Sven Hasselia (1917-2012) mainostetaan pokkareiden kansissa "maailman suosituimpana sotakirjailijana", joka kirjoitti 14 kirjaa kokemuksistaan saksalaisten riveissä. Tanskalaisena vapaaehtoisena hän päätyi rangaistuspataljoonaan ja seikkaili kirjojensa mukaan kaikilla toisen maailmansodan Euroopan rintamilla Suomen Lapista Italiaan ja Venäjältä Normandiaan.
Todellisuudessa miehestä ei tiedetä oikein varmuudella mitään, minkä voisi tietää olevan varmasti totta. Edes hänen oikeasta nimestään ei ole selvyyttä, saati siitä, kuka loppujen lopuksi kirjoitti Hasselin nimissä julkaistut kirjat. Kuvaavaa on, että Hassel väitti saaneensa Mannerheimin ristin talvisodasta, vaikkei niitä vielä siinä sodassa jaettu. Ensimmäinen romaani Tuomittujen legioona (1953) poikkeaa hänen muusta tuotannostaan. Kun muut kirjat ovat episodimaista temmellystä siellä täällä, Tuomittujen legioonassa on jonkinlainen juoni, ja se onkin ainoa Hasselin kirja, josta on tehty elokuva. Kaikkiaan 14 romaanaia on myyty hurjat 50 miljoonaa - vertailun vuoksi Stephen King on kirjoittanut yli 80 kirjaa, joita on myyty 500 miljoonaa kappaletta.
Vuonna 1978 julkaisu ja kolmanneksi viimeinen Sotaoikeus on Hassel-generaattorilla tehtailtua hyvälaatuista kioskiviihdettä, jossa aiemmista kirjoita tuttu kyyninen jermujoukko temmeltää lähinnä Venäjällä. Tuttuun tapaan äänessä on useimmiten minäkertoja, mutta näkökulma käy episodeissa siellä täällä aina venäläisistä siviileistä omiensa ampumista odottaviin saksalaissotilaisiin. Sodan raadollisuudesta ei jää epäselvyyttä. Ihmisiä kuolee jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta, mutta Hasselin ydinjoukko sen kuin porskuttaa härskiydensä ja kyynisyytensä avulla sopasta toiseen. Kirkasotsaiset isänmaan soturit, huumorintajuttomat nipottajat ja pinttyneet natsit ovat taattua tykinruokaa eikä Hitleriä pidetä Hasselin koplassa missään arvossa. Juopottelu, syöminen, piereskely ja naiminen ovat paljon tärkeämpiä prioriteetteja näille jermuille kuin sodankäynti. Rangaistuspataljoona on Hasselin kirjoissa siitä metka paikka, että sillä näyttää olevan paljon mahdollisuuksia liikkua melkein minne lystää muun armeijan liikkeistä piittaamatta.
Entä mistä tunnistaa kioskikirjallisuuden? No yleensä niitä tietenkin on myyty kioskeissa, mutta toinen hyvä indikaattori on adverbien käyttö. Joku sanoo jotain "kärsimättömästi", toinen vastaa "kyynisesti" ja kolmas nauraa "mielistelevästi". Ja niin edelleen. Adverbit ovat laiskan kirjoittajan tapa alleviivata varsinkin dialogia, kun sen "mielistelevyyden" tai "kärsimättömyyden" pitäisi tulla ilmi itse siitä, mitä sanotaan. Oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa käyttää adverbia on yhdistää se asiaan, joka ei siihen arkikielsssä kuulu tyyliin "killing me softly".
Välillä, ehkä kerran vuodessa näitä kirjallisuuden korkeajännityksiä jaksaa lukea, vaikka turhan pitkiä nämä juonettomat opukset ovat. Sinänsä Hasselin tuotannon voisi lukea yhä uudestaan, koska kirjoissa ei tosiaan ole juonia vaan pelkkiä toisiinsa liitymättömiä episodeja, jotka unohtuvat sitä mukaa kun ne on lukenut. Silti täytyy pitää pienenä kulttuuritekona sitä, että kaikki Hasselin kirjat on vastikään julkaistu tuoreina äänikirjoina.
Todellisuudessa miehestä ei tiedetä oikein varmuudella mitään, minkä voisi tietää olevan varmasti totta. Edes hänen oikeasta nimestään ei ole selvyyttä, saati siitä, kuka loppujen lopuksi kirjoitti Hasselin nimissä julkaistut kirjat. Kuvaavaa on, että Hassel väitti saaneensa Mannerheimin ristin talvisodasta, vaikkei niitä vielä siinä sodassa jaettu. Ensimmäinen romaani Tuomittujen legioona (1953) poikkeaa hänen muusta tuotannostaan. Kun muut kirjat ovat episodimaista temmellystä siellä täällä, Tuomittujen legioonassa on jonkinlainen juoni, ja se onkin ainoa Hasselin kirja, josta on tehty elokuva. Kaikkiaan 14 romaanaia on myyty hurjat 50 miljoonaa - vertailun vuoksi Stephen King on kirjoittanut yli 80 kirjaa, joita on myyty 500 miljoonaa kappaletta.
Vuonna 1978 julkaisu ja kolmanneksi viimeinen Sotaoikeus on Hassel-generaattorilla tehtailtua hyvälaatuista kioskiviihdettä, jossa aiemmista kirjoita tuttu kyyninen jermujoukko temmeltää lähinnä Venäjällä. Tuttuun tapaan äänessä on useimmiten minäkertoja, mutta näkökulma käy episodeissa siellä täällä aina venäläisistä siviileistä omiensa ampumista odottaviin saksalaissotilaisiin. Sodan raadollisuudesta ei jää epäselvyyttä. Ihmisiä kuolee jatkuvalla syötöllä oikealta ja vasemmalta, mutta Hasselin ydinjoukko sen kuin porskuttaa härskiydensä ja kyynisyytensä avulla sopasta toiseen. Kirkasotsaiset isänmaan soturit, huumorintajuttomat nipottajat ja pinttyneet natsit ovat taattua tykinruokaa eikä Hitleriä pidetä Hasselin koplassa missään arvossa. Juopottelu, syöminen, piereskely ja naiminen ovat paljon tärkeämpiä prioriteetteja näille jermuille kuin sodankäynti. Rangaistuspataljoona on Hasselin kirjoissa siitä metka paikka, että sillä näyttää olevan paljon mahdollisuuksia liikkua melkein minne lystää muun armeijan liikkeistä piittaamatta.
Entä mistä tunnistaa kioskikirjallisuuden? No yleensä niitä tietenkin on myyty kioskeissa, mutta toinen hyvä indikaattori on adverbien käyttö. Joku sanoo jotain "kärsimättömästi", toinen vastaa "kyynisesti" ja kolmas nauraa "mielistelevästi". Ja niin edelleen. Adverbit ovat laiskan kirjoittajan tapa alleviivata varsinkin dialogia, kun sen "mielistelevyyden" tai "kärsimättömyyden" pitäisi tulla ilmi itse siitä, mitä sanotaan. Oikeastaan ainoa hyväksyttävä tapa käyttää adverbia on yhdistää se asiaan, joka ei siihen arkikielsssä kuulu tyyliin "killing me softly".
Välillä, ehkä kerran vuodessa näitä kirjallisuuden korkeajännityksiä jaksaa lukea, vaikka turhan pitkiä nämä juonettomat opukset ovat. Sinänsä Hasselin tuotannon voisi lukea yhä uudestaan, koska kirjoissa ei tosiaan ole juonia vaan pelkkiä toisiinsa liitymättömiä episodeja, jotka unohtuvat sitä mukaa kun ne on lukenut. Silti täytyy pitää pienenä kulttuuritekona sitä, että kaikki Hasselin kirjat on vastikään julkaistu tuoreina äänikirjoina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti