Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön (2016)

Henrik Holapan muistelmat olivat ilmestyessään maanlaajuinen uutinen eikä syyttä: suomalaisen natsiliikkeen johtohahmo ja perustaja oli tullut "järkiinsä" ja sanoutunut irti aatteestaan. Hyvä oli voittanut pahan, mikä valoi uskoa ihmiskuntaan populismin ja rasismin huippukautena. Rakkaus oli voittanut vihan.

Elämää ideologiassa

Holappa kertoo kirjassaan tiestään uusnatsiksi. Miten hän innostuu Skinivalkoinen Suomi -televisiodokumentista, jota itse katsoin huvittuneena ja josta lyhyt ääniklippi pääsi Selkkaus-yhtyeemme Natseja vatsaan -kappaleen introksi. Ensimmäisissä kohtaamisissa Holappa huomaa Oulun skinien olevan epäluotettavia ja kaljaa kittaavia luusereita, jotka juoksevat poliisin nähdessään karkuun. Samaan aikaan Holapan harvaan ystäväpiiriin kuuluu maahanmuuttajia, joilta hän salaa uusnatsistiset näkemyksensä ja lopulta lopettaa ystävyyden. Hän seurustelee vuosien varrella ukrainalaisen ja somalinaisen kanssa ja harkitsee vakavasti muslimiksi kääntymistä luettuaan Koraanin kahteen kertaan, mutta päätyy katkaisemaan suhteet.

Ammattinatsi vai puolipäivänatsi?

Holappa haluaa toimia ammattinatsina, joten hän aloittaa kirjeenvaihdon ulkomaisten natsijohtajien kanssa ja matkustaa ympäri maailmaa näitä tapaamassa. Lakia pakoileva saksalainen natsijohtaja punkkaa hänen Oulun-kämpillään yli vuoden. Kun Suomessa uhkaa oikeusjuttu, Holappa pakenee USA:han ja päätyy hakemaan sieltä turvapaikkaa. Jenkeissä hän päätyy hetkeksi myös linnaan ja karkotetaan maasta, mutta Suomeen palattuaan Holappaa pidetään natsien keskuudessa "pakolaisena". Pohjoismaisen vastarintaliikkeen ruotsalaisten johtajien tuki kuitenkin auttaa Holapan Suomen-osaston johtoon. 

Ero ammattinatsin ja puolipäivänatsin välillä on se, että kun ammattinatsi keskittyy organisaatioon, vallankumoukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön, jälkimmäinen saattaa hoidella vapaa-aikanaan Jyväskylän kirjastopuukotuksen tai Helsingin Pride-kulkueen kaasuiskun tapaisia hommeleita. Holapan piireissä sovittiin, että iskuista ei kerrota eikä kysellä, vaikka Holapan mukaan hyökkäykset tavallisia suomalaisia vastaan olivat hölmöjä. Ammattinatsi ei myöskään käy töissä, koska natsismi on hänen ammattinsa  ja työnteko altistaa hänet palvelemaan juutalaista maailmanvaltaa, joka on soluttautunut kaikkialle.

Kansallissosialisti vai perusrasisti?

Holappa käväisee natsiuransa alkuvuosina Perussuomalaisissa, mutta toteaa nämä liian malitillisiksi ja muslimivastaisiksi. Kansallissosialistin kun täytyy vihata ennen kaikkea juutalaisia, vaikka Holappa ei ole eläessään nähnyt sellaista. Ongelmaksi nousee se, että osa natseista on kovasti isänmaallista porukkaa, kun taas todelliset kansallissosialistit pyrkivät Pohjoismaisen vastarintaliikkeen johdolla arjalaiseen Pohjoismaiseen natsiliittovaltioon, jossa ruotsalaiset olisivat johtavassa asemassa. Siksi Perussuomalaiset ovat "patriootteina" vihollisia, ja Jussi Halla-aho liian muslimivastainen ja Israel-myönteinen, kun taas kauppias Kärkkäisen juutalaisvastaisuus avaa tien hedelmälliselle yhteistyölle.

Vihan lietsonta on ideologian ydintä, ja vihaa lietsotaan paitsi juutalaisia ja maahanmuuttajia, myös kilpailevia äärioikeistolaisia ja piireistä lähteneitä kohtaan. Eli kaikkia paitsi omia porukoita kohtaan - Holapan erotessa vastarintaliikkeestä siinä oli parikymmentä jäsentä.

Loppujen lopuksi lukijalle jää epäselväksi, miksi Holappa alun perin alkoi uusnatsiksi ja miksi hän sitten 15 vuoden jälkeen jätti varsin suurieleisesti liikkeen. Holappaa ei kiusattu koulussa, hän eli normaalissa perheessä ja tutustui jo varhain ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin, eli hän ei ollut mikään tyypillinen haja-asutusalueen natsi. Nuorena kuulapäänä viinakaan ei maistunut Holapalle, toisin kuin muille skineille. Vaikuttaisi siltä, että Holappa vain ajautui kuplaan, jossa ideologia alkoi ruokkia itseään. Eihän Hitlerkään suunnitellut poliitikon uraa nuoruudessaan. Samaan aikaan kun Holappa kirjoitti rotuopeista, hän vaikutti kirjansa perusteella seurustelleen vain ei-suomalaisten naisten kanssa. Erottuaan uusnatseista hän meni naimisiin kiinalaisen kanssa.

Jens Lapidus: Stockholm Noir -trilogia (2006-2010)

Luin Lapiduksen Tukholman alamaailma -trilogian, eli Rahalla saa, Siisti kosto ja Luksuselämää - yhteensä vajaa 2000 sivua - nyt toisen kerran neljän-viiden vuoden jälkeen. Pidin alun perin Lapiduksen nasevasta ja älykkäästä ilmaisusta. Lyhyt lause on enemmän kuin sukua James Ellroylle, jonka lainaus aloittaakin trilogian, ja älyllisyys ehkä jossain määrin sukua vaikkapa Jan Guilloulle. Jälkimmäisen kanssa Lapiduksella on yhteistä myös ruotsalaisten snobipiirien inhoaminen, vaikka Guillou tuo sen suoremmin esiin. 

Tukholma-trilogiassa kerrotaan monen toisiinsa tavalla tai toiselle, ennemmin tai myöhemmin limittyvien alamaailman toimijoiden tarinaa. JW on älykäs wannabe-snobi, joka syö kotona ketsuppia ja makaronia, mutta on onnistunut pääsemään Jetset-Carlin johtamaan nuorten ökyrikkaiden porukkaan, joka hallitsee Tukholman seurapiirien yöelämää. Hän tienaa ajamalla tuttavansa Mahmudin taksia, tehtailee rikkaiden kavereidensa opinnäytteitä, näpertelee markettipaidoistaan merkkiväärennöksiä ja pelkää kuollakseen muiden saavan tietää, että hän on köyhä landepaukku. Iranilaistaustainen Mahmud polttelee ja diilaa pilveä ja sotkeutuu JW:n kanssa syvemmälle Tukholman huumekuvioihin. Latino Jorge pakenee vankilasta, JW pelastaa hänet serbien käsistä ja hän liittyy joukkoon. Radovan on serbimafian johtaja, joka aloittaa alamaailman sodan. Ja niin edelleen. Hahmot ovat uskottavia ja homma pysyy Lapiduksen käsissä hyvin paitsi toisessa osassa, jossa mukaan tulee parikin lain väärälle puolelle lipeävää poliisia omine agendoineen, jotka eivät oikein liity aiempiin tai myöhempiinkään juonikuvioihin. 

Ellroyn tapaan myös Lapidus käyttää tekstissään kuulustelupöytäkirjoja, poliisimuistioita ja lehtiartikkeleita. Lapidus yhdistää napakan ilmaisun ja loogisuuden tehokkaasti ja ilman turhia seltyksiä vaikkapa näin: 

Ongelma: X. 

Johtopäätös: Y. 

Ratkaisu A: ei mahdollinen

Ratkaisu B: ei mahdollinen

Siksi C.

Ja sitten sitä lähdetään toteuttamaan. Lapiduksen hahmot toimivat omassa (ala)maailmassaan ilahduttavan johdonmukaisesti, vaikka ovat välillä viettiensä ja kaman vietävissä. Rikollisuus on näille henkilöille ammatti, johon he suhtautuvat vakavasti. Useampikin henkilöhahmo toteaa, etteivät tavalliset "svedupellet" voi koskaan ymmärtää pikkugangstojen maailmaa. Tässä maailmassa joku JW on tosiaan ulkopuolinen, ja vaikka hän on trilogian alussa pääosassa, hänen osuutensa pienenee huomattavasti alun jälkeen. Gangstoille Ruotsi on varsinainen onnela verrattuna vaikka Serbiaan, eikä trilogiassa virkavalta pääse kuin vähän kiusaamaan gangstojen puuhia. Poliisin soluttautujakaan ei lopulta saa mitään aikaan. Vaarallisempaa on, että rikollisten maailmassa kaikki kusettavat kaikkia.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen muistan katsoneeni trilogiasta tehdyt kolme elokuvaa - ja pettyneeni. Tällä kertaa katsoin elokuvat ensin ja pidin niistä. Näyttelijävalinnat olivat täysosumia, osa näyttelijöistä tuntui kuin syntyneen juuri tätä roolia varten. Serbipomo Radovania näyttelevä Dejan Cukic ja tämän ohjakset ottavaa tytärtä näyttelevät Malin Buska ovat rooleissaan paitsi uskottavia, myös näyttäviä ja karismaattisia. Monet näyttelijöistä ovat tehneet sittemmin Hollywood-roolejakin. Elokuvissa puhutaan ruotsin lisäksi sujuvasti arabiaa, serbiaa, espanjaa ja englantia - ja kaikki näitä kieliä puhuvat näyttelijät puhuvat myös sujuvaa ruotsia.

Kun sitten luin kirjat elokuvien jälkeen, muistin miksi petyin ensimmäisellä kerralla: ensimmäinen elokuva noudattelee suurin piirtein kirjaa, mutta toinen ja kolmas elokuva erkanevat kirjoista, jättävät niiden tapahtumista ja henkilöhahmoista suuren osan pois ja keksivät aivan omat juonenkulkunsa ja jopa henkilönsä. Jo ensimmäisessä elokuvassa yhden päähenkilöistä, serbialaisen pikkugangsteri Mradon, toiminta motivoidaan kirjasta poiketen sillä, että tämä joutuu pienen tyttärensä yksinhuoltajaksi. Toisen elokuvan alussa yksi tarinan pääpiruista, JW, pääsee vankilasta, vaikka hän pysyy siellä trilogian päätöskirjaan asti, eikä elokuvassa ole lainkaan rogue-poliisien osuutta, joka on toisen kirjan ydintä. Kolmannessa elokuvassa ovat mukana kyllä sarjan päähenkilöt, mutta muuten sillä ei ole enää paljoakaan tekemistä trilogian päätöskirjan kanssa. Esimerkiksi Jorgen pitkä Thaimaaseen pakeneminen on muuttunut Etelä-Amerikassa käväisemiseksi ja tämä on saattanut raskaaksi pelastamansa prostituoidun - juonikuvio, jota ei ole kirjassa taaskaan lainkaan ja jonka myötä Jorge muuttuu elokuvassa pesunkestävästä pikkugangstasta jonkinlaiseksi romanttiseksi sankariksi. Avainhenkilöitä on jätetty pois, uusia on keksitty ja kirjan kuvioiden sijaan on kehitelty aivan uusia. Tämä on tietenkin elokuvan teossa normaalia eikä edes pahimmasta päästä: pahin rimanalitus vastaavasta ovat mielestäni edelleenkin Jan Guilloun Hamilton-hahmon viimeisimmät filmatisoinnit, joissa sinänsä pätevä Mikael Persbrandt esitti nimiroolia. 

Elokuvat voi siis katsoa hyvin omina teoksinaan, kunhan ei odota että ne vastaisivat kirjojen tapahtumia. Vuonna 2010 uutisoitiin, että silloinen teinitähti Zac Efron esittäisi JW:tä tarinan Hollywood-versiossa, mutta tästä projektista ei tullut mitään. Romaanitrilogiasta on sen sijaan tulossa ensi tietojen mukaan uusi ruotsalainen televisiosarja ensi vuonna.

Immigration Nation - Maahanmuuttajien maa (TV-dokumenttisarja 2020)

Trumpin hallinto yritti viivyttää uunituoreen Maahanmuuttajien maa -minisarjan esittämistä vaalien yli, ja syystä. Sarja näyttää ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten Trump on kiristänyt USA:n jo ennestään kireää maahanmuuttopolitiikkaa tarkoituksenaan luoda systemaattisesti pelkoa olemassaolevien ja potentiaalisten siirtolaisten keskuuteen. Tähän kuuluvat lasten erottaminen vanhemmistaan, aavikoiden "kuolemankäytävät", ratsiat ja järjestelmä, jossa kukin viranomainen toimii pienenä rattaana, usein ajatellen vain "noudattavansa käskyjä" - lause joka sanotaan usein - tai lakia. Koska kyllähän lakia täytyy noudattaa. Samalla monet hyvääkin tarkoittavat ihmiset toimivat osana koneistoa, joka aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä. 

Tarkoituksena on rangaista kaikkia, jotka yrittävät päästä USA:han. Samalla rikotaan tietoisesti kansainvälisiä sopimuksia ja inhimillisiä normeja. Sarjan päätösjaksossa nähdään vapaaehtoisia viemässä vesikanistereita Arizonan aavikon tunnetuille kulkureiteille, joilta on löydetty ruumiita, ja sitten rajavartioston miehiä (ja naisia) tyhjentämässä niitä potkien ja ilkkuen. Siirtolaisvirta on tietoisesti käännytetty suurista ja julkisista rajanylityspaikoista hengenvaaralliselle aavikolle, koska "emmehän voi ampua 5000 siirtolaista, mutta saman verran kuolonuhreja Arizonan aavikolla voidaan selittää siirtolaisten omana vikana".

Kuusiosaisessa dokumenttisarjassa sekä maahanmuutto- ja tullivirasto ICE ja muut viranomaiset sekä tietenkin monenlaiset siirtolaiset pääsevät kertomaan oman näkökulmansa. Kovin imarteleva kuva ei piirry ICE:stä, joka jostain syystä antoi kuvausryhmälle vapaat kädet kuvata toimintaansa. Jo ensimmäisen jakson alussa nähdään, miten ICE:n virkailijat valehtelevat epäillyille heidän oikeuksistaan, tiirikoivat laittomasti ovia ja naureskelevat keskenään vangitsemilleen siirtolaisille. Eräs virkailija huutaa karkotetuille, että "tulkaa maahan oikealla tavalla", mutta aika aukottomasti sitten annetaan ihmisten ja tilanteiden näyttää, että se "oikea tapa" on tehty mahdottomaksi Trumpin hallinnon toimesta. Juuri tämä näyttäminen on sarjan vahvin puoli: dokumentissa ei ole lainkaan kertojaa, joka pureskelisi asiat ja kertoisi, mitä katsojan pitäisi asioista ajatella.

Kun hurrikaani iskee, laittomat siirtolaiset kelpaavat raivaustöihin, mutta palkanmaksun koittaessa urakoitsija saattaa häipyä rahat mukanaan. Minnepä laittomat siirtolaiset voisivat asiasta valittaa? Kuviota on liiankin helppo käyttää hyväksi. Saman asian takia rikoksien kohteeksi joutuneet siirtolaiset eivät halua puhua poliisille tai olla tekemisissä viranomaisten kanssa. Merijalkaväessä henkensä USA:n puolesta vaarantaneita sotilaita on karkotettu maasta, eikä ole väliä kuinka monta vuotta on palvellut armeijassa tai kuinka monta vuosikymmentä on tehnyt töitä maassa. Kolmivuotiaana maahan saapunut mies karkotetaan, koska liikennepoliisi sattui pysäyttämään hänet 17 vuotta myöhemmin. Virkailija toteaa, että karkotus on vanhempien vika ja sanoo, ettei ole koskaan tuntenut sääliä yhtään karkotettua kohtaan. ICE:n viranomaisille saatetaan antaa satunnainen luku, jonka verran heidän pitäisi löytää pidätettäviä. Yksityinen vankilabisnes kiittää.

"En välitä miten, mutta pidättäkää vähintään kaksi."

USA on tietenkin maahanmuuttajien maa, jossa paperittomien siirtolaisten käyttäminen apulaisina ja niin kutsutuissa paskahommissa on yhtä amerikkalaista kuin omenapiirakka tai kännissä autolla ajaminen. Kaikki ovat nähneet amerikkalaisia elokuvia, joissa hyvätuloisten perheiden kotiapulaiset ovat paperittomia latinonaisia, ja esimerkiksi Trumpin omat yhtiöt ovat palkanneet laittomia siirtolaisia. Tavallaan osa amerikkalaisesta yhteiskunnasta pysyy pystyssä halvan työvoiman ansiosta yhtä lailla kuin meillä Euroopassa, jossa siirtolaistyövoima liikkuu idästä länteen: esimerkiksi täältä Tsekistä korkeasti koulutetut lääkärit, it- ja finanssialan tyypit lähtevät länteen samalla, kun varsinkin Ukrainasta tulee halpatyövoimaa rakennustyömaille. Suomeen tulee rakennustyöläisiä Virosta, bussikuskit ja siivoojat ovat tummaihoisia ja marjanpoimijat täytyy lennättää Thaimaasta asti kriisioloissakin. Länsimainen hyvinvointi ei tunnu tulevan toimeen ilman halpatyövoimaa, puhumattakaan nälkäpalkalla tuotetusta halpatuotantotavarasta. Elintasomme on revitty muiden ihmisten selkärangasta, eivätkä monet meistä haluaisi antaa sen mahdollistaville ihmisille mitään oikeuksia tai tunnustusta. Meille etuoikeutetuille tasa-arvon myöntäminen kaikille tuntuisi kovasti epäoikeudenmukaiselta; siis etuoikeutemme riistämiseltä.