Jan Guillou: Tyttäresi tähden (2009)

Jan Guillou on ruotsalainen lempikirjailijani. Tänä vuonna olen lukenut ainakin neljä Guillouta - joista yhden toiseen kertaan - ja olen pyrkinyt haalimaan kirjailijan harvinaisempaakin tuotantoa käsiini. Viime aikoina olen lukenut myös muun muassa Hemingwayta ja John Irvingiä, mutta kumpikaan heistä ei nielaissut mukaansa kuin Guillou. Häntä on erityisen mukava lukea. Miten hän tekee sen?

Ruotsin myydyin kirjailija on kuulemma kotimaassaan viihdekirjailijan maineessa. No niin oli Mika Waltarikin tietysti. Syynä on tässäkin romaanissa esiintyvä vakooja Carl Hamilton, joka on esiintynyt omissa jännäreissään jo 1980-luvulta lähtien. Luin niistä pari kuukautta sitten yhden, ja vaikka se oli asetelmaltaan vanhentunut kylmän sodan asetelmineen, paksu kirja hupeni nopeasti käsissä.

Guillou kirjoittaa älykkäästi. Hän ei peittele poliittisia mielipiteitään vaan tuo ne esiin hersyvän satiirisesti. Siinä on ilmeisesti kaksi syytä, miksei hän ole koskaan menestynyt ulkomailla ja erityisesti USA:ssa, kuten niin monet muut muodissa olevat ruotsalais'dekkaristit'. Tässä romaanissa esimerkiksi USA esiintyy välillisesti sen saman terrorismin tukijana, jota vastaan se sanoo taistelevansa. Osansa saavat myös Saudi-Arabian terrorismia rahoittavat - mutta samalla USA:n suojelusta nauttivat - ökyprinssit ja Guilloun vakiokohteet, media ja sen mukana tuuliviireinä kääntyilevät viranomaiset.

Kirjassa Varkaiden markkinat Guillou toi hauskasti esiin inhonsa (uus)rikkaita kohtaan. Hänen omat henkilönsä eivät ole mitään kirkonrottia itsekään: lukijalle jo aiemmista romaaneista tutuille Erik Pontille, Pierre ja Ewa Tanquylle tai Carl Hamiltonille raha ei ole ongelma. Hamilton on peräti aatelinen, mutta erotuksesksi Pahuuden aatelisista tai edellä mainitun kirjan finanssimiehistä, Guilloun päähenkilöillä on makua. He juovat kalliita viinejä, mutta toisin kuin Varkaiden markkinoiden miljonäärit, jotka hankkivat viinikellarinsa postimyyntikuvastosta, he osaavat tunnistaa eri viinit ja keskustella niistä. Tämä kaikki on tietenkin hyvin hauskaa.

Miten sitten Guillou eroaa vaikkapa jostain Dan Brownista tai Ilkka Remeksestä? Vaikka Guilloukin tavallaan pureskelee asiat lukijan puolesta, hän tekee sen omalla tavallaan, josta älykäs lukija nauttii. Henkilöhahmot eroavat myös aika lailla sabluunajännäristä. Guilloun hahmot ovat - muutaman romaanin jälkeen - kuin vanhoja tuttuja, joita on mukava tavata taas ja jännittää, mihin pulaan he tällä kertaa (syyttään) joutuvat. Tässä kirjassa mainitut henkilöt esiintyvät ensimmäistä kertaa kaikki yhdessä, vaikka esimerkiksi Ponti ja Tanguy tapasivat jo pahamaineisessa Pahuuden sisäoppilaitoksessa nuorina poikina. Eivätkä henkilöt ole täydellisiä - vaikka ovatkin omien alojensa huippuja parhaaseen (tai pahimpaan) jännärityyliin - vaan heissä on särmää. Pahiksetkaan eivät ole mitään sarjakuvamaisia fanaatikkoja, ja lukija nauttii siitä, että heidät tehdään naurettaviksi, kun tavanomaisessa jännärissä pahiksen näyttävä tappaminen on pääasia. Vanhemmassa Hamilton-jännärissä hieman häiritsi yhtämittainen naurunremakkaan puhkeaminen ja huippuvakoojien keskioluen juonti - se olisi varmaankin pitänyt suomentaa harmittomammaksi kakkosolueksi? Lehtimiehenä Guillou osaa tuoda mediapelin väistämättömät lait hauskasti esille, vaikka lopputulokset eivät ole aina hauskoja. Kirja Uinuva uhka esitti uskottavan tapauksen, jossa syyttömät muslimipojat heitettiin vankilaan vain sen takia, koska median ja salaisen poliisin 'yhteistyö' sai heidät näyttämään terroristeilta.

Guilloun aiheet ovat välillä jännän poikamaisia, vähän kuin vanhan hippiaktivistin päiväunelmia. Madame terror esitti skenarion siitä, miten palestiinalaiset vuokrasivat huippumodernin sukellusveneen venäläisiltä ja tuhosivat sillä Israelin laivaston, joka piti (ja pitää edelleen) yllä Gazan saartoa. Kirja meni monella tapaa uskottavuuden toiselle puolelle, mutta lukija saattoi silti nauttia matkasta ja hurrata moiselle päiväunelmalle. Tai sitten ei, riippuen millä laseilla mahdollinen lukija maailmaa katsoi.

Guilloun tekniikkaan kuuluu se, ettei hän välttämättä esitä kaikkea toimintaa suoraan - kuten lähes kaikki muut jännärikirjailijat tekisivät - vaan saattaa ohittaa pelkällä maininnalla ilmeiseen lopputulokseen joka tapauksessa päätyvän toimintajakson. Niin ikään hän saattaa kappaleen alussa ensin kertoa lauseella, mitä tapahtui ja sen jälkeen paneutua siihen, miten se tapahtui. Tämä on myös vastoin jännärikerronnan lainalaisuuksia, jossa lukijaa pitäisi piinata sillä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ero on siinä, että Guilloun lukija sen sijaan kysyy miksi näin tapahtui.

Yksi ero sabluunajännärin formaattiin on se, että Guilloun kirjoissa on pitkiä kappaleita. 450-sivuisessa kirjassa voi olla vain 11 lukua, kun vastaava luku Remeksellä tai Brownillaa olisi päälle 50 tai jopa 100. Tämä vaatii ensin pientä totuttelua, varsinkin näin oli 1980-luvun Hamiltonin kirjakerhopainoksen kanssa, josta oli pudonnut ratkaisevia rivivälejä pois. Näin tekstimassa tuntui loputtomasti samalta, vaikka välillä hypittiin henkilöstä ja paikasta toiseen.

Oma lukunsa ovat Guilloun kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, joista Pahuus on ehdottomasti paras. Sekään ei tavoita kirjan analyyttistä älykkyyttä. Useimmat muut elokuvat eivät ole kovinkaan hyviä, ja uusin pohjanoteeraus saavutettiin tänä vuonna kahden uuden Hamilton-elokuvan myötä. Jälkimmäinen niistä perustuu tähän kirjaan, mutta kaikki edellä mainittu on heitetty ikkunasta ulos. Tuloksena on b-elokuva. Henkilöhahmoista on tehty sarjakuvamaisia, Tanguyt on jostain syystä laitettu eroamaan, Pierrestä on tehty kusipää ja dialogi on tavanomaista b-jännärin typerää jankuttamista. Mukana on tappeluita, ampumakohtauksia ja (typeriä tai muuten vain tarpeettomia) henkilöitä, joita kirjassa ei ole. Ensimmäinen elokuva perustui lukemaani 1980-luvulla kirjoitettuun kirjaan, joka muistutti muutamassa kohdin etäisesti romaania. Tajusin, että elokuva todella pohjautui kirjaan, kun olin ensin tarkistanut kolmeen kertaan, että niillä oli tosiaan sama nimi.

Oikeastaan pitäisi katsoa tämä elokuva uudestaan. Se on nimittäin malliesimerkki siitä, miten asioita ei pitäisi tehdä. Mutta älykkään jännärin tekeminen valkokankaalle taitaa olla mahdotonta?

Mies vailla menneisyyttä (Dejvickan teatteri, Praha 13.2.2012)

Tampereellakin vieraillut, palkintoja kerännyt näytelmäversio Aki Kaurismäen elokuvasta esitettiin pienessä Dejvickan teatterissa. Esitykseen on ollut lähes mahdotonta saada lippuja, jotka laitetaan myyntiin tiettynä lauantaina seuraavaksi kuukaudeksi ja myydään saman tien loppuun. Yritin pari kertaa viime vuonna hankkia lippuja, mutta homma oli toivotonta. Kun sain tiedon erityisnäytöksestä suomalaisilla ja englantilaisilla tekstityksillä, lippuvarausten määräaika oli jo mennyt ja minulle myytiin taas kerran ei oota. Onneksi satuin loppujen lopuksi saamaan lisäpaikan - lippu maksoi reilun euron, joten se ei ollut hinnalla pilattu.

En ole koskaan pitänyt erityisemmin Kaurismäestä varmaankin juuri niistä syistä, miksi toiset hänestä pitävät. Minulle Kaurismäki on hieman tylsää, tapahtumaköyhää, naivistista ja niukkaa tarinankerrontaa, jossa vaitonaiset, rumat ja mielenkiinnottomat ihmiset kuuntelevat tylsiä iskelmiä. Hän pelaa useita tarinankerronnan sääntöjä vastaan. Näin oli tässäkin esityksessä. Tarina on minimalistinen: mies menettää muistinsa ja tapaa pelastusarmeijan tytön. Ei mitään hollywood-ainesta. Tarinassa on hädin tuskin aineksia sadan minuutin teatteriesitykseen, ja sitä olikin pitkitetty huomattavasti ymppäämällä siihen musiikkiesityksiä, jotka useimmiten eivät liittyneet tarinaan tai vieneet sitä eteenpäin.

Suosituksi teatteriesitykseksi Miehen vailla menneisyyttä tekee se, että se on edellä mainituista syistä hyvin erilainen näytelmä. Kun näytelmissä henkilöt lähes poikkeuksetta ovat varsinaisia moottoriturpia, tässä kaurismäkeläinen ilmaisu erottuu valtavirrasta edukseen. On mahdollista tehdä esitys, jossa ei tarvita loputonta dialogia vaan joka voi luottaa muihin kerronnan muotoihin. Haluaisinkin nähdä vastaavaa enemmän ja paremmin tehtynä.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa mies saapuu rautatieasemalle, ja kolme konnaa ryöstää ja hakkaa hänet. Ryöstö ja pahoinpitely tapahtuivat lavan ulkopuolella, ja avaus on vahva. Yleisö näkee, että nyt on tulossa jotain erilaista. Sen mielenkiintoon ei tarvita puhuvia päitä ja loputonta dialogia. Jos vain tarina olisi yhtään vahvempi... Itse asiassa mieleeni tuli, että jos Kaurismäki niin sanotusti tsemppaisi käsikirjoituksensa kanssa, hän saattaisi oikeasti lyödä itsensä läpi. Tyylin ei tarvisi muuttua, mutta hän voisi tavoittaa ja koskettaa miljoonia ihmisiä. Epäilen kuitenkin, ettei hän osaa irrottautua mukavista rutiineistaan, jotka ovat tuoneet kulttisuosion.

Lavalla on kaksikymmentä näyttelijää, joka on hirmuinen määrä. 

Näytelmässä on useita mainioita kohtia, ja yleisö selvästi piti siitä. Näyttelijät tavoittavat vaivattomasti Kaurismäen elämää pienemmät, ankeat hahmot ja muutamin paikoin dialogi paljastaa kaurismäkeläisen naivistisen huumorin paremmin kuin elokuvassa. En voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, mitä yleisöstä kertoo se, että se nauraa, kun puusta tehdyt "sienet" kolisevat maahan ja paljastavat näin puumaisuutensa? Onko se hermostunutta naurua? Selvästikään tällainen nauru ei liity itse tarinaan eläytymiseen, vaan johonkin muuhun samoin kuin silloin, kun yleisö saa parhaat kiksinsä näyttelijöiden pokan pettämisestä. Onko yleisö yksinkertaisesti tyhmää (naurajat ovat aina naisia)? Vai muistuttaako se siitä, että nyt ollaan teatterissa ja että lavalla on näyttelijöitä ja tavaroita, jotka eivät ole oikeasti sitä, mitä ne esittävät? Kertokaa minulle.