lauantai 15. helmikuuta 2020

Minä yksin: Donald Trump ja valkoisen talon hullut päivät (2020)

Philip Ruckerin ja Carol Leonnigin kirjan alkuperäisnimi A Very Stable Genius tulee Trumpin lausahduksesta, että hän on 'niinku, tosi vakaa nero'. Toisenkinlaisia mielipiteitä tiettävästi maailmassa on, eikä kenenkään tarvitse lukea edes tätä kirjaa kyetäkseen muodostamaan uutta mielipidettä maailman mahtavimman herran neroudesta. Uusien paljastuksien sijaan Minä yksin kokoaa kuvan Trumpin tähänastisesta presidenttikronikasta eikä se kuva ole kaunis.


Kenellekään ei ole varmasti jäänyt harhakuvia Donald Trumpin luonteenlaadusta. Hän on narsistinen koulukiusaaja, jolla on lyhyempi pinna ja keskittymiskyky kuin 7-vuotiaalla. Hän möläyttelee mitä sattuu, ei tiedä perusasioita eikä ole niistä edes kiinnostunut. Hänen avustajansa yrittävät saada Trumpia oppimaan perusjuttuja havainnollistamalla niitä kuin pikkulapselle, mutta siitä huolimatta asiat eivät mene jakeluun. Kun hän soitti Venäjän vaalien jälkeen Putinille ja avustajat olivat kirjoittaneet hänen muistiinpanoihinsa varmuuden vuoksi tikkukirjaimilla ÄLÄ ONNITTELE VAALIVOITOSTA, mitä Trump teki ensimmäiseksi? Arvasitte oikein.

Alaisilla on kauhea kiire korjata jälkiä ja keksiä selityksiä, kun tämä elefantti tepastelee posliinikaupassa. Kun avustajat joutuvat selittämään, ettei presidenttikään saa rikkoa lakia, he voivat odottaa raivokohtausta. "Miksi en voi tehdä sitä, minähän olen presidentti!" Kuka tahansa voi joutua erotetuksi milloin tahansa, mutta mitäpä voisi odottaa mieheltä, joka tuli tunnetuksi lausahduksesta "olet erotettu"? Presidenttinä Trump on jo halunnut myöntää itselleen presidentin kunniamitalin ja armahtaa itsensä presidentin määräyksellä.

Trumpille tärkeintä on, että hänestä puhutaan ja että hänen ympärillään on pelkkiä uskollisia jees-miehiä tai verisiteiden kautta takuu-uskollisia sukulaisia. Siksi niin sanotut aikuiset Trumpin hallinnossa ovat saaneet potkut yksi kerrallaan. Trump ihailee diktaattoreita, halveksuu demokratiaa ja on tehnyt kaikkensa purkaakseen USA:n ja maailmanpolitiikan instituutioita. Laki on hänelle turhauttava este, jonka hän haluaisi kiertää kuten kiinteistökaupoissaan: tekemällä päänsä mukaan ja hoitamalla asian myöhemmin oikeudessa. Hän nöyryyttää ja pilkkaa avoimesti alaisiaan olivatpa nämä ministereitä tai kenraaleita, usein matkien näiden puhetyyliä, haukkumalla ulkonäköä tai soittamalla näille keskellä yötä. Potkut twitterissä ovat tulleet jo tavaksi. Toinen tapa on kiusata epäsuosioon joutunutta alaista, kunnes tämä eroaa itse. Jälkeenpäin Trump käyttäytyy kuin kaikki olisi normaalisti. "Tule käymään Valkoisessa talossa niin otetaan yhteiskuva". Toisin sanoen tällä "vuosisadan diilintekijällä" ei ole minkäänlaista sosiaalista älykkyyttä tai tilannetajua. Kun hän esimerkiksi itse päätti jättäytyä pois toisen maailmansodan muistojuhlasta (koska ei jaksanut lähteä sadesäällä ulos) ja sai siitä maailmanlaajuista arvostelua, hän raivosi alaisilleen, miksei yksikään kenraali ollut puhunut häntä ympäri. Pian hän uskoi itsekin, että huonon päätöksen olikin tehnyt joku muu kuin hän itse. Toisin sanoen hän on täysin parantumaton, pidäkkeetön ja kuten kaikki ovat jo vuosia nähneet, hän ei yksinkertaisesti kykene käyttäytymään "presidentillisesti". Trump ei opi, muutu eikä kehity. Onhan hän omasta mielestään vakaa nero, hänellä on maailman paras muisti ja hän on kaikkien alojen erikoisasiantuntija. Siis mitä asiantuntijat ja neuvonantajat voivat kertoa miehelle, joka jo tietää kaiken kaikesta? Miksi maailman täydellisimmän ihmisen pitäisi muuttua?

Trumpin turhamaisuudella ei ole rajoja. Parhaiten hänen suosioonsa pääsee matelemalla hänen edessään, kehumalla häntä ja antamalla hänelle kalliin lahjan. Jos häntä kohtelee sellaisena kuin hän on - lapsen tasolle jääneenä uhmaikäisenä kakarana - hän käyttäytyy vastaavasti. Jos Trumpin suosikkikavana Fox arvostelee häntä, hän voi jopa muuttaa mieltään, mutta riippumaton media, kuten CNN ja muut "kansanviholliset" saavat hänet raivoihinsa. Trumpin poliittisilla vastustajilla demokraateilla ei ole ollut välillä lainkaan vaikeuksia saada Trump ansaan. Riittää, kun ärsyttää Trumpia sanomalla "et uskalla" - ja Trump tekee juuri niin, usein avustajiensa kauhuksi ja päinvastoin kuin he ovat juuri varoittaneet.

Trumpin turvaselvitykseksi riittää, että tsekataan onko kyseinen henkilö arvostellut häntä sosiaalisessa mediassa. Pätevyys ratkaistaan paitsi ehdottomalla uskollisuudella, myös sillä, näyttääkö henkilö sopivalta kyseiseen tehtävään televisioruudulla. Jos tällä on cool lempinimi kuten "Mad Dog", se on suuri suositus (Tosin myöhemmin Trump haukkui "Mad Dogia" siitä, ettei hän ollut käyttäytynyt lempinimensä arvoiseksi ja tämä sai potkut). Itse asiassa leuhkan kiusaajan ja itsevarman tositelevisio-Trumpin takana on epävarma pikkupoika, joka haluaisi vain käpertyä sänkyyn, katsoa televisiota ja syödä hampurilaisia. Toisaalta hän elää julkisuudesta ja vuotaa itsekin tietoja Valkoisesta talosta toimittajille - samaan aikaan kun raivoaa tietovuodoista. Trump on ennennäkemätön presidentti myös siinä, että hän julkaisee joka ikinen päivä tuntemuksiaan ja tuohtumustaan kaikkien nähtäville.

"Minä olen ypöyksin, voi minua raukkaa Valkoisessa talossa"


Trump soitteli maailman päämiehille ja aneli, että nämä ehdottaisivat häntä Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi - saihan Obamakin Nobelin oltuaan virassa alle vuoden eikä se ole yhtään reilua. Hän purkaa järjestelmällisesti Obaman perintöä kykenemättä tarjoamaan mitään positiivista tilalle. Purkaminen ja hävittäminen ovat avainsanoja. Kansainvälisen oikeistopopulismin vaikutusvaltaisin mies toimii kuten kollegansa kaikkialla: repimällä, jakamalla ihmisiä, hävittämällä, rikkomalla ja kylvämällä epäsopua, epäluottamusta ja riitaa. Muurin rakentaminen on tämän prosessin täydellinen vertauskuva. Samoin uhma: Trumpin kannattaja antaisi tämän viedä vaikka talonsa, jos se vain ärsyttäisi demokraatteja.



Vaikka Trump yrittää parhaansa mukaan hävittää amerikkalaisia demokratian instituutioita, ollaan onneksi vielä kaukana tilanteesta, jossa hänen seuraajansa pääsisivät toimimaan vapaasti ja "toimimaan johtajaa kohti", kuten Saksassa tapahtui 1930-luvulla tai kuten näyttää tapahtuvan Venäjällä nykyään. Tällä tarkoitetaan sitä, miten Hitlerin ei tarvinnut antaa itse käskyjä esimerkiksi juutalaisten tuhoamisesta, koska hänen alaisensa suorastaan kilpailivat siitä, kuka osaisi hoitaa "ongelman" tehokkaimmin. Ruohonjuuritason pikkufuhrerit toimivat vuosia niin kuin kuvittelivat johtajan haluavan heidän toimivan samalla kun heidän oman toimintansa tuloksena asiat kehittyivät vuosi vuodelta yhä järkyttävimmiksi. Samoin luulen, ettei vaikka Putinin tarvitse välttämättä jaella itse tappokäskyjä, vaan innokkaat jeesmiehet toimivat "häntä kohti" ja järjestelevät niin, että tämän vihollisia kuolee hämärissä olosuhteissa. Nähtäväksi jää millaiseen alennustilaan Trump jättää amerikkalaisen yhteiskunnan, etenkin jos hänet valittaisiin vielä toiselle kaudelle, jolloin mitkään pidäkkeet eivät kahlitsisi häntä.

Kun Muller sössi itse Venäjä-tutkintansa epäselvään loppuraporttiin ja varovaisiin johtopäätöksiin - hänellä oli harhaluulo, että ihmiset saisivat ja osaisivat lukea raportin itse ja tehdä siitä omat, oikeat johtopäätöksensä - Trump alkoi uskoa olevansa lain yläpuolella. Viime kesän Ukraina-puhelussa hän jo käytti selkeästi väärin asemaansa, ja kun virkarikossyyte kumottiin uskollisten republikaanien tuella, se vain vahvisti Trumpin uskoa, ettei mikään laki enää pidättele häntä. Tiukoissa paikoissa Trump näkee itsensä uhrina ja ajojahdin kohteena samoin kuin kotoiset perussuomalaisemme. Pelkään, että saamme nähdä vielä paljon järkyttävämpää käytöstä ja loputtomia skandaaleita. Trumpin aikakaudella olemme tottuneet siihen, että mikä tuntui viime viikolla täysin pöyristyttävältä, on jo tällä viikolla normaalia, ja mikä tuntuu tällä viikolla pöyristyttävältä, on ensi viikon uusi normaali. Sama kehitys tapahtui Saksassa 1930-luvulla.

Toivoa sopii, että Trumpin presidenttiys toimisi havahduttajana siitä, miten oikeistopopulismi pyrkii romuttamaan demokratiaa ja miten mitään ei voi oikein ottaa itsestäänselvyytenä. Kun Trump möläytteli täydellistä tietämättömyyttään Intiassa, maa alkoi suhtautua USA:han entistä varovaisemmin. Samaa on tapahtunut kaikkialla muuallakin, ja Trumpin presidenttikaudesta ovat hyötyneet etenkin Kiina ja Venäjä. 

Minä itse ei paljasta kovinkaan paljon sellaista uutta, jota uutisia seuraamalla ei olisi tullut tutuksi. Kun Trumpista joskus tulevaisuudessa tehdään vieläkin kattavampia elämäkertoja, elokuvia ja televisiosarjoja, pelkäänpä että kokonaiskuva on vielä tätäkin järkyttävämpi.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Euny Hong: Nunchi (2019)

Nunchi on korealainen supervoima, jonka avulla ihminen oppii lukemaan muiden ajatuksia. Hongin kirjassa käytetään nunchista myös sellaisia ilmaisuja, kuten "huoneeseen astuminen" tai "tilan lukeminen". Kirjan suomenkielisen version alaotsikko on "Intuitiota ja tilannetajua korealaisittain", kun taas englanninkielisen painoksen alaotsikko puhuu onnesta ja menestyksestä. Kirjan erikieliset markkinointiosastot ovat keksineet, että kyseessä on vähän kaikkea kaikille -supervoima, toki bisnesajattelu edellä.


Ensin hieman taustaa nunchin taustalla olevasta korealaisesta kulttuurista, toki hyvin yksinkertaistetusti ja hieman kärjistetystikinKorea on erittäin hierarkinen yhteiskunta, mikä näkyy esimerkiksi kielessä. Edes sisarukset eivät voi käyttää toisistaan etunimiä vaan sisaria puhutellaan tyyliin "vanhempi sisar", "ikäjärjestyksessä kolmas sisar" tai "nuorempi veli".

Toinen esimerkki työelämän hierarkkisuudesta: Jos pomo sanoo työpäivän päätteeksi, että nyt lähdetään baariin, sinne on pakko lähteä. Kun pomo kertoo kello kolme aamuyöllä karaokebaarissa, että seuraavaksi lähdetään teille jatkoille, soitat vaimollesi ja pyydät häntä valmistamaan pikkupurtavaa. Kun pomo on valmis nukkumaan, viet hänet kotiin, vaikka esimerkiksi Seoulissa se saattaa tarkoittaa pari tuntia kestävää taksimatkaa ennen kuin sinun täytyy olla taas skarppina töissä aamukahdeksalta.

Kun toisilleen tuntemattomat korealaiset kohtaavat, heidän täytyy välittömästi selvittää itselleen, kuka on hierarkiassa korkein, mihin siinä itse sijoittuu ja mikä kenenkin asema ryhmässä on - ennen kuin he voivat aukaista suunsa. Tähän tarvitan nunchia. 

Nunchi on myös rivien välistä lukemista, ilmeiden ja eleiden tulkintaa. Kun ihminen "astuu huoneeseen", jossa on muita ihmisiä, hän muuttaa huonetta ja hänen täytyy lukea sitä ja huoneessa olevia ihmisiä. Hong suosittelee tällaisessa tilanteessa tulijalle hetken hiljaisuutta, jonka aikana tulija arvioi tilanteen, skannaa huoneen ja käsittelee datan. Näin hän ei mene möläyttelemään mitä sattuu ja nolaamaan itseään.

Miten sitten nunchi toimii käytännössä?

Hassua, että kysytte, sillä minulla sattuu olemaan jo vuosikymmenen henkilökohtainen kokemus korealaisista ja etenkin eräästä ajatustenlukijasta. Nimittäin ajatustenluvun kohteena oleminen on osoittautunut lähinnä kiusalliseksi kokemukseksi. Olen turhan usein ollut tilanteessa, jossa olen sanonut suoraan, mitä ajattelen jostain asiasta, mutta ajatustenlukijani on alkanut inttämään, että ajattelen kuitenkin päinvastaista. Nunchi on useimmiten epäonnistunut, ehkä omassa tapauksessani siksi, koska korealaiset "lukevat" ulkomaalaisiakin liikaa oman kulttuurinsa mukaan. Jos suomalainen kehuu toiselle suomalaiselle, että olipa hyvä ostos, kun et maksanut liikaa, keskustelua seurannut korealainen voi suuttua ja väittää, että toista suomalaista on loukattu verisesti, koska "halpa" tarkoittaa korealaisessa kontekstissa jotain muuta kuin suomalaisessa.

Korealainen läheiseni vertailee joskus, miten hankala kanssani on kommunikoida, kun taas korealaisten kanssa hänen ei tarvitse ponnistella, koska he ymmärtävät toisiaan ilman että asioista täytyy erikseen keskustella. Korea on edelleen yhtenäiskulttuuri, jossa sosiaalinen paine ja "mitä muut minusta ajattelevat" -pelko on kova. Jos Koreassa jokin asia - vaikkapa elokuva tai uusi nettivideovillitys - on hip, niin sen haluavat kokea kirjaimellisesti "kaikki".

Korealaiset pyrkivät koko ajan "ennakoimaan" toistensa ajatuksia, tarpeita ja haluja - ja omasta näkökulmastani siis istuttamaan omia projektioitaan muihin. Kun suomalainen kysyy, mitä muut haluaisivat tehdä illalla, korealainen ei kysy vaan ehdottaa sitä, mitä nunchinsa mukaan kuvittelee muiden haluavan tehdä. Olen huomannut, että joskus nunchi toimii kuin Facebook-mainonta: sinun ei tarvitse kuin mainita sana "piirakka" keskustelussa, kun jo seuraavana päivänä korealainen tuttusi tarjoaa sinulle piirakkaa. Ellei sitten kyseinen korealainen satu inhoamaan piirakkaa.

Hieman uskottavuutta Hongin kirjalta vie tämän mainitsema tositarina "Itä-Euroopasta", kun sireenit alkoivat ulvoa ja Hong kysyy lukijalta, mitä pitäisi tehdä, kun ei ymmärrä kaiuttimista tulevaa hätäsanomaa. Hongin neuvo on paeta välittömästi maasta, missä hän onnistuikin "viimeisellä lennolla" ennen kuin kaupunki "jäi veden alle". Tokihan Prahan tulva 2002 oli vuosisadan pahin, mutta on täysin mahdotonta, että koko kaupunki olisi jäänyt veden alle tai että lennot Prahan lentokentälle olisivat loppuneet, kuten Hong väittää.

Ehkä välillä olisi hyvä käyttää nunchin sijaan maalaisjärkeä ja vaikka kysyä hotellin respasta, mitä on tekeillä ennen kuin pakenee suin päin maasta.

Vaikka Hongin kirja ei tarjoa minulle paljoakaan uutta, mitä en olisi yrityksen ja erehdyksen kautta jo tiennyt, se voi olla muille ihan hyvä johdatus aiheeseen, vaikkei siinä itämaan mystiikkaa paljon raotetakaan. Hong itse muutti Etelä-Koreaan vasta teini-ikäisenä osaamatta koreaa ja kirjan lukuisat esimerkit käyttävät Jane Austenia, Shakespearea ja muita länsimaisia lainoja. Siitä olen yhtä mieltä, että nykymaailman suuri este nunchille on älypuhelin. Ruutuaika kun estää paitsi ihmisten välisen vuorovaikutuksen, myös ympäristön lukemisen.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki (2019)

Remeksen vuosittainen jännäri alkaa hyytävästi. Venäjä hyökkää Suomen infrastruktuuriin ja kommunikaatiojärjestelmiin ja miehittää Ahvenanmaan. Hyökkäyksen kuvaus rullaa hyvin, ellei suomalaisten kädettömyyttä venäläisten edessä ala pohtia. Remeksen työkalupakkiin kuuluu loputtomien yksityiskohtien ja teknisten nimikkeiden luettelointi, jotka teknojännärisabluunan mukaan luovat uskottavuutta tarinaan. Metodia kutsutaan myös asepornoksi.


Mitä sen jälkeen, kun Ahvenanmaa on nopeasti miehitetty? Miehitetäänkö myös manner-Suomi? Miten tarina jatkuu ja millainen on loppuratkaisu? Eihän Venäjä voi tätä tarinaa voittaa?

Remes hellittää otettaan ja heittää soppaan Viron venäläisenemmistöisen kaupungin Narvan miehittämisen, globaalit toimijat kiinalaisia myöten ja jopa natsien toisen maailmansodan aikaiset asetutkimukset. Eli koko homma leviää iloisesti paitsi maailmanlaajuiseksi juoksemiseksi, myös menneisyyttä tulee mukaan melkein sadan vuoden takaa. Remeksen tuttuun tyyliin kuulu täydellinen huumorintajuttomuus ja epäeroottisuus - hänen tyylinsä on täysin vastakkainen vaikkapa maanläheiseen ja rentoon Stephen Kingiin verrattuna - ja pääasia on vauhti, jossa juonen epäuskottavuuksia ei jäädä pohtimaan.

En oikein pysynyt sekametelisopan kyydissä. Esimerkiksi se natsien superasehanke ei liittynyt loppujen lopuksi oikein mihinkään. Sitä paitsi olen aika varma, että olen lukenut Remekseltä tämän kirjan aikaisemminkin. Ehkä useampaankin kertaan.

Kirjoitettuani yllä olevan löysin netistä arvostelun, joka oikeastaan kertoo aika hyvästä näkökulmasta, mistä tässä oli kyse.

maanantai 6. tammikuuta 2020

Jan Guillou: Tapetut unelmat (2019)

Jan Guillousta olen kirjoittanut pariin kertaan aikaisemminkin. 1900-luvusta kertova Suuri vuosisata -sarja on edennyt kahdeksanteen osaansa ja päässyt 1970-luvun alkuun. Kun jokaisessa kirjassa on ollut puolentuhatta sivua, on luettavaa kertynyt tähän mennessä jopa 4000 sivua. Olen lukenut sarjaa sitä mukaa kun ne ovat ilmestyneet, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen näin tehnyt minkään kirjasarjan kohdalla. Täytyy tunnustaa, että välillä on ollut hieman hakusessa, mihin vuosi sitten jäätiin, mutta saatuani juuri tämän loppuun odotan taas sarjan seuraavaa osaa vajaan vuoden päästä.


Suuri vuosisata alkoi norjalaisista veljeksistä, joista tuli insinöörejä ja sillanrakentajia. Sukukronikka jatkui maailmansotien läpi. Guilloun näkökulma esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan oli se, että Saksan häviö oli suuri tragedia, etenkin barbaaristen britti-imperialistien kustannuksella.

Kuten Guilloun aiemmassa tuotannossa, sarjan edetessä mukaan tuli tuttuja nimiä: Guilloun muista kirjoista tuttu lehtimies Erik Ponti on jo suuressa osassa ja tämän kirjan viimeisellä sivulla esittäytyy herra nimeltä Carl Hamilton. Päähenkilö on jo kolmannen kerran tässä sarjassa Eric Letang, vasemmisto- ja palestiinalaisaktivisti, ja kirjan teemana on terrorismi. Sivusin omassa väitöskirjassani lyhyesti 1970-luvun eurooppalaista vasemmistoterrorismia, jonka totesin olleen valtiovallan sponsoroimaa - ja tässä kirjassa on kyse nimenomaan siitä. Letang yrittää pitää ruotsalaiset aktivistit kaikin keinoin irti väkivallasta, jota valtiovalta provosoi soluttautumalla aktivistiryhmiin. Länsi-Saksassa ollaan jo pidemmällä: Baader ja Meinhof ovat ajaneet saksalaisen aktivismin maan alle, ja viranomaiset heittävät bensaa liekkeihin parhaansa mukaan. Jopa Ruotsissa aktivisteja salakuunnellaan - laittomasti - eivätkä salaisen palvelun provokaattorit ("heitetään käsikranaatteja synagoogaan") tietenkään edusta minkäänlaista laillisuutta.

Eric Letangilla on aitiopaikka nähdä, mihin Länsi-Saksan kehitys johtaa, koska hänen rakastettunsa ja lapsensa äiti on Hampurissa asuva asianajaja, joka puolustaa terrorismiksi epäiltyjä ja saa siinä samalla itsekin terroristileiman. Viaton puhelinsoitto etäsuhteisen pariskunnan välillä tulkitaan valtiollisten salakuuntelijoiden toimesta väärin ja lopputulos on traaginen. Ja kun tämä ei vielä riittäisi, Letang itse leimataan lehdistössä "terroristiprinssiksi", ja lopulta naisen kämppäkaverit ja jopa tämän asianajajatuttu saavat potkut töistään ja ajetaan lain toiselle puolelle, siis terroristeiksi.

Apulaisasianajajana julkkistoimistossa työskentelevä Letang joutuu myös ruotsalaisen skandaalin kohteeksi, kun roskalehti Ekspressen kopioi pahimman saksalaisen lehden valheet, ja keksii vielä itse liudan lisää. Asianajotoimisto haastaa lehden oikeuteen ilmiselvien valheiden takia, mutta häviää jutun kaiken järjen vastaisesti. Erik Ponti puolestaan paljastaa Ruotsin hallituksen hyväksymän, lainvastaisen vakoilun ja joutuu siitä hyvästä kaltereiden taakse. Kirjassa käydään siis paljon oikeutta sekä siihen liittyvää mediapeliä ja Guillou vanhana kettuna osaa kuvata sen uskomattomiakin käänteitä erinomaisesti. Itse pääministeri Olof Palme häärii kaiken taustapiruna rikkoen samalla härskisti oikeuslaitoksen riippumattomuutta.

Guillou oli itse osallisena juuri kirjan kuvaamassa vakoojaskandaalissa 1970-luvulla ja joutui siitä hyvästä 10 kuukaudeksi linnaan. Hän on siis kirjan Erik Ponti.

Kenties siksi, että kirjan teema on niin synkkä ja omakohtainen, minua alkoi häiritä Guilloun huumorintajuttomuus. Välillä henkilöillä on kyllä hauskaakin, mutta se ei välity lukijalle. Laatuviinejä juodaan paljon, kuten Guilloun kirjoissa yleensäkin, ja vasemmistolaisten vapaata rakkauttakin päästään maistamaan. Ruotsalaiset ilmaisut, kuten "äsh" eivät toimi oikein käännöksessä, vaikkei niitä paljon olekaan. Tuttuun tapaan Guillou kirjoittaa älykkäästi ja analyyttisesti, mitä olen pitänyt hänen vahvimpana puolenaan, mutta jotenkin jäin kaipaamaan vieläkin tiukempaa otetta, etenkin kun Guillou on itse elänyt kirjan kuvaamat tapahtumat. Tai ehkä juuri siksi ote on vähän varovaisempi.

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa myös sarjan aiempia osia lukemattomillekin, ja etenkin niille, joita kiinnostaa tuo valtiovallan ja terrorismin hyytävä kytkös.

lauantai 4. tammikuuta 2020

John Waters: Polyester - The Odorama Experience

Roskan kuninkaan John Watersin ensimmäinen ammattilaisbudjetilla tehty mainstream-elokuva sisälsi Odorama-kortin, jonka avulla elokuvissa kävijä saattoi haistaa kymmenen elokuvassa mukana olevaa hajua. Kikka oli niin suosittu, että muistaakseni elokuva nähtiin tuoreeltaan 1981 myös Suomen teattereissa hajujen kanssa. Tätä ennen Waters oli tehnyt elokuviaan kengännauhabudjetilla eivätkä ne todellakaan olleet päässeet maailmanlaajuiseen levitykseen. Watersin leffoista kuuluisin on edelleenkin Pink Flamingos (1972), jossa ovat mukana muun muassa rokkaava peräreikä sekä tietenkin ikoninen kohtaus, jossa Watersin muusa Divine syö aitoa koiranpaskaa. Mainstream-yleisölle hän on tuttu alkuperäisestä Hairspraysta tai sitä seuranneesta Cry Babysta,  joka veti teinityttöjä teattereihin nuoren Johnny Deppin perässä.



Nyt Odorama-kokemus on mahdollista myös kotona, kiitos tuoreen Criterion Collection -julkaisun, joka sisältää tuoreen Odorama-kortin. Olen joskus ostanut netistä uudelleenjulkaistuja Odorama-kortteja, mutta säilyttänyt niitä koriste-esineinä, koska tuskin niissä on ollut hajuja jäljellä eikä aiemmissa dvd-julkaisuissa ole ollut mukana ohjenumeroita, joiden mukaan korttia pystyisi käyttämään. Criterionin julkaisujen tapaan blu-rayn mukana tulee paljon ekstraa, muun muassa 2019 kuvattu Watersin haastattelu, sekä yläkuvassakin näkyvä elokuvajuliste.

Nämä tuoreet Odorama-kortit sen sijaan toimivat. Ne haisevat (tai tuoksuvat) jo suoraan pakasta, ja kun elokuvan alussa "professori" selittää niiden toimintaperiaatteen ja numero yksi alkaa välkkyä kuvassa, on aika raaputtaa kyseistä numeroa ja haistaa. Kyseessä on tietenkin ruusun haju. Mutta arvatkaapa mikä haju tulee seuraavaksi? Onko se ehkä toinen kukkanen, raikas parfyymi vai jotain lihallisempaa? Vastaus paljastaa John Waters -tietämyksesi alkulevelin.


Odorama on tietenkin vain kikka (englanniksi "gimmick"), vaikka se on alustettu itse elokuvassa hyvin: kun Divine alkaa nuuhkia ympärilleen, katsoja kurkottaa vaistomaisesti hajukorttiaan, ja pian seuraava numero ilmestyykin kuvaan. Itse huomasin, että jo parin raaputuksen jälkeen koko kortti tuoksui niin voimakkaasti, että seuraava haju alkoi peittyä edellisten hajusinfoniaan. Lisäksi molempien käsien sormiin tarttui kortista haju, vaikka käytin raaputukseen kolikkoa. Ei paljon huvittaisi syödä samoilla sormilla popkornia. Joka tapauksessa oli hieno lopultakin "haistaa" elokuva, niin kuin se oli alun perin tarkoitettu.

Itse Polyester-elokuva on Watersille tyypillinen ultrakoominen ja täysin epärealistinen saippuamelodraama, jossa ei tunteita säästellä vaan näytellään yli kuin näyttelijöitä olisi kuvauksissa uhattu aseella. Divinen esittämä Francine Fishpaw saa kokea puolessatoista tunnissa kaikki mahdolliset nöyryytykset, mitä keskiluokkainen perheenäiti voi kokea: nistipunkkari panee tyttären paksuksi, poika osoittautuu kieroutuneeksi seksuaalirikolliseksi ja pornoteatterin omistava aviomies lähtee sihteerinsä mukaan ja alkaa häpäistä ex-vaimoaan julkisesti. Jopa oma äiti varastaa Francinen lompakosta ja ainoa ystävä on entinen siivooja, Edith Masseyn esittämä puoli-idiootti ja nykyinen miljonääri. Sitten kuvaan astuu (oikean filmitähden) Tab Hunterin esittämä Todd Tomorrow ja Francine saa vihdoin kokea, miltä tuntuu olla rakastettu. Vai saako?

Sanottakoon vain, että Polyester oli Watersin siihen asti positiivisin elokuva. Se ei vielä kuitenkaan taannut päähenkilölleen onnellista loppua.

tiistai 31. joulukuuta 2019

Sven Hassel: Sotaoikeus (1978)

Sven Hasselia (1917-2012) mainostetaan pokkareiden kansissa "maailman suosituimpana sotakirjailijana", joka kirjoitti 14 kirjaa kokemuksistaan saksalaisten riveissä. Tanskalaisena vapaaehtoisena hän päätyi rangaistuspataljoonaan ja seikkaili kirjojensa mukaan kaikilla toisen maailmansodan Euroopan rintamilla Suomen Lapista Italiaan ja Venäjältä Normandiaan.

Todellisuudessa miehestä ei tiedetä oikein varmuudella mitään, minkä voisi tietää olevan varmasti totta. Edes hänen oikeasta nimestään ei ole selvyyttä, saati siitä, kuka loppujen lopuksi kirjoitti Hasselin nimissä julkaistut kirjat. Kuvaavaa on, että Hassel väitti saaneensa Mannerheimin ristin talvisodasta, vaikkei niitä vielä siinä sodassa jaettu. Ensimmäinen romaani Tuomittujen legioona (1953) poikkeaa hänen muusta tuotannostaan. Kun muut kirjat ovat episodimaista temmellystä siellä täällä, Tuomittujen legioonassa on jonkinlainen juoni, ja se onkin ainoa Hasselin kirja, josta on tehty elokuva. Kaikkiaan 14 romaanaia on myyty hurjat 50 miljoonaa - vertailun vuoksi Stephen King on kirjoittanut yli 80 kirjaa, joita on myyty 500 miljoonaa kappaletta.


Vuonna 1978 julkaisu ja kolmanneksi viimeinen Sotaoikeus on Hassel-generaattorilla tehtailtua hyvälaatuista kioskiviihdettä, jossa aiemmista kirjoita tuttu kyyninen jermujoukko temmeltää lähinnä Venäjällä. Tuttuun tapaan äänessä on useimmiten minäkertoja, mutta näkökulma käy episodeissa siellä täällä aina venäläisistä siviileistä omiensa ampumista odottaviin saksalaissotilaisiin. Sodan raadollisuudesta ei jää epäselvyyttä. Ihmisiä kuolee jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta, mutta Hasselin ydinjoukko sen kuin porskuttaa härskiydensä ja kyynisyytensä avulla sopasta toiseen. Kirkasotsaiset isänmaan soturit, huumorintajuttomat nipottajat ja pinttyneet natsit ovat taattua tykinruokaa eikä Hitleriä pidetä Hasselin koplassa missään arvossa. Juopottelu, syöminen, piereskely ja naiminen ovat paljon tärkeämpiä prioriteetteja näille jermuille kuin sodankäynti. Rangaistuspataljoona on Hasselin kirjoissa siitä metka paikka, että sillä näyttää olevan paljon mahdollisuuksia liikkua melkein minne lystää muun armeijan liikkeistä piittaamatta.

Entä mistä tunnistaa kioskikirjallisuuden? No yleensä niitä tietenkin on myyty kioskeissa, mutta toinen hyvä indikaattori on adverbien käyttö. Joku sanoo jotain "kärsimättömästi", toinen vastaa "kyynisesti" ja kolmas nauraa "mielistelevästi". Ja niin edelleen. Adverbit ovat laiskan kirjoittajan tapa alleviivata varsinkin dialogia, kun sen "mielistelevyyden" tai "kärsimättömyyden" pitäisi tulla ilmi itse siitä, mitä sanotaan. Oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa käyttää adverbia on yhdistää se asiaan, joka ei siihen arkikielsssä kuulu tyyliin "killing me softly".

Välillä, ehkä kerran vuodessa näitä kirjallisuuden korkeajännityksiä jaksaa lukea, vaikka turhan pitkiä nämä juonettomat opukset ovat. Sinänsä Hasselin tuotannon voisi lukea yhä uudestaan, koska kirjoissa ei tosiaan ole juonia vaan pelkkiä toisiinsa liitymättömiä episodeja, jotka unohtuvat sitä mukaa kun ne on lukenut. Silti täytyy pitää pienenä kulttuuritekona sitä, että kaikki Hasselin kirjat on vastikään julkaistu tuoreina äänikirjoina.

tiistai 24. joulukuuta 2019

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018-24 (2013)

Hyvä idea. Sisällissota Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ovathan myös Suomen ns. kansallismieliset lietsoneet sellaista milloin minkäkin syyn takia (lue: kun jokin asia kiukuttaa eikä edes someen kirjoittelu tai ihmisten maalittaminen auta). Mahtava idea. Kiinnostavaa.



Valitettavasti vain Nielsenin kirja on sekava soppa, jossa lähes 500-vuotias mies muistelee sisällissotaa puhumaan oppineen koiransa (!) kanssa. Kirjassa on yksinkertaisesti liikaa tavaraa, jotta mihinkään voisi keskittyä kunnolla. Miksi kantasoluhoidolla 500-vuotiaaksi elävät ihmiset, joka ei muistele oikein muuta kuin mainittua sotaa (miksei maailman kehitystä sen jälkeen tai edes niitä orgioita, joissa tämä kuulemma viettää päivänsä)? Miksi puhuva koira, joka pelkää että hänen kiinalaiset isäntänsä syövät sen? Miksi pankkikriisistä alkanut sisällissota? Yksi näistä teemoista olisi riittänyt yhteen kirjaan. Samassa kirjassa ne ovat sekametelisoppa, etenkin kun mukaan on heitetty vielä peräreikään piiloutunut juutalaisperhe ja muuta yhtä "hauskaa" shittiä. Kirjan on kai tarkoitus olla satiiri, mutta huumori ei toimi. Välillä kyllä piereskellään ja röyhtäillään, mutta se ei pelasta mitään, vaikka piereskely yleensä pelastaa paljon missä tahansa tilanteessa. Täydellinen floppi, joka on vanhentunut viimeistään vuonna 2019.

Tunnustan lopettaneeni kirjan about 70% kohdalla, koska se ei edennyt mihinkään. Siirryin lukemaan tanskalaista Sven Hasselia.