Täällä Pohjantähden alla (2009)

Kirjoitin toissakesänä, että odotan "kauhulla ja pienellä toivonkipinällä" tätä uutta elokuvaversiota. Kauhulla ja epäluulolla sitä ovat odottaneet myös kriitikot, jotka eivät voi virkansa puolesta kehua sitä vaikka asiaa miten vääntelisi. Mutta koska en ole ammattikriitikko, voin sanoa sen: uusi versio on hyvä elokuva. Näyttelijät ovat maan parhaimmistoa ja kestävät vertailun (nyt pakostakin klassikoksi kohotettavan) vanhan filmatisoinnin kanssa. Vaikka kymmenet lärvit olivat tuttuja, koko casting oli saanut hyvän vireen päälle ja tuntuivat luontevilta puheenpartta myöten.

Reilu kolme tuntia menee nopeasti ja vaikka tarina on tuttu, sitä katsoo taas kerran mielikseen. Eikä Koivusalon elokuvassa ole asioita (kökköyksiä), jotka häiritsisivät tai aiheuttaisivat myötähäpeää tai vastaavia tunteita - toisin kuin monissa muissa uusissa suomalaisissa elokuvissa. Saapa nähdä, miten ihmiset osaavat voittaa ennakkoluulonsa. Ensiraporttien mukaan ensi-iltaviikolla elokuva oli maan katsotuin, vaikka itsenäisyyspäivänä Turun suurimmassa salissa oli vain muutamia kymmeniä katsojia.

Hairspray (China Teatern, Tukholma 3.12.2009)

Minnepä muualle kuin "tukka hyvin, kaikki hyvin" -maahan sopisi paremmin tämän vuosituhannen paras musikaali Hairspray. Mukana on pari maan kansainvälisestikin tunnettua huippunäyttelijää. Helena Bergström on tuttu Colin Nutleyn filmeistä ja on ohjannutkin kaksi elokuvaa. Äidin roolissa vetää Ralf Lassgård - monien mielestä se parempi elokuva-Wallander - homman kotiin niin että tämän jälkeen häntä voidaan kutsua monimielisesti Ruotsin suurimmaksi näyttelijäksi. Kun saman roolin veti Helsingissä Mikko Kivinen ja elokuvaversiossa John Travolta, niin Lassgård osoittautuu jopa näitäkin kovemmaksi drag-kuningattareksi - ja hän osaa myös laulaa. Varsinkin Timeless-kappaleessa Lassgård räjäytti pankin laulaessaan "aviomiehensä" kanssa herkän dueton.

Hairspray ei loppujen lopuksi kritisoi tukkakulttuuria, vaan ylistää sitä hersyvän parodian ja hyvän musiikin tahdissa. Lisäksi sillä on harvinaisen hyvä sanoma ja se on erittäin viihdyttävä, mitkä molemmat asiat puuttuvat monista musikaaleista ja näytelmistä ylipäätään. Pakko tätä on verrata samalla reissulla Turun kaupunginteatterissa näkemääni Laulavat sadepisarat -musikaaliin, josta en jaksa erikseen kirjoittaa. Kun klassikkoleffaan perustuva Singing in the rain oli aikansa Moulin Rouge - virtuoosimaisesti toteutettu kooste siihen asti parhaimmista musikaalikappaleista - Turun toteutus oli jo lähtökohtaisesti hätää kärsimässä. Kun yritettiin jäljitellä virtuoosisuorituksiin perustuvaa elokuvaa, keskinkertaisella näyttelijäkaartilla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Mutkia piti vetää suoriksi ja yleisvirekin oli kummallisesti paljon hitaampi ja vaisumpi kuin mihin olen maailmalla tottunut. Tuloksena oli platonilaista jäljittelyä pahimmassa mielessä.

Huomasin taas kerran, miten poikkeavaa teatteriyleisö on Suomessa: 80% yleisöstä on mummoja, kun taas Tukholmassakin oli todella paljon nuoria - Lontoosta puhumattakaan. Tämä ei voi olla vaikuttamatta siihen, että Suomen laitosteattereiden pitää pelata varman päälle sekä näytelmien valinnassa että niiden toteutuksessa. Muistan, kun näin Hairsprayn Helsingin kaupunginteatterissa ja väliajalla joku mummo valitti, miten kamala hänen mielestään näytelmä oli. Minua halutti huutaa akalle siinä paikassa, ettei tämä ollut ansainnut nähdä niin hyvää teatteria. En minä halua kirjoittaa suomalaiselle yleisölle, jos se on tällaista.