Morriconen ensimmäinen konsertti myytiin loppuun, ennen kuin ehdin saada tietoa koko tapahtumasta, mutta onneksi ylimääräiseen keikkaan sai lipun, ennen kuin siitäkin tuli pikavauhtia loppuunmyyty. Arvokkaan konserttipaikan, Obecní důmin (käännös 'kunnallistalo' ei tee oikeutta art nouveau -palatsille), ulkopuolella päivysti monia (myös suomalaisia), jotka yrittivät saada viime hetkellä lippua konserttiin. Praha oli Morriconen ainoa konserttipaikka Euroopassa ja harvoja koko maailmassa tänä vuonna. Tämän jälkeen herran konserttikalenteri näyttää tyhjää. Toisin sanoen kyseessä oli ainutlaatuinen tapahtuma. 83-vuotiasta legendaa ei todennäköisesti nähdä Prahassa uudestaan.
Morriconen viidestäsadasta elokuvamusiikkityöstä minulle ovat luonnollisesti tärkeimpiä Sergio Leonen spagettiwesternit. Leonen mestariteokset eivät olisi olleet mahdollisia ilman Morriconen uusia uria luovia, mieleenpainuvia sävellyksiä, joista on tullut sittemmin osa länsimaisen populaarikulttuurin kollektiivitajuntaa. Morricone on kuitenkin konserteissaan esittänyt kuuluisinta tuotantoaan säästeliäästi. Yleensä on kuultu tunnusmusiikki elokuvaan Hyvät, pahat ja rumat, Extacy Of Gold saman elokuvan lopusta sekä Huuliharppukostajan tunnari. Kun ennakkotiedot lupailivat molempia tunnareita, mutta Extasy Of Goldia ei niissä mainittu, menin konserttiin hieman pahaa aavistaen. Olisin milloin tahansa valmis jättämään myöhemmät ja itselleni mitäänsanomattomamat (ja ikuisesti länkkäritunnarien varjoon jäävät) Hollywood-sävellykset vähemmälle, joten pelkäsin, jäisikö kovasti odottamani spagettipotpuri tyngäksi?
Pahat aavistukset jatkuivat, kun käsiohjelman ensimmäiseksi kappaleeksi oli merkitty Vuoto d'anima piena, kantaatti kuorolle ja orkesterille, jonka jälkeen seuraavana olisi vuorossa väliaika. Aiempina vuosina konsertit ovat tietojeni mukaan omistettu kokonaan elokuvamusiikille.
Kantaatti oli ihan kelpo kamaa, ei siinä mitään. Nykytaidesävellyksenä se oli säveltäjänsä näköinen, perinnetietoinen ja dramaattinen, vastakohtana tyylippiselle nykymusiikin atonaaliselle riitasointihablaukselle, josta vain muutama ihminen maailmassa saa mitään tolkkua. Kantaatti kesti reilun puoli tuntia.
Elokuvamusiikki oli jaettu neljään sektioon. Ensimäisenä tuli "sosiaalisen elokuvan", eli lähinnä italialaisen 1960- ja 70-lukujen vasemmistoelokuvien kavalkaadi. Taistelu Algeriasta aloitti väliajan jälkeen iskevästi. Sektion muita kohokohtia olivat samantyyliset Epäilyksen yläpuolella -tunnari sekä Queimada, jonka Abolission-kappale on suorastaan nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmen soinnun Louie Louie -tyylisenä renkutuksena alkava biisi kasvaa ja kasvaa, kunnes se muistuttaa kuoron tultua mukaan ekstaattista gospel-hehkutusta. Morricone käyttää monissa parhaissa kappaleissaan yksinkertaista kiertoa, jonka päälle hän lataa muunnelmia tarpeen mukaan.
Seuraava osuus, tribuutti ohjaaja Mauro Bologninille, oli parin kappaleen verran odotusta ennen Sergio Leone -osuutta. Hyvät, pahat ja rumat -tunnuskappale on tietenkin loistava, mutta kestää alle kolme minuuttia. Tässä kohtaa pitää mainita, että jostain syystä käsiohjelmaan (ja esimerkiksi konserttitallenteisiin) on laitettu maininta, että orkestraatiot ovat samat kuin alkuperäisissä elokuvissa. Tämähän ei voi pitää paikkaansa juuri näiden länkkärimusiikkien kohdalla, joissa käytettiin muun muassa vihellystä, piiskaniskuja ja esimerkiksi sähkökitaraa. Nyt mukana ei ollut edes kitaraa. Huuliharppukostajan sinänsä epätyypillisessä, hitaassa ja jumalaisen kauniissa tunnusmusiikissa paikallinen sopraano suoriutui tehtävästä kunniallisesti.
Sitten huonot uutiset. Juuri, kun kyynel oli vierähtää useammallakin katsojalla, Huuliharppukostaja loppui ensimmäiseen osaan kestettyään vain pari minuuttia. Yleensä siitä on soitettu pidempi versio (1. osa - 2. osa ja saman toisto), mutta nyt se lopahti ennen kuin pääsi kunnolla edes alkuun. Ja sitten siirryttiinkin kiireesti seuraavaan osaan. Extasy Of Goldia ei kuultu. Kun yleensä Sergio Leone -osuus on kestänyt (vaivaiset) 15 minuuttia, nyt osuus kesti mitättömät viitisen minuuttia. Asia lähentelee mielestäni skandaalia.
Viimeinen osuus, "traaginen, lyyrinen ja eeppinen elokuva", ei olisi tässä vaiheessa voinut vähempää kiinnostaa. Nimensä mukaisesti se oli sävelmaalailua, ja vaikka viimeiseksi kuultu Mission kuuluu monen suosikkeihin, minulle tämä osuus oli lähinnä hollywood-tyylistä sävelmattoa, jonka tarkoitus ei ole olla varsinaista musiikkia, vaan manipuloida katsojan tunteita.
Suosionosoitukset olivat kaikesta huolimatta myrskyisät, ja mikäpä siinä pettymyksistä huolimatta. Ehkäpä legendalle voi suoda sen, että hän saa esittää vanhoilla päivillään mitä huvittaa. Seisten taputettiin varmaan kymmenen minuuttia, ja vielä oli pieni toivo, että encoressa tulisi uupumaan jäänyt länkkäriklassikko.
Ensimmäinen encore on ollut tyypillisesti Cinema Paradiso. Nyt ei ollut, vaan vasta myöhemmin tajusin, että se oli yksi jo esitetyistä sävelmattokappaleista.
Sitten taas taputettiin. Toinen encore oli myös jo esitetty, aiemmin kehuttu Abolission. Tässä vaiheessa tajusin, ettei orkesterilla ollut ollut aikaa harjoitella encoreita. Mitä ilmeisemmin kantaatti oli syönyt aikaa ja resursseja paitsi Leone-osuudelta, myös encoreilta, joissa on kuultu yleensä myös yksi suosikki, alun perin Joan Baezin laulama Sacco & Vancetti. Kolmas encore vahvisti asian, kun kuultiin uudestaan yksi Mission-kappale.
Kunnianarvoisan Smetana-salin yleisössä oli yllättävän paljon ihmisiä, jotka mieluummin kuvasivat (kiellosta huolimatta) konserttia kännykkä(video)kameroillaan sen sijaan, että olisivat nauttineet siitä. Täällä on video edellisillan Abolissionista: http://youtu.be/eblKUMjedDA
