vain Nielsenin kirja on sekava soppa, jossa lähes 500-vuotias mies muistelee sisällissotaa puhumaan oppineen koiransa (!) kanssa. Kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa, jotta mihinkään voisi keskittyä kunnolla. Miksi kantasoluhoidolla 500-vuotiaaksi elävät ihmiset, joka ei muistele oikein muuta kuin mainittua sotaa (miksei maailman kehitystä sen jälkeen tai edes niitä orgioita, joissa tämä kuulemma viettää päivänsä)? Miksi puhuva koira, joka pelkää että hänen kiinalaiset isäntänsä syövät sen? Miksi pankkikriisistä alkanut sisällissota? Yksi näistä teemoista olisi riittänyt yhteen kirjaan. Samassa kirjassa ne ovat sekametelisoppa, etenkin kun mukaan on heitetty vielä peräreikään piiloutunut juutalaisperhe ja muuta yhtä "hauskaa" shittiä. Kirjan on kai tarkoitus olla satiiri, mutta huumori ei toimi. Välillä kyllä piereskellään ja röyhtäillään, mutta se ei pelasta mitään, vaikka piereskely yleensä pelastaa paljon missä tahansa tilanteessa. Täydellinen floppi, joka on vanhentunut viimeistään vuonna 2019.

Tunnustan lopettaneeni kirjan about 70% kohdalla, koska se ei edennyt mihinkään. Siirryin lukemaan tanskalaista Sven Hasselia.

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un (2019)

Pohjois-Korean Kim johtaa kommunistista dynastiaansa (!) jo kolmannessa polvessa. Kun diktaattori-isoisä syntyi samana päivänä, jona Titanic upposi ja nykyinen Kim Kolmas Orwellin vuonna 1984, taikauskoinen voisi sanoa, etteivät ennusmerkit ole olleet kovin otolliset. Pohjois-Korean 25 miljoonaa asukasta joutuvat edelleen kärsimään puutteesta ja aliravitsemuksesta samalla, kun kohta 140-kiloinen Kim paistattelee maailmanpolitiikan parrasvaloissa Donald Trumpin suosiollisella myötävaikutuksella.

Kun jokin aika sitten käsittelin Orwellin kirjaa Vuonna 1984, kirjoitin, että se kertoo erehdyttävästi Pohjois-Koreasta. Isoveli valvoo, kodeissa on valtion kanavalle pysyvästi viritetty radiovastaanotin, jota ei voi laittaa pois päältä ja valtion johtoporraskin elää jatkuvan eliminoinnin pelossa. Eroavuuksiakin on, eikä Kimin diktatuuri siksi ole sama kuin Orwellin dystopia - usein vain vertailu menee tosielämässä huonompaan suuntaan. Orwellin fiktiivisessä yhteiskunnassa suurin osa ihmisistä, prolet, olivat suhteellisen vapaita eikä valtiokoneisto käyttänyt energiaa heidän kyttäämiseensä, kun taas Pohjois-Koreassa kaikki ovat tarkkailun alla. Ihmisten kodeista saatetaan milloin tahansa tulla syynäämään muun muassa se, että Loistavan Toverin pakollinen kuva on pyyhitty pölystä tai ettei DVD-soittimessa ole kiellettyä tavaraa. Enemmän kuin epäilyttävää on se, jos telkkarin valo kajastaa asunnossa vielä senkin jälkeen, kun valtiollinen kanava on lopettanut lähetyksensä. Orwellin dystopiassa ei ollut enää perhesiteitä, mutta Pohjois-Koreassa perheitä käytetään nimenomaan pitämässä ihmisiä ruodussa: pienistäkin rikkomuksista voi koko perhe joutua kärsimään kolmessa sukupolvessa. Tieto siitä, että maahan jääneet perheenjäsenet joutuvat kärsimään pidättelee ihmisiä pakenemasta maasta, etenkin kun Kim III:n aikana rajavalvontaa on tehostettu entisestään. Sen sijaan kaiken kattava ankeus ja puute ovat yhteistä Orwellin fiktiiviselle dystopialle ja Pohjois-Korean arkipäivälle.

Toimittaja Anna Fifieldin kirja kertoo tästä South Parkin tosielämän Cartmanista sen, mitä haastattelemalla voi saada selville. Paljoa uutta se ei tarjoa sellaiselle, joka on lukenut uutisia tällä vuosikymmenellä tai muuta Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta, kuten Mika Mäkeläisen Kimlandian. Kun vasta kolmikymppinen Kim alkoi nousta isänsä seuraajaksi, tälle alettiin sepittää loistavaa menneisyyttä taattuun pohjoiskorealaiseen tyyliin: Kim oli ampunut pikkulapsena pistoolilla sarjan pelkkiä kymppejä tai voittanut kilpa-ajossa ammatikuskin - iässä, jossa tämä ei olisi nähnyt mitenkään rattinsa takaa ulos saati osunut jalallaan kaasupolkimelle. Muualla maailmassa toivottiin, että sveitsiläiseen juustoon opiskeluaikanaan ihastunut, maailmaa nähnyt Kim olisi alkanut uudistaa hylkiövaltiota, mutta pian huomattiin, että kehitys alkoi mennä aivan toiseen suuntaan. Kim teloitti julkisesti oman setänsä, murhautti oman velipuolensa ja alkoi toteuttaa ohjelmaa, jonka ainoa tarkoitus oli sementoida hänen oma asemansa.

Ensimmäisessä vaiheessa Kim teki selväksi sen, että maan etuoikeutetut voivat elää mukavasti, mutta että mikä tahansa väärä ele voidaan tulkita soraääneksi, joka johtaa niskalaukaukseen. Sinänsä Kim on ehkä lukenut Macchiavellin lisäksi myös Orwellinsa, koska hän ei välittänyt tavallisesta kansasta tässä ensimmäisessä vaiheessa tuon taivaallista. Kun eliitin ehdoton tuki oli saavutettu parissa vuodessa, seuraavaksi alettiin satsata ydinaseisiin ja hylkiövaltion nostamiseen kansainvälisen politiikan toimijaksi, jotta kansa saisi tuntea ylpeyttä Loistavasta Johtajastaan.

Tämäkin vaihe toteutui, ainakin osittain, kun Donald Trump tarjosi Kimille uskomattoman tilaisuuden paistatella maailmanpolitiikan keskipisteessä. Trump on tehnyt niin paljon hyvää Kimin diktaruurille, että Pjongyanissa pelätään tosissaan, että tämä häviäisi ensi vuoden presidentinvaalit.

Seuraava vaihe Kim Jong Unin aseman sementoinnissa olisi sitten se, että tavallisenkin kansan elinoloja parannettaisiin. Sitä toivoo varmaan koko maailma, ja lopputulos jää nähtäväksi. Joka tapauksessa Kim Kolmannella on edeltäjiensä tapaan oman kansansa verta käsissään eikä hän voi toivoa uraltaan mitään muuta kuin että saa isänsä ja isoisänsä tapaan kuolla omassa vuoteessaan. Tässä kuviossa Pohjois-Korean kansa on panttivankina.

Kimin kohtaloksi saattaa ironisesti koitua hänen etuoikeutettu, mukavuudenhaluinen elämäntyylinsä, johon kuuluu liikaa tupakkaa, liikaa viinaa, liikaa ruokaa eikä muuta kuin penkkiurheilua (Kim on toki myös liikunnan suuri puolestapuhuja ja erikoisasiantuntija, muttei noudata omia neuvojaan). Hänen terveytensä on joidenkin lähteiden mukaan romahtamassa jo alle nelikymppisenä. Rankkaa ylipainoa ei voi kätkeä, vaikka Pohjois-Korean salainen palvelu siivoaakin ulkomaanmatkoilla kaikki jäljet Kimin jätöksiäkin myöten, jottei maailma pääse analysoimaan tämän terveydentilaa. 

Stephen King: Mersumies-trilogia (2014-2016)

Mersumies-sarja on Kingiä parhaimmillaan ja pahimmillaan. Ensimmäinen osa on hyvä sarjamurhaajajännäri ilman kauhua tai yliluonnollisia elementtejä. Toisessa kirjassa sarjan pahis, itse herra Mersumies, makaa koomassa, joten tarina liikkuu muiden henkilöiden pyörittämänä kahdessa eri aikatasossa ja sarjan sankari Bill Hodges tulee mukaan vasta myöhäisessä vaiheessa. Tuntuu melkein siltä kuin tunnetusti tarinoitaan suunnittelematta kirjoittava King olisi huomannut vasta puolivälissä toista osaa, että tähän voisi laittaa saman ex-kytän mukaan. Kolmannessa osassa sarja lässähtää, kun edelleen sairaalassa makaava Mersumies alkaa siirtyä jollain yliluonnollisella keinolla muiden ihmisten ruumiisiin ja ohjailla heitä. Itselleni yliluonnollisuus on aina ollut no-no-juttu, enkä siksi ole kiinnostunut Kingin siitä osastosta. Yliluonnollisissa tarinoissa se yliluonnollisuus on mielestäni vähän kuin deus ex machina, joka mahdollistaa kaiken - myös hoopot tarinaratkaisut. Puhumattakaan siitä, etten voi ottaa yliluonnollista tarinaa vakavasti - esimerkkinä vaikkapa yliluonnollinen fantasiatiiliskivi nimeltä Raamattu.

Mersumies -kirjat ovat luonnollisesti hyvin kirjoitettuja ja jumalattoman pitkiä. King ei ole kurttuotsainen kynäilijä, kuten niin monet danbrownit ja ilkkaremekset, joille tuntuu olevan suuri meriitti se, ettei sivuille pääse lipsahtamaan mitään, minkä joku voisi tulkita huumoriksi. Kingin kirjoissa on maanläheinen, hyvä meininki. Toisaalta se, ettei King halua suunnitella kirjojaan ennalta - hän haluaa tarinoiden "yllättävän" myös hänet kun hän kirjoittaa niitä - tarkoittaa sitä, etteivät Kingin tiiliskivet ole aina kaikkein tiukinta kamaa itse tarinoiden osalta. Tästä ovat todisteena kymmenet huonot King-filmatisoinnit - elokuvissa kun vankka tarinarakenne on kaiken perusta eikä King ole varsinaisesti tunnettu taidokkaiden ja monimutkaisten juonien rakentajana.

Toinen tarinankertomisen koulukunta on se, jossa koko tarina rakennetaan edeltä käsin, joskus viimeistä piirtoa myöten, ja näitä piirustuksia käyttäen sitten kirjoitetaan varsinainen teksti. Olen itse kirjoittajana jälkimmäisen koulukunnan kannattaja, vaikka turhan tarkat suunnitelmat voivat toimia myös kahleena, kun varsinaisessa kirjoitustyössä tulee joka tapauksessa aina uusia ideoita ja rönsyjä eivätkä kaikki synopsiksessa olevat jutut välttämättä toimi itse tekstissä. Olen toki kokeillut myös ilman suunnitelmaa kirjoittamista ja huomannut, että se vaatii sitten loputtomia uudelleenkirjoittamisia, kun teksti rönsyilee sinne tänne. Muutaman kuukauden suunnittelutyöllä voi säästää monen vuoden turhauttavat uudelleenkirjoittamiset, mutta toisaalta myös suunnitteluun voi käyttää loputtomasti aikaa ja se voi jämähtää hankalaan paikkaan.

Ihan toinen asia on sitten niin kutsuttu sanataide, jossa ei usein yritetäkään kertoa mitään koherenttia tarinaa.

Teoksessaan Kirjoittamisesta King kertoi, ettei kirjoita tekstejään moneen kertaan uusiksi: 500 miljoonaa kirjaa myyneelle, joka ikinen päivä 2000 sanaa kirjoittavalle Tapani Kuninkaalle on kehittynyt sellainen rutiini, että tekstin läpikirjoituksen jälkeen pelkkä loppusilaus (polishing) riittää. Tässä yhteydessä täytyy sitten mainita Hemingwayn kuuluisa lause, että ensimmäinen versio mistä tahansa tekstistä on "paskaa". Kingin ammattitaidosta kertoo se, että hän kykenee kirjoittamaan ilman suunnitelmaa eikä tarvitse lopputulokseen edes toista uudelleenkirjoituskertaa. Yleensä homma toimii joko tai -periaatteella: hyvin suunniteltu tarina tarvitsee vähemmän viilausta.

Mersumiehestä tehty TV-sarja hyppää toisella tuotantokaudella suoraan kolmanteen kirjaan - koska toisessa osassa itse Mersumies makaa siis koomassa - ja toisen kauden lopussa tämä poistuukin kuviosta (kirjassa vasta trilogian lopuksi). Kolmas kausi taas käyttää toista kirjaa, muttei sen aikatasoja, ja siihen on keksitty herra Mersumiehen puutteessa toinen juonne, joka kirjoista kokonaan puuttuu. Aikamoinen oppitunti siitä, millaista soppakauhaa käytetään, kun kirjasarja vääntyy televisiosarjaksi. Bill Hodgesia esittää sympaattinen irlantilaiskarhu Brendan Gleeson.

Jim Jefferies (Kongressikeskus, Praha 9.12.2019)

Tämä oli vuoden kolmas ja viimeinen iso englanninkielinen standup-keikka Prahassa. Aiemmat isot nimet olivat Jimmy Carr kesällä sekä Ricky Gervais kuukausi sitten. Molemmat esiintyivät Jefferiesin tapaan kongressikeskuksen parituhatta katsojaa vetävässä isossa salissa. Carrin näin jo toisen kerran, ja se ehkä riittää. Häiriköiden (englanniksi hecklers) haastajana tunnettu Carr yritti provosoida myös minua, kun istuin eturivissä, mutten päätynyt sentään toistuvien vitsien kohteeksi kuten jotkut muut. Hetkessä loppuunmyyty Gervais taas oli vähän vaisu kiertueensa ensimmäisessä showssa ja vilkuili koko ajan kelloaan. Paljon pienempi venue (ja huomattavasti edullisemmat liput) oli loppukesästä Jim Gaffiganilla, jonka Jack Nicholson -tyylinen turinointi sopi erinomaisesti legendaarisen Lucerna-teatterin lavalle.

Aiempina vuosina olen nähnyt kongressikeskuksessa myös Eddie Izzardin ja Louis CK:n - jälkimmäisen ennen metoo-skandaalia. Kävin aiempina vuosina usein pienemmisssä ravintolatilaisuuksissa, joissa oli useampi yleensä ihan hyvä ulkomainen pikkunimi ja jokunen paikallinenkin koomikko, mutta viime vuosina niitä ei ole enää järjestetty kätevästi kävelymatkan päässä asunnoltani ja ne ovat jääneet kokonaan väliin.

Lavakoomikoiden jutut alkavat useamman kerran jälkeen toistaa itseään, joten olen päättänyt, että keikoille on paras mennä katsomatta heidän aiempia esityksiään. Jefferiesistä en tiennyt etukäteen oikein muuta kuin että tämä on Australiasta ja että hän on kuuma nimi. Liput (taas kerran eturiviin, kun sinne kerran lippuja sai) ovat täkäläisittäin aika suolaisen hintaisia. Eturivi Jefferiesiin maksoi lähemmäs 80 euroa.

Oman rajoituksensa täällä tuo se, että suurin osa yleisöstä ei puhu englantia äidinkielenään eivätkä kaikki ehkä ymmärrä kulttuurisia viittauksia, mitkä voivat olla koomikon kotiyleisölle itsestäänselvyyksiä. Siksi vahva murre ja standup-koomikoille tyypilliset ajankohtaiset "mitä näin televisiossa tänään" -tyylinen läppä ei oikein toimi Prahassa. Onneksi kukaan mainituista ykkösketjun koomikoista ei ole sentään flopannut tämän takia, vaikka vähän joka esityksessä on ollut tilanteita, joissa osa yleisöstä ei ole ymmärtänyt yhtään mistä on kyse, kun samaan aikaan pienempi joukko on nauranut katketakseen. Oma siippani, joka ei myöskään ole natiivi englannin puhuja, jätti standup-komiikan seuraamiset mainittuihin ravintolakeikkoihin, koska ei kokenut ymmärtävänsä koomikoiden nopeatempoista englantia eikä myöskään näiden viljelemiä viittauksia.

Jefferies tuli lavalle kahden lämmittelijän pikarykäisyn jälkeen. Hän vaikutti alusta asti olevan hieman huppelissa ties mistä, ja joi jotain koko puolitoistatuntisen shown aikana pahvimukista - eikä se ollut vettä vaikka mukissa jäät kilisivätkin. Tunnin jälkeen hän alkoi vapettaa, vaikka paikalla on tietenkin tupakointikielto. Hieman aluksi hirvitti, että onko ulkomaantähti aivan tuubassa ja kompastuuko hän jossain välissä jalkojensa välistä kulkeneeseen mikrofonipiuhaan, kun hän tepasteli kongressikeskuksen ison salin valtavalla lavalla. Hän kertoi parituhatpäiselle yleisölle, että tämä on kiertueen intiimein sali, ja tosiaan mies esiintyi esimerkiksi viime viikolla Lontoon O2-areenalla. Välillä ajatus vähän katkeili, mutta myötähäpeältä kuitenkin säästyttiin.

Jim Jefferies oli nimittäin kauhean hauska. Hän ei kertonut varsinaisesti vitsejä, kuten vaikkapa niitä liukuhihnalta tarjoileva Jimmy Carr, vaan turinoi tarinoita tyypillisen standup-koomikon tapaan omasta elämästään. Paljonko niissä on totta, on ihan toisarvoinen asia verrattuna siihen, ovatko ne hauskoja. Nämä olivat suurimmaksi osaksi, välillä aivan hervottomiakin. Jefferies ei edukseen ole myöskään ilkeä, kuten jotkut koomikot vaan hänen esiintymistapansa on lähinnä lapsellisen tyhmä. Hän leikkii olevansa lapsi tai vaikka oma isänsä, aina kulloisenkin tarinan mukaan, eikä yritäkään olla realistinen vaan pärskyttelee suullaan tai puhuu ranskaa muistuttavaa siansaksaa silloin kun tekee pilaa ranskan kielestä. Vaikka puhe vilisee voimasanoja kuten melkein kaikilla koomikoilla nykyään, kiroilu ei ole pääosassa tai minkäänlainen komiikan lähde. Jopa leppoisana miehenä tunnettu Ricky Gervais oli ilkeämpi verrattuna Jefferiesiin.

Jefferies lomitti eeppisen kerrtomuksensa siitä, miten laktoosi-intoleranttina söi juustoa jonka jälkeen piti päästä vessaan, muiden juttujensa kanssa. "Actually, my point was", toistui useaan kertaan, kun hän hyppäsi kertomuksesta toiseen ja jatkoi siitä, mihin oli edellisessä kertomuksessa päässyt. Kun raamatullinen vessasaaga oli huipentunut (arvatkaa mihin), hän istahti lavan reunalle ja antoi yleisön esittää kysymyksiä. Tyhmiinkin kysymyksiin hän vastasi fiksusti ja hauskasti sen sijaan, että olisi kuumottanut niiden esittäjiä.

Ricky Gervaisin tapaan Jefferies puhui myös siitä, miten vaikeassa tilanteessa koomikot nykyään ovat, kun ihmisten urat voivat tuhoutua jonkin asiayhteydestä irrotetun lausahduksen takia. Gervaisin keikalla joku nainen alkoi huutaa lavan edessä, että "puhut paskaa", johon tämä vastasi, että juuri sitähän te olette tänne tulleet katsomaan. Kun huutelu ei loppunut, nainen poistettiin paikalta, ja Gervais pyysi järjestäjiä palauttamaan tälle rahat. Jefferies totesi samaan tapaan, että kaikesta pitää voida tehdä komiikkaa, koska tämänkaltaiseen tilaisuuteen saapuvat tietävät, että kyse on komiikasta, mutta sanoi lopettaneensa ainakin misantrooppiset vitsit, koska jotkut idiootit ottavat ne kuitenkin vakavasti, etenkin sosiaalisessa mediassa.

Standup-vuosi huipentui siis melkeinpä parhaaseen esitykseensä. Paras se olisi varmaan ollut, jos Jefferies olisi ollut skarpimmassa kunnossa - hän kertoi heränneensä tunti ennen esiintymistä. Vähän alkaa väsyttää lavakoomikoiden huumenostatukset, ikään kuin ne kuuluisivat formaattiin pakollisina. Nytkin kaikki kolme koomikkoa puhuivat niistä, ja yleisö hurrasi. Jefferies myös sanoi tehneensä Netflix-spesiaalinsa "doped". Ero punkkari (!) Henry Rollinsiin on huima. Vuonna 2010 Rollins julisti superhauskan standup-keikkansa aikana terveellisistä elämäntavoista ja näytti tietenkin itse esimerkkiä vetämällä energisen kaksi ja puolituntisen keikan ilman taukoja.