perjantai 26. joulukuuta 2014

The Interview -elokuva (2014)



Kohuttu elokuva The Interview voisi olla aikamme Diktaattori, mutta Seth Rogenin eväillä ei astuta Charlie Chaplinin saappaisiin. Rogenin idioottihuumori sopii paremmin krapulapäivien viihdykkeeksi kuin syvälliseksi poliittiseksi satiiriksi. Jos puikoissa olisi ollut vaikkapa Woody Allen tai Sasha Baron Cohen, tulos olisi voinut olla aivan toista luokkaa - vaikken kovin paljon pitänytkään jälkimmäisen omasta Diktaattorista.

Lähtökohta on mainio. Talk-show'n tekijäkaksikko (Rogen ja James Franco) saavat orgasminsa siitä, kun Eminem paljastaa olevansa homo tai kun Rob Lowe näyttää kaljunsa. Pian kaksikko kuitenkin haluaa raportoida tärkeitä, 'oikeita' uutisia. Ja mikäpä parempi kuin haastatella kaikkien huulilla olevaa, ydinaseilla uhittelevaa Pohjois-Korean diktaattorinalkua, vielä kun tämä sattuu olemaan talkshown suuri fani. Kun CIA saa kuulla haastattelusta, nuija ja tosinuija nakitetaan salamurhaamaan Cartman.

Kaikki menee tietenkin niin pieleen, että koko salamurhajuoni unohtuu pian. Pohjois-Koreaan siirryttäessä elokuvan viimeisetkin 'realismin' rippeet karisevat. Kun me 'kaikki' tiedämme tämän toisessa todellisuudessa elävän maan kurjuudesta ja kulisseista, elokuva ottaa ensimmäisenä mieleen tulevan asian ja esittelee sen suurena sensaationa. Vain amerikkalaiselle tosinuijalle pohjoiskorealaisen ruokakaupan tekohedelmät voivat tulla yllätyksenä; tässä tapauksessa jopa tarinan suurena käännekohtana.

Diktaattori-Kim on ensin yllättävän mukava mies, joka manipuloi Francon esittämän haastattelijan puolelleen juuri samoilla keinoilla kuin media manipuloi haastateltaviaan. Francon hahmoa viedään moneenkin kertaan ja lopulta tietenkin tämä antaa samalla mitalla takaisin. Diktaattori paskoo housuihinsa suorassa lähetyksessä.

Elokuva on tietenkin hyvällä asialla. Hirmuhallitsijat pitää tehdä naurunalaisiksi, samoin kuin tämän maailman uskonnolliset ja muut fanaatikot. Kannattaa muuten katsoa aivan mainio, muslimi'terroristeista' kertova brittikomedia Four Lions, jos se on  sattunut jäämään väliin. Kun jopa tällainen Seth Rogen -komedia saa kokonaisen valtion hermostumaan, voisi toivoa että kovemmat tekijät uskaltaisivat tarttua vastaaviin aiheisiin.

perjantai 22. elokuuta 2014

Noah (2014)

Joskus tulee niin pöljä juttu, ettei voi olla hiljaa ihmiskunnan takia. En muista nauraneeni ensimmäisen minuutin aikana millekään komedialle kuin tämän elokuvan vanhan testamentin alun tiivistelmälle. Samalla ymmärsin tuhannet netin 'not so biblical' -kommentit, jotka on lähetetty tosissaan. Toisaalta halusin lopettaa katselun, mutta toisaalta 'raamatun Nooa taistelee pahiksia vastaan kivikautisten transformersien avustuksella' -konsepti on niin älytön, että joku aivoni osa yritti löytää selitystä sille, miksi juttu on mennyt Hollywoodin bisneskoneiston läpi. Jos jokin on anti-isistä, niin tämä.

Mutta ei tämä olisi mennyt läpi edes Venäjällä, vaikka Nooa olisi korvattu Putinilla. Missään kohtaa en löytänyt mitään ns draamaa tai muutakaan mielenkiintoa ylläpitävää elementtiä. Katsojaa piinataan pelkästään sillä, milloin se kirottu vedenpaisumus alkaa ja piina loppuu. Ja kun se vihdoin alkaa, sama scheisse jatkuu.

Tai miten transformerit kuuluvat juttuun? Tai Gandalf Lecter? Samalla kun Nooa pelastaa ihmiskunnan, hän tappaa paljain käsin satoja syntisiä. Mieleen tulisi myötähäpeä, ellei muistaisi parin viikon takaista uutista, että Gazan pommituksia kritisoineita espànjalaisnäyttelijöitä pitäisi ilmeisen saman tekijäporukan toimesta boikotoida.

Katsoin leffan 3d:nä, valitettavasti. Jumalauta mitä paskaa.

  1. Suosittelen välttämään elokuvaa kuin vedenpaisumusta.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Colours of Ostrava -festivaali 17.-20.7.2014

Tsekin suurin musiikkifestivaali pidetään maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa. Lähellä Puolan rajaa sijaitseva Ostrava on aika ankeassa maineessa oleva teollisuuskaupunki, minkä festivaalin järjestäjät ovat kääntäneet edukseen pitämällä festivaalin lopetetun tehtaan ympärillä. Laajalla festivaalialueella oli 14 esiintymispaikkaa; neljän ison lavan lisäksi muun muassa runo-, keskustelu- ja lastenlavat, elokuvateatteri ja useita näyttelyrakennuksia. Festivaaleilla saattoi bongata teatteriesityksiä ja Andy Warholin Marilyneitä. Alueella oli kiertokäyntejä tehdasrakennuksiin ja kaivoksiin. Festivaalin viimeisenä päivänä yli 65-vuotiaat pääsivät paikalle ilmaiseksi.


Ympäristön takia tunnelma on ainutlaatuinen. Missä muualla yhtyeet esiintyvät metallinsulattamon vieressä tai yleisö voi syödä ruokaa keskellä tehdasaluetta?


Yleisöä festivaali veti reilut neljäkymmentätuhatta ja esiintyjiä oli toistasataa. Paikallisten esiintyjien lisäksi mukana oli kymmeniä ulkomaisia nimiä. Colours of Ostrava on Keski-Euroopan suurimpia festivaaleja.


Kävelimme festivaaleille Ostravan kuuluisan Stodolní-baarikadun läpi. Sen varrella oli kebabkioskeja ja juottoloita vieri vieressä. Itse festivaaleilla tukevasti humalaisia ei liiemmin näkynyt, vaikka ”tsekkien leipä” eli olut maksoi vain reilun euron. Täällähän ei tunneta 'anniskelualueen' käsitettä, vaan juomien kanssa voi vaeltaa minne haluaa ja oluen lisäksi tarjolla oli viiniä ja väkevämpiäkin. Festivaalin portilla käteen työnnettiin kartta, ja vasta vähän ajan kuluttua tajusin, että kyseessä oli alueen olutkartta – itse festivaaliohjelmaa piti sitten vähän metsästää. First things first.


Tsekkiläisestä musiikista sanottakoon se, ettei se auennut tälläkään kertaa vaikka paikalla olivat maan eppunormaalit ja popedat. Muusikot ovat taitavia, mutta heidän käsityksensä popista tai rokista painottuu jazzahtavaan progemeininkiin, jonka päälle karheakurkkuiset mieslaulajat vetävät joskus niin paljon sanoja, etteivät nuotit ja tavut tahdo riittää. Saksofoni ja syntetisaattori ovat tyypillisiä instrumentteja siinä kun muualla maailmassa suositaan kitaroita ja mutkattomampaa lähestymistapaa. Pink Floyd, Frank Zappa ja Velvet Underground ovat edelleen kovia nimiä ja suosittua on myös tsekkiläinen country-musiikki, jolle on oma radiokanavakin. Eipä tule nyt mieleen ”Prahan kultakurkku” Karel Gottin lisäksi ketään artistia, joka olisi menestynyt Tsekin (tai Slovakian) rajojen ulkopuolella. 
 

Ulkomaisiin pääesiintyjiin kuuluivat tänä vuonna Robert Plant sekä ranskalainen Zaz. Ranskalaislaulajattaren pirteä chanson-foxtrot valloitti perjantaina päälavan jättiyleisön. Zaz puhui lunttilapuista moneen otteeseen tsekkiä ja sai valtavat suosionosoitukset. Lauantaina Led Zeppelin -laulaja Plant vetosi iäkkäämpään yleisöön, joka ei pitänyt yhtä kovaa ääntä. Plantin setti koostui uuden, vielä julkaisemattoman soololevyn kappaleista ja Zeppelin-klassikoista. 65-vuotiaan laulajan ääni kuulosti edelleen parikymppiseltä. Uudet biisit kuulostivat ihan hyviltä voimakkaine rytmeineen, ja muutamat Black Dogin kaltaiset klassikot oli sovitettu lähes tunnistamattomiksi. Zeppelin-biiseistä parhaiten toimivat akustiset kappaleet, kuten Babe, I'm Gonna Leave You tai Going to California, jotka iso bändi soitti hienosti.


Colours of Ostrava järjestetään heinäkuun toisena tai kolmantena viikonloppuna. Ympäristö on niin ainutlaatuinen, että sitä kierrellessä ja ihmetellessä menee tuntikausia. Suurten lavojen tuntumassa oli istumakatsomoita ja päälavan sivulla oli tusinoittain tuoleja ja pöytiä. Yleisö oli rauhallista, mukana oli paljon lapsia ja ruokaa ja juomaa oli tarjolla sadoissa pisteissä. Poliisia työllisti uutisten mukaan muutama kadonnut lompakko. Sääkin suosi festivaaleja ja paikat pysyivät erittäin siisteinä. Kerran juotavaa piti jonottaa ehkä kymmenen minuuttia, mutta muuten kaikki sujui jouhevasti. Ja jos festivaaliväsymys iski, aina saattoi vaikka istahtaa katsomaan leffaa sisätiloissa olevaan elokuvateatteriin. Suosittelemme.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Nimimerkki, brändi ja kirjailija Tuomas Vimma kirjoittaa edelleen kömpelöä lausetta. Lauseenvastikkeet ja kielikuvat herättävät lähes myötähäpeää: miten tällaista läppää voi päästä ison kustantamon seulasta läpi? Vimma rikkoo monia kirjoittamisen perussääntöjä niin hellyttävän viattomasti, ettei se voi olla suunnitelmallista kapinaa vaan yksinkertaisesti heikkoa kirjoittamista. Kuka tahansa kustannustoimittaja voisi tehdä Vimman tekstistä muutaman päivän työllä huomattavasti luettavampaa. Kysymys kuuluu, miksei Gummeruksella ole tehty niin? Vai voiko olla, että kaikki mahdollinen on jo tehty ja että alkuperäinen teksti on ollut aivan luokatonta?



Samaan hengenvetoon täytyy myöntää, että Vimman kirjoja on mukava ja hauska lukea. Raksankin lukaisin kolmessa-neljässä illassa, vaikka monessa samanpituisessa romaanissa menee helposti viikkokausia. Miten tämän paradoksin voi selittää?

Mennään ensin heikkouksiin. Kömpelöiden lauseiden lisäksi Vimma esimerkiksi hyppää ajassa eteenpäin, mutta kertoo sitten saman tien takaumana, mitä välissä tapahtui. Hän selittää asioita turhaan: dialogia saatetaan selittää, vaikka asia on jo tullut puheessa selväksi. Draamaa ei ole paljon juuri tämän selittelyn takia: juuri kun Raksassa avautuu kirjan herkullisin draamallinen tilanne, Vimma vääntää vielä varmuuden vuoksi rautalangasta, että nyt tuli 'paha paikka'. Kuitenkaan tämäkään draamallinen mahdollisuus – päähenkilö pöräyttää parhaan kaverinsa vaimon paksuksi – ei sitten johda yhtään mihinkään muuhun kuin päähenkilön lievään päänsisäiseen skitsoiluun.

Vimma rikkoo klassista 'näytä, älä kerro' -sääntöä johdonmukaisesti. Sivulla 261 Raksan pokkariversiossa on tyypillinen lause:

Ruoka oli hyvää, viini vielä parempaa eikä seurastakaan voinut oikein valittaa.”


Tuskin edes Viisikko-kirjoissa on yhtä mukavoo, kun Polly-täti on pakannut piknik-korin! Tätä yleisemmällä tasolla kirjailija tuskin voi liikkua. Lauseesta tulee ilmi Vimman diggaama 'mukava meininki'. Se on vähän kuin MTV3:n lauantai-ilta: vailla muuta kriisiä ja draamaa kuin että kalja loppuu tai että saunamakkarat pääsevät palamaan. Paitsi että saunakaljan sijaan Vimman henkilöt lipittävät konjakkia tai viskiä. Pullo on auki koko ajan, joten herkempi lukija saattaisi huolestua romaanihenkilöiden maksojen kunnosta. No, onneksi ne ovat sentään fiktiivisiä maksoja.

Vimman elitistisyys on ulkomailta nähtynä hellyttävää hiekkalaatikkobrassailua. Sivistyskodin tunnusmerkki on päähenkilön mielestä se, että sisällä poltetaan tupakkaa eikä eteisessä oteta kenkiä pois. Kun päähenkilö juo olutta, se on tietenkin tsekkiolutta. Kukaan vain ei ole kertonut hänelle, että täällä Tsekissä paikalliset kuolevat mieluummin janoon kuin ryystävät Vimman diggaamaa, Heinekenin omistamaa ja laimentamaa Krusovicea. Helsingin 'parhaat' paikat käydään läpi taas kerran ja välillä päähenkilö tuijottelee suu auki stadin ihmeitä kuin velhokouluun päässyt Harry Potter.

Henkilöhahmot ovat kaikki samasta puusta veistettyjä Tuomas Vimman sivupersoonia. He puhuvat samalla tavalla ja heillä on samanlainen maku (tässä lähinnä kulutetaan kalliita viinoja ja tupakkaa). Naisetkin ovat suomalaiskansalliseen tapaan äijiä, jotka vetävät viinaa kaksin käsin, mutta ovat silti seksiobjekteja. Päähenkilö on jälleen kerran (nimimerkki) Tuomas Vimman fantasia itsestään, vaikka hänellä onkin tässä eri nimi. Hän on alleviivatun 'mukava ja rehti suomalainen tyyppi', joka sopisi sinne MTV3:n lauantai-illan keskusteluohjelmaan Jorma Pulkkisen ja Juha Miedon kanssa.

Jotenkin tuntuu, että Vimma on onnistunut bluffaamaan itsensä kirjailijaksi samalla tavalla kuin hänen esikoisromaaninsa päähenkilö bluffasi itsensä mainosalalle.

Mieleeni tuli termi, jota eräs tuttava käytti yhdestä omasta tekstistäni: pikkupoikafantasiaa. Voisiko tässä sitten olla syy siihen, miksi Vimmaa on kuitenkin hauska lukea? Joskus nuorena vimmaisena miehenä puhuimme toisen kaverin kanssa, että jos joskus kirjoitamme romaanin, sille pitää antaa nimeksi 'Nuoren miehen tiukka odysseia'. Ehkä Vimma on rakentanut kirjailijanuransa samanlaisen ajatuksen ympärille. Jos ammattikoululaiselle (myös henkisellä tasolla olevalle) on mahtava katsoa, kun raaka-Arska räjäyttää tuhannen nuuskaksi pahiksia, niin voisiko meille (henkisesti) nuorille elitisteille (vaikka sitten ironisessakin mielessä) olla mahtavaa lukea tyypeistä, jotka juovat puku päällä kallista konjakkia ja bylsivät korkeakorkoisia kenkiä käyttäviä pimatsuja?

Entä mitä tapahtuu itse romaanissa? Päähenkilö seikkailee korruptoituneen rakennusbisneksen maailmassa, jossa kaikki keinot ovat sallittuja ja kaikki kusettavat kaikkia. Juonentynkä ei realisoidu missään vaiheessa, vaikka aineksia olisi ollut vaikka millaiseen soppaan. Lopun mahtipontiseksi tarkoitettu saaga verohallinnon (!) parissa lässähtää ja tuntuu pakkolopetukselta. Parhaiten sekasotkua kuvaa takakannen teksti, jossa kirjaa kuvataan niin ”työläisromaaniksi” kuin ”toimintajännäriksi” (se ei todellakaan ole kumpaakaan), tai ”veijaritarinaksi” (okei, mutta tarina puuttui ja ehkä se veijarikin), ”slapstick-komediaksi” (en tiedä voiko romaania, jossa kaatuu yksi maalipurkki, kutsua slapstickiksi?) tai ”romanttiseksi komediaksi” (paitsi että romantiikka ja komedia puuttuivat). Eli kustantamossakaan ei ollut selvinnyt, mistä Raksassa on kysymys.

Jos kirjassa on jokin sanoma, se on 'älä koskaan teetä remonttia'.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Cryptex & Trap Prague (real life escape -pelejä)

Viikko sitten huomasin, että Prahan suosituimmat turistikohteet eivät olekaan enää Prahan linnan, vanhankaupunginaukion tai Kaarlen sillan kaltaisia perusnähtävyyksiä – ainakaan Tripadvisorin, eli itse turistien suositusten mukaan. Kaksi suosituinta ovat nimittäin näitä ”pakene huoneesta” -pelejä, joiden olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Arvosteluissa ne – ja niitä löytyi vielä kolmaskin – kehuttiin maasta taivaaseen. Samanlaisia pelejä on ainakin Budapestissä ja Berliinissä, jossa ne ovat myös olleet kovia menestystarinoita.

Pitihän niitä sitten kokeilla, varsinkin kun vieraisilla oli pari nokkelaa varhaisteiniä, joille piti keksiä ajanvietettä. Pelit on nimittäin tarkoitettu 2-5 hengelle; yksin niitä ei voi tehdä, kaksikin on ehkä vielä liian vähän ja enemmän kuin viisi olisi jo tungosta. Kolme tai neljä henkilöä on ideaali. Peli kestää korkeintaan tunnin. Jos siinä ajassa peliä ei ehdi suorittaa loppuun, se täytyy keskeyttää.


 

Cryptex


Pelit ovat niin suosittuja, että saimme varattua ensimmäiseksi ajan uusimpaan pelihuoneeseen Cryptexiin (Tripadvisorissa sijalla 22 Prahan kaikista kohteista ja nähtävyyksistä). Tavoitteena oli löytää ja purkaa pommi. Muista poiketen tällä firmalla on jo kaksi erilaista peliä tiloissaan.

Ensisilmäyksellä huone oli melkein tavallinen, minimalistisesti sisustettu ja jopa hieman likainen kaapin takana olevine hämähäkinverkkoineen. Huoneessa oli vinkkejä ja avaimia erilaisten lukkojen takana kassakaapeissa, salkuissa ja komeroissa. Näitä piti sitten yrittää avata koodeilla, erilaisilla avaimilla ja numerosarjoilla. Ensimmäisinä vihjeinä oli eri paikoista löytyviä numeroita, joiden kimppuun pojat heti kävivät, eikä aikaakaan, kun komeron ovi oli auki. Komerosta löytyi seuraava vihje, jonka avulla seuraava lukko avautui. Ja niin edelleen. Välillä oltiin jumissa, ja valvontakamerasta edistystämme seuraava henkilökunta soitti radiopuhelimella neuvoja. Neuvoja saattoi myös pyytää, ja ne tulivat tarpeeseen, sillä välillä seuraavan avaimen löytäminen oli käytännössä mahdotonta.

Välillä oli myös pieniä teknisiä ongelmia. Selvitimme, että yksi johtolanka oli soittaa huoneessa olevalla puhelimella tietylle puhelinmuistiosta löytyvälle henkilölle. Sitä aikamme kokeiltuamme mitään ei tapahtunut – ei vaikka puhelimessa oli ohjeet ja radiopuhelimellakin saimme neuvoa. Tai sitten emme vain huomanneet, että jotain tapahtui ja...

pääsimme seuraavaan huoneeseen! Huoneessa oli vielä yksi ovi, jonka takaa tikitys kuului! Eli tämä peli käsitti itse asiassa kolme huonetta. Mutta ensin meidän piti selvittää monta vihjettä ja lukkoa. Tässä huoneessa oli ehkä huonoin ”avain”: ruuvimeisseli. Se kun sopi vähän turhan moneen paikkaan ja päädyimme ruuvaamaan seinällä olevaa karttaa, sen takaa löytyvää metallilevyä, kunnes henkilökunta neuvoi, että meisseliä kannattaa käyttää tietyn huoneessa olevan esineen kanssa. Samanlaisia esineitä (koetan olla antamatta liiaksi yksityiskohtia) oli huoneessa puoli tusinaa, joten emme olisi millään osanneet avata niistä jokaista ja löytää tämän nimenomaisen sisältä näennäisen viatonta johtolankaa, josta toisen esineen avulla löytyi koodi. Pääsimme lopulta viimeiseen huoneeseen, löysimme tikittävän pommin viisi minuuttia ennen räjähtämistä, mutta emme saaneet sitä purettua. Osaksi pakkaa sekoitti edellisessä huoneessa ollut kassakaappi, jonka kanssa piti odottaa minuuttikaupalla ennen kuin saatoimme kokeilla seuraavaa koodiyritystä. Viimeisillä minuuteilla pommiin liitetty tabletti meni sekaisin; emme päässeet enää valikkoon, jossa laskuri tikitti. Joka tapauksessa jäimme kahden vihjeen tai lukon päähän pommin purkamisesta.

Cryptexin pommihuone oli joka tapauksessa jännä ensikokemus, ja kun paikka on lyhyen kävelymatkan päässä asunnostamme, pitää toinenkin peli käydä kokeilemassa joskus. Samalla tuli selväksi, mistä näissä peleissä on kysymys: pienen ryhmän jäsenten keskittymiskyvystä, koordinaatiosta, organisoinnista ja nokkeluudesta. Ja siitä, että pelin voi pelata ainoastaan kerran eikä sitä kannata mennä kokeilemaan liian monen oluen jälkeen. Isommille porukoille peli sopii niin, että ryhmät voivat kilpailla siitä, kuka ehtii suorittaa sen nopeimmin.

 

Trap Prague


Tämä on se numero kakkonen Prahan aktiviteeteista ja nähtävyyksistä. Ykköstä – MindMazea – emme ehtineet vielä kokeilla, koska firman nettisivujen ajanvaraussysteemissä oli jotain vikaa ja Trapista löytyi saman tien meille sopiva aika. Keskustassa sijaitseva paikka oli siistimpi ja jossain määrin parempi kuin Cryptex. Tavoitteena oli yksinkertaisesti ja klassisesti päästä ulos lukitusta huoneesta, joka oli taas täynnä erilaisia esineitä, lukkoja ja kassakaappeja. Alkuun pääseminen oli jopa vaikeaa, ja huoneen keskellä olevassa pöydässä oli tiukasti kiinni yksi avain ilkkuen meille kuin Excaliburin miekka. Pian kuitenkin pääsimme eteenpäin, lukot alkoivat aueta ja yksi ratkaisu johti toiseen. Yksi kekseliäs johtolanka oli piilotettu niin, että tarvitsimme siihen apua – meidän kaikkien viiden piti tehdä jotain yhtä aikaa, vaikka tiesin, että huoneessa saattoi olla joskus vain kaksikin pelaajaa (Trap antaa pienen alennuksen pariskunnille, joten silloin tämä juju toimii ilmeisesti toisella tapaa).

Joka tapauksessa pääsimme seuraavaan huoneeseen eikä ole mikään juonipaljastus kertoa, että sinne mentiin vaatekaapin läpi. Toinen huone muistutti 'salaisen agentin' kammiota, ja taas monen lukon jälkeen olimme hieman jumissa. Neuvon avulla pääsimme yrittämään kassakaappia – jossa taas piti odottaa ärsyttävän kauan uutta yritystä – ja pääsimme ulos ajassa 58 minuuttia! Tässä huoneessa oli myös kekseliäs labyrintti, josta avainta pääsi liikuttamaan yhden lukon takaa löytyvällä esineellä, jota ei aivan välttämättä olisi keksinyt jutun ratkaisijaksi – ja sittenkin hommassa oli vielä yksi juju. Jännää.

Voin suositella monien tyytyväisten mukana näitä pelejä. Trap Prague on kuulemma rakentamassa kaksi huonetta lisää. Matkailijoille pelit tuovat mukavaa vaihtelua nähtävyyksien bongailusta ja pakollisesta kaljankittaamisesta: tilaisuuden olla oman elämänsä Sherlock Holmes. Monen Tripadvisor-arvostelijan mukaan nämä pelit ovat olleet heidän Prahan-matkansa kohokohtia.

Nämä ”real life escape” -pelit – kuten virallinen nimitys kuuluu – laittoivat myös omat aivonystyräni liikkeelle: millaisia ne voisivatkaan parhaimmillaan olla? Nyt esimerkiksi kummassakaan ei mitenkään perusteltu, miksi me pelaajat olimme joutuneet näihin huoneisiin. Pelaaja yritti vain selvittää tietään ulos; mukana ei ollut mitään teatraalista, ei salaisista rei'istä huutelevaa hullua professoria, ei kaapista löytyvää moottorisahaa, ei käsiraudoilla kahlittuja pelaajia, ei lattianrajasta tulevaa myrkkykaasua, ei tuoliin sidottua näyttelijää, jolta olisi saanut kiduttamalla tietoja; ei edes erityistä tunnelmaa. Mutta tämäkin kyllä riitti oikein mainiosti. Ja itse asiassa kun ajattelen, niin tiedän toimiston, jossa olisi pari tyhjää huonetta, hmmm...

Pelit kustantavat 1000-1200 korunaa (36-43 euroa) 2-5 hengen ryhmältä. Varaus on pakollinen ja kannattaa tehdä hyvissä ajoin.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Bob Dylan & His Band 2.7.2014 (O2 Arena, Praha)

Eilen oli vuorossa Bob Dylanin konsertti, jonne ostin talvella lipun periaatteella ”because I can”. Lippu oli varsin hyvälle paikalle, neljännelle riville lavan etuvasemmalla. Silti Dylan oli kaukana, koska hajurakoa eturiviinkin oli toistakymmentä metriä. Pianoakin hän soitti tietysti toisella laitaa katsomoa.

Prahassa konserttien alkamisajankohta aiheuttaa edelleenkin ongelmia. Koetin etsiä netistä tietoa konsertin alkamisesta ja mahdollisista lämppäreistä, mutten löytänyt mitään. Joskus kun keikan voi aloittaa joku satunnainen paikallinen bändi, joskus lämppäriä ei ole lainkaan ja isoimmilla artisteilla voi olla suhteellisen nimekkäitäkin yhtyeitä mukana kiertueilla. Lippuun oli merkitty tilaisuuden alkamisajankohdaksi tavalliseen tapaan kello 20:00, jolloin Prahan isoimman jäähallin ovet yleensä vasta aukeavat. Kun pääsin sisälle korkeintaan vartin yli, Dylan oli jo aloittanut! Konsertti oli siis alkanut tasan kello 20. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta: edellisellä hallikeikalla saavuimme areenalle 20:40 ja keikka oli alkanut puolelta. Yleensä kun pääbändi aloittaa yhdeksältä, mutta joskus paljon aikaisemmin. Ensimmäisenä vuonna missasin yli puolet parinkin pääesiintyjän keikasta, kun saavuin paikalle vasta yhdeksältä.

Haparoin pimeässä paikalleni lavan edessä. Näin Dylanin Ruisrockissa vuonna 1990, jolloin Juice Leskinen lämppäsi häntä esittämällä omassa setissään ”Mr. Tambourine Man”in. Biisi kuultiin tuon päivän aikana kolme kertaa, kun kovassa hittikunnossa ollut Hooters-yhtye esitti sen myös. Siitä konsertista jäi mieleen koko päivän toitotettu valokuvauskielto: Dylania ei saisi missään nimessä kuvata; jos hän huomaisi yhdenkään kameran, konsertti loppuisi siihen. Sanomattakin oli selvää, että ihmisillä oli kädet täynnä kameroita, joita järkälemäiset turvamiehet yrittivät paimentaa piiloon. Jopa Turun Sanomat julkaisi etusivullaan ”kielletyn” otoksen legendasta, joka esiintyi niin omissa maailmoissaan ettei huomannut kameroita. Jos Dylan olisi edes kerran katsonut yleisöä, keikka olisi voinut loppua siihen.

Tällä kertaa vanhat hitit oli jätetty pakollisiin encoreihin. Sen sijaan Dylan oli tuonut paikalle countrymusiikkia soittavan lounge-yhtyeen. Bändi soitti timmisti ja kappale ”Duquesne Whistle” jammasi aivan hypnoottisesti rockabillykomppeineen. Biisi oli ehdottomasti illan paras ja rokimpi kuin levyn swingversio. Dylan esiintyi tavalliseen tapaansa eleettömästi ja otti välillä poseerausasennon: jalat hieman haaralleen ja toinen käsi lantiolle. Oliko tässä nyt tosiaan mies, jota pidetään häikäisevänä nerona? Mitä hän oli miettinyt valitessaan laulajan uran? Olisihan hän voinut valita minkä tahansa alan, jolla osoittaa ylivertaista nerouttaan. Mutta miksi musiikki?

Nuoren Bob Dylanin päätös ryhtyä folklaulajaksi oli ehkä historian huonoimpia uravalintoja. Eihän Dylanilla ole minkäänlaista lauluääntä. Huuliharpistinakaan hän ei ole mikään virtuoosi: illan sooloissa hän soitti järjestään kahta-kolmea nuottia. Pianossakin mies oli yhtyeen heikoin lenkki. Silti: siellä hän vain oli. Vierelläni kuusikymppiset äijät lauloivat mukana ja fiilistelivät täpinöissään. Väliajalla molemmilta puoliltani katosi iäkäs Dylan-fani ties minne.

Välillä tuli mieleen, että kyseessä oli performanssi: että kuka tahansa voisi olla tuolla laulamassa ja soittelemassa Dylanin paikalla. Kuka tahansa voisi olla oman elämänsä Dylan.

Minä voisin olla tuolla lavalla, huippuammattimaisen yökerhoyhtyeen pianistina ja laulusolistina. Taatusti olisin klaarannut homman yhtä hyvin kuin Dylan. Se on lohdullinen ajatus kaikille meille maailman soitto- ja laulutaidottomille. Kokeilkaapa hankkia jostain country- tai swing-karaokelevyjä ja määkikää niitä Dylan-aksentilla!

Mietin, mahtaako timmisti soittavia muusikoita ottaa joskus ihan päähän, kun laulusolistina on moinen raakkuja. Jos Dylan ei olisi Dylan, niin hän saisi hyvin äkkiä potkut omasta bändistään.

Tietysti Dylanilla on toisaalta se lyriikkapuoli hanskassa – kuulemma. Itse en kiinnitä laulujen sanoituksiin paljoakaan huomiota, monesti kun popsanoitukset ovat täyttä dadaa, ja mietin kuinka moni tsekkikään hoono enkullaan Dylania paljoa ymmärtää. Mutta eihän lyrikat voi olla huonojakaan, kun Dylan on sentään... Dylan.

Encoreissa kuultiin ”All Along the Watchtower” ja ”Blowin' in the Wind”. Jälkimmäinen oli konsertin huonoin esitys. Biisi oli muutettu valssiksi ja Dylan oli keksinyt siihen uuden laulu”melodian”. Konsertin jälkeen Dylan ja yhtye kokoontuivat perinteiseen kumarrusmuodostelmaan. Mutta eivät kumartaneet.

Myöhemmin viereisen metroaseman ulkopuolelle oli kerääntynyt sadoittain konserttiyleisöä. Ringin keskellä vara-Bob esitti ”Mr. Tambourine Man”ia ja muita klassikoita akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä. Yleisö vaikutti enemmän kuin tyytyväiseltä.

Keikkalista:

Things Have Changed
She Belongs to Me
Beyond Here Lies Nothin'
Workingman's Blues #2
Waiting for You
Duquesne Whistle
Pay in Blood
Tangled Up in Blue
Love Sick

(Intermission)

High Water (For Charley Patton)
Simple Twist of Fate
Early Roman Kings
Forgetful Heart
Spirit on the Water
Scarlet Town
Soon after Midnight
Long and Wasted Years

Encore:
All Along the Watchtower
Blowin' in the Wind

torstai 27. joulukuuta 2012

Jan Guillou: Tyttäresi tähden (2009)

Jan Guillou on ruotsalainen lempikirjailijani. Tänä vuonna olen lukenut ainakin neljä Guillouta - joista yhden toiseen kertaan - ja olen pyrkinyt haalimaan kirjailijan harvinaisempaakin tuotantoa käsiini. Viime aikoina olen lukenut myös muun muassa Hemingwayta ja John Irvingiä, mutta kumpikaan heistä ei nielaissut mukaansa kuin Guillou. Häntä on erityisen mukava lukea. Miten hän tekee sen?

Ruotsin myydyin kirjailija on kuulemma kotimaassaan viihdekirjailijan maineessa. No niin oli Mika Waltarikin tietysti. Syynä on tässäkin romaanissa esiintyvä vakooja Carl Hamilton, joka on esiintynyt omissa jännäreissään jo 1980-luvulta lähtien. Luin niistä pari kuukautta sitten yhden, ja vaikka se oli asetelmaltaan vanhentunut kylmän sodan asetelmineen, paksu kirja hupeni nopeasti käsissä.

Guillou kirjoittaa älykkäästi. Hän ei peittele poliittisia mielipiteitään vaan tuo ne esiin hersyvän satiirisesti. Siinä on ilmeisesti kaksi syytä, miksei hän ole koskaan menestynyt ulkomailla ja erityisesti USA:ssa, kuten niin monet muut muodissa olevat ruotsalais'dekkaristit'. Tässä romaanissa esimerkiksi USA esiintyy välillisesti sen saman terrorismin tukijana, jota vastaan se sanoo taistelevansa. Osansa saavat myös Saudi-Arabian terrorismia rahoittavat - mutta samalla USA:n suojelusta nauttivat - ökyprinssit ja Guilloun vakiokohteet, media ja sen mukana tuuliviireinä kääntyilevät viranomaiset.

Kirjassa Varkaiden markkinat Guillou toi hauskasti esiin inhonsa (uus)rikkaita kohtaan. Hänen omat henkilönsä eivät ole mitään kirkonrottia itsekään: lukijalle jo aiemmista romaaneista tutuille Erik Pontille, Pierre ja Ewa Tanquylle tai Carl Hamiltonille raha ei ole ongelma. Hamilton on peräti aatelinen, mutta erotuksesksi Pahuuden aatelisista tai edellä mainitun kirjan finanssimiehistä, Guilloun päähenkilöillä on makua. He juovat kalliita viinejä, mutta toisin kuin Varkaiden markkinoiden miljonäärit, jotka hankkivat viinikellarinsa postimyyntikuvastosta, he osaavat tunnistaa eri viinit ja keskustella niistä. Tämä kaikki on tietenkin hyvin hauskaa.

Miten sitten Guillou eroaa vaikkapa jostain Dan Brownista tai Ilkka Remeksestä? Vaikka Guilloukin tavallaan pureskelee asiat lukijan puolesta, hän tekee sen omalla tavallaan, josta älykäs lukija nauttii. Henkilöhahmot eroavat myös aika lailla sabluunajännäristä. Guilloun hahmot ovat - muutaman romaanin jälkeen - kuin vanhoja tuttuja, joita on mukava tavata taas ja jännittää, mihin pulaan he tällä kertaa (syyttään) joutuvat. Tässä kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä, vaikka esimerkiksi Ponti ja Tanguy tapasivat jo pahamaineisessa Pahuuden sisäoppilaitoksessa nuorina poikina. Eivätkä henkilöt ole täydellisiä - vaikka ovatkin omien alojensa huippuja parhaaseen (tai pahimpaan) jännärityyliin - vaan heissä on särmää. Pahiksetkaan eivät ole mitään sarjakuvamaisia fanaatikkoja, ja lukija nauttii siitä, että heidät tehdään naurettaviksi, kun tavanomaisessa jännärissä pahiksen näyttävä tappaminen on pääasia. Vanhemmassa Hamilton-jännärissä hieman häiritsi yhtämittainen naurunremakkaan puhkeaminen ja huippuvakoojien keskioluen juonti - se olisi varmaankin pitänyt suomentaa harmittomammaksi kakkosolueksi? Lehtimiehenä Guillou osaa tuoda mediapelin väistämättömät lait hauskasti esille, vaikka lopputulokset eivät ole aina hauskoja. Kirja Uinuva uhka esitti uskottavan tapauksen, jossa syyttömät muslimipojat heitettiin vankilaan vain sen takia, koska median ja salaisen poliisin 'yhteistyö' sai heidät näyttämään terroristeilta.

Guilloun aiheet ovat välillä jännän poikamaisia, vähän kuin vanhan hippiaktivistin päiväunelmia. Madame terror esitti skenarion siitä, miten palestiinalaiset vuokrasivat huippumodernin sukellusveneen venäläisiltä ja tuhosivat sillä Israelin laivaston, joka piti (ja pitää edelleen) yllä Gazan saartoa. Kirja meni monella tapaa uskottavuuden toiselle puolelle, mutta lukija saattoi silti nauttia matkasta ja hurrata moiselle päiväunelmalle. Tai sitten ei, riippuen millä laseilla mahdollinen lukija maailmaa katsoi.

Guilloun tekniikkaan kuuluu se, ettei hän välttämättä esitä kaikkea toimintaa suoraan - kuten lähes kaikki muut jännärikirjailijat tekisivät - vaan saattaa ohittaa pelkällä maininnalla ilmeiseen lopputulokseen joka tapauksessa päätyvän toimintajakson. Niin ikään hän saattaa kappaleen alussa ensin kertoa lauseella, mitä tapahtui ja sen jälkeen paneutua siihen, miten se tapahtui. Tämä on myös vastoin jännärikerronnan lainalaisuuksia, jossa lukijaa pitäisi piinata sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ero on siinä, että Guilloun lukija sen sijaan kysyy miksi näin tapahtui.

Yksi ero sabluunajännärin formaattiin on se, että Guilloun kirjoissa on pitkiä kappaleita. 450-sivuisessa kirjassa voi olla vain 11 lukua, kun vastaava luku Remeksellä tai Brownillaa olisi päälle 50 tai jopa 100. Tämä vaatii ensin pientä totuttelua, varsinkin näin oli 1980-luvun Hamiltonin kirjakerhopainoksen kanssa, josta oli pudonnut ratkaisevia rivivälejä pois. Näin tekstimassa tuntui loputtomasti samalta, vaikka välillä hypittiin henkilöstä ja paikasta toiseen.

Oma lukunsa ovat Guilloun kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, joista Pahuus on ehdottomasti paras. Sekään ei tavoita kirjan analyyttistä älykkyyttä. Useimmat muut elokuvat eivät ole kovinkaan hyviä, ja uusin pohjanoteeraus saavutettiin tänä vuonna kahden uuden Hamilton-elokuvan myötä. Jälkimmäinen niistä perustuu tähän kirjaan, mutta kaikki edellä mainittu on heitetty ikkunasta ulos. Tuloksena on b-elokuva. Henkilöhahmoista on tehty sarjakuvamaisia, Tanguyt on jostain syystä laitettu eroamaan, Pierrestä on tehty kusipää ja dialogi on tavanomaista b-jännärin typerää jankuttamista. Mukana on tappeluita, ampumakohtauksia ja (typeriä tai muuten vain tarpeettomia) henkilöitä, joita kirjassa ei ole. Ensimmäinen elokuva perustui lukemaani 1980-luvulla kirjoitettuun kirjaan, joka muistutti muutamassa kohdin etäisesti romaania. Tajusin, että elokuva todella pohjautui kirjaan, kun olin ensin tarkistanut kolmeen kertaan, että niillä oli tosiaan sama nimi.

Oikeastaan pitäisi katsoa tämä elokuva uudestaan. Se on nimittäin malliesimerkki siitä, miten asioita ei pitäisi tehdä. Mutta älykkään jännärin tekeminen valkokankaalle taitaa olla mahdotonta?