Missä Laura, siellä ongelma (Muurinen & Ståhle 2020)

 

Juha Ståhlen ja Sakari Muurisen kokoama haastattelukirja yrittää muodostaa henkilökuvan kohupoliitikko Laura Huhtasaaresta. Tehtävä on vaikea, koska Huhtasaari näyttää olevan samanlainen kaksiulotteinen henkilö kuin idolinsa Donald Trump. Esikuvansa tapaan Huhtasaari on ristiriitainen persoona: Sosiaalidarwinisti, joka ei usko biologiseen darwinismiin. Luokanopettaja, joka uskoo kreationismiin. Uskovainen, joka on eronnut kirkosta (koska se auttaa pakolaisia). Yhteisten asioiden hoitaja, jonka mielestä kaikki muut ovat kommunisteja. Korkeakoulutettu nainen miesvaltaisessa puolueessa, jonka äijät kammoavat älykkäitä ja voimakkaita naisia. "Eurostoliittoa" vastustava euroedustaja. Poliitikko, joka keskittyy pelkästään vastustamaan asioita ja joka ei jaksa paneutua muihin kuin itseään kiinnostaviin asioihin.

Myös Huhtasaari yksinkertaistaa, mustavalkoistaa ja kärjistää sekä toistaa samoja iskulauseita, muttei sentään ole Trumpin tasoinen sarjavalehtelija. Trumpin tapaan Huhtasaari voi olla yksityisesti epävarma ja tietämätön, mutta esiintyy julkisuudessa itsevarmana asiantuntijana. Eräs kirjan haastateltava pitää Huhtasaarta narsistina, mutta kaikkein paras Trump vetää tässäkin kisassa voiton ylivoimaisesti kotiin. Huhtasaari myöntää itse kirjassa olevansa kansankiihottaja - ja siteeraa päälle Raamattua.

Huhtasaari on äijä.

Huhtasaarelle Trump tekee Jumalan työtä, joten tarkoitus pyhittää keinot. Törkeä käytös voidaan antaa anteeksi, koska "Trump tekee paljon hyvää kristityille ja juutalaisille". Kansallismielinen Huhtasaari on kiinnostuneempi Trumpista ja Brexitistä kuin kotimaansa asioista. Ruotsi on Huhtasaarelle onnela, koska siellä on oma valuutta, mutta samaan aikaan helvetti maahanmuuton takia.

Eräs haastateltava toteaa, että Huhtasaari on mennyt aina sieltä, missä aita on ollut matalin. Gradun lisäksi myös blogia on tehty leikkaa ja liimaa -menetelmällä. Sama haastateltava arvelee myös, että Halla-aho on lähettänyt valovoimaisen kilpailijansa Brysseliin hautautumaan unohdukseen. Samaa voisi sanoa Soinin yrittäneen Halla-ahon kanssa - mutta toisin kävi. Toisaalta suomalaiselta euroedustajalta ei kai kukaan oikein odota minkäänlaisia saavutuksia, joten Huhtasaaren ei tarvitse skarpata Brysselissäkään.

Haastattelukirjassa pääsevät ääneen Huhtasaaren lisäksi Jussi Halla-aho, työmies Putkonen ja lukemattomat muut perussuomalaiset ja muidenkin puolueiden kollegat. Kirjan tekee sekavaksi se, että haastateltavat käydään läpi yksi kerrallaan, jolloin he kertovat samoista asioista, joista muut ovat jo kertoneet. Samaa evankeliumia kerrataan sen sijaan, että kirjan kirjoittajat olisivat tehneet toimitustyötä ja laittaneet asiat kronologiseen järjestykseen. Lisäksi haastateltavat pääsevät kertomaan sivukaupalla myös omiaan ennen kuin alkavat puhua kirjan päähenkilöstä. Esimerkiksi Teuvo Hakkarainen lörpöttelee hondurasilaisista hampaistaan, sauna-asunnostaan ja kaikesta maan ja taivaan välillä toistakymmentä sivua ilman että Huhtasaarta mainitaan lainkaan. Kirja vaikuttaa vähän siltä, kuin sinne olisi pelkästään litteroitu kaikki haastattelut peräkkäin.

Kirja kertoo nimestään huolimatta Huhtasaaren lisäksi myös persuista yleensä, mutta sisäpiiriläisten haastatteluista huolimatta siinä ei tule esille paljoa uutta, mitä Hesaria (Huhtasaarelle "Pravda") tai muita mädätysmedioita seuraavalle ei olisi jo tuttua:

Rajat kiinni. Markka ja hehkulamput takaisin.

Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön (2016)

Henrik Holapan muistelmat olivat ilmestyessään maanlaajuinen uutinen eikä syyttä: suomalaisen natsiliikkeen johtohahmo ja perustaja oli tullut "järkiinsä" ja sanoutunut irti aatteestaan. Hyvä oli voittanut pahan, mikä valoi uskoa ihmiskuntaan populismin ja rasismin huippukautena. Rakkaus oli voittanut vihan.

Elämää ideologiassa

Holappa kertoo kirjassaan tiestään uusnatsiksi. Miten hän innostuu Skinivalkoinen Suomi -televisiodokumentista, jota itse katsoin huvittuneena ja josta lyhyt ääniklippi pääsi Selkkaus-yhtyeemme Natseja vatsaan -kappaleen introksi. Ensimmäisissä kohtaamisissa Holappa huomaa Oulun skinien olevan epäluotettavia ja kaljaa kittaavia luusereita, jotka juoksevat poliisin nähdessään karkuun. Samaan aikaan Holapan harvaan ystäväpiiriin kuuluu maahanmuuttajia, joilta hän salaa uusnatsistiset näkemyksensä ja lopulta lopettaa ystävyyden. Hän seurustelee vuosien varrella ukrainalaisen ja somalinaisen kanssa ja harkitsee vakavasti muslimiksi kääntymistä luettuaan Koraanin kahteen kertaan, mutta päätyy katkaisemaan suhteet.

Ammattinatsi vai puolipäivänatsi?

Holappa haluaa toimia ammattinatsina, joten hän aloittaa kirjeenvaihdon ulkomaisten natsijohtajien kanssa ja matkustaa ympäri maailmaa näitä tapaamassa. Lakia pakoileva saksalainen natsijohtaja punkkaa hänen Oulun-kämpillään yli vuoden. Kun Suomessa uhkaa oikeusjuttu, Holappa pakenee USA:han ja päätyy hakemaan sieltä turvapaikkaa. Jenkeissä hän päätyy hetkeksi myös linnaan ja karkotetaan maasta, mutta Suomeen palattuaan Holappaa pidetään natsien keskuudessa "pakolaisena". Pohjoismaisen vastarintaliikkeen ruotsalaisten johtajien tuki kuitenkin auttaa Holapan Suomen-osaston johtoon. 

Ero ammattinatsin ja puolipäivänatsin välillä on se, että kun ammattinatsi keskittyy organisaatioon, vallankumoukseen ja kansainväliseen yhteistyöhön, jälkimmäinen saattaa hoidella vapaa-aikanaan Jyväskylän kirjastopuukotuksen tai Helsingin Pride-kulkueen kaasuiskun tapaisia hommeleita. Holapan piireissä sovittiin, että iskuista ei kerrota eikä kysellä, vaikka Holapan mukaan hyökkäykset tavallisia suomalaisia vastaan olivat hölmöjä. Ammattinatsi ei myöskään käy töissä, koska natsismi on hänen ammattinsa  ja työnteko altistaa hänet palvelemaan juutalaista maailmanvaltaa, joka on soluttautunut kaikkialle.

Kansallissosialisti vai perusrasisti?

Holappa käväisee natsiuransa alkuvuosina Perussuomalaisissa, mutta toteaa nämä liian malitillisiksi ja muslimivastaisiksi. Kansallissosialistin kun täytyy vihata ennen kaikkea juutalaisia, vaikka Holappa ei ole eläessään nähnyt sellaista. Ongelmaksi nousee se, että osa natseista on kovasti isänmaallista porukkaa, kun taas todelliset kansallissosialistit pyrkivät Pohjoismaisen vastarintaliikkeen johdolla arjalaiseen Pohjoismaiseen natsiliittovaltioon, jossa ruotsalaiset olisivat johtavassa asemassa. Siksi Perussuomalaiset ovat "patriootteina" vihollisia, ja Jussi Halla-aho liian muslimivastainen ja Israel-myönteinen, kun taas kauppias Kärkkäisen juutalaisvastaisuus avaa tien hedelmälliselle yhteistyölle.

Vihan lietsonta on ideologian ydintä, ja vihaa lietsotaan paitsi juutalaisia ja maahanmuuttajia, myös kilpailevia äärioikeistolaisia ja piireistä lähteneitä kohtaan. Eli kaikkia paitsi omia porukoita kohtaan - Holapan erotessa vastarintaliikkeestä siinä oli parikymmentä jäsentä.

Loppujen lopuksi lukijalle jää epäselväksi, miksi Holappa alun perin alkoi uusnatsiksi ja miksi hän sitten 15 vuoden jälkeen jätti varsin suurieleisesti liikkeen. Holappaa ei kiusattu koulussa, hän eli normaalissa perheessä ja tutustui jo varhain ulkomaalaistaustaisiin ihmisiin, eli hän ei ollut mikään tyypillinen haja-asutusalueen natsi. Nuorena kuulapäänä viinakaan ei maistunut Holapalle, toisin kuin muille skineille. Vaikuttaisi siltä, että Holappa vain ajautui kuplaan, jossa ideologia alkoi ruokkia itseään. Eihän Hitlerkään suunnitellut poliitikon uraa nuoruudessaan. Samaan aikaan kun Holappa kirjoitti rotuopeista, hän vaikutti kirjansa perusteella seurustelleen vain ei-suomalaisten naisten kanssa. Erottuaan uusnatseista hän meni naimisiin kiinalaisen kanssa.

Jens Lapidus: Stockholm Noir -trilogia (2006-2010)

Luin Lapiduksen Tukholman alamaailma -trilogian, eli Rahalla saa, Siisti kosto ja Luksuselämää - yhteensä vajaa 2000 sivua - nyt toisen kerran neljän-viiden vuoden jälkeen. Pidin alun perin Lapiduksen nasevasta ja älykkäästä ilmaisusta. Lyhyt lause on enemmän kuin sukua James Ellroylle, jonka lainaus aloittaakin trilogian, ja älyllisyys ehkä jossain määrin sukua vaikkapa Jan Guilloulle. Jälkimmäisen kanssa Lapiduksella on yhteistä myös ruotsalaisten snobipiirien inhoaminen, vaikka Guillou tuo sen suoremmin esiin. 

Tukholma-trilogiassa kerrotaan monen toisiinsa tavalla tai toiselle, ennemmin tai myöhemmin limittyvien alamaailman toimijoiden tarinaa. JW on älykäs wannabe-snobi, joka syö kotona ketsuppia ja makaronia, mutta on onnistunut pääsemään Jetset-Carlin johtamaan nuorten ökyrikkaiden porukkaan, joka hallitsee Tukholman seurapiirien yöelämää. Hän tienaa ajamalla tuttavansa Mahmudin taksia, tehtailee rikkaiden kavereidensa opinnäytteitä, näpertelee markettipaidoistaan merkkiväärennöksiä ja pelkää kuollakseen muiden saavan tietää, että hän on köyhä landepaukku. Iranilaistaustainen Mahmud polttelee ja diilaa pilveä ja sotkeutuu JW:n kanssa syvemmälle Tukholman huumekuvioihin. Latino Jorge pakenee vankilasta, JW pelastaa hänet serbien käsistä ja hän liittyy joukkoon. Radovan on serbimafian johtaja, joka aloittaa alamaailman sodan. Ja niin edelleen. Hahmot ovat uskottavia ja homma pysyy Lapiduksen käsissä hyvin paitsi toisessa osassa, jossa mukaan tulee parikin lain väärälle puolelle lipeävää poliisia omine agendoineen, jotka eivät oikein liity aiempiin tai myöhempiinkään juonikuvioihin. 

Ellroyn tapaan myös Lapidus käyttää tekstissään kuulustelupöytäkirjoja, poliisimuistioita ja lehtiartikkeleita. Lapidus yhdistää napakan ilmaisun ja loogisuuden tehokkaasti ja ilman turhia seltyksiä vaikkapa näin: 

Ongelma: X. 

Johtopäätös: Y. 

Ratkaisu A: ei mahdollinen

Ratkaisu B: ei mahdollinen

Siksi C.

Ja sitten sitä lähdetään toteuttamaan. Lapiduksen hahmot toimivat omassa (ala)maailmassaan ilahduttavan johdonmukaisesti, vaikka ovat välillä viettiensä ja kaman vietävissä. Rikollisuus on näille henkilöille ammatti, johon he suhtautuvat vakavasti. Useampikin henkilöhahmo toteaa, etteivät tavalliset "svedupellet" voi koskaan ymmärtää pikkugangstojen maailmaa. Tässä maailmassa joku JW on tosiaan ulkopuolinen, ja vaikka hän on trilogian alussa pääosassa, hänen osuutensa pienenee huomattavasti alun jälkeen. Gangstoille Ruotsi on varsinainen onnela verrattuna vaikka Serbiaan, eikä trilogiassa virkavalta pääse kuin vähän kiusaamaan gangstojen puuhia. Poliisin soluttautujakaan ei lopulta saa mitään aikaan. Vaarallisempaa on, että rikollisten maailmassa kaikki kusettavat kaikkia.

Ensimmäisen lukukerran jälkeen muistan katsoneeni trilogiasta tehdyt kolme elokuvaa - ja pettyneeni. Tällä kertaa katsoin elokuvat ensin ja pidin niistä. Näyttelijävalinnat olivat täysosumia, osa näyttelijöistä tuntui kuin syntyneen juuri tätä roolia varten. Serbipomo Radovania näyttelevä Dejan Cukic ja tämän ohjakset ottavaa tytärtä näyttelevät Malin Buska ovat rooleissaan paitsi uskottavia, myös näyttäviä ja karismaattisia. Monet näyttelijöistä ovat tehneet sittemmin Hollywood-roolejakin. Elokuvissa puhutaan ruotsin lisäksi sujuvasti arabiaa, serbiaa, espanjaa ja englantia - ja kaikki näitä kieliä puhuvat näyttelijät puhuvat myös sujuvaa ruotsia.

Kun sitten luin kirjat elokuvien jälkeen, muistin miksi petyin ensimmäisellä kerralla: ensimmäinen elokuva noudattelee suurin piirtein kirjaa, mutta toinen ja kolmas elokuva erkanevat kirjoista, jättävät niiden tapahtumista ja henkilöhahmoista suuren osan pois ja keksivät aivan omat juonenkulkunsa ja jopa henkilönsä. Jo ensimmäisessä elokuvassa yhden päähenkilöistä, serbialaisen pikkugangsteri Mradon, toiminta motivoidaan kirjasta poiketen sillä, että tämä joutuu pienen tyttärensä yksinhuoltajaksi. Toisen elokuvan alussa yksi tarinan pääpiruista, JW, pääsee vankilasta, vaikka hän pysyy siellä trilogian päätöskirjaan asti, eikä elokuvassa ole lainkaan rogue-poliisien osuutta, joka on toisen kirjan ydintä. Kolmannessa elokuvassa ovat mukana kyllä sarjan päähenkilöt, mutta muuten sillä ei ole enää paljoakaan tekemistä trilogian päätöskirjan kanssa. Esimerkiksi Jorgen pitkä Thaimaaseen pakeneminen on muuttunut Etelä-Amerikassa käväisemiseksi ja tämä on saattanut raskaaksi pelastamansa prostituoidun - juonikuvio, jota ei ole kirjassa taaskaan lainkaan ja jonka myötä Jorge muuttuu elokuvassa pesunkestävästä pikkugangstasta jonkinlaiseksi romanttiseksi sankariksi. Avainhenkilöitä on jätetty pois, uusia on keksitty ja kirjan kuvioiden sijaan on kehitelty aivan uusia. Tämä on tietenkin elokuvan teossa normaalia eikä edes pahimmasta päästä: pahin rimanalitus vastaavasta ovat mielestäni edelleenkin Jan Guilloun Hamilton-hahmon viimeisimmät filmatisoinnit, joissa sinänsä pätevä Mikael Persbrandt esitti nimiroolia. 

Elokuvat voi siis katsoa hyvin omina teoksinaan, kunhan ei odota että ne vastaisivat kirjojen tapahtumia. Vuonna 2010 uutisoitiin, että silloinen teinitähti Zac Efron esittäisi JW:tä tarinan Hollywood-versiossa, mutta tästä projektista ei tullut mitään. Romaanitrilogiasta on sen sijaan tulossa ensi tietojen mukaan uusi ruotsalainen televisiosarja ensi vuonna.

Immigration Nation - Maahanmuuttajien maa (TV-dokumenttisarja 2020)

Trumpin hallinto yritti viivyttää uunituoreen Maahanmuuttajien maa -minisarjan esittämistä vaalien yli, ja syystä. Sarja näyttää ensimmäisestä jaksosta lähtien, miten Trump on kiristänyt USA:n jo ennestään kireää maahanmuuttopolitiikkaa tarkoituksenaan luoda systemaattisesti pelkoa olemassaolevien ja potentiaalisten siirtolaisten keskuuteen. Tähän kuuluvat lasten erottaminen vanhemmistaan, aavikoiden "kuolemankäytävät", ratsiat ja järjestelmä, jossa kukin viranomainen toimii pienenä rattaana, usein ajatellen vain "noudattavansa käskyjä" - lause joka sanotaan usein - tai lakia. Koska kyllähän lakia täytyy noudattaa. Samalla monet hyvääkin tarkoittavat ihmiset toimivat osana koneistoa, joka aiheuttaa valtavaa inhimillistä kärsimystä. 

Tarkoituksena on rangaista kaikkia, jotka yrittävät päästä USA:han. Samalla rikotaan tietoisesti kansainvälisiä sopimuksia ja inhimillisiä normeja. Sarjan päätösjaksossa nähdään vapaaehtoisia viemässä vesikanistereita Arizonan aavikon tunnetuille kulkureiteille, joilta on löydetty ruumiita, ja sitten rajavartioston miehiä (ja naisia) tyhjentämässä niitä potkien ja ilkkuen. Siirtolaisvirta on tietoisesti käännytetty suurista ja julkisista rajanylityspaikoista hengenvaaralliselle aavikolle, koska "emmehän voi ampua 5000 siirtolaista, mutta saman verran kuolonuhreja Arizonan aavikolla voidaan selittää siirtolaisten omana vikana".

Kuusiosaisessa dokumenttisarjassa sekä maahanmuutto- ja tullivirasto ICE ja muut viranomaiset sekä tietenkin monenlaiset siirtolaiset pääsevät kertomaan oman näkökulmansa. Kovin imarteleva kuva ei piirry ICE:stä, joka jostain syystä antoi kuvausryhmälle vapaat kädet kuvata toimintaansa. Jo ensimmäisen jakson alussa nähdään, miten ICE:n virkailijat valehtelevat epäillyille heidän oikeuksistaan, tiirikoivat laittomasti ovia ja naureskelevat keskenään vangitsemilleen siirtolaisille. Eräs virkailija huutaa karkotetuille, että "tulkaa maahan oikealla tavalla", mutta aika aukottomasti sitten annetaan ihmisten ja tilanteiden näyttää, että se "oikea tapa" on tehty mahdottomaksi Trumpin hallinnon toimesta. Juuri tämä näyttäminen on sarjan vahvin puoli: dokumentissa ei ole lainkaan kertojaa, joka pureskelisi asiat ja kertoisi, mitä katsojan pitäisi asioista ajatella.

Kun hurrikaani iskee, laittomat siirtolaiset kelpaavat raivaustöihin, mutta palkanmaksun koittaessa urakoitsija saattaa häipyä rahat mukanaan. Minnepä laittomat siirtolaiset voisivat asiasta valittaa? Kuviota on liiankin helppo käyttää hyväksi. Saman asian takia rikoksien kohteeksi joutuneet siirtolaiset eivät halua puhua poliisille tai olla tekemisissä viranomaisten kanssa. Merijalkaväessä henkensä USA:n puolesta vaarantaneita sotilaita on karkotettu maasta, eikä ole väliä kuinka monta vuotta on palvellut armeijassa tai kuinka monta vuosikymmentä on tehnyt töitä maassa. Kolmivuotiaana maahan saapunut mies karkotetaan, koska liikennepoliisi sattui pysäyttämään hänet 17 vuotta myöhemmin. Virkailija toteaa, että karkotus on vanhempien vika ja sanoo, ettei ole koskaan tuntenut sääliä yhtään karkotettua kohtaan. ICE:n viranomaisille saatetaan antaa satunnainen luku, jonka verran heidän pitäisi löytää pidätettäviä. Yksityinen vankilabisnes kiittää.

"En välitä miten, mutta pidättäkää vähintään kaksi."

USA on tietenkin maahanmuuttajien maa, jossa paperittomien siirtolaisten käyttäminen apulaisina ja niin kutsutuissa paskahommissa on yhtä amerikkalaista kuin omenapiirakka tai kännissä autolla ajaminen. Kaikki ovat nähneet amerikkalaisia elokuvia, joissa hyvätuloisten perheiden kotiapulaiset ovat paperittomia latinonaisia, ja esimerkiksi Trumpin omat yhtiöt ovat palkanneet laittomia siirtolaisia. Tavallaan osa amerikkalaisesta yhteiskunnasta pysyy pystyssä halvan työvoiman ansiosta yhtä lailla kuin meillä Euroopassa, jossa siirtolaistyövoima liikkuu idästä länteen: esimerkiksi täältä Tsekistä korkeasti koulutetut lääkärit, it- ja finanssialan tyypit lähtevät länteen samalla, kun varsinkin Ukrainasta tulee halpatyövoimaa rakennustyömaille. Suomeen tulee rakennustyöläisiä Virosta, bussikuskit ja siivoojat ovat tummaihoisia ja marjanpoimijat täytyy lennättää Thaimaasta asti kriisioloissakin. Länsimainen hyvinvointi ei tunnu tulevan toimeen ilman halpatyövoimaa, puhumattakaan nälkäpalkalla tuotetusta halpatuotantotavarasta. Elintasomme on revitty muiden ihmisten selkärangasta, eivätkä monet meistä haluaisi antaa sen mahdollistaville ihmisille mitään oikeuksia tai tunnustusta. Meille etuoikeutetuille tasa-arvon myöntäminen kaikille tuntuisi kovasti epäoikeudenmukaiselta; siis etuoikeutemme riistämiseltä.

Keijo Kanki Kirjallisuus ploki #5

Kuka tämä pelle on?

Keijo Kangen kirjallisuusblogi #4

Keijo Kanki (?!) jatkaa romaanini "Kadonneen mestarin tapaus" käsittelyä. Kertokaa joku, jos tiedätte tästä miehestä enemmän!

Keijo Kangen kirjallisuusblogi #3

Kuka on Keijo Kanki? Hän on itselleni täysin uusi tuttavuus ja lievästi sanottuna arvoitus. Laitan tämän videon kuitenkin blogiini, koska hän käsittelee siinä kirjaani "Kadonneen mestarin tapaus" - tosin aika valikoivasta näkökulmasta ja aika valikoivilla tekstinäytteillä. Kertokaa joku, jo tiedätte tästä enemmän!

The Painted Bird -elokuva (Tsekki 2019)

Viime vuosien odotetuin tsekkielokuva The Painted Bird (alkuperäisnimi Nabarvené ptáče) ei ole elokuva kaikille. Jerzy Kosińskin samannimiseen, osin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva lähes kolmituntinen elokuva sijoittuu epämääräiseen paikkaan Keski- ja Itä-Euroopassa, jossa yksin jäävä nuori poika vaeltelee kylästä ja kovasta kohtalosta toiseen. Poikaa syytetään muun muassa noidaksi, mustalaiseksi ja juutalaiseksi ja häntä kohdellaan sen mukaisesti. Toiseen maailmansotaan sijoittuva elokuva on täynnä vihaa ja väkivaltaa vaikkei sodasta ole välillä tietoakaan, ja vain harvoin kukaan vaivautuu kohtelemaan vaeltavaa orpoa ihmisenä. Poikaa käytetään seksuaalisesti hyväksi kummankin sukupuolen toimesta, hänet heitetään paskalammikkoon, hän todistaa perheväkivaltaa, eläimiin sekaantumista ja insestiä ja lopulta hän oppii myös tappamaan päästäkseen eroon hyväksikäyttäjistään.

Tsekkiläisen Petr Kotlárin uskottavan vähäeleisesti esittämän orpopojan kohtaamille ihmisille käy harvoin hyvin. Heitä ammutaan, heidän silmiään kaivetaan päästä, erään "vapaamielisen" naisen vaginaan työnnetään pullo ja potkaistaan perään, tämän miesystävä hirttää itsensä ja niin edelleen. Kun poika löytää ikäisensä, kuolemaisillaan olevan pojan ryömimässä maassa, mitä hän tekee? Ottaa pojan kengät. Samoin hän etsii ammuttujen juutalaisten matkalaukuista syötävää välittämättä ympärillään makaavista ruumiista. Elokuva ei sorru taide-elokuvamaiseen symbolismiin tai teennäisyyteen, vaan kaikki esitetään brutaalin graafisesti ja nuoren pojan näkökulmasta. Ei ihme, että elokuvafestivaaleilla herkempiä katsojia on lähtenyt joukoittain esityksistä.

Lähin vertauskohta Painted Birdille on neuvostoliittolainen klassikko Tule ja katso. Tässäkin elokuvassa puhutaan vähän ja asiat nähdään nuoren pojan näkökulmasta. Kun itse päähenkilö sanoo jotain - hevoselle, ihmisille hän ei puhu sanaakaan - katsoja melkein hätkähtää.

Mustavalkoisen elokuvan maailma on rosoinen myös visuaalisesti. Joka paikka on täynnä likaa ja mutaa, ja ihmiset ovat ryppyisiä ja lihallisia. Tämä pätee myös kansainväliseen näyttelijäkaartiin. Mukana ovat muun muassa Harvey Keitel, Stellan Skarsgård, Udo Kier ja Julian Sands. Barry Pepper, joka esitti Pelastakaa sotamies Ryanissa tarkka-ampujaa, on tällä kertaa venäläinen tarkka-ampuja, joka kostaa toveriensa kuoleman tappamalla aamuun herääviä kyläläisiä orpopojan toimiessa hänen tähystäjänään.

Elokuvassa puhutaan tsekin lisäksi saksaa ja fiktiivistä yleisslaavia. Ainoa häiritsevä asia dialogissa oli minulle se, ettei Harvey Keitelin esittämä venäläinen pappi tuntunut kuulostavan Harvey Keitelilta. Vasta myöhemmin luin, että Keitelkin todella puhui "slaavilaisen esperantonsa" itse. Elokuvaa varten kehitettiin oma kieli, koska sitä ei haluttu paikantaa romaanin tapaan mihinkään tiettyyn maahan. Onneksi ohjaaja-tuottaja Václav Marhoul piti päänsä eikä kuvannut elokuvaansa englanniksi, kuten useimmat tuottajat - jopa ranskalaiset - olisivat halunneet. Elokuvan nähtyään on mahdotonta ajatella, että se olisi yhtä vaikuttava englanniksi puhuttuna. Todella vähäpuheisessa elokuvassa esimerkiksi Skasgårdin saksalainen sotilas ei puhu lainkaan ja Pepperin venäläissotilaskin sanoo vain yhden lauseen lopetettuaan siviilien ampumisen: "Silmä silmästä." Nämä kaksi eri puolen sotilasta kuuluvat niihin harvoihin ihmisiin, jotka suhtautuvat poikaan inhimillisesti.

Puolalaislähtöisen kirjailijan maailmankuuluun romaaniin perustuvan romaanin filmatisoinnille ei saatu rahaa populistien hallitsemasta Puolasta, jossa kirja on pitkään kuulunut kiellettyjen kirjojen listalle. Kiellon taustalla on se, ettei se perustu kokonaan kirjailijan omiin kokemuksiin ja toisaalta se "mustamaalaa" puolalaisia vaikkei edes sijoitu Puolaan. Puolalaispopulistien mielestä siis fiktiivinen, fiktiiviseen paikkaan sijoittuva tarina mustamaalaa puolalaisia.

Kirjan ja elokuvan nimi tulee maalaisten vanhasta tavasta maalata pyydystämänsä lintu ja päästää se vapaaksi. Maalattu lintu on erilainen, vieras elementti ja siis vihollinen, ja siksi parvi hylkii sitä ja lopulta nokkii sen kuoliaaksi.

The Painted Bird ei ole sotaelokuva tai tarina holokaustista, vaan valitettavan ajankohtainen kertomus ennakkoluuloista, vihasta ja tietämättömyydestä. Se on brutaali odysseia julmuudesta ja väkivallasta, johon tällainen typeryys johtaa. 

Lee Child: Linnoitus (1998) ja Jack Reacher -sarja yleensä

Toinen Jack Reacher -kirja Linnoitus ei ole toinen lukemani Lee Childin romaani. Olen lukenut näitä epäjärjestyksessä vuosien ajan aina siitä lähtien, kun satuin löytämään suomenkielisen Childin (oikealta nimeltään Jim Grant) kirjan dubrovnikilaisen hotellin kirjahyllystä. Ensituttavuus teki vaikutuksen, mutta sittemmin Reachereiden lukutahti on harventunut pariin kolmeen vuodessa. Toisaalta kun olen nyt lukenut näitä reilut puoli tusinaa, voin julistautua Reacher-Preacheriksi ja kertoa, mitä teidän pitäisi ajatella sarjasta.

Lukujärjestys ei Reacherien kohdalla tosiaan ole tärkeä. Sarjassa ei ole suurta kaarta. Jack Reacher ei muutu, kuten ei James Bond tai Clint Eastwoodin Sergion Leonen spagettiwesterneissä esittämä The Man with No Name. Perinteisen draaman opin mukaan tarinan päähenkilön pitäisi olla eri ihminen kuin sen alussa, mutta sarjoissa muuttumattomuus on ymmärrettävää. Yksittäisissä tarinoissa päähenkilön olisi läpikäytävä muutos ja voitettava oma sisäinen esteensä, mutta sarjassa tällainen menisi helposti naurettavuuksiin, jos joka tarinaan pitäisi löytää uusi sisäinen este tai trauma. Reacher-sarjassa niitä olisi nyt jo 25. Jack Reacher saapuu näyttämölle ensimmäisen tarinansa Tappotahti alussa valmiina Jack Reacherina. Kaksikymmentäviisi kirjaa myöhemmin hän on sama Reacher. Hän ei kamppaile joka tarinassa jonkin sisäisen demoninsa kanssa, jonka hän sitten selättää. Reacherin mielipiteet eivät muutu eikä hän muutenkaan henkisty jokaisen tarinan lopussa ihmisenä. Itse asiassa Linnoituksessa Child yrittää jonkinlaista muutosta ihan oikeaoppisilla sanoillakin ("hän oli päässyt yli traumastaan" tai jotain vastaavaa), mutta minulta meni koko homman pointti ohi ja yritys oli kömpelö.

Jack Reacher on "mies tuli taloon" -tarinatyypin henkilöitymä. Hän on Yojimbo, joka saapuu pikkukylään ja sekaantuu sen valtakamppailuun. Hän on 1960-luvun Clint Eastwood, joka peri Yojimbon roolin sen jälkeen kun Sergio Leone kirjoitti siitä oman versionsa katsomalla Kurosawan elokuvaa non-stoppina italialaisessa elokuvateatterissa.

Tarinan alussa Jack Reacher saapuu uuteen paikkakuntaan eikä ehdi kulua kuin muutama sivu kun ongelmat löytävät hänet. Reacher ei tietenkään väistä konfliktia kuten kaikki järkevät ihmiset tekisivät, vaan syöksyy siihen kympillä. Ensimmäisessä kirjan Tappotahdin alussa Reacher saapuu kaupunkiin ja ehtii istahtaa kahville, kun paikallinen sheriffi päättää jo tehdä tästä syntipukin aiemmin sattuneeseen rikokseen. Linnoituksessa Reacher siepataan FBI:n naisagentin mukana, kun tämä sattuu auttamaan kompastuvaa naista väärällä sekunnilla. Aikamoisia sattumuksia, joista tarina alkaa.

Ei kulu aikaakaan, kun ongelmien aiheuttajat huomaavat tehneensä suuren virheen. Entinen sotilaspoliisi Reacher kun on maailman paras lähitaistelija, hänessä on enemmän kuin rahtunen Ihmemies MacGyveria ja hän on etevä amatööridekkarikin. Hän muun muassa pystyy sanomaan ajan kahdenkymmenen sekunnin tarkkuudella ilman kelloa. Siitä vähän aikaa, ja Reacher tapaa kauniin naisen, joka päätyy ennen pitkää hänen sänkyynsä. Eli sarja toteuttaa miehistä päiväunelmaa: Reacher on Harlekiinia äijille. Kuvio on aina sama. Periamerikkalaiseen tapaan englantilaisen kirjailijan tarinoissa väkivalta ratkaisee lopputuloksen: älykäs väkivalta, taas yksi selittäjä Reachereiden suosion taustalla. Miehillä, jotka osaavat väkivallan, on harvemmin Reacherin älyä, ja miehet, joilla on älyä, eivät ole väkivallan erikoisasiantuntijoita. Lopputulosta ei sentään ratkaista konetuliaseilla, kuten Americanaan kuuluisi, vaan useammin nyrkeillä.

Reacherin tapa analysoida salamannopeasti tilanne ja sitten ratkaista se, ovat myös syitä sarjan suosion taustalla. Lee Childin älykäs tilannetaju ei kuitenkaan vedä vertoja esimerkiksi Jan Guilloulle, joka kuvasi Pahuus-romaanissa sellaista äklöä asiaa kuin nyrkkitappelua suorastaan Nobel-tasoisesti. Childin teksti on niukkaa ja lyhyttä lausetta, joka kieltämättä toimii tällaisessa tarinoinnissa - toimihan se Hemingwaylla ja James Ellroyllakin. Huomasin jossain vaiheessa, että Linnoituksen joka toisella sivulla kohauteltiin olkapäitä. Child tekstissä huumori ei kuki. Hersyvin kohtaus Linnoituksessa oli, kun vallankumousta puuhaavien uusnatsien pikkukätyri luennoi Reacherille siitä, miten valtio haluaa riisua ihmiset aseista jotta voisi alistaa heidät. Tavanomaisen foliohattuilusaarnan jälkeen Reacher lähtee juoneen mukaan ja tunnustaa olevansa ranskalainen maailmanhallituksen supersotilas, jolla on lähes yliluonnollisia kykyjä ja että illuminati kuuntelee heitä silläkin hetkellä. Tämä sai tietenkin punaniskan paskomaan housuihinsa.

(seuraava Jack Reacher?)

Kirja-alalla Reacher-tehdas jatkaa toimintaansa, kun kirjailijan veli hyppää puikkoihin tänä vuonna ilmestyvän kirjan jälkeen. Tom Cruisen tähdittämät kaksi Reacher-elokuvaa eivät olleet mielestäni lainkaan huonoja, vaikka faneille Tompan pituus oli ongelma: Reacher kun on kirjoissa 195-senttinen. Amazonin pitäisi tuottaa Jack Reacherista TV-sarja, jossa pituusongelma olisi ratkaistu, mutta alkuvuoden 2020 uutisoinnin jälkeen tuotannosta ei ole kuulunut mitään. Yksi huhu povaili pääroliin Dwayne "The Rock" Johnsonia, jolla olisi - ehm - kieltämättä aivan erilainen habitus kuin Risteily-Tompalla. Johnson oli itse asiassa ehdolla alkuperäiseen elokuvaroolin, kunnes Tom Cruise nappasi sen.

Entä miten käy Reacherin iskemälle naiselle? Suhteesta ei tule tietenkään mitään, koska Reacherin täytyy jatkaa matkaa. Hän ei voi asettua aloilleen. Nainen ymmärtää tämän ja katsoo, kun Reacher ratsastaa auringonlaskuun ja uusiin seikkailuihin.

Babylon Berlin (TV-sarjan 3. kausi 2020)

Saksalainen hittisarja jatkuu kolmannen kauden 12 jaksolla. Kausi päättyy suureen pörssiromahdukseen vuoden 1929 lopulla - eikä tämä ole juonipaljastus, koska asia tulee ilmi heti kauden ensimmäisen jakson alussa. Toinen pääteema jatkaa kakkoskauden pommi-iskun jälkiselvittelyä ja kolmas tuo sarjaan saksalaisen elokuvamaailman glamourin ja sitä rahoittavat gangsterit.

Kauden päähuomio pyörii elokuvan ympärillä, jonka kuvauksissa tapahtuu outoja murhia. Suurta spektaakkelia kuvataan valtavassa studiossa, ja kun kyseessä on tosiaan juuri keksitty äänielokuva ja vieläpä musikaali, mukana on orkesteri, joka soittaa "livenä" samalla kun avantgardistisia laulu- ja tanssikohtauksia kuvataan ekspressionistisissa lavasteissa, jotka tuovat mieleen Fritz Langin. Babylon Berlin on maailman kallein ei-englanninkielinen TV-sarja, mikä tulee ilmi paitsi näissä kohtauksissa, myös jokaisessa yksityiskohdissa. Edes suurella kankaalla ei kaupunkikuvista erota tietokone-efektejä, vaikka niitä on totta kai käytetty.

Babylon Berlinin kiehtovuutta lisäävät maailmanlopun meininki ja häröily, ja jälkimmäistä on mukana edelleenkin, vaikkei se vie onneksi päähuomiota realistisemmalta kerronnalta. On "telepaattista rikostutkimusta", salaseurojen rituaaleja ja muuten vain aivan tärähtäneitä tyyppejä. En vieläkään tajua, mitä esimerkiksi hämäräperäinen "hullutohtori" oikein tekee sarjassa, paitsi että hän saattaa olla päähenkilön Ensimmäisessä maailmansodassa kadonnut veli, joka häärää jonkinlaisen piraattiradio-ohjelman parissa silloin kun ei toimi psykiatrina tai kiduta ihmisiä gansgstereiden laskuun.

Natseja vuoteen 1929 sijoittuvassa tarinassa alkaa olla yhä enemmän. Natsien lisäksi muut konservatiiviset ryhmät, upseerit, kapitalistit ja heitä vastassa olevat kommunistit juonittelevat ja kamppailevat valtakunnan ylimmästä vallasta. Mukana on myös sellaisia ei-natseja, jotka suunnittelevat käyttävänsä kansallissosialistien katupartioiden huliganismia omien päämääriensä saavuttamiseen. Suuressa pelissä tavallisen kansalaisen tai liipasinta vetävän palkkatappajan hengillä ei ole paljoakaan arvoa.

Sarjan näyttelijät tuntuvat syntyneen rooleihinsa. Volker Bruchin esittää etsivä Gereon Rath joutuu moneen ristituleen ja henki on mennä tälläkin kaudella. Hänen kadonneen veljensä teini-ikäinen poika haluaa liittyä Hitler-Jugendiin, koska näillä meininki on paljon miehisempää kuin katolisen kirkon lehtiä lakaisevassa nuorisoryhmässä. Ihanaisen Liv Lisa Friesin esittämä Charlotte Ritter yrittää etsiväksi, mutta miehinen ammattikunta hylkii naista. Välillä rahapulassa kamppaileva Charlotte joutuu palaamaan maailman vanhimpaan ammattiin varsin kinkyssä kohtauksessa, mutta pian hänen ja Volkerin välillä taas leiskuu, vaikka suhdetta edelleen säästellään tulevaan. Sivuhenkilötkin ovat kaikki täydellisiä paitsi roolituksen osalta, myös siinä mielessä, että useimpiin pahis-tyyppeihinkin on saatu inhimillisyyttä ja jopa lämpöä. Sarjassa on niin glamouria ja henkeviä seurapiirejä kuin äärimmäistä köyhyyttä ja katujen rosoista väkivaltaa. Yksi kauden ikimuistoisimmista hetkistä tapahtuu, kun eräs naissivuhenkilö yrittää karistaa varjostajaa kannoiltaan vaihtelemalla kahden seisovan bussin välillä. Yksinkertaista mutta nerokasta elokuvatekoa.

En ole lukenut sarjan taustalla olevia Volker Kutscherin romaaneja, mutta kolmas kausi perustuu vasta sarjan toiseen kirjaan. Kun kirjasarjassa on ilmestynyt kahdeksan romaania, sarjasta voi toivoa pitkäikäistä. Babylon Berlinin neljättä kautta on IMDB:ssä luvattu jo vuoden 2020 lopuksi, mutta tämä taitaa olla toiveajattelua. Luin muualta, että neljännen kauden kuvausten piti alkaa kesäkuussa 2020, mutta tässä maailmantilanteessa se ei olisi mahdollista. Korona-aikana sarjassa korostuvat sellaiset asiat kuin sisätilojen tunkkaisuus tai väenpaljous: Rathkin syö lounasta baaritiskillä olkapäät kiinni muissa.

1930-luvun lähestyessä Babylon Berlin alkaa vertautua Philip Kerrin Berlin Noir - sarjana tunnettuihin Bernie Gunther -dekkareihin, joista kolme ensimmäistä on suomennettu. Dekkarina 1930-luvun Berliinissä aloittava Gunther joutuu luovimaan samanlaisten juonittelujen keskellä, tosin kun kommunistit ja kaikki muutkin ei-natsit on jo poistettu kuvioista, Kerrin kuviot liittyvät tavanomaiseen rikollisuuteen, joiden taustalta löytyy usein natsikihoja. Kerrin sarja etenee 1940-luvulle ja myöhemmin sodanjälkeiseen aikaan aina 1950-luvulle. Romaani Prague Fatale (2011) sijoittuu Prahaan, jota hallitsi salamurhaansa 1942 asti yksi häikäilemättömimmistä natseista, Richard Heydrich, jonka kanssa Gunther selvittää kirjassa suljetun huoneen mysteeriä. Kerr kirjoitti sarjan ensimmäiset kolme suomennettuakin romaania 1989-1991 ja jatkoi sarjaa pitkän tauon jälkeen 2006 aina 2018 kuolemaansa asti. Kolmen suomennetun lisäksi sarjassa on kymmenen suomentamatonta kirjaa. Voin suositella näitä Babylon Berlinin ystäville ja lukisin mielelläni uusia suomennoksia.

Kadonneen mestarin tapaus - äänikirjatraileri

Kadonneen mestarin tapaus - virallinen traileri

ÄÄNET TÄYSILLE! Kadonneen mestarin tapaus - virallinen traileri.

Vessapaperi-apokalypsi (osa 3: Wittujen kevät)

Seurasi yleinen sekasorto. Oy Toimistotukku Ab:n työntekijät säntäsivät pakoon. PolPon panttivankineuvottelija sotki housunsa ja sai sydänkohtauksen – miekkoselle myönnettiin postuumi Voihan rähmä! -kunniamerkki. Usko Höynänen, joka ei halunnut tälläkään kertaa poiketa lauman käytöksestä, syöksyi pakoon muiden mukana, mutta tavalliseen tapaan hänen työtoverinsa etuilivat ja tönivät hänet hysteerisen joukon hännille. Konttorirotat talloivat sihteereitä ja siivoojat vuoropäälliköitä. Toimistotyöntekijät pakenivat sisäpihalta takaisin rakennukseen ja sen läpi ulos vapauteen. Usko kompastui ja kun hän pääsi ylös, hän huomasi, että viimeinen rynnijä oli lukinnut ovet. Usko oli loukussa sisäpihalla. Hän etsi katseellaan pakoteitä, mutta ainoa ulospääsy oli vastapäisen puolen portti, josta vessapaperizombiet löntystelivät karmean hidasta, mutta tappavaa kävelyvauhtia. Usko laski päässään, että hänellä olisi vaivaiset kaksi minuuttia aikaa päästä pakoon, ennen kuin elävät kuolleet saavuttaisivat ja repisivät hänet kappaleeksi.

”Kännissä ja läpällä”, vessapaperizombiet mumisivat, kun Usko Höynänen jähmettyi sikiöasentoon ja valmistautui vääjäämättömään kuolemaan.

7

Kalijakaranteenissa isänmaallisia kalsarikännejä vetäneet turanialaiset heräsivät iltapäiväkrapulan aamunnousuun. Tapahtui lisää ihmishengen menetyksiä, kun liian monet jättivät kotikaranteenin ja lähtivät rutiininomaisesti hakemaan ulkoa krapulapizzaa ja -kebabia. Useat kotinsa jättäneistä krapulaisista eivät palanneet koskaan, joten Turanian kansa sai sinä päivänä kymmenentuhatta sankarivainajaa lisää. Tosin kuukausi kriisin jälkeen sataseitsemäntoista sankarivainajamitalilla palkittua löytyi hengissä, vaikkakin heikossa hapessa eräästä pontikkatehtaasta aivan Turania Cityn ulkopuolella. Puliukkoutuneet patriootit kertoivat paenneensa zombielaumoja pontikkatehtaaseen, missä he olivat selvinneet kuukauden hengissä syömällä pelkkiä tehtaan lattioilta löytyneitä raakoja pottuja, joita he olivat maustaneet sokerilla ja hiivalla. Salaperäistä kyllä kaikki tehtaan pontikka – satatuhatta litraa 90-prosenttista alkomahoolia – oli kadonnut jonnekin, mutta kukaan henkiinjäänyt ei tiennyt asiasta mitään.

Naamakontakteen ilmestyi useampikin päivitys, jonka mukaan maan johtavat nojatuoliasiantuntijat olivat laskeneet maan kalijavarastojen riittävän enää viikon mittaiseen kalsarikännäilyyn, minkä jälkeen vessapaperizombien olisi pakko poistua tappion kärsineinä maasta. Esitettiin arvioita, että jos talkoisiin otettaisiin mukaan myös 15-17-vuotiaat, urakasta saatettaisiin selvitä puolessa viikossa, eli turanialaisittain viidessä päivässä. Jos taistoon otettaisiin mukaan vielä yksityisiin ”hoivakoteihin” suljetut vanhukset, jotka nykyisellään tuottivat sänkyihinsä sidottuina suuren osan maan bioenergiasta (ja maksoivat täten hoitopaikkansa), edessä saattaisi olla enää kolme päivää isänmaallista kalsarikännäystä. Krapulaiset patriootit kautta maan päättivät tarttua kalijapullojensa kutsuun ja joivat itsensä tainnoksiin isänmaan hyväksi.

8

Usko Höynänen peitti silmänsä, kun vessapaperizombiet olivat enää muutaman askeleen päässä. Hänen elämänsä kulki hänen silmissään filminauhana: Ensimmäisenä Usko näki sielunsa elokuvanäytöksessä Turania-Jugend-kesäleirit, joinne hänen vanhempansa olivat dumpanneet hänet joka kesä ja joissa isommat natsit olivat kiusanneet häntä; sitten peruskoulu, jossa hän oli loistanut sellaisissa aineissa, kuten propaganda (entinen historia), trollaus (äidinkieli) ja isäm maam tieto (ex-yhteiskuntaoppi) ja jonka takia häntä oli taas kiusattu; tapaaminen parhaan kaverin Voiton kanssa, joka oli mukiloinut ja kiusannut häntä läpi hänen lapsuutensa; teini-iän kalijoitteluyritys, jolloin hän oli oksentanut juotuaan puoli pulloa Turanian Tiikeriä – ja taas häntä oli kiusattu; tapaaminen tulevan Helena-vaimon kanssa, joka oli nauranut hänelle päin naamaa kunnes oli suostunut menemään Uskon kanssa naimisiin tämän voitettua kymmenentuhatta markkaa television tietokilpailussa aiheena ”elintarvikkeiden hinta Turanian ruokakaupoissa 2030-luvulla”. Ensimmäinen ja ainoa, nolosti päättynyt kokeilu hääyönä harrastaa isojen poikien juttuja, ja josta Helena muistutti miestään aina kun oli huonolla tuulella eli vähintään joka toinen päivä; kohta kaksikymmentä vuotta jatkunut ura Oy Toimistotukku Ab:ssa, työpaikassa jossa häntä oli tuupittu, tönitty ja hänelle oli määrätty aina kaikki paskahommat.

Elämänsä kelat nähtyään Usko Höynänen tuli siihen lopputulokseen, etteivät asiat oikeastaan voineet mennä enää tämän pahemmiksi ja että muutaman sekunnin päästä koko paska saisikin jo luvan loppua.

Mutta kohtalo oli määrännyt toisin.

Usko odotti zombiehyökkäystä silmät kiinni. Kun mitään ei tapahtunut kokonaiseen minuuttiin, hän uskaltautui raottamaan silmiään ja näki Veke Väinämöisen vessapaperilla ja kalijalla lastatun pakoauton polttavan kumia ja kaahaavan ulos sisäpihalta. Hän oli näkevinään takapenkillä kolme vessapapereita yltään kiskovaa hahmoa, joista yksi näytti aivan sairaaksi ilmoittautuneelta Asseri Mäkäräiseltä ja toinen muistutti erehdyttävästi toimiston mustan pörssin asiantuntijaa, jo monta päivää kotikaranteenissa viettänyttä Sebastian Kukkoa. Kolmatta zombia Usko ei tuntenut, mutta tämä käytti täsmälleen samanlaista Ale-Kalijan -räkäravintolan lippalakkia kuin Pentti Happonen, joka muodosti Asserin, Sebastianin ja Veken kanssa erottamattoman vekkulinelikon. Näytti aivan siltä, kuin takapenkin zombiet olisivat näyttäneet peukkuja Uskolle juuri ennen kuin auto katosi näkyvistä.

9

Sinnikkäät turanialaiset pysyttelivät kotikaranteenissa vielä viikkoja. Kun kalijavarastot alkoivat loppua, maan tunnetuin kyläkauppias ja Turapanimua-panimon omistaja Riku Rikas keksi bisnesidean, jota pidettiin myöhemmässä historiankirjoituksessa ikiliikkujan kaltaisena keksintönä. Hän toi markkinoille viiden litran kalijapullon, jota myytiin kotiinkuljetuksella ja reilulla kriisialella. Kun lantulle maistuva Turapanimua-kalijakin uhkasi parin viikon päästä loppua, Riku Rikas hankki maanalaisilla kontakteillaan läntisen Swealandian islamilaisesta kalifaatista tankkilasteittain folkööliä. Kakkosolut salakuljetettiin maahan naamioituna Punaisen Ristin hätäapukuljetuksiksi, jotka voidellut viranomaiset sallivat pitkin hampain, olihan kyseinen järjestö julistettu Turaniassa ulkomaiseksi terroristitoimijaksi. Bisnesmogulin operaatio pitkitti kalijakaranteenia toista kuukautta, jonka aikana Riku Rikkaasta tuli Turanian äveriäin mies. On laskettu, että keskimääräinen ruokakunta käytti jopa kahdeksankymmentä kahdeksan prosenttia käytettävissä olevista varoistaan tuona aikana kalijaan, viisi prosenttia pizzataksipalveluihin ja kolme prosenttia kebablähetyksiin. Lopuilla rahoilla ostettiin sipsejä, irtokarkkeja ja krapulalimpparia.

Myöhempi historiankirjoitus kutsui kalijakaranteenia Wittujen kevääksi.

Kun kakkoskalijavarastotkin alkoivat ehtyä ja ihmiset alkoivat kyllästyä pirtulla lantratun homo-oluen litkimiseen eivätkä pizzataksitkaan enää kyenneet toimittamaan välttämättömiä elintarvikkeita, kuten kinkku-aurajuusto-ananas-pizzoja, kroonisesti krapulaiset patriootit alkoivat pohtia, olisiko jo sopivaa palata normaalielämään. Maan Rakastettu Johtaja Urban van Dyke, joka oli lymyillyt koko kriisin ajan ydinbunkkerissaan katsomassa Kauniit ja rohkeat -maratonia, kuunteli Naamakontakten äänekkäimpiä nojatuoliasiantuntijoita, julisti invaasion olevan ohi ja sankarillisen taistelun päättyneen turanialaisten riemuvoittoon. Eristyksen aikana kaikkien muiden tapaan mahtavan kalijamahan kasvattanut van Dyke julisti kansallisen vapaapäivän ja kehotti kansalaisia palaamaan takaisin arkeen. Aluksi vain harvat vastasivat kutsuun ja Turania Cityn kadut pysyivät enimmäkseen tyhjinä. Tilannetta ei helpottanut se, että televisio näytti loputtomina uusintoina suosittuja televisiovisailuja tai se, että maan hallitsevan – ja ainoan – Kantaturanialaiset-puolueen alemman tason piirijohtajat levittivät edelleen huhuja vessapaperizombie-havainnoista ympäri maata. Sortuipa valeuutisointiin muutama hallituksen jäsenkin – mutta mitäpä saattoi odottaa puolueelta, joka oli äänestetty valtaan kännissä ja läpällä.

10

Usko Höynänen ja muut Oy Toimistotukku Ab:n työntekijät olivat ainoat ihmiset koko Turaniassa, jotka saivat todistaa omin silmin vessapaperizombit lähietäisyydeltä. Uskollekin myönnettiin muiden tavoin maan kirjaimellisesti suurin kunniamerkki, kolme kilogrammaa painava Wittujen kevään ’Datsunin pölykapseli’ -mitali.

Maanlaajuisiksi tappioiksi laskettiin lopulta kolmekymmentä seitsemän tuhatta kalsarikännissä kaatunutta, viisitoistatuhatta vessapaperizombien tuliaseilla surmaamaa sekä viisisataa kadonnutta, joita kylläkin kömpi kevään mittaan esiin ojista ja siltojen alta lähes kaksi sataa.

Oy Toimistotukku Ab:n toimistopäällikkö Voitto Putkonen tuli koko kansalle tutuksi lukuisista televisio-ohjelmista, joissa hän vieraili kertomassa karmaisevia tarinoitaan vessapaperizombeista. Myöhemmin Putkosen jutuista koottiin kirjanen ja niistä tehtiin menestyselokuva, jossa maan legendaarisin elokuvanäyttelijä Timo Tähti esitti sankarillista esimiestä, joka päihitti ylivoimaisilla kungfu-taidoillaan päälle käyvät zombit. Vain Usko Höynänen tiesi, ettei Putkonen ollut tullut edes töihin tuona kohtalokkaana päivänä, mutta häntäpä ei koskaan haastateltukaan minnekään.

Veke Väinämöinen palasi kolmen muun toverinsa kanssa töihin vasta kolmen kuukauden kuluttua, kun heidän vessapaperitrokauksella tienaamansa rahat olivat loppuneet. Kotona heitä odottivat Voihan rähmä! -sankarivainamitalit, joita he kantoivat ylpeinä elämänsä loppuun asti.

Lopulta Turania Cityn sankarilliset asukkaat palasivat arkeen ja tungeksivat sen kaduille. Syykin oli selvä: Maankuulu kyläkauppias Riku Rikas avasi uusimman kauppakeskuksensa Turania Cityn laitamilla ja jakoi sen pihalla henkilökohtaisesti kaikille ilmaisia ämpäreitä. Ryysis oli niin kova, että sen jalkoihin jäi kaksikymmentäyksi tuoretta ämpärinomistajaa, joille myönnettiin postuumit Kultainen ämpäri -kunniamerkit.

[Konec]

The English Game (TV-minisarja 2020)

Netflixin viime perjantaina julkaistu kuusiosainen minisarja tarjoaa sukupuolirajoja ainutlaatuisesti rikkovan menestyskonseptin: Miehille se tarjoaa jalkapallon alkuhistoriaa, naisille se tuo Downton Abbeyn luojan Julian Fellowesin kirjoittamaa kahden kerroksen historiallista saippuadraamaa. Käytän saippua-sanaa, koska etenkin sarjan musiikki alleviivaa draamaa turhankin siirappisesti ja jalkapallon sijaan sarja keskittyy enemmän ihmissuhde- ja luokkadraamaan. Silti voin suositella The English Gamea.

Tarinassa seurataan kahta 1800-luvun jalkapalloklubia, yläluokkaista Old Etoniasia ja työväenluokkaista Darwenia. Ensimmäinen hallitsee niin mestaruutta kuin maan jalkapalloklubia ja sen pelaajien mielestä olisi pöyristyttävää, jos työväki pääsisi pilaamaan herrasmiesten pelin. Darwen on yhden puuvillatehtaan ympärillä elävä paikkakunta, jonka tehtailija palkkaa ennenkuulumattomasti ja täysin sääntöjen vastaisesti kaksi walesilaista mestaripelaajaa joukkueeseensa. Tämä aiheutta kränää myös paikallisissa pelaajissa, jotka eivät saa mitään korvausta ja joille uusi, syöttelyyn perustuva pelitapa on täysin käsittämätön. Etonialaisetkin ovat tottuneet voittamaan pelinsä puskemalla joukkovoimalla vastustajan rintaman läpi, joten uusi, voittoisaksi osoittautuva pelitapa tulee heillekin yllätyksenä. Kun ensimmäinen peli päättyy tasapeliin, yllätetyt etonialaiset kieltäytyvät jatkoajasta ja vetoavat jalkapalloklubiin, jonka johto löytyy saman klubin pelaajista. Se niistä gentlemanneista.

Seuraa monipuolista draamaa, jossa jalkapallo jää välillä sivuosaan. Pelitilanteissakin strategia ja pelipaikat neuvotellaan kirjaimellisesti kymmenen sekuntia ennen pelin alkamista. On orpolapsia, yläluokkaista ylimielisyyttä, työväenluokkaista jääräpäisyyttä, petoksia, maailman ensimmäinen jalkapallomellakka, vaikeita valintoja, loukkaantumisia, juoppoutta, ja lopulta luokkarajojen yli ymmärtämistä. Aivan kuin Downton Abbeyssa, tosin tällä kertaa minikoossa. Julian Fellowesilla - joka toisin kuin Downton Abbeyssa ei ole tällä kertaa sarjan ainoa käsikirjoittaja - on ilmiömäinen kyky luoda katsojassa odotuksia ja sitten palkita ne. Sarjan pahiksetkaan eivät ole parantumattomasti pahoja, vaan myös heistä kuoriutuu - enimmäkseen - ihmislapsia, jotka kykenevät ymmärtämään jopa luokkarajojen ylitse. Suureksi kysymykseksi nousee, että kun joutilaat yläluokan snobit pystyvät treenaamaan ja syömään kunnolla joka päivä, onko reilua, että tehdaspaikkakuntien pelaajat eivät pysty samaan vaan joutuvat tekemään aamuvarhaisesta iltamyöhään kuusipäiväisiä työviikkoja ja muutenkin keskittymään enemmän eloonjäämiseen kuin potkupallon pelaamiseen.

Kaikki näyttelijät olivat itselleni tuntemattomia ja he suoriutuvat rooleistaan hyvin. Ajankuva on brittituotannolle ensiluokkaista, vaikka yläluokan päivällishuone tai työväen kokoontumispubi käyvät välillä yksitoikkoisen klaustrofobisiksi.